Ero sivun ”Ristiretket” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Kospo75 (keskustelu | muokkaukset)
Hylättiin viimeisin tekstimuutos (tehnyt 37.219.98.6) ja palautettiin versio 17634011, jonka on tehnyt Otrfan: sotkua
Kirjoitusvirhe
Merkkaukset:  seulottavat  Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
Rivi 1: Rivi 1:
{{ristiretki}}
{{ristiretki}}
'''Ristiretket''' olivat [[paavi]]n hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja [[sota]]retkiä erityisesti [[keskiaika|keskiajalla]]. Aluksi tarkoitus oli vallata [[Jerusalem]] takaisin [[Kristityt|kristittyjen]] hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat [[islam]]inuskoisia vastaan.
'''Ristiretket''' olivat [[paavi]]n hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja [[sota]]retkiä erityisesti [[keskiaika|keskiajalla]]. Aluksi tarkoitus oli vallata [[Jerusalem]] takaisin [[Kristityt|kristittyjen]] hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat SUBATKAA RIKSABOT YOUTUBESTA!!![[islam]]inuskoisia vastaan.


Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös [[Eurooppa|Euroopassa]] olevia [[Pakanuus|pakanallisia]] tai [[Kerettiläisyys|harhaoppisina]] pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa [[Itämeri|Itämeren]] etelärannikolle. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei läheskään aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaiset välttämättä muutenkaan pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Merkittäviä olivat myös katolisen kirkon kerettiläisiksi katsomia ryhmiä vastaan Etelä-[[Ranska]]ssa ja [[Böömi]]ssä tehdyt ristiretket.
Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös [[Eurooppa|Euroopassa]] olevia [[Pakanuus|pakanallisia]] tai [[Kerettiläisyys|harhaoppisina]] pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa [[Itämeri|Itämeren]] etelärannikolle. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei läheskään aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaiset välttämättä muutenkaan pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Merkittäviä olivat myös katolisen kirkon kerettiläisiksi katsomia ryhmiä vastaan Etelä-[[Ranska]]ssa ja [[Böömi]]ssä tehdyt ristiretket.

Versio 22. tammikuuta 2019 kello 12.52

Ristiretket
Ristiretket Pyhälle Maalle
Ensimmäinen ristiretki (1095–1099)
Toinen ristiretki (1147–1149)
Kolmas ristiretki (1187–1192)
Neljäs ristiretki (1202–1204)
Viides ristiretki (1217–1221)
Kuudes ristiretki (1228–1229)
Seitsemäs ristiretki (1248–1254)
Kahdeksas ristiretki (1270)
Yhdeksäs ristiretki (1271)
Pohjoiset ristiretket
Ristiretket vendejä vastaan (1100-luku)
Ristiretket Baltiaan (1200-luku)
Ristiretket Suomeen (1100- ja 1200-luku)
Muut ristiretket
Albigenssiristiretki (1209–1229)
Lasten ristiretki (1212)

Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat SUBATKAA RIKSABOT YOUTUBESTA!!!islaminuskoisia vastaan.

Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös Euroopassa olevia pakanallisia tai harhaoppisina pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa Itämeren etelärannikolle. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei läheskään aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaiset välttämättä muutenkaan pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Merkittäviä olivat myös katolisen kirkon kerettiläisiksi katsomia ryhmiä vastaan Etelä-Ranskassa ja Böömissä tehdyt ristiretket.

Ristiretkien taustaa

Islamin voimistuminen

  Profeetta Muhammadin ajan laajentuminen, 622–632
  Oikeaanjohdettujen kalifien ajan laajentuminen, 632–661
  Umaijadien kalifaatin ajan laajentuminen, 661–750

Islam levisi nopeasti uskonnon 600-luvulla tapahtuneen syntymisen jälkeen. Vuonna 630 tapahtuneen aseellisen Mekan valtaamisen jälkeen islamia alettiin levittää osin myös sotilaallisesti muuallekin Arabian niemimaalle. Profeetta Muhammadin kuollessa islamin vaikutusalue käsitti jo laajoja alueita Mekan ja Medinan ympäristöstä sekä Omanin alueen.[1] Muhammadin kuoltua vuonna 632 hänen lähipiiriinsä kuulunut Abu Bakr järjesti itsensä "uskovien sotapäälliköksi" ja myöhemmin kalifiksi.[2] Vain kaksivuotisen valtakautensa aikana Abu Bakr oli jo ehtinyt muodostaa islamilaisen armeijan ja valloittaa loputkin Arabian niemimaasta.

Abu Bakrin seuraaja Umar ibn al-Khattab eli Omar jatkoi valloitusretkiä Arabiaa ympäröiviin naapurivaltioihin, jotka olivat siihen aikaan sisäisesti heikossa tilassa.[2] Omar ehti elinaikanaan valloittaa Bysantilta useita kristittyjen pyhinä pitämiä alueita, kuten koko Syyria-Palestiinan. Hiukan yli vuosisadan kuluttua Muhammadin kuolemasta islamin valta-alue ulottui aina Espanjasta nykyisen Iranin alueille.

Paaviuden ja Euroopan uusi nouseminen

Pyhä Leo III kruunaa Kaarle Suuren hallitsijaksi. Teollaan Leo III nivoi paavinistuimen tiiviiksi osaksi Läntisen Euroopan valtarakenteita.

Länsi-Rooman romahtamisen jälkeen läntinen Eurooppa oli ollut heikkouden tilassa. Ennen 1000-lukua Länsi-Eurooppa joutui kestämään siihen ulkopuolelta suuntautuneita hyökkäyksiä, koska eri ilmansuunnista sitä ahdistelivat niin Skandinaviasta tulleet viikingit, Unkarin suunnalta tulleet madjaarit sekä Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa valtaansa pitäneet muslimit.[3]

Tilanne helpottui läntisen Euroopan kannalta ensimmäisen vuosituhannen päättymisen aikoihin, jolloin useat Länsi-Eurooppaa uhanneet kansat muslimeja lukuun ottamatta käännytettiin kristityiksi. Samalla väestönkasvu oli läntisessä Euroopassa voimakasta, minkä lisäksi myös talous koheni.[3] Näin myös Länsi-Euroopasta tuli vakavasti otettava poliittinen tekijä Euroopan ja Lähi-idän alueella, missä se saattoi tasavertaisesti haastaa niin Bysantin kuin myös islamin valtapiiriin kuuluneet alueet.[3]

Läntisen Euroopan vahvistuessa islamilaisilla alueilla alkoi esiintyä sisäistä hajanaisuutta, josta osoituksena oli Espanjan alueella sijainneen kalifaatin hajoaminen useisiin pienempiin osiin. Tällöin Länsi-Eurooppa sai takaisin jalansijaansa Espanjasta, ja myös paavius osoitti vahvistumistaan, kun paavi Aleksanteri II ilmoitti synninpäästöistä kaikille Espanjaan lähteville ritareille.

