Ero sivun ”Isoviha” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[arvioimaton versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
,,,,,,
p Käyttäjän 185.206.176.62 muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän MiPe tekemään versioon.
Merkkaus: Pikapalautus Palauta-työkalulla
Rivi 6: Rivi 6:
Venäläiset valtasivat [[Inkeri]]n<ref>Rauta, s. 17</ref><ref>Juva, Suomen kansan historia 3, s. 116</ref> ja pian, [[Pultavan taistelu]]n jälkeen vuonna 1710, [[Viipuri]]n ja [[Käkisalmi|Käkisalmen]] sekä [[Helsinki|Helsingin]], [[Porvoo]]n ja [[Turku|Turun]] vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun [[Carl Gustaf Armfelt (vanhempi)|Carl Gustaf Armfelt]] oli kärsinyt tappion [[Pälkäne]]ellä [[Kostianvirran taistelu]]ssa 1713 ja [[Isokyrö|Isossakyrössä]] [[Napuen taistelu]]ssa vuonna 1714.<ref>Rauta, s. 29</ref>
Venäläiset valtasivat [[Inkeri]]n<ref>Rauta, s. 17</ref><ref>Juva, Suomen kansan historia 3, s. 116</ref> ja pian, [[Pultavan taistelu]]n jälkeen vuonna 1710, [[Viipuri]]n ja [[Käkisalmi|Käkisalmen]] sekä [[Helsinki|Helsingin]], [[Porvoo]]n ja [[Turku|Turun]] vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun [[Carl Gustaf Armfelt (vanhempi)|Carl Gustaf Armfelt]] oli kärsinyt tappion [[Pälkäne]]ellä [[Kostianvirran taistelu]]ssa 1713 ja [[Isokyrö|Isossakyrössä]] [[Napuen taistelu]]ssa vuonna 1714.<ref>Rauta, s. 29</ref>


==Miehitysaika==
==Miehet on v i t u n homo ja==
Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen ''Viipurin komendanttikuntaan'', joka käsitti Itä-Suomen, ja ''Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan'', jota johdettiin Turusta käsin.
Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen ''Viipurin komendanttikuntaan'', joka käsitti Itä-Suomen, ja ''Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan'', jota johdettiin Turusta käsin.



Versio 9. huhtikuuta 2019 kello 12.31

Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen Venäjän miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta myöhemmin historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika.[1]

Venäläisten eteneminen

Carl Gustaf Armfeldt. David von Krafftin maalaama muotokuva.
Viipurin linna palaa venäläisten hyökkäyksen jäljiltä 1710. Digitaalinen mallinnus perustuen pienoismalliin Viipurin linnan museossa.

Venäläiset valtasivat Inkerin[2][3] ja pian, Pultavan taistelun jälkeen vuonna 1710, Viipurin ja Käkisalmen sekä Helsingin, Porvoon ja Turun vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun Carl Gustaf Armfelt oli kärsinyt tappion Pälkäneellä Kostianvirran taistelussa 1713 ja Isossakyrössä Napuen taistelussa vuonna 1714.[4]

Miehitysaika

Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen Viipurin komendanttikuntaan, joka käsitti Itä-Suomen, ja Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan, jota johdettiin Turusta käsin.

Tuon ajan sodankäynnin yleisten tapojen mukaisesti venäläiset sotilaat ja varsinkin kasakat ryöstivät valloitetun maan asukkailta kaiken arvokkaan, minkä vain saivat käsiinsä. Viipurin valtauksen jälkeen venäläiset upseerit ja sotilaat ottivat kiinni kaduilla tapaamansa naiset ja lapset, käyttivät heitä palvelukseensa taloissaan ja muutamat upseerit lähettivät heitä Sisä-Venäjälle kartanoihinsa. Kasakat kuljettivat lapsia ja naisia Pietariin, jossa he myivät heitä varsin halvalla hinnalla.[5]tarvitaan parempi lähde

Kenraalimajuri Armfeltin kirjeen mukaan venäläiset olivat kulkeneet ennen ja jälkeen Viipurin valtauksen ihmisiä ryöstellen ja rakennuksia polttaen monilla paikkakunnilla.[6] Venäläiset hävittivät järjestelmällisesti Viipurin ja Kymijoen välisen alueen, jotteivät suomalaiset joukot saisi sieltä elintarvikkeita.[7]

Rutto

Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto (”musta surma”), jota aikalaiset kutsuivat isoksi kuolemaksi. Tallinnassa oli tuolloin Aasiasta saapunut ruttotautiepidemia, minkä johdosta oli määrätty kaikille sieltä tuleville matkustajille pakollinen kuuden viikon karanteeni. Kerrotaan, että Tallinnassa salaa käynyt ja karanteenimääräyksen kiertänyt Kyminkartanon Kaukolan kylässä asunut talonpoika olisi tuonut ruton Suomeen. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Tämän johdosta Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Karl Nieroth määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset pantavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla. Turussa kuoli noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä. Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1 800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10 000 ihmistä.[8][9]

