Ero sivun ”Elias Simojoki” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
(Näytä kaikki arviointia odottavat muutokset)
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
→‎Aiheesta muualla: Linkkijärjestely
p Botti korvasi luokan IKL:n poliitikot luokalla Isänmaallisen Kansanliikkeen poliitikot
Rivi 101: Rivi 101:


{{AAKKOSTUS:Simojoki, Elias}}
{{AAKKOSTUS:Simojoki, Elias}}
[[Luokka:IKL:n poliitikot]]
[[Luokka:Isänmaallisen Kansanliikkeen poliitikot]]
[[Luokka:Kansanedustajat]]
[[Luokka:Kansanedustajat]]
[[Luokka:Suomalaiset toisessa maailmansodassa kaatuneet]]
[[Luokka:Suomalaiset toisessa maailmansodassa kaatuneet]]

Versio 7. toukokuuta 2019 kello 11.16

Elias Simojoki
Henkilötiedot
Syntynyt28. tammikuuta 1899
Rautio
Kuollut25. tammikuuta 1940 (40 vuotta)
Impilahti
Ammatti pappi, Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja
Vanhemmat Niilo Iisakki Simelius ja Kristiina Sofia o.s. Snellman
Puoliso Anna-Liisa o.s. Kotivuori
Lapset Lauri Aunus (1939)
Sukulaiset sisarukset Rakel (1894), Miika (1901) sekä Arvi (1903)
Muut tiedot
Merkittävät teoksetPalava pensas, WSOY 1942
Järjestö Sinimustat, Mustapaita,
Akateeminen Karjala –seura (AKS), AKS:n Omakotisäätiö
Tampereen Vapaudenpatsas, mallina nuori Elias Simelius

Lauri Elias Simojoki (vuoteen 1926 Simelius, 28. tammikuuta 1899 Rautio, Keski-Pohjanmaa – 25. tammikuuta 1940 Koirinojanlahti, Laatokka,[1] Impilahti)[2] oli suomalainen kansallismielinen luterilainen pappi, Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustaja ja Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen.[3] Hän osallistui talvisotaan rykmentin pastorina JR39:ssä ja hänet on haudattu Kiuruveden sankarihautaan.[1]

Perhe ja opinnot

Elias Simojoen vanhemmat olivat kappalainen, myöhemmin lääninrovasti Niilo Iisakki Simelius (1864–1925) ja Kristiina Sofia, o.s. Snellman (1861–1946). Äiti oli Juhani Ahon ikuistaman Hellmannin herran J. A. Snellmanin tytär. Simeliuksen perheeseen syntyi neljä lasta: Rakel 1894, Elias 1899, Miika 1901 sekä Arvi 1903. Elias lienee perinyt äidiltään temperamenttinsa ja huumorintajunsa sekä isältään hurskautensa ja kansanomaisuutensa. Elias Simojoki avioitui vuonna 1937 lastentarhanopettaja Anna-Liisa Kotivuoren kanssa. Heidän poikansa Lauri Aunus (s. 1939) oli Kuopiossa historian lehtorina.[1]

Elias Simojoki kävi koulunsa Oulussa ja valmistui ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919. Teologisen erotutkinnon hän sai valmiiksi Helsingin yliopistossa 1923. Papiksi hänet vihittiin samana vuonna.[1]

Kansallista ja ulkomaista toimintaa

Elias Simojoki osallistui lyseolaisena luokkatoveriensa Kaarlo Hillilän ja Aaro Pakaslahden kanssa helmikuussa 1918 käytyihin Oulun taisteluihin. Simojoki oli ristiriitainen henkilö. Hän oli samaan aikaan huumorintajuinen ja pidetty Kiuruveden seurakunnan pappi, mutta myös kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921[3] että suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti. Simojoki syytti Mannerheimia tämän Vienan kansalle antaman lupauksen (ns. Miekkavala) pettämisestä. Simojoki kirjoitti Mannerheimille:

”Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi.”

Simojoki osallistui Viron äärioikeiston vapsien vallankaappausyritykseen Viron yksinvaltiasta Konstantin Pätsiä vastaan.

Tehtyjen kotietsintöjen yhteydessä tuli esille Simojoen Jaakko Virkkuselle 15. kesäkuuta 1935 kirjoittama kirje. Kirje koski Sinimusta-lehden saamaa painokannetta lehden herjattua Neuvostoliiton ulkoministeriä Litvinovia. Kirjeessä todettiin:

”Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”

Luottamustehtävät

Simojoki oli valajäsen n:o 1 1922 perustetussa Akateemisessa Karjala –seurassa (AKS). AKS:n varapuheenjohtajana hän oli 1922–1923, sihteerinä 1923–1924 sekä hallituksen jäsenenä 1934–1937 sekä neuvottelukunnan jäsenenä 1936–1940. Suomen Heimo –lehden toimitusneuvostoon hän kuului monia vuosia. Hän oli AKS:n Omakotisäätiön perustajia ja kuului sen hallitukseen 1937–1940.[4]