Myös paavien kuva tehtävistään ja vallastaan voimistui, ja Leo I:n aikaiset ajatukset paavillisesta ylivallasta voimistuivat. Esimerkiksi Pyhä Gregorius VII uskoi paavinistuimelle kuuluvan täydellisen hallintovallan niin kirkossa kuin koko maailmassakin.[4] Samoin kirkon sisällä alettiin ajatella, että hengellinen ylivalta saattoi vallita kunnolla ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa maallinen valta olisi hengellisen vallan ja siten kirkon alaisena kaikissa asioissa, jotka koskisivat moraalia tai uskoa.[5] Paavi Gregorius VII katsoikin jopa, että paavilla oli oikeus erottaa halutessaan keisareita viroistaan.[5] Nämä suuret valtavaatimuksen herättivät myös joukon vastustusta, minkä seurauksena paavinistuin kävi useita vuosikymmeniä kestäneen investituurariidan maallisten hallitsijoiden kanssa, jonka kompromissina lopulta tunnustettiin paavin muuttunut asema Euroopassa sekä maallisten hallitsijoiden valta.[6]

Pyhiinvaellukset sekä kolmen uskonnon Jerusalem

Jerusalem.

Vaikka muslimit olivat valloittaneet Jerusalemin jo 600-luvulla, jatkuivat kristittyjen järjestämät pyhiinvaellukset kaupunkiin.[7] Jerusalemin pyhiä paikkoja kristityille olivat muun muassa perimätietoon perustuvat paikat Jeesuksen kuolin- sekä hautapaikasta. Muutenkin "Pyhänä maana" tunnettu Lähi-idän alue nykyisen Israelin alueella oli kristityille pyhää, koska Jeesuksen katsottiin vaikuttaneen elämänsä aikana juuri näillä alueilla.[7]

Muslimien vallattua Jerusalemin kaupungin annettiin kristittyjen pyhiinvaeltajien yhä jatkaa matkojansa, eikä pyhinä paikkoina pidettyihin kirkkoihin ja erilaisiin pyhäinjäännöskohteisiin kajottu.[7] Vasta vuonna 1009 Egyptin kalifi määräsi Pyhän haudan kirkkona tunnetun rakennuksen purettavaksi, vaikkakin myöhemmin hänen seuraajansa uudelleenrakensivat tämän kirkon Bysantin myöntämien avustusten turvin.[8]

Jerusalemissa kuitenkin kohtasivat eri uskontojen väliset ristiriidat. Muslimeille kaupunki oli kaikista kaupungeista kolmanneksi pyhin,[9] koska profeetta Muhammadin katsottiin kyseisestä kaupungista nousseen Taivaaseen ja tavanneen siellä Abrahamin, Mooseksen ja Jeesuksen, joita kaikkia pidetään islamissa profeettoina. Kristityille Jerusalem taas oli tärkeä, koska Raamatun mukaan Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli, haudattiin ja nousi kuolleista Jerusalemissa. Myös juutalaiset pitivät kaupunkia ja sen lähiympäristöjä pyhinä, sillä siellä uskottiin olevan useiden Vanhassa testamentissa mainittujen henkilöiden haudat.

Paavi saarnaa ristiretken puolesta

Paavi Urbanus II saarnaa ristiretken puolesta. Todellisuudessa saarna ei tapahtunut rakennuksen sisätiloissa, vaan väenpaljouden takia se pidettiin ulkona.

Vuonna 1095 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos pyysi apua paavi Urbanus II:lta seldzukkeja vastaan. Urbanus innostui tästä ja alkoi saarnata ristiretkeä Jerusalemin vapauttamiseksi. Ristiretkiaate voidaan katsoa alkaneen vuonna 1095 Paavi Urbanus II:n Clermontin kirkolliskokouksessa pitämän saarnan seurauksena.[10] Urbanus II ei esittänyt kokouksessa ristiretkiaatetta omana ajatuksenaan, vaan ilmoitti sen olevan Jumalan tahto ja käsky.[11] Lisäksi paavi "antoi Jumalan hänelle suomalla vallalla kaikkien ristiretkissä menehtyneiden synnit anteeksi", kuten Urbanus II asian kirkolliskokoukselle pitämässään puheessa ilmaisi.[11] Clermontin kirkolliskokouksessa Urbanus II myös lupasi jokaiselle taistelussa kuolleelle kristitylle ikuisen autuuden .[12]

Pitämässään puheessa Urbanus II vetosi useasti kansaan, jotta nämä aseistautuisivat ja lähtisivät sotaan Pyhälle maalle. Urbanuksen mukaan Herran temppelistä oli tehty paholaisen istuin ja kaikkein pyhin on häpäisty. Paavin puhe sai heti kansassa aikaan innostuneen vastaanoton, ja ihmisten kerrotaan huutaneen kuorossa "Deus lo volt!" (suom. Jumala tahtoo niin! tai Se on Jumalan tahto).[12] Paavi ei pelkästään pitänyt yhtä puhetta ristiretkien puolesta, vaan hän myös valtuutti useita saarnaajia kiertämään ympäri Eurooppaa ja innostamaan ruhtinaita ja ritareita sotaan. Paavin tavoitteet onnistuivat hyvin, sillä muutamat ruhtinaat vakuuttuivat hankkeesta niin paljon, että myivät omaisuutensa ristiretken rahoittamiseksi.[12] Juuri näiden ruhtinaiden ansiosta ensimmäinen ristiretki todella toteutui.[12] Esimerkiksi Ala-Lothringenin herttua panttasi linnansa ja myi kaksi omistamaansa maatilaa, joiden tuotoilla hän varusti 1000 ratsumiestä ja 7000 jalkamiestä.[12] Eräs Normandian herttua puolestaan panttasi koko herttuakuntansa Englannin kuninkaalle voidakseen varustaa tarpeeksi joukkoja ristiretkeä varten.[13]

Urbanus II:n puheen valtaisa vaikutus on hankala selittää.[14] Historioitsijat ovat tarjonneet syyksi muun muassa sitä, että ristiretkiaatetta tuki varhaisten teologien ajatus "pyhästä sodasta" pakanakansoja vastaan.[14] Lisäksi useilla ritareilla syy lähteä ristiretkelle heidän sosiaalisten ja taloudellisten ongelmiensa takia.[14] Myös Urbanus II:n lupaukset ikuisesta autuudesta ja syntien anteeksiannosta olivat merkittäviä syitä lähteä ristiretkelle.[14]

Sydänkeskiajan tärkeimpiä ristiretkiä Lähi-itään

Ensimmäinen ristiretki

Pääartikkeli: Ensimmäinen ristiretki
Jerusalemin valloitus ensimmäisellä ristiretkellä. Keskiaikaisen käsikirjoituksen kuvitusta.

Paavi Urbanus II:n pitämän puheen jälkeen alettiin koota armeijoita ristiretkeä varten. Tarkat luvut ristiretkeläisistä eivät ole tiedossa, mutta ainakin sadantuhannen ihmisen uskotaan valmistautuneen lähtemään sotaan.[15] Joukot kuitenkin vähenivät ennen varsinaisen ristiretken alkua, sillä sekä menetyksiä että karkuruutta esiintyi.[15] Vuonna 1097 Nikaiaan kokoontui suunnilleen 60 000 ristiretkeläistä valmiina käymään sotaan, ja heistä seitsemisen tuhatta oli ritareita.[15] Ensimmäisen ristiretken sotilaat kuuluivat useisiin eri armeijoihin, jotka kaikki olivat valmiita hyökkäämään Jerusalemiin.