Sotilashallinto 1714–1717

Miehitetty Suomi oli kolme vuotta venäläisen sotilashallinnon alaisuudessa. Sotilashallinnon toimintaa leimasi tilapäisyys, sillä sodan tulevasta kulusta ei kenelläkään ollut varmuutta.[10]

Itä-Suomeen perustettiin jo vuonna 1710 Viipurin komendanttikunta, josta tehtiin osa Inkerin ja Viron kenraalikuvernöörikuntaa. Sitä johti ruhtinas Aleksandr Menšikov. Pietarilainen Menšikov ei kuitenkaan juuri sekaantunut valloitusmaan asioihin. Tämän takia käskyvalta jäi Viipurin ylikomendantille. Ylikomendantin välitön valta-alue käsitti Etelä-Karjalan ja itäisen Uudenmaan Kymijokeen asti; Käkisalmen lääniin ja Savoon nimitettiin alikomendantit. Jotkin Kannaksen rannikkopitäjistä olivat kuitenkin aluksi Venäjän amiraliteetin alaisuudessa. Ylikomendanttina toimivat isonvihan aikana Grigori Tšernyšev ja Ivan Šuvalov.[10]

Länsi-Suomen valloituksen jälkeen sen sotilashallintoa johti yliamiraali Fjodor Apraksin. Hän oleskeli pääosin Venäjällä, ja ylin hallintoviranomainen Suomessa oli Turkuun asettunut kenraali Mihail Golitsyn. Hänen alaisuudessaan olivat Varsinais-Suomi ja Satakunta; muihin maakuntiin asetettiin komendantteja. Nämä muun muassa jakoivat turvakirjeitä ja päättivät väliaikaisista veroista.[10]

Viipurin komendanttikunta pysyi vielä vuoden 1717 jälkeenkin sotilashallinnon alaisuudessa. Tämä viittaa siihen, että Pietari Suuri olisi päättänyt jo ennen rauhantunnustelujen alkua (1718) liittävänsä alueen Venäjään. Hän jakoi ruhtinailleen Karjalasta suuria maa-alueita, mutta peruutti pohjoiset lahjoituksensa vuoden 1720 alussa, jotta voisi vaatia eteläistä osaa.[11]

Siviilihallinto 1717–1721

Kun tsaari luopui hyökkäyksestä Ruotsiin, venäläiset järjestivät Länsi-Suomeen siviilihallinnon kesällä 1717. Kenraalikuvernööriksi tuli kesäkuun alussa ruotsalainen kreivi Gustav Otto Douglas, Kaarle XII:n drabantti, joka oli loikannut venäläisten puolelle Pultavan taistelun seurauksena. Turun kenraalikuvernöörikunta oli maantieteellisesti identtinen aiemman sotilashallintoalueen kanssa. Muodollisesti Länsi-Suomi säilyi sotilasviranomaisten ylivallassa. Sekä yliamiraali Apraksin että kenraali Golitsyn olivat Douglasin esimiehiä, ja jälkimmäinen hoiti sotilasasioitaan vanhaan malliin.[12]

Kenraalikuvernöörikunta koostui viidestä niin kutsutusta piiri- tai laamannikunnasta. Laamannikuntaa johti niin sanottu laamanni, joka vastasi asemaltaan pikemminkin maaherraa. Laamannikuntia olivat Helsingin, Hämeenlinnan-Porvoon, Porin, Turun ja Vaasan piirikunnat, joista Turun laamannikuntaa johti kenraalikuvernööri. Laamanneiksi nimitettiin pääasiassa balttilaisia aatelisia, koska näillä oli kokemusta ruotsalaisesta hallintojärjestelmästä.[12]

Laamannikunta jakautui tavallisesti kolmen tai neljän, joskus kuuden[13] pitäjän kokoiseen niin kutsuttuun vouti- tai kihlakuntaan. Pitäjän johtoon asetettiin nimismies, jonka virka-alueena oli kuitenkin kirkko- eikä hallintopitäjä kuten ennen sotaa. Veronkanto järjestettiin venäläiseen tapaan: pitäjästä erotettiin veromanttaaleja, joista vastasivat kylänvanhimmat eli starostit. Nämä saattoivat olla esimerkiksi entisiä lautamiehiä tai vouteja.[12]

Voutina tai starostina toimiminen ei ollut juuri kenellekään miellyttävä tehtävä. He olivat pahassa välikädessä: kansa eli niukasti ja epäili voutien vetävän välistä, toisaalta venäläiset vaativat saataviaan. Verorästien välttämiseksi venäläiset määräsivät ylöskantomiehet henkilökohtaiseen vastuuseen verotuloista, ja silloin tällöin tuomittiin sakkoja rangaistukseksi. Kaupungeissa veronkantajia olivat pormestarit ja raatimiehet.[14]

Venäläisten terrori

Suurimmat väkivaltaisuudet tapahtuivat sotilashallinnon aikana. Terrorin verisin jakso oli luultavasti lyhyt kausi erityisesti vuosina 1713–1714.

