Ero sivun ”Israel” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Rivi 196: Rivi 196:
[[Israelin arabit|Israelin arabeista]] 82,3 % on muslimeja, 9 % kristittyjä ja 8,5 % druuseja. Lähes kaikki muslimiarabit ovat [[sunni]]muslimeja, ja suurin osa asuu maan pohjoisosissa. Kolmeenkymmeneen heimoon kuuluvat beduiiniarabit ovat myös muslimeja ja asuvat harvakseltaan eteläosien aavikoilla. Beduiinit ovat jo yleisesti lopettamassa beduiinielämää ja siirtymässä työvoimaan. Arabikristittyjä asuu Nasaretissa, Shfar'amissa ja Haifassa. Pohjoisissa kylissä asuu noin 3&nbsp;000 adygeialaista, jotka ovat sunnimuslimeja, eivät kuitenkaan arabeja, eivätkä he kuulu muiden muslimien yhteisöihin. [[Human Rights Watch]]in mukaan Israelin arabeihin kohdistuu maan sisällä syrjintää muun muassa koulutuksessa.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = | Nimeke = Second Class Discrimination Against Palestinian Arab Children in Israel's Schools | Vuosi = 2001 | Kappale = | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka = New York | Julkaisija = Human Rights Watch | Tunniste = ISBN 1-56432-266-1 | www = http://www.hrw.org/reports/2001/israel2/ | www-teksti = | Viitattu = }}</ref>
[[Israelin arabit|Israelin arabeista]] 82,3 % on muslimeja, 9 % kristittyjä ja 8,5 % druuseja. Lähes kaikki muslimiarabit ovat [[sunni]]muslimeja, ja suurin osa asuu maan pohjoisosissa. Kolmeenkymmeneen heimoon kuuluvat beduiiniarabit ovat myös muslimeja ja asuvat harvakseltaan eteläosien aavikoilla. Beduiinit ovat jo yleisesti lopettamassa beduiinielämää ja siirtymässä työvoimaan. Arabikristittyjä asuu Nasaretissa, Shfar'amissa ja Haifassa. Pohjoisissa kylissä asuu noin 3&nbsp;000 adygeialaista, jotka ovat sunnimuslimeja, eivät kuitenkaan arabeja, eivätkä he kuulu muiden muslimien yhteisöihin. [[Human Rights Watch]]in mukaan Israelin arabeihin kohdistuu maan sisällä syrjintää muun muassa koulutuksessa.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = | Nimeke = Second Class Discrimination Against Palestinian Arab Children in Israel's Schools | Vuosi = 2001 | Kappale = | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka = New York | Julkaisija = Human Rights Watch | Tunniste = ISBN 1-56432-266-1 | www = http://www.hrw.org/reports/2001/israel2/ | www-teksti = | Viitattu = }}</ref>


Suurin osa Israelin kristityistä on arabikristittyjä. Heistä 60 prosenttia kuuluu [[katolinen kirkko|katolisen kirkon]] alaiseen [[melkiittiläis-kreikkalaiskatolinen kirkko|Melkiittiläis-kreikkalaiskatoliseen kirkkoon]].<ref name="The Christian communities">{{Verkkoviite | Osoite = https://web.archive.org/web/20151017004653/http://mfa.gov.il/MFA/AboutIsrael/Spotlight/Pages/The-Christian-communities-in-Israel-May-2014.aspx | Nimeke = The Christian communities in Israel | Tekijä = Israel Ministry of Foreign Affairs | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = 5.1.2014 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 22.5.2019 | Kieli = {{en}} }}</ref> [[ortodoksinen kirkko|Ortodoksiseen kirkkoon]] kuuluvaan [[Jerusalemin patriarkaatti|Jerusalemin patriarkaattiin]] kuuluu Israelin kristityistä 30 prosenttia.<ref name="The Christian communities"/> Loput Israelin kristityistä kuuluvat katolisen kirkon [[latinalainen riitus|latinalaiseen riitukseen]] tai [[maroniittikirkko|maroniitteihin]], [[anglikaaninen kirkko|anglikaaneihin]], [[luterilaisuus|luterilaisiin]], [[Armenian apostolinen kirkko|armenialaisiin]], [[syyriankielinen kristillisyys|syyrialaisiin]], [[Etiopian ortodoksinen kirkko|etiopialaisiin]], [[koptilaisuus|koptilaisiin]] tai muihin kristillisiin kirkkokuntiin.<ref name="The Christian communities"/>
Suurin osa Israelin kristityistä on arabikristittyjä. Heistä 60 prosenttia kuuluu [[katolinen kirkko|katolisen kirkon]] alaiseen [[melkiittiläis-kreikkalaiskatolinen kirkko|melkiittiläis-kreikkalaiskatoliseen kirkkoon]].<ref name="The Christian communities">{{Verkkoviite | Osoite = https://web.archive.org/web/20151017004653/http://mfa.gov.il/MFA/AboutIsrael/Spotlight/Pages/The-Christian-communities-in-Israel-May-2014.aspx | Nimeke = The Christian communities in Israel | Tekijä = Israel Ministry of Foreign Affairs | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = 5.1.2014 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 22.5.2019 | Kieli = {{en}} }}</ref> [[ortodoksinen kirkko|Ortodoksiseen kirkkoon]] kuuluvaan [[Jerusalemin patriarkaatti|Jerusalemin patriarkaattiin]] kuuluu Israelin kristityistä 30 prosenttia.<ref name="The Christian communities"/> Loput Israelin kristityistä kuuluvat katolisen kirkon [[latinalainen riitus|latinalaiseen riitukseen]] tai [[maroniittikirkko|maroniitteihin]], [[anglikaaninen kirkko|anglikaaneihin]], [[luterilaisuus|luterilaisiin]], [[Armenian apostolinen kirkko|armenialaisiin]], [[syyriankielinen kristillisyys|syyrialaisiin]], [[Etiopian ortodoksinen kirkko|etiopialaisiin]], [[koptilaisuus|koptilaisiin]] tai muihin kristillisiin kirkkokuntiin.<ref name="The Christian communities"/>


== Kulttuuri ==
== Kulttuuri ==

Versio 22. toukokuuta 2019 kello 07.33

Tämä artikkeli käsittelee nykyistä valtiota. Israelilla voidaan tarkoittaa myös historiallista Israelin kuningaskuntaa. Nimen muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
Israelin valtio
מדינת ישראל (hepreaksi)
(Medinat Jjisra’el)
دولة إسرائيل (arabiaksi)
(Daulat Isrā'īl)
Israelin lippu Israelin vaakuna
lippu vaakuna

Israelin sijainti
Israelin sijainti

Valtiomuoto parlamentaarinen demokratia
Presidentti Reuven Rivlin
Pääministeri Benjamin Netanjahu
Pääkaupunki Jerusalem (933 113 as.)
(osin tunnustettu kansainvälisesti)[huom 1]
31°47′N, 35°13′E
Muita kaupunkeja Tel Aviv (418 600 as.), Haifa (279 591 as.), Beerseba (205 810 as.), Eilat (50 072 as.)
Pinta-ala
– yhteensä 20 9911 (sijalla 150)
– josta sisävesiä 2,1 %
Väkiluku (2014) 8 345 000[5] (sijalla 97)
– väestötiheys 397
– väestönkasvu 1,46[6] (2014)
Viralliset kielet heprea[7]
Valuutta Uusi Israelin sekeli (₪) (ILS)
BKT (2014)
– yhteensä 268,3 miljardia USD (PPP)[8]  (sijalla 51)
– per asukas 33 400 USD
HDI (2019) 0,919[9] (sijalla 19)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 2,4
– teollisuus 25,7
– palvelut 71,9
Aikavyöhyke UTC+2
– kesäaika UTC+3
Itsenäisyys
 – Palestiinan brittiläisestä mandaatista
14. toukokuuta 1948 (5. Ijaria 5708)
Lyhenne IL
Kansainvälinen
suuntanumero		 +972
Tunnuslause –
Kansallislaulu ”Hatikva (suom. Toivo)”
Edeltäjä(t)  Palestiinan brittiläinen mandaatti

1 mukana Israelin miehittämä Golanin kukkuloiden alue ja Itä-Jerusalem, mutta ei miehitettyä Länsirantaa

Israelin valtio[10] eli Israel (hepr. ‏מדינת ישראל‎, Medinat Jisra'el, arab. دولة إسرائيل‎, Daulat Isrā'īl) on valtio Välimeren ja Jordanjoen välissä Lähi-idässä. Israel perustettiin Palestiinan alueelle vuonna 1948. Se on valtiomuodoltaan parlamentaarinen demokratia ja olemukseltaan vahvasti "juutalainen valtio"[11], mikä on virallisena ideologiana kirjattu lakiin.[12] Väestöltään Israel on kuitenkin monikansallinen ja uskontopohjaltaan moninainen, eivätkä kaikki tunnusta juutalaisten kansallisvaltion periaatetta.[13] Se onkin johtanut jatkuviin sisäisiin levottomuuksiin ja yhteenottoihin palestiinalaisten kanssa koko Israelin valtion olemassaolon ajan.

Israelissa on vuoden 2014 arvion mukaan noin 8,3 miljoonaa asukasta.[14] Virallinen kieli on heprea, arabian virallinen asema poistettiin heinäkuussa 2018. Asukkaista 78 prosenttia on juutalaisia, 17 prosenttia arabeja, loput druuseja ja muita vähemmistöjä. Israelin arabit ovat uskonnoltaan enimmäkseen sunnimuslimeja tai kristittyjä. Israelin naapurimaita ovat arabivaltiot Egypti, Jordania, Syyria, Libanon sekä joidenkin valtioiden itsenäiseksi tunnustama Palestiina. Israelin pinta-ala on 20 700 km², johon on laskettu mukaan Golanin kukkulat, mutta ei Itä-Jerusalemia tai Länsirantaa ja Gazan kaistaa.

Vaikka Israel ei ole myöntänyt eikä kieltänyt ydinasettaan, sen oletetaan olevan Lähi-idän ainoa ydinasevaltio.[15]

Nimi

Nimi "Israel" on tavanomaisessa ja liturgisessa käytössä merkinnyt kolmentuhannen vuoden ajan sekä Israelia maana että koko juutalaista kansaa asuivatpa he sitten Israelissa tai diasporassa. Nimi on peräisin Raamatusta, 1. Mooseksen kirjasta 32:28, jossa Jaakob saa uuden nimen Israel (ehkä śara + el eli kamppailu Jumalan kanssa) kamppailtuaan enkelin kanssa. Nimestä on erilaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan nimi juontuu verbistä śarar ("hallita, olla vahva, määrätä"), jolloin nimi merkitsisi ”Jumala hallitsee” tai ”Jumala tuomitsee”. Muita mahdollisia merkityksiä ovat "Jumalan ruhtinas" tai "Ēl taistelee". Tarkasta merkityksestä riippumatta Jaakobin kahdestatoista pojasta polveutui ”Israelin 12 heimoa".lähde?