Heti alkuun syntyi erimielisyyttä siitä, kuka itse asiassa oli ristiretken johtaja. Paavi Urbanus II oli asettanut oman lähettiläänsä Adhemarin johtoon. Bysantin keisari Aleksios oli myös hyvin huolestunut, kun suuri ristiretkiarmeija saapui Konstantinopolin ulkopuolelle. Hän vaati, että kaikki johtajat vannoisivat uskollisuuttaan keisaria kohtaan ja palauttaisivat takaisin kaikki seldžukkien Bysantilta valloittamat maat.[16] Ristiretkiaatteen saarnaaminen oli lisännyt myös juutalaisvastaisuutta, koska juutalaiset nähtiin samalla tavalla vääräuskoiksi kuin muslimit. Matkalla Lähi-itään ristiretkijoukot pakottivat kohdalleen osuneet juutalaiset ottamaan kasteen kuoleman uhalla, ja ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lähes 10 000 juutalaista surmattiin.[17]

Ensimmäisen suuren voittonsa ristiretkeläiset saivat Nikaian piirityksen jälkeen, jolloin kaupunkia hallussaan pitäneet turkkilaiset antautuivat. Tosin virallisesti antautuminen koski juuri antautumista Bysantille, vaikka bysanttilaisia oli ollut mukana piirityksessä vain muutama tuhat.[18] Nikaian voittoa seurasi takaisku joukkojen marssiessa kohti Dorylaeumin kaupunkia. Tällöin ristiretkeläisarmeija jakaantui ilmeisesti vahingon seurauksena kahteen joukkoon, joista toinen joutui kymmenen tuhannen turkkilaisen ratsumiehen väijytyksen kohteeksi.[18] Ristiretkeläisarmeijan pääjoukko joutui perääntymään turkkilaisia, mutta myöhemmin turkkilaiset saatiin mukaan lähitaisteluun, jossa osallisena oli myös ristiretkeläisten pääjoukko. Dorylaeumin taistelussa turkkilaisjoukot kukistettiin.[18]

Useita pienempiä voittoja Lähi-idässä seurasi Antiokian piirittäminen. Ristiretkeläisten saapuessa kaupunkiin englantilainen laivasto oli jo ottanut haltuunsa kaupungin satamat, mutta suoraa hyökkäystä kaupunkiin ei uskallettu tehdä johtuen sen massiivisista suojamuureista ja koosta.[19] Piiritys johti ristiretkeläisten keskuudessa puutteeseen ruoasta, minkä paikkaamiseksi lähetettiin retkikunta noutamaan lisää muonavaroja. Retkikunta joutui kuitenkin matkalla taisteluun, joka tuloksettomuudestaan huolimatta pakotti sen palamaan takaisin ilman toivottuja ruokavaroja. Muonavaroja saadakseen lähetettiin suuri joukko ristiretkeläisarmeijasta pyytämään apua Konstantinopolista, jolloin turkkilainen sotapäällikkö Ridwan päätti yrittää hyökätä heikentyneen ristiretkeläisarmeijan kimppuun.[19] Ristiretkeläiset saivat kuitenkin tietää tästä suunnitelmasta, joten he järjestivät turkkilaisille väijytyksen ja löivät näiden joukot. Tämän jälkeen armeija sai jälleen lisää muonavaroja.[19]

Piirityksen aikana ristiretkeläisten onnistui väkivalloin saada suljettua kaikki Antiokiaan johtavat kulkutiet.[19] Tämän jälkeen eräs kaupunkia puolustava komentaja ehdotti eräälle ristiretkeläiskomentajalle, että voisi pettää kaupunkinsa ja päästää joukot sisälle.[19] Ristiretkeläiset tunkeutuivat pian kaupunkiin ja toimeenpanivat verilöylyn, vaikkakaan eivät saaneet kukistettua koko muureilla olevaa vastarintaa.[19] Samalla kaupunkia alkoi lähestyä Mosulin johtajan Kerbogahin armeija, jolta Antiokian johto oli pyytänyt sotilaallista apua ennen kaupungin valtaamista.[19] Kerbogahin joukkoja ei saatu kunnolla pidäteltyä näiden vyöryessä Antiokiaan, jolloin tilanne vaikutti ristiretkeläisten kannalta epätoivoiselta ja menetetyltä.[20] Epätoivo johti kuitenkin uskonnolliseen hurmokseen ristiretkeläisissä, minkä seurauksena nämä kävivät itse hyökkäykseen ja löivät yllättyneen Kerbogahin joukot, jotka oli laskettu hajalle.[20]

Antiokiasta ristiretkeläisten oli tarkoitus hyökätä Jerusalemiin, mutta Antiokian valtauksesta uupuneet joukot päättivät siirtää hyökkäyksen alkamisajankohtaa. Hyökkäystä odotellessaan ristiretkeläisten johtajat riitaantuivat keskenään Antiokian hallitsemisesta, sillä Taranton Bohemund vaati Antiokiaa itselleen, kun taas Raimund katsoi kaupungin kuuluvan solmittujen sopimusten mukaisesti Bysantin keisarille. Riita johti lopulta ristiretkeläisarmeijan yhtenäisyyden hajoamiseen.

Kun marssi kohti Jerusalemia alkoi, maksoivat useiden kaupunkien johtajat ristiretkeläisille siitä, etteivät nämä hävittäisi matkansa varrella olevia kaupunkeja.[21] Ristiretkeläisten saapuessa Tripolin alueelle he joutuivat ongelmiin. Aluetta hallitsivat Egyptin fatimidit, joiden kanssa ristiretkeläisillä oli liitto. Tämän johdosta ristiretkeläisten oli lähetettävä delegaatio Egyptiin pyytämään Jerusalemin vapaaehtoista luovuttamista ristiretkeläisille. Kun vastaus oli kieltävä, aloittivat ristiretkeläisjoukot hyökkäyksensä Palestiinan kaupunkeja vastaan, missä fatimideilla ei ollut silloin lainkaan sotajoukkoja.

Jerusalem vallattiin 15. heinäkuuta 1099 yli kuukauden kestäneen piirityksen jälkeen. Godefroy de Bouillon otti itselleen kaupungin hallitsijuuden ja kuninkaan sijasta arvonimen Advocatus Sancti Sepulchri (suom. "Pyhän haudan suojelija"[22]). Valtauksen yhteydessä tapahtunutta verilöylyä lienevät muslimit myöhempinä aikoina suurennelleet, mutta joitakin joukkomurhia kuitenkin tehtiin myös kaupungin valtaamisen jälkeen sekä sen yhteydessä.[22]

Ristiretkeläiskuningaskuntia Pyhällä maalla

Balduin I:n, Godefroy de Bouillonin veljen, kruunaaminen Jerusalemin ensimmäiseksi kuninkaaksi.