Perinteisen historiankirjoituksen mukaan isoviha on usein nähty täydellisenä katastrofiaikana, mutta toisen maailmansodan jälkeisen tulkinnan mukaan tuo kuva on ollut liioiteltu. Nuorempaan, 2000-luvun tutkijapolveen kuuluva Kustaa H. J. Vilkuna on perehtynyt isonvihan aikaan tuomiokirjojen, kirjeiden, erilaisten luetteloiden ja valitusasiakirjojen perusteella. Hänen mukaansa monet aikaisemmassa näkökulmassa liioitelluiksi väitetyt kuvaukset pitävätkin paikkansa ja muun muassa raiskauksia oli vähätelty.[15]

Liioittelun osasyynä nähtiin Ruotsin hallituksen miehityksen aikana harjoittama propaganda, joka pyrki korostamaan venäläisten raakuutta. Näin hallitus pyrki nostattamaan taisteluhenkeä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, ja paljon porvaristoa ja papistoa pakeni Ruotsiin. Talonpoikaisväestöä pakeni miehityksen alkuvaiheessa piilopirtteihin, joista he sitten palasivat asuinsijoilleen tilanteen rauhoituttua.[16]

Eniten venäläisiä miehityssotilaita oli koko isonvihan aikana Länsi-Suomessa. Venäläiset pitivät Länsi-Suomea tiukassa otteessa, sillä sieltä käsin oli suunnitelmissa hyökätä Ruotsiin. Kaakkois-Suomea ei hävitetty kovinkaan perusteellisesti, koska alue oli päätetty liittää Venäjään.[16] Ankarimmat siviilitappiot kärsi Pohjois-Pohjanmaa, jonka tsaari käski tuhota kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten. Vanhempien tutkimusten mukaan miehityksen aikana tapettiin noin 5 000 suomalaista, joista noin puolet Pohjanmaalla.[17] Uudempien tutkimusten mukaan surmaluvut olivat huomattavasti suuremmat.

Pohjanmaan hävitys ja terrori siviiliväestöä kohtaan

Pohjois-Pohjanmaata ei miehitetty, mutta väestötappiot siellä olivat isonvihan aikana noin 6 100 henkeä eli neljännes alueen väestöstä.[18] Alueella liikkui muutaman sadan ratsumiehen muodostamia nopealiikkeisiä kasakkayksiköitä. Pohjanmaalla venäläisten terrori ja siviilien kidutus olivat systemaattisia. Väkivalta kohdistui kiinni saatuun siviiliväestöön ja pappeihin. Raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat 1700-luvulla yksi vakiintuneista sodankäynnin menetelmistä, ja naisia kuljettiin vangittuina Turun ja Porin sotilasleireille.[15][19] Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa 29. syyskuuta 1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveillä.[20]

Väestöä vangittiin laajasti orjatyöhön Venäjälle; erityisesti Pietarin rakennustöihin lähetettiin joidenkin lähteiden mukaan 10 000[16], uudempien lähteiden mukaan jopa yli 20 000 henkeä[17][15]. Venäläisupseeristo välitti vankinsa eteenpäin myymällä heidät orjiksi. Mittavimmat pakko-otot tehtiin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa.[17] Pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4 600 henkeä, joista suurin osa oli lapsia.[15] Näiden lisäksi miehiä pakko-otettiin armeijaan noin 2 000. Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan noin 2 000 henkeä, useimmat joidenkin vuosien, jotkut vasta vuosikymmenten kuluttua. Sotilaista palasi noin 500 miestä.[16]

Venäläiset kasakat ottivat ruokansa vallatusta maasta ryöstämällä, minkä tähden paikalliset asukkaat joutuivat turvautumaan korvikeruokaan ja monin paikoin väkeä nääntyi nälkään.[21]

Tornio ja Kemi isonvihan uhreina

Tornioon venäläiset kasakat tekivät vuosina 1714–1716 seitsemän hävitysretkeä ja myöhemmin vielä kuusi lisää. Niiden vuoksi Tornion kaupungilla ja asukkailla oli ongelmia sodan suhteen suuremmassa määrin kuin monet muut Suomen seudut. Sotasaalista tavoittelevat kasakat kiduttivat pieksemällä, polttamalla ja paistamalla ihmisiä saadakseen heidät paljastamaan, mihin he olivat kätkeneet omaisuutensa.[22]

Sissisota

Venäläisiä vastustivat muiden muassa Tapani Löfvingin johtamat sissit, jotka liikkuivat pääasiassa maan eteläosissa, Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaan saaristossa. Monet kotinsa ja omaisensa menettäneet ihmiset liittyivät sissijoukkoihin. Tunnettu sissiryhmä oli kivekkäät, jotka muodostuivat kotinsa menettäneistä inkeriläisistä ja heidän kuuluisasta päälliköstään Kivekkäästä.[23][7] Kapinayritykset kuitenkin kostettiin kollektiivisesti ja ankarin ottein.[16][24]

Isonvihan käsittelyä kulttuurissa

Toppeliuksen piilopirtin muistokivi Muhoksella.