Ensimmäinen sanan "Israel" historiallinen maininta on egyptiläisestä Merenptahin steelassa, jossa kerrotaan Kanaaninmaan sotilasleireistä. Israelin mainitaan paadessa kansana, joka ei ollut muodostanut valtiota, ja se on ajoitettu 1200-luvulle eaa.[16] Nykyvaltiolle annettiin nimeksi "Medinat Jisrael" eli Israelin valtio, ja sen kansalaiset ovat israelilaisia. Muita nimiehdotuksia olivat Eretz Israel, Zion ja Juudea.[17]

Historia

Pääartikkeli: Israelin historia
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla.

Sionististen aatteiden innostamana nykyisen Israelin alueelle, joka silloin kuului Turkkiin, alkoi muuttaa juutalaisia vuosina 1881–1914. Näiden muuttoliikkeiden eli alijoiden aikana alkoi muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita: heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, ja alueella syntyi hepreankielistä lehdistöä ja kirjallisuutta. Juutalaiset perustivat myös poliittisia puolueita ja ammattiyhdistyksiä. Noin puolet toisen alijan aikana alueelle muuttaneista juutalaisista poistui vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.[18]

Brittihallinnon aika

Juutalaisten asuttamat alueet vuonna 1947.

Ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannia otti alueen hallintaansa. Alueelle oli muuttanut sionisteja Theodor Herzlin kehotuksesta jo 1800-luvulta lähtien, mutta muutto kiihtyi erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, koska tulijoita houkutti Britannian Balfourin julistuksessa lupaama oikeus perustaa "kansalliskoti" Palestiinaan.lähde?

Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta kuitenkin pian erotettiin 3/4 eli Jordanjoen itäpuoli Transjordaniaksi. Toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli alueilla jo 650 000, ja holokaustin juuriltaan ajamia Euroopan juutalaisia saapui suurena aaltona perustamaan uutta valtiota.lähde?

Arabien vaatimuksesta mandaattihallinto kielsi lopulta juutalaisten maahanmuuton lähes kokonaan.[19] YK:n yleiskokouksessa annettiin esitys alueen jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot vastustivat esitystä ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisvaltiota, kun taas Israelin tuleva, ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion hyväksyi suunnitelman.lähde?

Suunnitelman hyväksymisen jälkeisenä aamuna 30. marraskuuta 1947 väkivaltaisuudet kiihtyivät entisestään, ja 11. joulukuuta lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Israelilaisten aseellisten järjestöjen onnistui vallata koko YK:n Israelille myöntämä alue ja osa palestiinalaisille määrättyä aluetta ennen brittihallinnon päättymistä. Palestiinalaiset syyttivät näitä useista siviilien joukkomurhista, kuten yli sadan ihmisen surmaamisesta Deir Yassinin verilöylyssä 9.-11. huhtikuuta 1948.[20] Taistelujen seurauksena sadat tuhannet palestiinalaiset joutuivat lähtemään pakolaisiksi. Oli puhjennut avoin sota (kts. Israelin itsenäisyyssota).lähde?

Israelin perustaminen

Ympäröivien arabimaiden hyökkäys Israeliin sen itsenäisyyssodassa.

Brittien poistuttua alueelta Israel perustettiin 14. toukokuuta 1948 Palestiinan alueelle ennen Britannian mandaatin umpeutumista keskiyöllä 15. toukokuuta. Konflikti laajeni, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin joukot hyökkäsivät Israeliin. Syttyneessä sodassa siirtomaajärjestelmää vastustanut Neuvostoliitto tuki Israelia, kun taas Britannia vanhana siirtomaaisäntänä tuki edelleen arabeja itsenäistyvää siirtomaataan vastaan. Taistelut käytiin lähinnä palestiinalaisille määrätyllä alueella.lähde?

Vuonna 1948 Suomesta lähti vapaaehtoisia juutalaisia sotilaiksi Israeliin, ja myös Suomen valtio avusti Israelia aselahjoituksin. Nämä suomenjuutalaiset vapaaehtoiset muodostivat juutalaisen yhteisönsä jäsenmäärään nähden maailman suurimman vapaaehtoisten joukon verrattuna muuhun juutalaiseen diasporaan.[21]

Sodan päätyttyä Israelin haltuun jäi suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu. Samalla Egypti miehitti Gazan ja Transjordania Länsirannan. Suuri määrä arabeja pakotettiin lähtemään asuinalueiltaan tai pakeni väkivallan uhkaa. Arabisiviilien joukkomurhia esiintyi ja palestiinalaisten asumisyhteisöjä tuhottiin. Noin puolet alkuperäisväestöstä siirtyi tai karkotettiin pois uuden juutalaisvaltion alueelta, käytännössä vailla mahdollisuutta palata. YK:n mukaan kaikkiaan 711 000 ihmistä [22]. Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Israelin perustamisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin holokaustista selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku kaksinkertaistui ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana. Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin.lähde?

Suezin kriisi ja kuuden päivän sota

Pääartikkelit: Suezin kriisi ja Kuuden päivän sota
Suezin kriisi.
Kuuden päivän sota ja Israelin hyökkäys Golanin kukkuloille.

Vuonna 1956 Egypti päätti ottaa Britannian ja Ranskan omistaman Suezin kanavan omaan omistukseensa. Päätöksen seurauksena puhkesi Suezin kriisi, jonka aikana Britannia, Ranska ja Israel hyökkäsivät menestyksekkäästi Egyptiin kohti Suezin kanavaa. Aselepo solmittiin, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto painostivat osapuolia rauhaan. Vetäytymisen ehtoina olivat YK:n UNEF-joukkojen sijoittaminen Siinaihin valvomaan, että Egypti ei enää hyökkää Israeliin kuten vuoden 1948 sodassa.

Vuonna 1967 Egypti saartoi Israelin laivaliikenteen Punaisellamerellä, poisti UNEF-rauhanturvaajat alueelta ja siirsi tankkeja ja satoja sotilaita Siinaille ilmoittaen olevansa valmis sotaan.[23] Israel päätti vastata hyökkäämällä, ja kuuden päivän sota alkoi Israelin ennalta ehkäiseväksi julistamalla iskulla, jolla se onnistui muutamassa tunnissa tekemään Egyptin ilmavoimat toimintakyvyttömiksi. Jordania puolestaan hyökkäsi Israelin kaupunkeihin Länsi-Jerusalemiin sekä Netanyaan. Sodan lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat.

Jom kippur -sota

Pääartikkeli: Jom kippur -sota

Syyria ja Egypti hyökkäsivät Israeliin 1973 ja yllättivät pyhänvietossa olleen Israelin. Israel kärsi aluksi huomattavia tappioita erityisesti Golanin kukkuloilla, mutta reservijoukkojen saapuessa rintamille muutamien päivien kuluttua sotatilanne alkoi muuttua. Toista viikkoa jatkuneiden taistelujen jälkeen Egypti ja Syyria olivat menettäneet useimmat valtaamansa asemat, ja pian Israel eteni Suezin kanavan länsirannalle ja Syyriaan. Tulitauko astui voimaan kolme viikkoa sodan alkamisesta.

Etelä-Libanon

Pääartikkeli: Libanonin sisällissota

Israel hyökkäsi sisällissodan repimään Libanoniin vuonna 1982 tarkoituksenaan torjua Libanonin puolelta maan pohjoisosiin tehtyjä terrori-iskuja. Muodostettuaan 40 kilometrin levyisen turva-alueen Israelin armeija jatkoi hyökkäystä sisämaahan ja valloitti myös maan pääkaupungin Beirutin. PLO, joka oli pitänyt päämajaansa kaupungissa, pakeni Tunisian pääkaupunkiin Tunisiin. Israel veti joukkonsa maasta pääosin vuonna 1986 mutta jatkoi miehitystä Etelä-Libanonin turvavyöhykkeellä tukemansa puolisotilaallisen Etelä-Libanonin armeijan (SLA) kanssa. Israel vetäytyi alueelta vuonna 2000, minkä jälkeen sen ottivat hallintaansa Hizbollah-järjestö sekä YK:n rauhanturvajoukot.

Ensimmäinen intifada ja Oslon sopimus

Pääartikkeli: Ensimmäinen intifada
Ehud Barak, Israelin pääministeri vuosina 1999–2001

Ensimmäinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu Israelin miehitystä vastaan alkoi joulukuussa 1987 ja jatkui vuoteen 1993 asti. Yhteenotoissa kuoli yhteensä noin 1 400 palestiinalaista ja noin 270 israelilaista siviiliä ja 150 israelilaista sotilasta.[24] Työväenpuolueen voitettua vuonna 1992 Jitzhak Rabin aloitti neuvottelut PLO:n kanssa rauhan aikaansaamiseksi, ja vuonna 1993 osapuolet allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Myös nimellä Oslo I tunnetussa sopimuksessa Israel ja PLO tunnustivat toisensa.

Israelin pääministeri Ehud Barak ja palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat neuvottelivat heinäkuussa 2000 Camp Davidissa Bill Clintonin johdolla, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta PLO:n hylättyä Barakin tarjouksen. Esityksen arvostelijoiden mukaan Barakin ehdotus ei olisi antanut mahdollisuuksia elinkelpoisen palestiinalaisvaltion perustamiselle, koska se olisi pirstonut Länsirantaa ja vienyt siitä monia tärkeitä alueita.[25] Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.

Toinen intifada

Pääartikkeli: Toinen intifada
Suunniteltu ja rakennettu turva-aita Länsirannalla toukokuussa 2004. Aita on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.

Toinen intifada eli Al-Aqsan intifada alkoi syyskuussa 2000. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä, ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan "osa palestiinalaishallinnon laskelmoiva politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon" ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin "..vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen. Se on Palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen".[26] Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla.[27] Jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta. Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista[28] ja 4 066 palestiinalaista[29]

Intifadan seurauksena Israel on rakentamassa Länsirannan turva-aitaa, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin.[30] YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu.[31] Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot.[32]

Israel nykyään

Katso myös: Operaatio Kesäsade, Libanonin sota 2006, Operaatio Valettu lyijy, Israelin hyökkäys avustussaattueeseen
Ariel Sharon vuonna 2003.