Ensimmäisen ristiretken onnistumisen jälkeen ristiretkeläiset olivat saavuttaneet vankat asemat Lähi-idässä, minkä johdosta suuri osa ristiretkille osallistuneista saattoi palata kotiinsa. Godefrey de Bouillonin kuoleman jälkeen 1100 hänen veljensä Balduin I kruunattiin Jerusalemin kuninkaaksi ja ristiretkeläiskuningaskunta syntyi.

Italian laivaston avulla saatiin vallattua vielä useita muitakin Syyria-Palestiinan tärkeitä satamakaupunkeja, mitkä muodostuivat merkitykseltään tärkeiksi syntyneelle ristiretkeläiskuningaskunnalle, koska suoraa maayhteyttä Eurooppaan ei ollut, johtuen riidoista Antiokiaa vallassaan pitäneen Taranton Bohemundin ja Bysantin keisarin kanssa. Italialaisten avulla ristiretkeläiskuningaskunnan johtajien onnistui turvata rannikkonsa turvallisuus, mutta tämä ei poistanut uhkaa Egyptistä käsin tulevasta hyökkäyksestä.[23] Myös Damaskos aiheutti huolta Jerusalemin hallitsijoille, jotka ehdottivatkin uutta ristiretkeä kaupunkia vastaan.[23] Koska ristiretki ei toteutunut, naitti kuningas Balduin II tyttärensä Anjoun kreivi Fulkille, josta tuli siten kruununperijä. Rikkaan kreivin onnistui varustaa Damaskokseen hyökkääviä sotajoukkoja, joiden ei kuitenkaan onnistunut missään vaiheessa vallata kaupunkia.

Muutenkin ristiretkeläisvaltiot olivat sotilaalliselta voimaltaan heikkoja, vaikka saattoivatkin siitä huolimatta muodostaa uhan läheisille muslimien hallitsemille kaupungeille.[23] Esimerkiksi Antiokian onnistui eräässä vaiheessa jo uhata Aleppon kaupunkia. Myöhemmin Antiokian mahdollisuudet uhata Syyriaa kaatuivat Aleppon voimistumiseen ja sisäisiin vallanperimyskiistoihin Antiokiassa.[23]

Hengellisten ritarikuntien synty

Katso myös: Temppeliherrain ritarikunta ja Johanniittain ritarikunta
Johanniittain risti kuvattuna Maltan ritarikunnan vaakunaan.

Kahden vaikutusvaltaisen hengellisen ritarikunnan, temppeliherrojen ja johanniittojen, perustaminen ratkaisi aikanaan Lähi-idän kristillisissä kuningaskunnissa vallinneen ongelman kaupunkien puolustuksesta.[24] Ensimmäisinä vuosinaan kristilliset kuningaskunnat olivat suojattomia ulkopuolisia hyökkäyksiä vastaan, eivätkä ne voineet taata Pyhällä maalla matkaavien pyhiinvaeltajien turvallisuutta.[24] Ratkaistakseen tämän ongelman Hugo Paynsilainen perusti noin vuonna 1120 kristillisen ritarikunnan, jonka tehtäviin kuuluisi Jerusalemin ympäristössä matkaavien pyhiinvaeltajien suojeleminen. Ritarikunta sai päämajakseen Jerusalemin kuninkaan Balduin II:n määräyksestä Salomon temppelinä tunnetun al-Aqsan moskeijan[24] rauniot. Tämä ritarikunta tultiin myöhemmin tuntemaan temppeliherrain ritarikuntana. Paavin vahvistettua ritarikunnan säännöstön vuonna 1129 ritarikunta alkoi suuresti kasvaa ja sai lahjoituksia kristityiltä lääninherroilta.

Toinen merkittävä ritarikunta oli johanniittain järjestö, joka sai alkunsa vuonna 1099 Jerusalemiin rakennetun Pyhän Johanneksen sairaalan perustamisesta. Sairaala saavutti pian suosiota, ja myös paavi siunasi sen, mitkä molemmat takasivat sairaalaa johtaville munkeille runsaita taloudellisia lahjoituksia. Myöhemmin johanniitat alkoivat järjestäytyä sotilaallisesti, ja järjestö otti Jerusalemin kuninkaan pyynnöstä vastuun eräiden linnoitusten suojelemisesta. Yhdessä temppeliherrojen kanssa johanniitat muodostivat myöhempinä aikoina Jerusalemin varusväen.

Vuoden 1101 ristiretki

Pääartikkeli: Vuoden 1101 ristiretki

Vuoden 1101 ristiretken taustalla oli se seikka, että vaikka ensimmäisen ristiretken onnistumisesta iloittiin, oltiin samalla huolestuneita ristiretken vaikutusten turvaamisesta. Esimerkiksi paavi Urbanus II:n seuraaja Paschalis II edusti tätä mielipidettä. Ajatus valloitusten säilyttämisestä johti siihen, että ensimmäiseen ristiretkeen aikanaan sitoutuneita, mutta myöhemmin kieltäytyneitä ylimyksiä ja alettiin painostaa lähtemään uudelle ristiretkelle. Samalla katsottiin, että jotkut ristiretkeläiset olivat palanneet sodasta liian nopeasti, jolloin heitäkin vaadittiin palaamaan Lähi-itään.

Painostus johti siihen, että joukko huonosti organisoituja joukkoja lähti käymään sotaa Lähi-idässä. Seurauksia huonosti organisoitujen joukkojen lähettämisestä olivat useat lähes täydelliset tappiot, joita ristiretkeläiset kokivat taistellessaan Pyhällä maalla. Vuoden 1101 ristiretkeen osallistui kyllä myös hyvin organisoituja joukkoja, kuten kreivi Guillaume de Neversin johtama armeija, joka kuitenkin murskattiin väijytyksessä. Taistellessaan vuoden 1101 ristiretkeläisiä vastaan turkkilaiset käyttivät uusia taistelutyylejä, joita he tulivat hyödyntämään myös myöhempien ristiretkien aikana.

Toinen ristiretki

Pääartikkeli: Toinen ristiretki
Bysantin keisari Manuel I Komnenos kuvattuna freskoon.

Vuonna 1144 muslimiarmeijaa johtavan Zengin onnistui saada Edessa antautumaan. Ristiretkeläiskuningaskunnat Lähi-idässä olivat heikossa tilassa, eikä eurooppalaisilla ollut Edessassa kunnollista sotilaallista johtoa, eivätkä Jerusalemista tulleet joukot ehtineet apuun ennen kaupungin antautumista.