Isonvihan aikaa on sittemmin käsitelty kirjallisuudessa ja elokuvissa, esimerkiksi ensimmäisessä suomalaisessa historiallisessa romaanissa, Fredrika Runebergin teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä– Kertomus isonvihan ajoilta (alun perin ruotsiksi Fru Catharina Boije och hennes döttrar 1858 ja suomennokset 1881 ja 1981). Väestön pakko-otot saivat Zachris Topeliuksen kirjoittamaan sadun ”Koivu ja tähti” (1893) tytön ja pojan paluusta Venäjältä isonvihan jälkeen. Isonvihan aikaisia taisteluita käsitellään laajasti myös Topeliuksen historiallisen eepoksen Välskärin kertomuksia (ruotsiksi 1853–1867 ja suomennokset 1878–1882) kymmenennessä kertomuksessa.[25]

Vuonna 1939 sai ensi-iltansa Kalle Kaarnan ohjaama elokuva Isoviha, joka perustui Jyrki Mikkosen nuortenromaaniin. Avoimen venäläisvastaisen elokuvan esittäminen kiellettiin Suomessa ennen talvisotaa ja toistamiseen välirauhan aikana.

Katso myös

Lähteet ja kirjallisuus

  • Juva, Einar W. & Juva, Mikko: Suomen kansan historia 3 Ruotsin ajan loppukausi. Otava, 1965.
  • Kankaanpää, Matti J.: Suuri Pohjansota, Isoviha ja suomalaiset. Virrat: T:mi Toiset ajat, 2001. ISBN 952-91-3934-9.
  • Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23739-6.
  • Kujala, Lauri: Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana. , 1953.
  • Lindeqvist, K. O.: ”XXIV. Ison vihan aika”, Suomen historia, s. 284–298. Porvoo: WSOY, 1906.
  • Lindeqvist, K. O.: Isonvihan aika Suomessa. Porvoo: WSOY, 1919.
  • Luukko, Armas: Suomen historia 1617–1721 8. Porvoo: WSOY, 1967.
  • Löfving, Tapani & Nyberg, Folke: Tapani Löfvingin päiväkirja 1689–1720. , 2001.
  • Rauta, Viljo: Isoviha. Helsinki: Sanatar, 1943.
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9.
  • Vilkuna, Kustaa H. J.: Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-784-2.
  • Vilkuna, Kustaa H. J.: Paholaisen sota. Helsinki: Teos, 2006.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-14253-0.
  • Mielty, Kalervo: Isonvihan aikaa Kyrönmaalla (video)
  • Mielty, Kalervo: Kovien kokemusten kansaa (kirja)

Viitteet

  1. Kankaanpää, Suuri Pohjansota, Iso Viha ja Suomalaiset
  2. Rauta, s. 17
  3. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 116
  4. Rauta, s. 29
  5. Rauta, s. 33
  6. Rauta, s. 35
  7. a b Juva, Suomen kansan historia 3, s. 127
  8. Rauta, s. 41–43
  9. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 125
  10. a b c Luukko 1967 s. 755–756
  11. Luukko 1967 s. 759
  12. a b c Luukko 1967 s. 756–757
  13. Lindeqvist 1906 s. 295
  14. Lindeqvist 1906 s. 295–296
  15. a b c d Helsingin Sanomat Kuukausiliite 7/2009, s. 28–33
  16. a b c d e Karonen, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809
  17. a b c Zetterberg, s.
  18. Asunmaa, Martti: Pohjois-Pohjanmaa yleisen kehityksen osana KirjastoVirma – Pohjoispohjalaista kulttuuriperintöä. Viitattu 14.6.2017.
  19. Rauta, s. 69–70
  20. Kaitasuo, Pia: Pietari Suuren synkkä tuhon kylvö. Kaleva, 15.8.2015, nro 221, s. 34–35. Oulu: Kaleva Oy. ISSN 0356-1356.
  21. Rauta, s. 69
  22. Rauta, s. 69–72
  23. Rauta, s. 74
  24. Rauta, s. 38
  25. Zacharius Topelius skrifter (topelius.fi)