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt vaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Oikeistolainen Likud kieltäytyi 2002 tunnustamasta palestiinalaisten valtiota missään tilanteessa.[33] Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-Idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi. Samana vuonna Sharon allekirjoitti palestiinalaisten kanssa Tiekartta-rauhansuunnitelman, joka tähtää mm. itsenäiseen Palestiinaan.[34]

Sharonin esitettyä suunnitelman Israelin yksipuolisesta vetäytymisestä Gazasta hänen puolueensa ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja pääministeri hajotti knessetin ja perusti lokakuussa 2005 uuden puolueen Kadiman. Sharon sai vakavan aivoverenvuodon ennen vaaleja, ja hänen tilalleen virkaa tekeväksi pääministeriksi ja Kadima-puolueen johtajaksi nousi Ehud Olmert. Olmert johti Kadiman vaalivoittoon maaliskuussa 2006.

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006 sen jälkeen, kun palestiinalaiset sieppasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin (hepr. ‏גלעד שליט‎) panttivangiksi. Tämän jälkeen Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin Gazassa[35] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon kahdestakymmenestä ministeristä kahdeksan. Heinäkuussa yhteenotot levisivät Libanoniin Hizbollah-sissien tunkeuduttua Israeliin, jossa he tappoivat kolme sotilasta ja ottivat kaksi panttivangiksi. Israel iski muun muassa Beirutin kansainväliselle lentokentälle ja saartoi maan kaikki satamat.

Joulukuussa 2008 Gazan aluetta hallitsevan Hamas-järjestön ja Israelin välinen tulitauko päättyi. 27. joulukuuta 2008 Israel aloitti ilmapommitukset Gazan alueelle, ja maahyökkäyksen, operaatio Valetun lyijyn, 3. tammikuuta 2009. Israel vetäytyi suurimmaksi osaksi uuden Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisiin mennessä 21. tammikuuta 2009 ja täydellisesti seuraavana päivänä.[36] Suuri siviiliuhrien määrä (mm. 416 lasta) ja viidenkymmenen YK:n rakennuksen vahingoittaminen sai Yhdistyneet kansakunnat kritisoimaan hyökkäystä voimakkaasti.[37] Sanomalehti Haaretzin mukaan taistelujen aikana Israelin armeija tappoi komentajien luvalla lukuisia siviilejä ja tarkoituksellisesti tuhosi näiden omaisuutta.[38]

Vuoden 2009 vaaleissa parhaiten menestyivät oikeistopuolueet, ja hallitus muodostettiin Benjamin Netanjahun johdolla. Likud-hallitusta tukivat myös Työväenpuolue, Yisrael Beiteinu ja Shas. Eniten kritiikkiä herätti arabivastaisista lausunnoistaan tunnettu ja rasistiksi leimattu Avigdor Lieberman, joka sai ulkoministerin aseman.[39] Lieberman sanoutui irti kahden valtion ratkaisusta ja julisti Yhdysvaltain johdolla neuvotellun Annapolisin prosessin mitättömäksi.[40]

Vuonna 2010 tapahtunut Gazaan matkalla olleen kansainvälisen avustussaattueen siviiliuhreja tuottanut valtaus 31. toukokuuta 2010 sai osakseen jyrkkää arvostelua. Monet valtiot tuomitsivat Israelin puolustusvoimien toimet, mukaan lukien Israelin naapurimaat, EU, Espanja, Iso-Britannia, Kiina, Kreikka, Ranska, Saksa ja Suomi.[41]

Maantiede

Israelin kartta
Kuollutmeri on noin 400 metriä merenpinnan alapuolella sijaitseva järvi ja samalla maanpinnan alin kohta
Negevin autiomaata
Melangia titea titania

Israel rajoittuu pohjoisessa Libanoniin ja Syyriaan, idässä Länsirantaan ja Jordaniaan, lounaassa ovat Egyptin ja Gazan alueet. Israelin rantaviiva Välimereen on lännessä ja Punaiseenmereen yhtyvä Akabanlahti etelässä. Israelin suurimmat vesialueet ovat pohjoisessa Genesaretinjärvi ja kaakossa Kuollutmeri. Suurin joki on Jordan. Korkein vuori on Har Meron.

Ilmasto

Maan ilmasto on välimerellinen lukuun ottamatta maan etelä- ja pohjoisosien autiomaita, joista suurin on Negevin autiomaa. Keväällä ja kesällä esiintyy ajoittain hiekkamyrskyjä. Maassa on kuuma sateeton kesä ja suhteellisen lyhyt viileä sateinen talvi. Ilmasto vaihtelee maan sisällä pituuspiirin, leveyspiirin ja Välimeren läheisyyden mukaan. Elokuu on kuukausista kuumin, keskilämpötilat vaihtelevat välillä 18–38 °C.

Sateet ovat yleensä rankkasateita, jotka aiheuttavat eroosiota ja tulvia. Talvella vesi saattaa tulla lumena maan keskiosan ylämailla kuten Jerusalemissa. Maan viljellyimmillä alueilla sataa yli 300 millimetriä vuodessa. Maasta on viljeltävää noin kolmasosa.

Kasvit ja eläimet

Israelissa on tavattu yli 500 lintulajia. Osa linnuista asuu siellä pysyvästi, osa muuttaa Israelin alueen läpi kahdesti vuodessa.[42]

Ympäri Israelia on yli 150 luonnonsuojelualuetta ja 65 kansallispuistoa, joiden koko on noin 1000 neliökilometriä. Alueista huolehtii Israelin luonto- ja puistohallinto. Pariakymmentä niistä on kehitetty julkiseen käyttöön, ja kävijöitä niissä on vuosittain kaksi miljoonaa. UNESCO on nimennyt Karmelvuoren biosfäärireservaatiksi. Satoja kasveja ja eläimiä, kuten tammi, palmu ja eläimistä gaselli ja leopardi, on suojeltu, ja uhanalaisille lajeille on laadittu pelastusohjelmia.[42]

Metropolit

Vuonna 2004 Israelin väestölaskennassa määriteltiin kolme metropolialuetta:

Jerusalemia voisi myös kutsua metropolialueeksi, mutta sen määritteleminen on vaikeaa, koska asutus levittäytyy niin laajalle alueelle ja itse kaupungin rajat ovat epäselvät.lähde? Jerusalemin kaupungin virallinen väkiluku on 724 000 (2006). Nasaret ja sen muslimienemmistöiset lähiöt mukaan lukien alue kuuluisi myös suuriin metropolialueisiin.

Väestö

Väestötiedot
vuonna 2006
Väestönkasvu 1,18 %
Syntyvyys 17,97 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 6,18 / 1 000 henkilöä
Elinajanodote 79,46
Lapsikuolleisuus 6,89 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto 0 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä		 0,1 %
Lukutaitoisia 95,4 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä 29,6 vuotta
0–14-vuotiaat 26,3
15–64-vuotiaat 63,9
65 vuotta täyttäneet 9,8
Juutalaisten maahanmuutto Israeliin vuosina 1948–2007.

Israelissa säädettiin vuonna 1950 paluumuuttoa koskeva laki, jonka mukaan kaikilla juutalaisilla on oikeus muuttaa maahan olena eli juutalaisena maahanmuuttajana ja saada maan kansalaisuus. Lain määritelmän mukaan juutalaiseksi katsotaan jokainen, joka on syntynyt juutalaisesta äidistä tai joka on kääntynyt juutalaiseen uskontoon, eikä ole minkään muun uskonnollisen yhteisön jäsen. Vuonna 1970 lakia laajennettiin koskemaan kaikkia juutalaisen vanhemman tai isovanhemman jälkeläisiä, juutalaisten puolisoita ja juutalaisen jälkeläisen puolisoa. Myös niillä brittiläisen Palestiinan entisillä kansalaisilla, jotka asuivat maassa 1948–1952, on oikeus paluumuuttaa Israeliin. Viime vuosina lain turvin maahan on muuttanut juutalaisia erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuodesta 1990 maahan on tullut yli miljoona venäläistä, jotka muodostavat nykyisin maan suurimman väestöryhmän.[43] Myös ei-juutalaiset voivat muuttaa maahan tavanomaisen maahanmuuttoprosessin mukaisesti, ja kansalaisuuden voi saada viidessä vuodessa.

Israel on ainoa valtio maailmassa, jossa enemmistö väestöstä on juutalaisia. Israelin väestöstä 77,7 % on eri alueilta lähtöisin olevia juutalaisia, joista suurimman ryhmät ovat Euroopassa tai Yhdysvalloissa syntyneet (32,1 %), Israelissa syntyneet (20,8 %) ja Afrikassa syntyneet (14,6 %). Arabien osuus väestöstä on 18,5 %. Muiden ryhmien osuus on 4,3 % väestöstä. Israelilaisista on uskonnoltaan juutalaisia 76,2 %, muslimeja 16,1 % ja kristittyjä 2,1 %. Uskonnoltaan druuseja on 1,6 % väestöstä. Druusit luokitellaan etnisesti usein arabeiksi, mutta he yleensä eivät pidä itseään arabeina, vaan omana ryhmänään.[44][45]

Nuoria uskonnollisia haredi-juutalaisia

Israelin uskonnolliset juutalaiset jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään: noin 12 % pidetään haredijuutalaisina (ns. ääriortodokseina) ja noin 9 % pitää itseään uskonnollisina sionisteina.

Haredit pyrkivät elämään Mooseksen ajan tapojen mukaan ja suhtautuvat periaatteessa epäluuloisesti jopa Israelin valtioon, koska perinteisen juutalaisen käsityksen mukaanhan Israelin tulisi syntyä vasta Messiaan tullessa. Nykyisin haredit ovat entistä kiinnostuneempia politiikasta ja pyrkivät "juutalaistamaan" yhteiskuntaa. Heidän tavoitteenaan on uskonnolliseen lakiin perustuva Toora-valtio. Haredien vaikutusvalta kasvaa heidän väestöosuutensa kasvaessa korkean syntyvyyden ansiosta.[46]

43 % on maallistuneita eli hiloneita, joista 53 % ilmoittaa uskovansa Jumalaan. Kaikista Israelin juutalaisista 65 % uskoo Jumalaan ja 5 % ilmoittaa olevansa uskonnottomia. Kaikista israelilaisista 78 % viettää sapattia.[47]

Israelin arabeista 82,3 % on muslimeja, 9 % kristittyjä ja 8,5 % druuseja. Lähes kaikki muslimiarabit ovat sunnimuslimeja, ja suurin osa asuu maan pohjoisosissa. Kolmeenkymmeneen heimoon kuuluvat beduiiniarabit ovat myös muslimeja ja asuvat harvakseltaan eteläosien aavikoilla. Beduiinit ovat jo yleisesti lopettamassa beduiinielämää ja siirtymässä työvoimaan. Arabikristittyjä asuu Nasaretissa, Shfar'amissa ja Haifassa. Pohjoisissa kylissä asuu noin 3 000 adygeialaista, jotka ovat sunnimuslimeja, eivät kuitenkaan arabeja, eivätkä he kuulu muiden muslimien yhteisöihin. Human Rights Watchin mukaan Israelin arabeihin kohdistuu maan sisällä syrjintää muun muassa koulutuksessa.[48]