Edessan menetyksen jälkeen paavi Eugenius III aloitti järjestelyt uuden ristiretken aikaansaamiseksi. Hän muun muassa lähetti Ranskan kuninkaalle Ludvig VII:lle ristiretkeen kehottavan bullan.[25] Kuningas itse kannatti ajatusta, mutta saadakseen myös vastahakoiset ylimyksensä samalla kannalle hän pyysi apua munkki Bernhard Clairvauxlaiselta, joka alkoikin saarnata uuden ristiretken puolesta ja sai joukon kannattajia.[25] Ajatus uuden ristiretken järjestämisestä alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle, ja Bernhardin onnistui taivutella myös Saksan keisari mukaan sotaan.[25] Saksassa ajatus tosin myös herätti vastustusta, koska osa ylimyksistä toivoi mieluummin pyhää sotaa slaavilaisia pakanaheimoja vastaan.[25] Tämän johdosta paavi Eugenius III siunasi myös tämän sodan ristiretkenä.

Ristiretki alkoi kireissä tunnelmissa, sillä Saksan keisarin saapuessa Bysantin raja-alueilla tämän keisari Manuel I Komnenos kävi sotaa Sisilian kuningasta Roger II:ta vastaan. Samalla Bysantin keisari oli solminut rauhan Vähän-Aasian voimakkaimman muslimivallan kanssa.[26] Lisäksi keisarin suhtautuminen ristiretkiaatteeseen oli viileä, sillä hän ei katsonut ristiretkien hyödyttävän Bysanttia.[26] Lisäksi Ranskassa yleinen mielipide oli häntä vastaan, minkä vuoksi hän pelkäsi saksalaisen armeijan loikkaamista Roger II:n puolelle.[26] Tilannetta pahensi myös se, että Saksan ja Ranskan ristiretkeläisarmeijat olivat paikoin kurittomia ja aiheuttivat tuhoa kulkiessaan Bysantin halki, eikä paavi Eugenius III ollut edes yrittänyt suostutella Bysantin keisaria ottamaan vastaan näitä kahta ristiretkeläisjoukkiota.[27]

Bysantissa saksalaisia kehotettiin kulkemaan Vähä-Aasiaan nopeasti. He eivät jääneet odottamaan ranskalaisia, vaan marssivat kohti Edessaa. Konrad jakoi armeijan kahteen divisioonaan, ensimmäisen tuhosivat seldžukit 25. lokakuuta 1147 Dorylaeumin taistelussa. Toinen tuhottiin samaan tapaan aikaisin 1148.

Manuelin suhteet Ranskaan olivat jonkin verran paremmat, mutta hän kieltäytyi avustamasta omilla joukoillaan ja vannotti palauttamaan vallatut alueet Bysantille. Ranskalaiset tapasivat Konradin joukkojen jäänteet Nicaeassa, mutta Ludvig koki samanlaisen tappion kuin saksalaiset olivat kokeneet. Armeijoiden jäänteet pääsivät lopulta Syyriaan meritse.

Jerusalemissa Konrad vakuutti kuningas Balduin III:n hyökkäämään Damaskokseen, vaikka valtakunnilla oli aselepo. Muut ristiretkeläiset halusivat hyökätä heikompaan Aleppoon, joka olisi ollut portti Edessaan ja hillinnyt Nur al-Dinin vallan kasvua. Damaskoksen piiritys alkoi heinäkuussa 1148, mutta ristiretkeläiset olivat vedettömällä aavikolla ja vetäytyivät alle viikon kuluttua. Konrad ja Ludvig palasivat kotiin.

Ristiretken tuloksena Damaskos ei enää luottanut ristiretkeläisiin ja kaupunki luovutettiin Nur al-Dinille 1154. Baldwin III valloitti Askelonin 1153 ja toi epäonnekseen Egyptin sodan piiriin. Bernhard Clairvauxilainen koki myös nöyryytyksen[27] ja yritti sanoutua irti ristiretkestä.

Taistelut Egyptissä

Keskiaikainen kuva, joka sanoo esittävänsä "Saladinia, Egyptin kuningasta" (Saladin rex Aegypti).

Ennen kolmannen ristiretken alkua Egyptissä käytiin sisäistä kamppailua vallasta. Jo ilman ristiretkiä ja niiden mukanaan tuomia ristiretkeläiskuningaskuntia Egyptin sisäpoliittinen tilanne oli sekava, sillä vaikka valta oli periaatteessa kalifien hallussa, kuului käskyvalta käytännössä pääministereille eli visiireille.[28] Sisäpoliittisten ongelmiensa takia Egypti osti veroillaan rauhan Jerusalemin kuningaskuntaa johtavalta kuningas Balduin III:lta.[28] Kun visiiri vaihtui vallankaappauksen seurauksena Egyptissä, myös verojen maksaminen Jerusalemiin lopetettiin.[28] Tämän seurauksena silloinen kuningas Amalrik I aloitti sodan Egyptiä vastaan.[28] Sota kuitenkin epäonnistui, koska kuninkaan armeija ei päässyt etenemään Niilin tulvien takia.[28]

Samaan aikaan syrjäytetty visiiri Shawar pyysi tukea vaikutusvaltaiselta sotapäälliköltä Nur al-Diniltä, joka lähetti armeijansa auttamaan visiiriä.[28] Tämän armeijan komentajina toimi sotapäällikkö Shirkuhin lisäksi Salah ad Din, eli Saladin. Tämä armeija onnistui valtaamaan Kairon, jolloin Shawar sai valtansa takaisin.[28] Saadakseen itselleen riippumattomuuden Nur al-Dinista, pyysi Shawar sotilaallista apua Amalrik I:ltä, joka oli vastustanut Shawarin edeltäjää. Syntyneiden taistelujen tuloksena ristiretkeläiset vetäytyivät vapaaehtoisesti Egyptistä, jolloin Amalrik I:lle alettiin vastapalveluksena maksaa entistä suurempia veroja. Samoin Amalrik I sai vapaasti perustaa ristiritarivaruskunnan Kairon kaupunkiin.[28]

Johanniittojen ritarikuntaa johtaneen Gilbert d'Assaillyn onnistui vuonna 1168 saada Amalrik I rikkomaan aseleponsa Egyptin kanssa. Jouduttuaan taas sotilaallisen uhan eteen visiiri Shawar pyysi uudelleen apua Nur al-Dinilta, ja saikin sitä.[28] Ristiretkeläiset kärsivät Egyptiä vastaan niin raskaita tappioita, että kuningas Amalrik I päätti perääntyä.[28] Tätä voittoa seuranneena vuonna Nur al-Dinin armeijassa komentajana toiminut Shirkuh tappoi visiiri Shawarin ja otti tämän paikan.[28] Shirkuh ei kuitenkaan elänyt enää kauan, vaan menehtyi muutamaa viikkoa vallankaappauksen jälkeen. Tällöin visiirin vallan otti itselleen Saladin.[28] Saladin valmistautui torjumaan sekä Bysantin että ristiretkeläisten tuoman uhan, ja hänen onnistuikin selviytyä voittajana Damiettan piirityksestä, jonka lopuksi keskinäinen epäluulo rikkoi Bysantin ja ristiretkeläisten liiton. Saladinin asema ei kuitenkaan ollut turvattu, sillä pian Bysantti uudisti liittonsa Amalrikin kanssa, eikä myöskään Nur al-Din ollut tyytyväinen nykytilanteeseen.[29] Saladin pääsi kuitenkin tästäkin pinteestä, sillä Nur al-Din kuoli vuonna 1174, ja samana vuonna Amalrik menehtyi punatautiin.[29]

Saladinin voimistuminen ja Jerusalemin kuningaskunnan tappio

Saladin kuvattuna 12. vuosisadalta peräisin olevassa arabialaisessa teoksessa.