Simojoki valittiin Pohjois-Savon läntisestä vaalipiiristä Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustajaksi 1933–1939. Hän kuului Lakivaliokuntaan ja myöhemmin Laki- ja talousvaliokuntaan. Äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustat johtajana hän oli 1933–1936 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö 1937–1940. Hän oli Sinimusta-lehden toimitusneuvoston jäsen 1933–1936 ja Luo Lippujen –lehden johtokunnan puheenjohtaja.[4]

Sotilaallinen toiminta

Simojoki osallistui 1918 vapaussotaan Oulun I Vapaaehtoisen Rintamakomennuskunnan ja Kajaanin sissihiihtäjien mukana. Keväällä 1919 hän osallistui majuri von Hertzenin ryhmässä Aunuksen vapautustaisteluun. Karjalan retkellä 1921 hän oli mukana räjähdyskomennuskunnan jäsenenä. Asevelvollisuuden Simojoki suoritti Helsingissä 1924–1925. Sotilasarvoltaan hän oli korpraali.[4]

Pappina

Papiksi valmistumisen jälkeen Elias Simojoki toimi Akateemisen Karjala-seuran sihteerinä 1923–1924. Ylimääräisenä pappina hän toimi Kiuruvedellä 1925–1926, Iisalmen maalaiskunnassa 1926–1927 sekä Kemin maalaiskunnassa 1928. Vuonna 1929 hänet valittiin Kiuruveden kappalaiseksi, jossa virassa hän oli kuolemaansa saakka. Kiuruveden yhteiskoulun uskonnon opettajana Simojoki myös toimi.[1] Talvisodan syttyessä Simojoki ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Hän toimi JR39:ssä rykmentin pastorina. Simojoki kaatui Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä[2] ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Hevosta ei ollut onnistuttu lopettamaan suomalaisten tai neuvostoliittolaisten joukkojen puolelta, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen, lopetti sen pistoolilla ja joutui neuvostoliittolaisten konekiväärin ampumaksi.[5]

Kiuruveden aikoina Elias Simojoki liikkui moottoripyörällä pitäjällä. Monia legendaarisia tarinoita hänen ihmisrakkaudestaan liittyy Kiuruvedellä pappina oloon. Pulakautena hän pelasti monia pakkohuutokaupalta suorittamalla velan. Moni koti säästyi.[6]

Elias Simojoen saarnatessa kirkko oli täynnä. Hänen puhetapansa oli nopea, saarnanuotillinen, aluksi hiljainen, mutta pian nouseva ja väliin itkuiseksi ohentuva.[7]

Simojoki teki matkoja Viroon, Ruotsiin ja Tanskaan sekä opintomatkan Palestiinaan.[4]

Patsas

Tampereen vapaudenpatsaan ja Lahden sankaripatsaan mallina oli nuori Elias Simelius. Molemmat teokset ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin käsialaa.[8][9] Patsaat valmistuivat samaan aikaan ja paljastettiin 1921.[10]

Muuta

Pekka Simojoki on Elias Simojoen pikkuserkun poika. Elias Simojoen elämä oli aiheena vuonna 2018 ensi-iltansa saaneessa musikaalissa Sovinto, jonka Pekka Simojoki on kirjoittanut yhdessä Lasse Heikkilän kanssa.[11]

Teoksia

  • Palava pensas : Elias Simojoen puheita. Koonnut ja johdannolla varustanut Vilho Helanen. WSOY, 1942

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ a b c d e Virkkunen 1975, s. 6.
  2. ↑ a b Kaatuneet Keskusarkisto (Pdf)
  3. ↑ a b Suomen Eduskunta, 1933–1935, s. 89.
  4. ↑ a b c d Virkkunen 1975, s. 7.
  5. ↑ Virkkunen 1975, s. 218.
  6. ↑ Virkkunen 1975, s. 52.
  7. ↑ Virkkunen 1975, s. 64.
  8. ↑ Virkkunen 1975, s. 32.
  9. ↑ Viktor Jansson: Vapaudenpatsas
  10. ↑ Virkkunen 1975, s. 31.
  11. ↑ Lasse Heikkilän ja Pekka Simojoen yhteistyö on sovinnon ele – "Aika komeaa, jos musikaali leimahtaa liekkiin vain yhden ja ainoan kerran" www.aamulehti.fi. Viitattu 27.1.2019.

Kirjallisuutta

  • Elias Simojoki: Palava pensas: Elias Simojoen puheita, koonnut ja johdannolla varustanut Vilho Helanen. Porvoo, Helsinki WSOY, 1942
  • Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta: Isänmaallinen kansanliike 1932–1944. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06982-9.
  • Miika Siironen, Mustan lipun alla, Atena 2017 ISBN 978-952-300-316-3

Aiheesta muualla

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Elias Simojoki.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elias_Simojoki&oldid=18135813”