Suurin osa Israelin kristityistä on arabikristittyjä. Heistä 60 prosenttia kuuluu katolisen kirkon alaiseen melkiittiläis-kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.[49] Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaan Jerusalemin patriarkaattiin kuuluu Israelin kristityistä 30 prosenttia.[49] Loput Israelin kristityistä kuuluvat katolisen kirkon latinalaiseen riitukseen tai maroniitteihin, anglikaaneihin, luterilaisiin, armenialaisiin, syyrialaisiin, etiopialaisiin, koptilaisiin tai muihin kristillisiin kirkkokuntiin.[49]

Kulttuuri

Israel on monikulttuurinen ja -kielinen yhteiskunta, jossa on edustettuna monia etnisiä ryhmiä ja uskontokuntia. Keskeinen asema kulttuurissa on juutalaiseen uskontoon liittyvillä juhlilla ja perinteillä. Israelin kulttuuri on saanut vaikutteita eri alueilta muuttaneiden juutalaisten, esimerkiksi sefardi- ja aškenasijuutalaisten sekä etiopianjuutalaisten kulttuureista. Arabivähemmistö on säilyttänyt oman kulttuurinsa. Vähemmistöryhmien perinnön säilymistä tuetaan rahallisin avustuksin ja muulla tuella. Arabit ovat ottaneet aktiivisen osan sähköisessä mediassa yleisissä ja arabiankielisissä tuotannoissa.[50] Haifa, Tel Aviv ja Jerusalem ovat kulttuurin keskuksia, joissa on paljon näyttelyjä, teattereita ja muuta kulttuurielämää.

Israelilaiset lukevat ahkerasti sanomalehtiä. Suurimmat päivälehdet ilmestyvät hepreaksi, arabiaksi, englanniksi ja venäjäksi. Sanomalehtiä julkaistaan myös ranskaksi, puolaksi, jiddišiksi, unkariksi, saksaksi ja persiaksi. Kol Israel ('Israelin ääni') tarjoaa radio-ohjelmia kahdeksalla radiokanavalla ja 17 kielellä. Valtiolla on kaksi televisiokanavaa, jotka palvelevat hepreaksi, arabiaksi ja englanniksi. Yhdellä kaupallisella kanavalla toimii kolme yksityistä tuottajaa. Maksullinen kaapelitelevisio on saatavana suurimmassa osaa maata, ja sen kautta voi vastaanottaa useiden amerikkalaisten, eurooppalaisten ja aasialaisten televisioverkkojen ohjelmia.

Israelilla on vuosituhansien historia, ja se on historiallisesti tärkeä neljälle monoteistiselle uskonnolle [1] Arkeologiaan on panostettu paljon Israelissa, ja muinaisjäännöksiä on suojeltu, kaivettu esiin ja asetettu yleisön nähtäväksi. Suomesta kaivauksiin on osallistunut muun muassa Helsingin yliopiston tutkijoita. Lähi-idässä arkeologisia löytöjä tulkitaan eri yhteyksissä usein omien poliittisten ja uskonnollisten ajatusten tukemiseksi. Niinpä Daavidin kuningaskunnan laajuus on toiminut osittain ihanteena Israelin valtion rajoille, esimerkiksi Golanin kukkuloiden kysymyksessä.[51]

Kirjallisuus, teatteri ja elokuva

Israelilainen kirjallisuus on maailmalla arvostettua: Samuel Josef Agnon sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1966. David Grossman on ollut Nobel-ehdokkaana. Tunnettuja nykykirjailijoita ovat muun muassa Amos Oz, Yehudit Katzir, Etgar Keret, Orly Castel-Blum, Gadi Taub, Irit Linor, Mira Magen, Batya Gur ja Shulamit Lapid sekä runoilija Jehuda Amihai. Heprean lisäksi paljon kirjallisuutta julkaistaan arabiaksi, englanniksi ja ranskaksi. Miljoonan venäläisen maahanmuuttajan myötä Israelissa julkaistaan Venäjän jälkeen eniten venäjänkielistä kirjallisuutta maailmassa. Teatteri ei ole kuulunut perinteiseen juutalaiseen kulttuuriin. Israelilainen teatteri sai alkunsa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Ensimmäinen teatteri perustettiin 1931 Tel Aviviin, ja nykyään Israelissa on useita teattereita.[52]

Israelin elokuvavienti on kasvussa kansainvälisesti menestyneiden elokuvien myötä. Elokuvat ovat aiemmin usein käsitelleet Israelin ja arabien vastakkainasettelua. Israelin kauppa- ja teollisuusministeriön alainen Israelin elokuvakeskus edistää ja tukee maan elokuva-alaa. Elokuva-arkisto Steven Spielberg Jewish Film Archive Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa on maailman suurin juutalaisen elokuvan arkisto.

Musiikki

Israelissa on vahva taidemusiikkiperinne, joka tuli maahan pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopasta muuttaneiden aškenasijuutalaisten mukana. Palestiinan filharmoninen orkesteri (nykyisin Israelin filharmoninen orkesteri) piti ensikonserttinsa Tel Avivissa vuonna 1936 Arturo Toscaninin johdolla. Toinen merkittävä sinfoniaorkesteri maassa on Jerusalemin sinfoniaorkesteri. Vuonna 1980 maahan perustettiin New Israel Opera. Tunnettuja israelilaisia taidemuusikoita ovat muun muassa pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim sekä viulistit Shlomo Mintz, Pinchas Zukerman ja Itzhak Perlman. Suurta kansainvälistä huomiota on saanut Daniel Barenboimin vuonna 1998 perustama West-Eastern Divan Orchestra, jossa soittaa sekä juutalaisia että palestiinalaisia nuoria muusikoita, sekä vuonna 2003 perustettu Young Palestine Chamber Orchestra. Orkesterit ovat konsertoineet muun muassa Länsirannan Ramallahin kaupungissa.[53][54]

Israel on voittanut Eurovision laulukilpailun neljä kertaa: vuosina 1978, 1979, 1998 ja viimeksi vuonna 2018 Netta Barzilai:n kappaleella "Toy". Pop- ja rockmusiikin saralla muita suosittuja esiintyjiä ovat olleet muun muassa Idan Raichel, Ofra Haza, Kaveret, Izhar Cohen ja Gali Atari. Viime vuosina hip-hop -musiikki on myös saavuttanut laajempaa kuuntelijakuntaa muun muassa arabialaisisraelilaisen Tamer Nafarin suosion myötä.

Urheilu

Urheilulla on merkittävä asema israelilaisessa kulttuurissa ja Israelin urheilukulttuuri muistuttaa hyvin paljon eurooppalaisten maiden mallia. Suosituimmat lajit maassa ovat jalka- ja koripallo, mutta maa on saavuttanut kansainvälistä menestystä myös muun muassa käsipallossa ja telinevoimistelussa. Israel on voittanut tähän mennessämilloin? yhteensä 9 olympiamitalia judossa, melonnassa ja purjelautailussa. Israelissa järjestetään myös neljän vuoden välein suuret juutalaisten urheilukilpailut makkabidit.

Talous

Pääartikkeli: Israelin talous
Tel Avivin liikekeskustaa.
Ensimmäinen Aroma-kahvila Jerusalemissa.

Alun perin maanviljelyyn perustunut talous on kasvanut voimakkaasti erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja Israelin talous on nykyaikainen ja monipuolinen. Merkittäviä vientituotteita (yht. lähes 30 miljardia vuonna 2003) ovat mm. raskas koneteollisuus (sisältää myös aseteollisuuden), muistipiirit ja prosessorit, elektro-optiikan tuotteet, tietokoneohjelmistot, lääketeollisuuden tuotteet, hiotut timantit, maataloustuotteet kuten Jaffa-appelsiinit, kemikaalit ja vaatetus.

Huipputekniikka on merkittävässä osassa taloudessa. Olemattomien luonnonvarojen vuoksi Israel on painottanut korkeaa koulutusta ja ollut tutkimuksen kärjessä tietotekniikassa, viestinnässä ja biotieteissä.lähde? Israelista puhutaan usein Lähi-idän Piilaaksona. Israeliin sijoitetaan enemmän riskipääomaa kuin mihinkään maahan Euroopassa, ja sen riskipääomasijoituksien osuus bruttokansantuotteesta on maailman korkein. Yhdysvaltojen ja Kanadan ulkopuolella Israelilla on NASDAQ-listautuneita yrityksiä eniten maailmassa.[55] Israelin patenttiluvut ovat maailman korkeimpia.

Israelista on löytynyt 2010-luvun alussa valtavia maakaasu- ja liuskeöljyesiintymiä, jotka ovat muuttamassa Israelin poliittista, taloudellista ja sotilaallista asemaa merkittävästi. Israelista viime aikoina löydettyjen öljyesiintymien arvioidaan olevan jopa saman suuruisia kuin Saudi-Arabian öljyesiintymät.[56]

Kauppa EU:hun

Euroopan unioni on Israelin tärkein kauppakumppani ja vienti unionin alueelle muodostaa 28 prosenttia Israelin kokonaisviennistä. Vuonna 1995 solmittu kauppasopimus, joka korvasi vuonna 1975 solmitun yhteistyösopimuksen, sallii Israelin tuoda EU:n alueelle teollisuustuotteita ilman tuontitulleja ja pyrkii edistämään yhteistyötä investointien ja lainsäädäntöjen yhtenäistämisen osalta.[57] EU:n ja Israelin välillä on ollut erimielisyyksiä Länsirannan ja Gazan siirtokunnissa valmistettujen tuotteiden tuonnista EU:iin israelilaisina tuotteina, mutta kiista sovittiin kesällä 2004.[58] Arabimaiden boikotti on pitänyt arabimaiden kanssa käydyn kaupan vähäisenä, mutta muun muassa Egypti ja Jordania ovat avanneet kaupan.

Yhdysvallat merkittävin rahoittaja

Noin puolet Israelin saamista taloudellisista ja sotilaallisista lainatakauksista ja muusta avusta tulee Yhdysvalloilta ja loput enimmäkseen Euroopan unionilta. Noin puolet Israelin ulkomaan velasta on peräisin Yhdysvalloista, ja huomattava osa kokonaisvelasta on peräisin yksityishenkilöiltä Israelin velkakirjaohjelman kautta. Saksa on antanut Israelille tuntuvia avustuksia ja solminut yhteistyösopimuksia teollisuuden ja asevoimien kehittämiseksi hyvityksenä natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan.

Matkailu

Eilatin rantaa.