Nur al-Dinin kuollessa Saladin alkoi toimia hänen asemansa perimiseksi.[30] Saladin esiintyikin Egyptissä islamin puolustajana ja eurooppalaisten ristiretkeläisten vastustajana, vaikka hän samanaikaisesti soti Nur al-Dinin sukulaisia ja muita muslimeja vastaan.[30] Saladinin seurueeseen kuulunut Baha ad-Din ibn Shaddad kirjoitti teoksessaan Saladinin elämä Saladinista ja islamissa esiintyvän jihadin, Pyhän sodan merkityksestä hänen elämälleen:[31]

»Pyhät kirjoitukset puhuvat paljon Pyhästä sodasta. Saladin oli kaikkein väsymättömimmin ja kiihkeimmin omistautunut sille... Hän tunsi Pyhän sodan ja siihen liittyvät kärsimykset sydämessään ja koko ruumiissaan... Rakkaudesta Pyhään sotaan ja Jumalan tiehen hän jätti perheensä ja poikansa, kotimaansa, kotinsa, kaiken minkä hän omisti, valitsi elämän telttansa katveessa, kaikkien tuulien armoilla...»

Kun Nur al-Dinin perhe halusi nostaa tämän pojan as-Salih Ismailin isänsä seuraajaksi, päätti Saladin tunnustaa tämän oikeuden isänsä asemaan eli epäviralliseen Aleppon ja Damaskoksen hallitsijuuteen.[30] Samalla Saladin kuitenkin sanoi olevansa alaikäisen Ismailin sijaishallitsija, minkä vuoksi aluetta nimellisesti hallitseva kalifi nimittikin Saladinin Nur al-Dinin alueiden hallitsijaksi.[29] Aleppo oli kuitenkin yhä Nur al-Dinin suvun hallinnassa, joten Saladin joutui käymään valtansa lujittamiseksi useita taisteluja.[18]

Saladinin voimistuessa Jerusalemin kuningaskunnan johtajaksi nousi Balduin IV. Vuonna 1177 Saladin aloitti hyökkäyksensä kuningaskuntaa vastaan, jolloin kuningas Balduin IV lähti marssimaan joukkoineen häntä vastaan. Saladinin armeijan joukkovahvuuden pelottamana kuningas kuitenkin päätti perääntyä, jolloin Saladin antoi armeijansa hajota suorittamaan ryöstelyä. Tilanteeseen tarttuen kuningas Balduin IV aloitti hyökkäyksensä Saladinia vastaan ja onnistui lyömään tämän joukot. Saladin jatkoi hyökkäyksiään, ja jo seuraavana vuonna hän onnistui saavuttamaan voiton ja surmasi koko varuskunnan.

Vuonna 1187 Saladin saavutti siihen asti suurimman voittonsa ristiretkeläisjoukoista. Hän onnistui noin kolmenkymmenen tuhannen miehen vahvuisella armeijallaan saartaa Jerusalemissa vallan kaapanneen Guy de Lusignan joukot, jolloin nämä jäivät vaille ruokaa ja juomaa. Saladin ei kuitenkaan käynyt hyökkäykseen, vaan odotti seuraavaan päivään. Päivän kuumimman ajan koittaessa ristiretkeläisjoukkojen jalkaväki ilmeisesti pakeni, jolloin ratsuväki jäi yksin Saladinin armoille. Voitto jätti ristiretkeläisvaltiot turvattomiksi ja avasi Saladinille tien Jerusalemin kuningaskunnan kukistamiseksi. Tammikuussa 1189 Jerusalemin kuningaskunta oli kukistunut, Tripolin kreivikunta voitettu ja Antiokia oli heikoimmillaan. Ristiretkeläisten kannalta voimakkain paikka Lähi-idässä olikin Tyros, jonne lähetettiin joukoittain vahvistuksia.

Kolmas ristiretki

Kuningas Rikhard I Leijonamieli.
Pääartikkeli: Kolmas ristiretki

Paavi Gregorius VIII:n vedottua useisiin eurooppalaisiin ruhtinaisiin nämä aloittivat 1180-luvun lopussa kolmannen ristiretken. Pyhälle maalle suuntasivat kolmen kuninkaan armeijat: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan joukot Fredrik I Barbarossan johdolla, Ranskan armeija Filip II Augustin johtamina ja englantilaiset joukot kuninkaansa Rikhard I Leijonamielen käskyvallassa.[32] Keisari Fredrik Barbarossa kuitenkin hukkui saavutettuaan voiton seldžukeista. Tästä huolimatta hänen joukkonsa jatkoivat matkaa Akkon kaupunkiin saakka, minne Rikhard I ja Filip II olivat jo ehtineet.

Saatuaan Akkon vallattua Saladinilta, Rikhard päätti vallata Jaffan, joka tarvittiin hyökkäykseen Jerusalemiin. Marssilla Saladin hyökkäsi, mutta Rikhard voitti tämän joukot selvästi. Tammikuussa 1192 Rikhard oli valmis hyökkäykseen Jerusalemiin, mutta Saladin vahvisti armeijaansa ja linnoitti kaupungin. Hän saavutti kahdesti näköetäisyyden kaupunkiin, mutta Saladinin joukot löivät hänet takaisin. Seuraavaksi Saladin yritti valloittaa takaisin Jaffan, mutta Rikhardin pienempi armeija voitti hänet 31. heinäkuuta.

2. syyskuuta 1192 Rikhard ja Saladin sopivat kolmen vuoden aselevosta, jossa Jerusalem jäisi muslimivaltaan, mutta aseettomat pyhiinvaeltajat saisivat vierailla kaupungissa.[32] Rikhard palasi Englantiin syyskuun lopussa, Leopold V sai hänet kuitenkin vangiksi matkalla ja vaati korkeat, 150 000 markan lunnaat ja alistumista keisarin vasalliksi.

Neljäs ristiretki

Ristiretkeläiset hyökkäävät Konstantinopoliin.
Pääartikkeli: Neljäs ristiretki

Epäonnistuneen kolmannen ristiretken vuoksi paavi Innocentius III kehotti eurooppalaisia ruhtinaita lähtemään ristiretkelle Egyptiin. Ristiretkeläisjoukkojen saapuessa Venetsiaan selvisikin, että koska ristiretkeläisillä ei ollut rahaa hankkia laivoja, oli heidän laivojen saamiseksi autettava venetsialaisia sekä bysanttilaista kruununtavoittelijaa.[32] Tämän takia ristiretkeläiset auttoivat Bysantin hallitsijan virkaa tavoitelleen prinssin nousemaan valtaistuimelle.[32] Konstantinopolilaiset alkoivat kuitenkin kapinoida, mikä johti siihen, ettei ristiretkeläisille luvattuja palkkoja voitu maksaa. Tiedon selvittyä ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin uudelleen, mutta tällä kertaa sotilaiden sallittiin alkaa ryöstellä kaupunkia.[33] Lisäksi Bysantin keisarikunta hajotettiin, ja perustettiin Latinalainen keisarikunta. Samalla Venetsialle luovutettiin lähes kaikki Kreikan saaret. Neljättä ristiretkeä ei jatkettu sen enempää, vaan Konstantinopolista ryöstettyjä aarteita alettiin kuljettaa Eurooppaan.