Sekä ulkomainen että maan sisäinen matkailu ovat merkittäviä elinkeinoja Israelissa ja muodostavat 3–4 % maan bruttokansantuotteesta, josta ulkomaisen matkailun osuus on 35–40 %. Alueen rauhattomuus on jonkin verran vähentänyt matkailua alueelle viime vuosina.[59]

Tunnetuimmat matkailukohteet ovat Eilat, Jerusalem, Tel Aviv, Tiberias ja Genesaretinjärvi, Haifa, Zefat (Safed), Kuollutmeri sekä Be'er Sheva ja Negevin autiomaa. Nähtävyydet ovat historiallisia rakennuksia, kaupunkeja ja paikkoja tai luontonähtävyyksiä. Tunnetuimpia nähtävyyksiä Jerusalemissa ovat raamatulliset kohteet vanhassakaupungissa ja sen läheisyydessä kuten myös Genesaretinjärven ympäristössä. Zefat (Safed) on uskonnollisten pyhiinvaeltajien kohde, ja korkealla oleva kaupunki tarjoaa hienot näköalat. Tel Aviv ja Haifa ovat suurkaupunkeja. Kuolleellamerellä sijaitsevat suolaisen veden kylpylät ja hotellit, luonnonpuistoja ja Masadan vuorilinnoitus. Negevin autiomaassa, Galileassa ja Golanin ylängöllä on huikeita näköalapaikkoja ja kauniita luonnonpuistoja. Eilatissa on uimarantoja, ja se on parhaita sukelluskohteita maailmassa.

Näkyvin osa turvallisuustoimista Israelissa ovat liikkeissä ja kauppakeskuksissa ovilla olevat turvatarkastukset sekä teillä olevat tarkastuspisteet. Vaikka tarkastuspisteet eivät olekaan normaalisti miehitettyjä – tai jos ovatkin, ei autoja pysäytetä – kannattaa aina hiljentää ja varautua pysähtymään. Ajankohtaista tietoa Israelin turvallisuustilanteesta saa esimerkiksi Suomen ulkoministeriön matkustustiedotteista.

Merkittäviä yrityksiä

Teva Pharmaceutical Industries, maailman suurin geneeristen lääkkeiden valmistaja.

Luonnonvarat

Israelin merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, fosfaatti, bromi, rikki, potaska, maakaasu.[60] ja liuskeöljy.[61] Merkittävimmät vientituotteet ovat huipputekniikka (yli puolet viennistä), mm. informaatio- ja kommunikaatioteknologia, lääkelaitteet, ohjelmistot, diagnostiikka, biotekniikka, hienokemikaalit, elektro-optiikka ja mittaustekniikka sekä koneteollisuuden tuotteet. Jotkut israelilaiset elintarvikkeet ovat varsin tunnettuja, mutta maataloustuotteiden osuus Israelin viennistä on vain muutama prosentti.

Politiikka

Pääartikkeli: Israelin politiikka
Israelin parlamentin knessetin rakennus
Israelin korkein oikeus.

Israel on parlamentaarinen demokraattinen tasavalta, jossa on yhtäläinen äänioikeus. Israelin yksikamarinen 120-jäseninen parlamentti on nimeltään knesset. Edustajapaikat jaetaan puolueiden kannatuksen mukaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Knesset valitaan kansanäänestyksellä neljän vuoden välein, mutta kansanedustajat voivat järjestää ennenaikaiset vaalit äänestämällä luottamuksesta. Israelin presidentti on lähinnä edustuksellinen virka. Presidentin valitsee parlamentti seitsenvuotiskaudeksi. Presidentti valitsee enemmistöpuolueen tai liittouman johtajan pääministeriksi.

Israelin valtionpäämies on presidentti, mutta brittiläistyyppisestä enemmistöparlamentarismista seuraa, että pääministeri on käytännössä maan poliittinen johtaja. Israelin presidentti on vuonna 2014 valittu Reuven Rivlin. Pääministerinä toimii vuodesta 2009 Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Pääministerien asemaa vaikeuttaa knessetin hajanaisuus.lähde? Hallitukset ovat usein olleet poliittisesti heikkoja "kansallisen yhtenäisyyden hallituksia". Ennenaikaiset vaalit ovat olleet tavallisia.

Israel pitää pääkaupunkinaan Jerusalemia, ja siellä sijaitsevat knesset ja suurin osa hallinnosta.[62] Kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Suomi, ei ole tunnustanut Jerusalemia pääkaupungiksi, ja valtaosa suurlähetystöistä sijaitsee Tel Avivissa.[63]

Hannu Juusolan mukaan Israelin suuret poliittiset kysymykset ovat asioita, jotka nuori valtio tavallisesti joutuu ratkaisemaan heti itsenäistyttyään. "Ulkoinen ikuisuuskonflikti" palestiinalaisten kanssa odottaa ratkaisemista ja maan rajat odottavat lopullista määrittelyä. Toinen ongelma on, että maalla ei ole perustuslakia. Kolmas "perimmäinen kysymys" koskee ulkoista asemaa: onko Israel osa Lähi-itää, eurooppalaisen kulttuurin tai jopa kolonialismin ikuinen linnake kolmannessa maailmassa vai peräti eräänlainen Yhdysvaltain etäinen "osavaltio".[64]

Perustuslain puute johtuu siitä, ettei ole päästy yksimielisyyteen, mikä "juutalainen valtio" tarkoittaa. Maallinen ja maltillinen enemmistö pitää juutalaisuutta etnisenä käsitteenä ja haluaa sekulaariin lakiin perustuvaa valtiota. Osa taas haluaa juutalaiseen lakiin halakhaan perustuvan teokratian. Suurimman uskonnollisen puolueen mukaan jumalan antama toora on perustuslaki, muuta ei tarvita.[46] Perustuslain puutetta on korvattu ns. peruslaeilla, joiden on tarkoitus joskus muodostaa perustuslaki.lähde?

Oikeus on itsenäinen muista valtioelimistä. Oikeusjärjestelmä on kolmiportainen ja siihen kuuluu alioikeus, piirinoikeus ja korkein oikeus. Korkeimman oikeuden tuomarit nimittää presidentti eliniäksi. Liikenne-, työvoima-, nuoriso-, sota- ja kunnallisasioissa on omat oikeusistuimensa. Perheasioissa on käytössä uskonnollinen lainsäädäntö. Juutalaisten asioita hoitaa rabbiinioikeus, muslimien asioita šariaoikeus, druusien asioita heidän omat oikeusistuimensa, sekä kymmenen tunnustetun kristillisen kirkkokunnan kirkolliset oikeudet.[65]

Sisäpolitiikka

Israelin merkittävimmät valtapuolueet aivan viime aikoihin asti ovat olleet vasemmistolainen Työväenpuolue ja 1973 syntynyt oikeistolainen Likud. Ariel Sharonista tuli maan ensimmäinen näiden puolueiden ulkopuolelta tullut pääministeri Likud-puolueen hajottua sisäisiin ristiriitoihin ja Sharonin erottua siitä. Sharonin syksyllä 2005 perustama uusi keskustalainen Kadima-puolue nousi vuoden 2006 vaaleissa knessetin suurimmaksi puolueeksi, ja sen puheenjohtajasta Jehud Olmertista tuli maan pääministeri. Kadima houkutteli nimipoliitikkoja niin oikealta kuin vasemmaltakin. Vuoden 2009 vaaleissa voittajaksi nousi Likud, joka muodosti hallituksen haredien Shasin, Työväenpuolueen ja Jisrael Beiteinu -puolueen kanssa, joka luetaan lähinnä äärioikeistolaiseksi[66][67].

Suhteellinen vaalitavan sekä 1990-luvulta lähtien yhteiskunnallisen pirstoutumisen vuoksi maassa on myös suuri joukko pienempiä puolueita, joilla on usein ollut merkittävä vaa'ankieliasema maan parlamentissa ja siten suhteellisesti kokoaan suurempi vaikutusvalta. Pieniin puolueisiin kuuluvat Meretz-Jahhad ("sosiaalidemokraatit"), Ra'am ("yhdistynyt arabilista"), Ta'al ("arabiliike uudistumiselle"), Shas, Kansallinen uskonnollinen puolue, Jisrael Beiteinu, Israelin kommunistinen puolue, Balad ("kansallinen demokraattinen kokoomus"). Arabipuolueiden Ra'am, Ta'al ja Balad osallistuminen vuoden 2009 vaaleihin on kuitenkin kielletty.[68] Siitä huolimatta niillä on knessetissä yhteensä 8 paikkaa.

Samoin kuin moniin eurooppalaisiin maihin, myös Israeliin on syntynyt ulkomaisten, ei-juutalaisen siirtotyöläisten ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa laillisten ja laittomien siirtolaisten osuus työvoimasta oli kohonnut 7–14 prosenttiin.lähde? Juutalaiseen identiteettiin nojaavalla Israelilla ei ole ollut aatteellisia työkaluja integroida maahanmuuttajia osaksi yhteiskuntaa. Maan liberaali talouspolitiikka korostaa vapaita markkinoita, mikä on omiaan heikentämään valtiota sekä korostamaan yksilöllisyyden merkitystä. Toisaalta israelilaisesta yhteiskunnasta entistä vieraantuneempi palestiinalainen vähemmistö korostaa islamilaista uskoaan ja palestiinalaista identiteettiään.[69]

Ulkopolitiikka

Israelin entinen pääministeri Ehud Olmert käymässä Brasiliassa.

Israelilla on tiiviit suhteet maailman teollisuusmaihin. Kiinan ja Intian kanssa suhteet solmittiin vuonna 1992.

Ulkopoliittisesti Israelilla on rauhansopimus Egyptin kanssa vuoden 1973 jom kippurin sodasta, Jordanian kanssa vuoden 1967 kuuden päivän sodasta. Syyrian kanssa kiista sen kuuden päivän sodan aikana Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista on edelleen auki, eikä Syyrialla ja Israelilla ole vielä rauhansopimusta.

Israelin valtiota eivät ole tunnustaneet 32 pääosin Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän muslimienemmistöistä maata. Jotkut ortodoksijuutalaiset eivät tunnusta maallista Israelin valtiota. Arabimaat ovat esittäneet suunnitelman suhteiden normalisoimista Israelin kanssa edellyttäen, että Israel vetäytyy vuoden 1967 rajoille, että Länsirannalle ja Gazaan perustetaan itsenäinen palestiinalaisvaltio, jonka pääkaupunki on Jerusalem, ja että palestiinalaispakolaiset saavat palata Israelin alueelle.[70]

Yleiskokouksen neljäs komitea käyttää kolmanneksen istuntojen ajasta Israelin ja Lähi-idän konfliktin käsittelemiseen, ihmisoikeusneuvoston maakohtaisista päätöksistä kolmannes koskee Israelia, ja muslimimaiden läpiajaman uudistuksen myötä jokaisen istunnon ainoaksi pakolliseksi rakenteeksi on määrätty niin sanottu "Israel-tiedote".[71] YK-kriittinen United Nations Association of the United Kingdom havaitsi tutkimuksessaan YK:n tulkitsevan Israelin toimia huomattavasti kielteisemmin ilmaisuin kuin palestiinalaisia tai arabimaita. Tutkijoiden näkemyksen mukaan kyseessä ei kuitenkaan välttämättä ole Israelin vastainen puolueellisuus, vaan Israelin YK:n päätöslauselmien ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksien huomiotta jättäminen heikentäisi järjestön uskottavuutta. Tutkijat eivät ottaneet kantaa päätösten taustalla olevien seikkojen todenperäisyyteen.[72] New York Timesin mukaan Israelin ja YK:n välit parantuivat 2000-luvun alkuvuosina; Ariel Sharon totesi syyskuussa 2005 suhteiden olevan "paremmat kuin ne ovat olleet koskaan aikaisemmin".[73] YK:n pääsihteeri Annan on myöntänyt, että "YK:n historia juutalaisvastaisuudessa ei ole vastannut ihanteitamme". Israelin läsnäolo kielletään kaikissa muissa YK:n toimipisteissä paitsi New Yorkissa, koska arabimaat eivät tunnusta Israelin valtiota.[73] Israelin merkittävin tukija Yhdysvallat on turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa, ja se on usein käyttänyt veto-oikeutta mielestään Israelin-vastaisiin päätöslauselmaesityksiin.[74]

Israelissa on voimassa sensuuri ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleville uutisille. Sanomalehtien ja muun perinteisen median näitä aiheita käsittelevät jutut on annettava armeijan sotilassensuurin tarkistettavaksi ennen niiden julkaisia. Sensuuri on määrännyt muutettavaksi tai estänyt noin viidenneksen jutuista julkaisun.[75]

Yhdysvaltain ja Israelin suhteet ovat vahvistuneet Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin valtakaudella.[76] Israelissa on kuitenkin herännyt huoli siitä, mikä maan asema on Trumpin jälkeisenä aikana, sillä maan asema voi heikentyä, jos demokraatit voittavat seuraavat vaalit Yhdysvalloissa.[76]

The Jewish People Policy Institute JPPI on todennut, että Yhdysvaltain juutalaisyhteisö on pitkällä tähtäimellä yksi Israelin tärkeimmistä strategisista voimavaroista.[76] Yhdysvaltoja on pidetty yli 50 vuotta Israelin merkittävimpänä tukijana.[76]

Israelin pääministeriä Benjamin Netanjahua on arvosteltu ulkopolitiikassaan siitä, että vieraannuttaa itseään liberaalidemokraattisesta maailmasta ja on entistä muukalaisvihamielisempi.[76]

Palestiinalaisalueet ja Golanin kukkulat

Israelilaisia sotilaita Länsirannalla vuonna 2004.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 vuodelta 1967 ja 338 vuodelta 1973 vaativat Israelin asevoimien vetämistä ainakin osalta vuonna 1967 vallatuista alueista.[77][78] Miehitetyillä alueilla asuu noin kolme miljoonaa palestiinalaista sekä 200 000 juutalaista siirtokuntalaista. Israelilla on yhteensä 242 siirtokuntaa tai muuta siviilikohdetta Länsirannalla, 42 Golanin kukkuloilla ja 29 Itä-Jerusalemissa.[79] Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 446, 452, 465 ja 471 pitävät näiden siirtokuntien perustamista ja laajentamista Geneven sopimuksen vastaisina ja niiden olevan "ilman laillista pohjaa". Myös ihmisoikeusjärjestöt Amnesty International ja Human Rights Watch katsovat siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia.[80][81] Israel myöntää, että jotkut pienemmistä siirtokunnista on rakennettu Israelin lakien vastaisesti.[82][83] Israel käyttääkin alueista termiä "kiistellyt alueet".

Ihmisoikeusrikokset

Palestiinalaisalueilla Länsirannalla ja Gazassa asuvat palestiinalaiset ovat olleet ihmisoikeusrikkomusten kohteena. Vuonna 2008 Israelin vankiloissa oli arviolta 11 000 palestiinalaista, joista 98 oli naisia, 345 lapsia, 50 Palestiinan lakiasäätävän neuvoston jäseniä sekä kolme palestiinalaishallinnon ministeriä[84]. Amnesty Internationalin raporttien mukaan suurin osa on väkivallattomia mielipidevankeja ja hyvin harvat ovat saaneet kansainväliset vaatimukset täyttävän oikeuskäsittelyn. [85] Israelin rakentama turva-aita ja tiesulut vaikeuttavat palestiinalaisten liikkumista. Alueen työttömyysaste on noin 30 % ja yli kaksi kolmannesta palestiinalaisväestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Israelin toimia palestiinalaisia kohtaan on verrattu Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaan[86][87][88]. Apartheid-analogian kriitikoiden ja opponenttien mukaan vertaus on faktuaalisesti, moraalisesti ja historiallisesti virheellinen ja sen tarkoitus on esittää Israelin toimet laittomina.[89] Kriitikoiden mukaan Gaza ja Länsiranta eivät kuulu Israeliin. Kriitikot argumentoivat, että vaikka palestiinalaisten liikkuminen yli rajojen on vahvasti Israelin valvomaa, alueita hallinoi palestiinalaisviranomaiset ja vaaleilla valittu Hamas, joten tilannetta ei voi verrata Etelä-Afrikan sisäiseen apartheid-politiikkaan. Muita alueen ongelmia ovat palestiinalaisalueiden kunniamurhat, aseistettujen palestiinalaisryhmien suorittamat epäiltyjen yhteistoimintahenkilöiden summittaiset murhat ja palestiinalaishallinnon langettamat kuolemanrangaistukset.[90] Human Rights Watch on syyttänyt palestiinalaisterroristijärjestöjä ihmisoikeusrikoksista ja on kritisoinut palestiinalaishallintoa siitä, ettei se ole pyrkinyt kaikin keinoin estämään iskuja eikä saamaan syyllisiä oikeuteen. Toisaalta useat palestiinalaistahot ja järjestöt kehottavat ihmisiä väkivaltaan Israelia sekä juutalaisia kohtaan. Amnesty International on esittänyt Hamasille vaatimuksen kunnioittaa kaikkien palestiinalaisten ihmisoikeuksia, noudattaa kansainvälisen oikeuden normeja ja lopettaa israelilaisiin siviileihin kohdistuva väkivalta.[91][92][93]

Palestiinalaisten rakettisodankäynti

Pääartikkelit: Operaatio Valettu lyijy ja Operaatio Puolustuksen tukipylväs
Israeliin ammuttu Kassam-raketti.

Vuodesta 2001 lähtien Hamas ja muut palestiinalaisryhmittymät ovat tulittaneet Gazasta Israelin puolelle raketein ja kranaatinheittimin, joita on salakuljetettu muun muassa Egyptin puolelta tunneleita pitkin. Vaikka suuri osa onkin pudonnut asutuksen ulkopuolelle, jatkuva tulituksen uhan alla oleminen on ollut Israelin siviiliväestölle henkisesti kuluttavaa ja saanut aikaan paineita Israelin hallitukselle iskeä Gazaan. 2007 Israelin puolustusministeri oli sanonut, ettei salli alueen väestön evakuointeja terrori-iskujen painostamina.[94]

2009 alkuun mennessä oli yksin Etelä-Israeliin Gazan alueelta ammuttu 8 600 rakettia, joista 6 000 Israelin 2005 Gazasta vetäytymisen jälkeen. Iskut olivat surmanneet 28 ihmistä ja haavoittaneet satoja 40 km sisällä rajasta. Aiemmin raketit olivat kotitekoisia, maksimissaan 10 km kantaman omaavia "Kassam"-raketteja, mutta myöhemmin Hamas hankki venäläisiä Grad- ja Katjusha-raketteja, joilla on pidempi kantama.[95]

Israel on vastannut uhkaan linnoittamalla linja-autopysäkkejä ja vahvistamalla koulurakennuksia. Maaliskuussa 2011 Israel sijoitti ensimmäisen Iron Dome-raketintorjuntajärjestelmän alueelle. Joulukuuhun mennessä ohjuspuolustus onnistui IDF:n mukaan torjumaan 75% raketeista. Normaalisti kutakin kohti tulevaa projektiilia kohti ammuttiin kaksi 50 000 dollarin hintaista ohjusta.[96]

Etelä-Libanonin palestiinalaismilitantit ovat tulittaneet raketein Libanonin sodan jälkeenkin, jossa 2009 Hizbollahilla arvioitiin olevan 30 000 rakettia,[97] ja Siinain niemimaalta Eilatiin.

Israel on pyrkinyt torjumaan rakettihyökkäyksiä vastatulella, ilmaiskuin ja monin laajamittaisin maaoperaatioin, sekä 2007 kesäkuussa alkaneella Gazan saarrolla. Gazasta vetäytymisen jälkeen Israelin iskuissa on kuollut Gazassa 1000-2000 palestiinalaista.

Marraskuussa 2012 palestiinalaiset ampuivat Israeliin useita raketteja ja Israel vastasi tuleen ampumalla raketteja Gazaan ja tappamalla korkean Hamas-johtajan. Israel siirsi myös maajoukkonsa lähemmäksi Gazaa valmistautuen maahyökkäykseen.

Rajalliset vesivarannot

Palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbas.

Pääosin Länsirannan puolella vuoden 1967 rajaa sijaitsevasta vesilähteestä kulutetaan vettä Israelin alueella noin 80 % ja palestiinalaishallinnon puolella noin 20 %. Länsirannan juutalaissiirtokuntien väestö kuluttaa lähes yhtä paljon vettä kuin alueen 2,3 miljoonaa palestiinalaista. Kansainvälisen oikeuden mukaisesti miehitettyjen alueiden luonnonvarojen käyttö omien kansalaisten hyväksi on laitonta.[98] Israel teki palestiinalaishallinnon kanssa bilateraalisen sopimuksen Palestiinan vesihallinnon luomiseksi. Vesihallinnon ehdotuksiin sisältyy alueen vedenkäytön tehostaminen.[99]

Sharonin Kadima-puolue haluaa päätösvallan Palestiinan rajoista

Ariel Sharonin perustama Kadima-puolue ja sen uusi puheenjohtaja ja Israelin pääministeri Ehud Olmert ovat esittäneet Israelin ratkaisevan kiistan palestiinalaisvaltion rajoista yksipuolisesti, koska neuvotteluissa ei ole edistytty. Suunnitelmassa Israel vetäytyisi ainakin osasta vuonna 1967 miehittämistään alueista mutta säilyttäisi osan Länsirannan siirtokunnistaan. Gaza luovutettiin palestiinalaishallinnolle syyskuussa 2005 Israelin yksipuolisella päätöksellä. Länsirannalla ja Gazassa palestiinalaisia johtaa palestiinalaishallinto. Palestiinalaishallinto julistautui Palestiinalaisten kansallisneuvoston muodossa itsenäiseksi jo 1988.