Viides ristiretki

Pääartikkeli: Viides ristiretki
Damiettan kaupungin valtaus.

Viides ristiretki lähti Unkarista, Itävallasta ja Baijerista neljännen kirkolliskokouksen (1215) siunaamana. Paavi Innocentius III varusti retken matkaan hyökkäämään nousevaa voimakasta muslimivaltio Egyptiä vastaan. Koska toinen ristiretki oli ollut pettymys, hän halusi välttää kuninkaiden sekaantumista matkajärjestelyihin. Fredrik II olisi ollut innokas, mutta paavi torjui hänen osallistumisensa.

Ristiretkeläisten onnistui valloittaa Damiettan kaupunki Egyptissä vuonna 1219. Voitonhuumassaan he yrittivät käydä myös Kairon kimppuun, mutta Niili tulvi heidän edessään ja saartoi ristiretkeläiset, jotka tulivat pahasti lyödyiksi.

Kuudes ristiretki

Pääartikkeli: Kuudes ristiretki

Kuudes ristiretki 1228 oli ensimmäinen, jota ei järjestetty suoranaisesta paavin määräyksestä. Sen johtaja, keisari Fredrik II, lähti Brindisistä kohti Syyriaa. Diplomaattisin keinoin hän saavutti suurta menestystä ja valloitti Jerusalemin, Nasaretin ja Betlehemin, mutta vain kymmeneksi vuodeksi.

Fredrik II oli halunnut osallistua jo viidennelle ristiretkelle, mutta paavi ei hyväksynyt häntä mukaan, koska pelkäsi auktoriteettinsa kyseenalaistamista. Vuonna 1225 Fredrik nai Jerusalemin Isabellan, joka oli Jerusalemin kuningaskunnan nimellisen hallitsijan tytär. Tämän jälkeen Fredrikillä oli laillinen syy olla kiinnostunut kuningaskunnan palauttamisesta valtaan.

Fredrik lähti Brindisistä Syyriaan 1227. Epidemian takia Fredrikin laivaston piti palata Italiaan. Ristiretkeläisvalan rikkominen antoi paaville syyn julistaa Fredrik pannaan. Tästä huolimatta Fredrik lähti uudelleen kohti Syyriaa, ja saapui Akkoon syyskuussa 1228.

Akkossa, joka oli Jerusalemin kuningaskunnan nimellinen pääkaupunki, oli erilaisia mielipiteitä Fredrikistä. Hänen oma armeijansa ja iso osa ylimystöstä tuki häntä, mutta patriarkka, Temppeliherrat ja monet tavalliset kansalaiset eivät häntä tukeneet. Tämä liittyi yleiseurooppalaiseen jakaantumiseen paavin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kannattajiin. Fredrik sai kuitenkin kaupungin yhtenäistymään.

Tämän jälkeen Fredrik siirsi kaikki kokoon saamansa joukot Akkosta Jaffaan ilmaisten näin selvästi, että hänen aikomuksenaan oli hyökätä linnoittamattomaan Jerusalemiin. Egyptin sulttaani Al-Kamil tarjosi nopeasti sopimusta, josta Fredrik ei voinut kieltäytyä. Vuoden 1229 Jaffan sopimuksella Fredrik sai Jerusalemin, Betlehemin, Nasaretin ja muutamia muita paikkakuntia sekä pyhiinvaeltajien tien Jaffaan. Jerusalemia ei linnoitettu, koska muslimit saivat oikeuden valvoa Temppelivuorta ja sen moskeijoita. Lisäksi sovittiin kymmenen vuoden aselevosta. Näin Fredrik pääsi ratsastamaan Jerusalemiin kuninkaana (itse asiassa sijaishallitsijana, sillä hänen alaikäinen poikansa oli perinyt Jerusalemin kruunun äidinisältään.) Paavi ei sopimusta hyväksynyt, koska hänen mukaansa muslimeja vastaan piti taistella eikä tehdä heidän kanssaan kauppoja.

Seitsemäs ristiretki

Pääartikkeli: Seitsemäs ristiretki

Seitsemäs ristiretki 1248–1254 oli Ranskan kuninkaan Ludvig IX:n järjestämä ristiretki Egyptiin. Hän lähti sinne 15 000 miehen voimin, mutta retki epäonnistui pahasti: egyptiläiset löivät ranskalaiset Al Mansurahissa, ja Ludvig itse päätyi egyptiläisten vangiksi Damiettaan, mistä hänet vapautettiin suuria lunnaita vastaan. Sen jälkeen Ludvig piileskeli ristiretkeläishovissaan Akkon kaupungissa.

Kahdeksas ristiretki

Pääartikkeli: Kahdeksas ristiretki

Kahdeksas ristiretki vuonna 1270 oli Ludvig IX:n järjestämä ristiretki, jonka alkuperäinen tavoite oli avustaa ristiretkeläisvaltioiden jäänteitä Syyriassa. Retki kuitenkin päätyi Tunisiaan, jossa Ludvig vietti kaksi kuukautta ennen kuin kuoli vatsatautiin.

Tuohon aikaan mamelukit laajensivat valtaansa itäisellä Välimerellä. Jerusalemin kuningas oli vetäytynyt Akkoon, ja Ludvig halusi lähteä hänen avukseen. Ludvigin veli Anjoun Kaarle I taivutteli veljensä aloittamaan retken Tunisian valloituksella sillä verukkeella että Tunisiasta käsin olisi helpompi hyökätä Syyriaan ja Egyptiin. Tunisian sulttaanilla oli yhteyksiä Espanjaan, joten saattoi kuvitella että hän olisi käännytettävissä kristinuskoon. Tämä palveli ennen kaikkea Kaarlen omia valtapyrkimyksiä, sillä mamelukit havittelivat myös Sisiliaa.

Retkeläiset saapuivat Afrikkaan heinäkuussa ja sairastuivat saastuneesta juomavedestä. Ludvig kuoli samana päivänä kuin Kaarle saapui paikalle. Kaarle julisti Ludvigin pojan Filip III Rohkean uudeksi kuninkaaksi, mutta tämän alaikäisyyden takia otti itse ristiretken johdon käsiinsä.

Piiritysjoukkojen jatkuvan sairastelun takia Tunisin piiritys lopetettiin 30. lokakuuta. Sopimus sulttaanin kanssa takasi kaupungin munkeille vapauden harjoittaa uskontoaan, ja jonkinlaiset vapaakauppaoikeudet, joten ristiretkeä voidaan hyvällä tahdolla sanoa menestykseksi. Kaarle liittoutui Englannin Edvard Pitkäjalan kanssa. Kun Kaarle jatkoi Tunisian piiritystä, Edvard iski Syyriaan. Syyrian retki, yhdeksäs ristiretki, lasketaan joskus osaksi kahdeksatta.