Asevoimat

Pääartikkeli: Israelin puolustusvoimat
Israelilainen sotilas.

Israelin asevoimia (hepr. ‏צבא ההגנה לישראל‎ tai Tzva Hagana L'Jisrael, usein myös englanniksi Israel Defence Forces) pidetään Lähi-idän vahvimpina. Israelin puolustusmenot ovat Lähi-idän kriisin vuoksi hyvin korkeat: esimerkiksi vuonna 1996 ne olivat 10,6 % maan bruttokansantuotteesta ja 21,1 % valtion talousarviosta.

Yhdysvallat on antanut Israelille vuosittain noin kolme miljardia dollaria kehitysapua, josta esimerkiksi vuonna 2001 kaksi miljardia oli sotilasapua.[100]

Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset, druusit ja tšerkessit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut.[101] Myös ješiva-kouluissa opiskelevat Haredijuutalaiset on vapautettu, mitä maallisemmat juutalaiset ovat vastustaneet. Palvelukseen astutaan 18-vuotiaana, ja palvelusaika on miehillä kolme vuotta ja naisilla 21 kuukautta. Naisten ei kuitenkaan tarvitse mennä armeijaan, jos he ovat naimisissa tai jos heillä on lapsi. Vuonna 2006 Israelin asevoimat rekrytoi 75 % asevelvollisista asepalvelukseen.[102] Aseistakieltäytyjiä nimitetään nimellä refusenik. Refusenik-liike kasvoi merkittävästi vuoden 2000 toisen intifadan alkaessa, kun osa reserviläisistä kieltäytyi operoimasta palestiinalaisalueilla.[103] 2000-luvulla vanhoillisten juutalaisten osuus armeijan vahvuudesta on kasvanut, kun maan maallistuneen väestön suhtautuminen armeijaan on muuttunut kriittisemmäksi.[104]

Israelilla on itsenäinen kyky laukaista tiedustelusatelliitteja Venäjän, Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Kiinan, Intian ja Japanin ohella. Tunnettuja israelilaisia aseita ovat muun muassa Uzi-konepistooli, Galil- ja TAR-21-rynnäkkökiväärit ja Merkava-panssarivaunu, joista ensin mainittu on merkittävä vientituote.

Israelilla on oletettavasti ydinaseita. CIA:n arvioiden mukaan Israelilla oli 1990-luvun loppupuolella 75–140 ydinasetta. Joidenkin lähteiden mukaan aseita oli jopa 400.[105][106] Israel on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella.[107] Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA antoi 2009 päätöslauselman Israelin ydinaseiden tarkastamisesta. Israel on kieltäytynyt yhteistyöstä.[108]

Tiedustelupalvelu Mossad

Pääartikkeli: Mossad

Mossad eli "Tiedustelun ja erikoistehtävien instituutti" on Israelin tiedustelupalvelu, joka tunnetaan yleisesti nimellä Mossad. Sen tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Mossad on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista, ja se laitetaan usein samaan sarjaan CIA:n ja MI6:n kanssa. Sitä pidetään erittäin tehokkaana ja sen katsotaan vaikuttaneen suuresti Israelin vakauteen ja turvallisuuteen. Israelilla on muitakin tiedustelupalveluja, esimerkiksi armeijan Shin Bet.

Katso myös

Israelin teemasivu

Huomioita

  1. ↑ Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi tunnustaneet itsenäiset valtiot: Australia (Länsi-Jerusalem),[1] Tšekki,[2] Guatemala, Vanuatu ja Yhdysvallat.[3][4]

Lähteet

  1. ↑ Australia recognises West Jerusalem as Israeli capital BBC. 15.12.2017. Viitattu 15.12.2018. (englanniksi)
  2. ↑ Lazaroff, Tovah: The Czech Republic follows Trump's lead and recognizes Jerusalem as Israel's capital The Business Insider. 6.12.2017. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  3. ↑ Taylor, Adam: What it means for the U.S. to name Jerusalem as Israeli capital but not move the embassy The Washington Post. 6.12.2017. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  4. ↑ Borger, Julian & Beaumont, Peter: Defiant Donald Trump confirms US will recognise Jerusalem as capital of Israel The Guardian. 7.12.2017. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  5. ↑ Latest Population Statistics for Israel jewishvirtuallibrary.org. Viitattu 29.6.2015. (englanniksi)
  6. ↑ CIA - The World Factbook: Israel www.cia.gov. Viitattu 29.6.2014. (englanniksi)
  7. ↑ Uusi laki korostaa Israelin valtion juutalaisuutta – arabia menettää asemansa virallisena kielenä yle.fi. 19.7.2018. Viitattu 19.7.2018.
  8. ↑ The World Factbook: Israael cia.gov. Viitattu 29.6.2015.
  9. ↑ Human Development Report 2020. UNDP.org (englanniksi)
  10. ↑ Valtioiden nimien luettelo Julkaisutoimisto. Viitattu 9.8.2007.
  11. ↑ Yale University Avalon Project: Declaration of Israel's Independence 1948, haettu 27.8.2008 "We declare that, with effect from the moment of the termination of the Mandate being tonight, the eve of Sabbath, the 6th Iyar, 5708 (15th May, 1948), until the establishment of the elected, regular authorities of the State in accordance with the Constitution which shall be adopted by the Elected Constituent Assembly not later than the 1st October 1948, the People's Council shall act as a Provisional Council of State, and its executive organ, the People's Administration, shall be the Provisional Government of the Jewish State, to be called "Israel"." (englanniksi)
  12. ↑ Freedom House: Israel (2007), haettu 27.8.2008 "Parties or candidates that deny the existence of Israel as a Jewish state, oppose the democratic system, or incite racism are prohibited." (englanniksi)
  13. ↑ Religion Online: Invisible Palestinians: Ideology and Reality in Israel, haettu 27.8.2008 "The need to expel or repress Palestinians is based on the Zionist belief that a Jewish state requires an absolute Jewish majority. [...] In Israel and the territories there are 3.32 million Jews and 2 million Palestinians. Incorporating all these Palestinians into Israel would threaten the idea of a Jewish state. [...] The identity of Israel is a complicated issue for both Jews and Christians because it involves religiously loaded language. No Arab can be expected to accept religious or tribal claims for Israel’s right to exist as a Jewish state. Indeed, one may say that no state has an a priori right to exist." (englanniksi)
  14. ↑ Lis, Jonathan: Israel's Population Numbers 8.3 Million at Close of 2014 Haaretz. 31.12.2014. Viitattu 31.01.2018. (englanniksi)
  15. ↑ Israel deflects pressure on nuclear weapons. BBC News. 28.5.2010. Viitattu 7.6.2010
  16. ↑ "Barton & Bowden 2004, s. 126. "The Merneptah Stele... is arguably the oldest evidence outside the Bible for the existence of Israel as early as the 13th century BCE."
  17. ↑ "Popular Opinion". The Palestine Post. 7.12.1947. s. 1.
  18. ↑ Aliya and Absorption 29 Oct 2002. Israel Ministry of Foreign Affairs. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi), katso myös Venäjänjuutalaisten muuton historiaa Jerusalemin Kansainvälisen Kristillisen Suurlähetystön Suomen Osasto. Viitattu 26.3. 2007.
  19. ↑ Lexicon of Zionism - Disturbances Israel Ministry of Foreign Affairs. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi): "In early 1939, the British government announced that it would unilaterally implement its policy (restricting Jewish immigration and gradually making western Palestine an independent country)."
  20. ↑ Deir Yassin massacre 20 Jan 2009. Wikipedia. Viitattu 20.1. 2009. (englanniksi)
  21. ↑ Juutalaiset Suomessa jchelsinki.fi. Viitattu 14.12.2017.
  22. ↑ Purje Henri: Palestiinan vaiettu tuho. Yliopisto, 2011, 59. vsk, nro 12/2011, s. 32-34. Helsingin yliopisto. ISSN 0355-6328.
  23. ↑ The Mideast: A Century of Conflict Part 4: The 1967 Six Day War NPR morning edition. 3.10.2002. Viitattu 14.5.2006. (englanniksi) "Nasser... closed the Gulf of Aqaba to shipping, cutting off Israel from its primary oil supplies. He told U.N. peacekeepers in the Sinai Peninsula to leave. He then sent scores of tanks and hundreds of troops into the Sinai closer to Israel. The Arab world was delirious with support,"
  24. ↑ Fatalities in the first Intifada B´Tselem. Israeli Information Center for Human Rights. (englanniksi)
  25. ↑ The Mideast: A Century of Conflict Part 7: The Second Intifada and the Death of Oslo National Public Radio. Viitattu 24.3. 2007. (englanniksi) "Barak made an offer that many consider Israel's best ever. But when he unfolded a map that showed a Palestinian state made up of several unconnected cantons surrounded by Israeli troops, Arafat walked away."
  26. ↑ The Intifada: Revealing The Chasm. The Middle East Review of International Affairs (MERIA), 2001, nro Volume 5, No. 3. "The intifada was thus “part of a calculated policy of the Palestinian leadership in respect of the conduct of its relations with Israel", "In a typical Palestinian formulation, the intifada “was not just a reaction to a provocative incident.... It is a declared, unequivocal position by the Palestinian people on the bankruptcy of the negotiating option and the full rejection of the overall Israeli conduct.”(11)"
  27. ↑ Hannu Juusola: Israel Sharonin jälkeen. Ulkopolitiikka, 2006, nro 1, s. 11.
  28. ↑ Victims of Palestinian Violence and Terrorism since September 2000 2008. Israelin ulkoministeriö. (englanniksi)
  29. ↑ Table of Figures Palestine Red Crescent Society. (englanniksi)
  30. ↑ Israel Security Fence 2003. The State of Israel. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi)
  31. ↑ Execution of the Security Fence project 2003. The State of Israel. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi): "The separation fence is a central security component in the fight against terrorism. The fence is inherently temporary. "
  32. ↑ BBC: Q&A: What is the West Bank barrier? ICJ: Legal Consequences of the Construction of a Wall in the Occupied Palestinian Territory
  33. ↑ Encyclopedia Britannica: Likud: "In 2002, against the wishes of Sharon and at the behest of Netanyahu, the party voted to oppose the establishment of a Palestinian state under any conditions."
  34. ↑ Justin Huggler: Israelis and Palestinians sign up to America's road-map Global Policy Forum. 5.6.2003. (englanniksi)
  35. ↑ Anne Barnard: Gaza breaking down without power plant International Herald Tribune. 2.7.2006. (englanniksi)
  36. ↑ http://www.ynetnews.com/articles/0,7340,L-3659626,00.html
  37. ↑ http://www.un.org/News/briefings/docs//2009/090119_Gaza.doc.htm Press Conference On Gaza Humanitarian Situation 19 January 2009
  38. ↑ Amos Harel: IDF in Gaza: Killing civilians, vandalism, and lax rules of engagement. Haaretz, 12:40 19/03/2009, 2009. vsk, nro 19.3.. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi)
  39. ↑ Lieberman becomes foreign minister, Barak stays at defense Haaretz. Viitattu 31.3.2009. (englanniksi)
  40. ↑ Ben Lynfield: Israel's new foreign minister dismisses two-state solution 2.4.2009. Independent. Viitattu 26.4.2009. (englanniksi)
  41. ↑ Wall Street Journal: International Reaction To The Israeli Raids (englanniksi)
  42. ↑ a b The land: Nature 1.4.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  43. ↑ As more non-Jews come to Israel, Israelis re-examine Russian aliyah Jewishagency.org. 10.9.2002. Jewish Agency of Israeli. (englanniksi)
  44. ↑ Population, by religion and population group (pdf) entral Bureau of Statistics, Government of Israel. (englanniksi)
  45. ↑ Jews and others, by origin, continent of birth and period of immigration (pdf) Central Bureau of Statistics, Government of Israel. (englanniksi)
  46. ↑ a b Hannu Juusola: Esitelmä Lähi-idän instituutin ystävien kokouksessa Suomen Lähi-idän instituutin ystävät. Viitattu 10.08.2007.
  47. ↑ Daniel J. Elazar: Religion in Israel: A Consensus for Jewish Tradition Jerusalem Center for Public Affairs. (englanniksi)
  48. ↑ Second Class Discrimination Against Palestinian Arab Children in Israel's Schools. New York: Human Rights Watch, 2001. ISBN 1-56432-266-1. Teoksen verkkoversio.
  49. ↑ a b c Israel Ministry of Foreign Affairs: The Christian communities in Israel web.archive.org. 5.1.2014. Viitattu 22.5.2019. (englanniksi)
  50. ↑ Society - Minority Communities 1.4.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  51. ↑ Helsingin yliopiston tutkijat kaivavat Israelissa 5.7.2006. Helsingin yliopisto.
  52. ↑ Culture - Theater and Entertainment 1.4.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  53. ↑ Daniel Barenboim Visits Ramallah palestinemonitor.org. (englanniksi)
  54. ↑ Charlotte Higgins: Barenboim's orchestra plays for peace in Ramallah Guardian.co.uk. 22.8.2005. (englanniksi)
  55. ↑ NASDAQ Appoints Asaf Homossany as New Director for Israel nasdaq.com. Viitattu 3.2.2010. (englanniksi)
  56. ↑ Talouselämä: Israel matkalla öljymahdiksi - "Lähes yhtä paljon öljyä kuin Saudi-Arabiassa" 15.07.2013. Talouselämä. Viitattu 22.7.2013.
  57. ↑ Bilateral trade relationships: Israel European Commission. (englanniksi)
  58. ↑ EU, Israel resolve trade dispute over settlements
  59. ↑ How is Israel's Economy Affected by the Security Situation? 19.12.2004. Jerusalem Center for Public Affairs. (englanniksi)
  60. ↑ Talouselämä: Israel matkalla öljymahdiksi - "Lähes yhtä paljon öljyä kuin Saudi-Arabiassa" 15.07.2013. Talouselämä. Viitattu 22.7. 2013.
  61. ↑ Talouselämä: Israel matkalla öljymahdiksi - "Lähes yhtä paljon öljyä kuin Saudi-Arabiassa" 15.07.2013. Talouselämä. Viitattu 22.7.2013.
  62. ↑ Knesset knesset.gov.il. (englanniksi)
  63. ↑ Israel - Ulkoasiainministeriö: Matkustaminen ja maat: Israel formin.finland.fi. Viitattu 2017-05-1.
  64. ↑ Ulkopolitiikka, 1/2006, s. 11.
  65. ↑ Political Structure Jewish Agency for Israel. Viitattu 10.8.2007.
  66. ↑ News BBC
  67. ↑ New York Times
  68. ↑ Arab parties disqualified from elections ynetnews.com. (englanniksi)
  69. ↑ Ulkopolitiikka, 1/2006, s. 14.
  70. ↑ Background Note: Saudi Arabia June 2007. The Office of Electronic Information, Bureau of Public Affairs. Viitattu 7.1. 2008. (englanniksi) : "In March 2002, Crown Prince Abdallah offered a Middle East peace plan, now known as the Arab Peace Initiative, at the annual summit of the Arab League in which Arab governments would offer "normal relations and the security of Israel in exchange for a full Israeli withdrawal from all occupied Arab lands, recognition of an independent Palestinian state with Jerusalem as its capital, and the return of Palestinian refugees." In March 2007 the Arab League reiterated its support for the Arab Peace Initiative by endorsing it as the foundation for a broad Arab-Israeli peace."
  71. ↑ New UN rights body targets IsraelJulkaisu = The Jerusalem Post fr.jpost.com. 30.6.2006. (englanniksi)
  72. ↑ Comparison of United Nations member states’ language in relation to Israel and Palestine as evidenced by resolutions in the un security council and un general assembly (pdf) 2004. United Nations Association of the United Kingdom. (englanniksi)
  73. ↑ a b Warren Hoge: U.N. Is Gradually Becoming More Hospitable to Israel Nytimes.com. 11.10.2005. The New York Times. (englanniksi)
  74. ↑ Deborah Hastings: US Often Uses Security Council Veto for Israel Commondreams.org. 11.3.2003. (englanniksi)
  75. ↑ IDF Censor redacted 2,358 news articles last year 4.7.2018. +972. (englanniksi)}}
  76. ↑ a b c d e "Uppoaako Israel Trumpin mukana?" – Israelissa huolestuttiin suhteiden heikentymisestä USA:n juutalaisiin ja demokraatteihin Yle Uutiset. Viitattu 18.9.2018.
  77. ↑ The Meaning of Resolution 242 Jewish Virtual Library. (englanniksi)
  78. ↑ Third Arab-Israeli War 1967 History of the Middle East Database. (englanniksi)
  79. ↑ Israel The World Factbook. Washington, DC: Central Intelligence Agency. (englanniksi)
  80. ↑ Expanding Settlements in the Occupied Palestinian Territories Human Rights News. 27.12.2005. HRW:Israel. (englanniksi)
  81. ↑ Removing unlawful Israeli settlements in the Occupied Territories: Time to act Amnesty International. (englanniksi)
  82. ↑ Diplomatic and Legal Aspects of the Settlement Issue 19.1.2003. Jerusalem Center for Public Affairs. (englanniksi)
  83. ↑ Disputed Territories: Forgotten Facts About the West Bank and Gaza Strip 1.2.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  84. ↑ http://www.adalah.org/newsletter/eng/apr08/5.pdf
  85. ↑ 2009 Annual Report for Israel amnestyusa.org. 2009. Amnesty International USA. Viitattu 3.2.2010. (englanniksi)
  86. ↑ Noam Chomsky: Israeli Apartheid ‘Much Worse’ Than South Africa mintpressnews.com. Viitattu 31.1.2016.
  87. ↑ BDS Movement: Apartheid, colonisation and occupation bdsmovement.net. Viitattu 31.1.2016. (englanniksi)
  88. ↑ Haaretz: It's Time to Admit It. Israeli Policy Is What It Is: Apartheid haaretz.com. Viitattu 31.1.2016. (englanniksi)
  89. ↑ Alan Dershowitz, The Case Against Israel's Enemies: Exposing Jimmy Carter and Others Who Stand in the Way of Peace (New York: John Wiley, 2009), pp. 20–25, 28–29, 36, 44–48
  90. ↑ Israel/Occupied Terr. Human Rights Concerns Amnesty USA. (englanniksi)
  91. ↑ Hamas in its own words PMW Video Archives. (englanniksi)
  92. ↑ Israel/PA: Suicide Bombers Commit Crimes Against Humanity Human Rights News. 1.11.2002. (englanniksi)
  93. ↑ Hamas must stop targeting of civilians Amnesty International. (englanniksi)
  94. ↑ Rockets traumatize Israeli border town Boston.com
  95. ↑ Q&A: Gaza conflict BBC 18.1.2009
  96. ↑ Iron Dome successful in downing 75% of rockets Jerusalem Post 30.12.2011
  97. ↑ UN criticizes rocket attack on Israel CNN 11.9.2009
  98. ↑ News Amnesty International: Israel is Blocking Palestinian Water 27/10/2009. Euro-Mediterranean Information System on know-how in the Water sector. (englanniksi)
  99. ↑ A problem that can't be wished or washed away New Middle East magazine. (englanniksi)
  100. ↑ Israel’s Defense Budget: The Business Side of War palestinecenter.org. (englanniksi)
  101. ↑ Joshua Mitnick: The Israeli Defense Force Myjewishlearning.com. (englanniksi)
  102. ↑ Israeli army identity angst ISN Security Watch. 10.08.07. (englanniksi)
  103. ↑ Refuser Solidarity Network refusersolidarity.net. (englanniksi)
  104. ↑ Kohu Israelin armeijassa: Rabbit jyräävät kenraalit? Uusi Suomi. 25.3. 2009. Viitattu 25.3.2009.
  105. ↑ Israel's nuclear weapons Fas.org. Federation of American Scientists. (englanniksi)
  106. ↑ Israeli nuclear forces Bulletin of the Atomic Scientists. 2002. (englanniksi)
  107. ↑ Background Information, 2005 Review Conference of the Parties to the Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons United Nations. (englanniksi)
  108. ↑ Israel pressured on nuclear sites. Al Jazeera 18.9.2009 (englanniksi)

Kirjallisuutta

  • Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-920-2.
  • Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi (toim.): Uskonto ja politiikka Lähi-idässä. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-849-4.
  • Päivinen, Pasi: Israelin ja Palestiinan konflikti. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4114-1.
  • Reime, Hannu: Israel/Palestiina: Kahden kansan luvattu maa. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-056-0.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Israel.
Wikimatkat
Wikimatkat
Wikimatkoissa on matkaopas aiheesta Israel.
Itsenäiset valtiot
Itsehallintoalueet
Itsenäiset valtiot
Kiistanalaiset valtiot
Erityisalueet
1Lasketaan kuuluvaksi myös Eurooppaan.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Israel&oldid=18166598”