Yhdeksäs ristiretki

Pääartikkeli: Yhdeksäs ristiretki

Yhdeksäs ristiretki yhdistetään joskus sitä edeltävään kahdeksanteen ristiretkeen. Sitä pidetään viimeisenä keskiajan ristiretkistä, jotka suuntautuivat Pyhään maahan. Retken syynä oli Egyptin mamelukkien valtakunnan jatkuva kasvu ja pian tapahtuva viimeisten ristiretkeläisten linnoitusten hylkääminen. Pohjois-Afrikkaan suuntautunut kahdeksas ristiretki sekä Pyhään maahan suuntautunut yhdeksäs olivat osina laajempaa suunnitelmaa, johon kuului muun muassa espanjalaisten kuninkaiden toimintaa, armeijan liikehdintää pakanoita vastaan itäisessä Euroopassa sekä liitto mongolien kanssa mamelukkeja ja turkkilaisia vastaan. Siksi ristiretkeläisten kansallisuus vaihteli eurooppalaisista prinsseistä (Englannin prinssi Edvard ja Ranskan Ludvig IX) uskonnollisiin johtajiin (Bysantin keisari) ja mongolijohtajiin kuten Möngke- ja Hülegü-kaanit.

Ensisijainen syy retkelle oli mongolien häviö mamelukille vuonna 1260. Vihollisten kukistuttua mamelukki Baibars murhautti voittoisan Qutuzin ja sai näin sulttaanin tittelin itselleen. Heti päästyään valtaan hän järjesti hyökkäyksiä kristittyjen retkikuntia vastaan Arsufissa, Athlithissa, Haifassa, Safedissa, Jaffassa, Askelonissa ja Caesareassa. Kun ristiretkikaupungit linnoituksineen kaatuivat yksitellen, niiden asukkaat joko surmattiin tai myytiin orjiksi. Kristityt pyysivät apua Euroopan hallitsijoilta, mutta apu tuli hitaasti. Vuonna 1268 Baibars kukisti Antiokian, millä hän turvasi mamelukkien valtakunnan pohjoisrajan ja siirsi uhan ristiretkeläisten kaupunkiin Tripoliin.

Suunniteltiin, että Edvard ja Ludvigin veli Anjoun Kaarle veisivät armeijansa Jerusalemin kuningaskunnan pääkaupunkiin Akkoon, minne Baibarsin sotaretki lopulta suuntaisi. Juuri kun he saapuivat kaupunkiin, Baibars oli Tripolin kimpussa, joka oli viimeinen jäljellä oleva alue Tripolin maakunnasta ja täynnä kristittyjä pakolaisia. Päämajoistaan Kyproksella ja Akkossa Edvard ja Kaarle hyökkäsivät Baibarsin sisälinjoihin. Loppuvuoden prinssi odotteli edesmenneen Ludvig IX:n ristiretkeläisiä sekä korjaten ja vahvistaen kaupungin puolustuksia.

Baibars alkoi epäillä, että mereltä oli tulossa hyökkäys Egyptiin, ja koska hän piti tilannetta vaarallisena, hän rakennutti laivaston vastaamaan aavistelemaansa hyökkäykseen. Kun laivasto oli valmis, Baibars ei hyökännyt suoraan ristiretkeläisiä vastaan vaan yritti vuonna 1271 rantautua ensin Kyprokselle toivoen houkuttelevansa esiin Jerusalemin nimellisen kuninkaan, Kyproksen Hugo III:n ja hänen Akkon laivastonsa. Sulttaani tahtoi valloittaa saaren jättääkseen siten Edvardin ja muut ristiretkeläiset saarroksiin Pyhään maahan. Hyökkäys ei kuitenkaan onnistunut, ja Baibarsin laivasto tuhottiin.

Voiton jälkeen Edvard ymmärsi, että pidemmän oleskelun takaamiseksi kristillisessä seurakunnassa vellovat erimielisyydet olisi tukahdutettava, ja toimi sovittelijana Hugon ja tämän vastahakoisten ritareiden kanssa. Välien sovittelun jälkeen Edvard aloitti neuvottelut Baibarsin kanssa yhdentoista vuoden aselevon puolesta. Neuvottelut kuitenkin olivat vähällä päättyä sulttaanin lähetettyä salamurhaajia prinssin luo. Edvard ja hänen ritarinsa surmasivat salamurhaajat ja ryhtyivät heti suunnittelemaan hyökkäystä Jerusalemiin. Ennen kuin kostoretki alkoi, prinssi sai tiedon, että hänen isänsä Henrik III oli kuollut ja hänestä tulisi Englannin seuraava kuningas. Baibarsin kanssa tehtiin sopimus, ja Edvard pääsi palaamaan Englantiin, missä hänet kruunattiin kuninkaaksi vuonna 1272. Sulttaani palasi Kairoon.

Katso myös

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ristiretket.

Lähteet

  • Thomas F. Madden: Ristiretket. Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6800-1.
  • Herbert Michaelis: Suuri Maailman Historia 2. Kirjayhtymä, 1968.
  • Seppo Zetterberg: Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9.

Viitteet

  1. Madden s. 21
  2. a b Madden s. 19
  3. a b c Madden s. 28
  4. Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 35
  5. a b Madden s. 29
  6. Madden s. 29 ja 30
  7. a b c Madden s. 22
  8. Madden s. 23
  9. Madden s. 24
  10. Medieval Sourcebook: Urban II (1088–1099): Speech at Council of Clermont, 1095, Five versions of the Speech
  11. a b Régine Pernoud: Ristiretket, s. 23. WSOY, 1965.
  12. a b c d e Kristinuskon historia 2000 s. 142
  13. Kristinuskon historia 2000 s. 143
  14. a b c d Kristinuskon historia 2000 s. 144
  15. a b c Madden s. 37
  16. Madden s. 40
  17. R. H. Perez de Cruet: A Brief History of Antisemitism humanitas-international.org. Viitattu 9.9.. (englanniksi)
  18. a b c d Madden s. 41
  19. a b c d e f g Madden s. 42
  20. a b Madden s. 43
  21. Madden s. 45
  22. a b Madden s. 47
  23. a b c d Madden s. 49
  24. a b c Madden s. 52
  25. a b c d Madden s. 60
  26. a b c Madden s. 61
  27. a b Madden s. 63
  28. a b c d e f g h i j k l Madden s. 68
  29. a b c Madden s. 69
  30. a b c Madden s. 70
  31. Baha ad-Din ibn Shaddadin 1100-luvun lopussa kirjoittama Saladinin elämä
  32. a b c d Zetterberg s. 309
  33. Zetterberg s. 310

Kirjallisuutta

  • Pernoud, Régine: Ristiretket: Silminnäkijäin ja muiden aikalaisten kuvaamina. (Les croisades, 1960.) Suomennos: Reino Hakamies. Historiakirjasto. Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.