Kirjoitus

Thomas Eakins, The Writing Master, 1882.

Kirjoitus tarkoittaa asian merkityksen ilmaisemista piirretyillä tai muuten tuotetuilla symboleilla. Kaikissa kulttuureissa on puhuttu kieli, mutta kirjoitusjärjestelmiä on kehitetty ja omaksuttu vain ajoittain. Kirjoituksen suurin etu on tiedon säilyttäminen sen alkuperäisestä esitystapahtumasta riippumattomasti. Kirjoitustaidottomassa yhteisössä kaiken tiedon välityksen on tapahduttava ihmiseltä ihmiselle suullisesti. Kirjoitustaidon myötä on tullut mahdolliseksi välittää tietoja sekä kaukaisiin maihin että tuleville sukupolville.

Kirjoitusjärjestelmien kolme perustyyppiä ovat sanakirjoitus, tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Nykyään suurin osa maailman kirjoitusjärjestelmistä perustuu aakkosiin. Sanakirjoitusta edustavat kiinan kirjoitusjärjestelmä ja japanin kanjit. Japanissa käytetään sanakirjoituksen ohella myös tavukirjoitusta.

Historia

Kirjoitusjärjestelmiä edelsivät esikirjoitusjärjestelmät, jotka koostuivat ideogrammeista ja muistimerkeistä. Näiden kuvien avulla pyrittiin merkitsemään asioita. Kuvat toimivat muistamisen apuvälineenä, ja niitä katsomalla saatettiin palauttaa mieleen asioita pelkkää muistelua tehokkaammin. Usein heimojen kulttiesineisiin tehtiin kuvioita, joita katsomalla asiaan vihkiytynyt saattoi muistaa niihin liittyviä tarinoita, heimon historiaa tai yliluonnollisen maailman rakennetta. Tällaista muistiinmerkitsemistä ovat käyttäneet lukuisat kansat, kuten intiaanit, ja saamelaiset noitarummuissaan. Ongelmana kirjoitustaitoon nähden oli, että merkeillä ja kuvioilla ei ollut täysin vakiintuneita, muihin kuvioihin yleistettäviä merkityksiä, joten tulkinnallisuus oli suurta. Kuva oli usein pyhä, ja sen tulkintataito oli vain pienen ryhmän käsissä, ja pääsi siksi helposti unohtumaan. Varsinainen kirjoitustaito syntyi ilmeisesti kaupankäyntiin ja hallintoon liittyvistä merkinnöistä, joilla merkittiin usein lukumääriä.

On olemassa vain muutama esimerkki, joissa kirjoituksen voidaan melko varmasti sanoa keksityn täysin itsenäisesti, ilman aiemman kirjoitusjärjestelmän mallia vähintäänkin ideatasolla. Vanhimpina kirjoitusjärjestelminä pidetään yleisesti sumerien nuolenpääkirjoitusta ja Egyptin hieroglyfejä, jotka molemmat kehittyivät 3000-luvun loppupuolella eaa. kirjoituksen esimuodoista; nuolenpääkirjoitus lienee niistä vanhempi ja antanut vaikutteita hieroglyfikirjoitukselle. Kiinalainen kirjoitus puolestaan lienee syntynyt noin 1200 eaa. riippumatta Lähi-idän kirjoitusjärjestelmistä. Amerikan alkuasuttajien, kuten olmeekkien ja mayojen, kirjoitusjärjestelmien esimuoto on mitä todennäköisimmin syntynyt itsenäisesti viimeisellä esikristillisellä vuosituhannella. Euroopassa vaikuttaneessa Vincan kulttuurissa on ollut käytössä kirjoitusta muistuttava merkistö jo yli 1000 vuotta ennen nuolenpääkirjoitusta, mutta ei voida sanoa varmasti, oliko kyseessä varsinainen kirjoitusjärjestelmä.

Ensimmäinen aakkosto oli noin 2000 eaa. – 1500 eaa. syntynyt seemiläinen aakkosto, joka sai vaikutteita osittain äännekirjoituksen suuntaan muuttuneesta Egyptin hieroglyfikirjoituksesta. Suurin osa nykyisistä aakkostoista on joko tämän varhaisen seemiläisen aakkoston perillisiä (usein foinikialaisen aakkoston välityksellä) tai siitä kehittyneiden aakkostojen innoittamia. Varhaisimmissa aakkoskirjoituksissa äänteistä merkittiin vain konsonantit, mutta kreikkalaiset alkoivat merkitä myös vokaaleja.

Myöhemmin kirjoitustaidon merkitystä on lisännyt kirjapainotaidon keksiminen.

Kirjoitusjärjestelmät

Pääartikkeli: Kirjoitusjärjestelmä

Kirjoitusjärjestelmät jaetaan pääosin kolmeen ryhmään: logografinen eli sanakirjoitus, syllabinen eli tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Kirjoitusjärjestelmissä on kuitenkin usein piirteitä kahdesta tai kolmesta ryhmästä, mikä tekee yksiselitteisen jaottelun vaikeaksi.

Tärkein ja lähes ainoa nykyisin käytössä oleva logografinen eli sanakirjoitus­järjestelmä on kiinan kirjoitusjärjestelmä, jota on käytetty pienin muutoksin kiinassa, japanissa, koreassa, vietnamissa ja eräissä muissa itäaasialaisissa kielissä.

Syllabisessa eli tavukirjoituksessa kirjoitusmerkit vastaavat tavuja, joista sanat koostuvat. Tavukirjoitus soveltuu parhaiten kieliin, joiden tavutus on suhteellisen yksinkertaista, kuten japanin kieleen. Lähes kaikki spontaanisti syntyneet tai luodut kirjoitusjärjestelmät, kuten cherokeen järjestelmä, ovat tavukirjoitusjärjestelmiä.

Aakkosto on joukko kirjaimia, joista kukin vastaa karkeasti puhutun kielen foneemia. Täydellisesti foneettisessa aakkostossa foneemit ja kirjaimet vastaavat toisiaan yksikäsitteisesti: kirjoittaja voi päätellä sanan kirjoitusasun sen äänneasusta, ja lukija voi päätellä sanan äänneasun sen kirjoitusasusta. Latinalainen kirjaimisto on laajimmin levinnyt aakkoskirjoitusjärjestelmä.

Abjadit olivat varhaisimpia aakkostoja. Niissä jokaiselle konsonantille on oma kirjaimensa, mutta vokaalikirjaimet puuttuvat kokonaan, tai niitä käytetään vain poikkeustapauksissa. Käytännössä kaikki tunnetut abjadit periytyvät seemiläiselle kielelle kehitetystä aakkostosta. Muiden muassa heprealainen ja arabialainen kirjoitus kuuluvat abjadeihin.

Abugida-aakkostoissa perusmerkit edustavat konsonanttia ja sitä seuraavaa perusvokaalia, ja kyseistä konsonanttia seuraavat muut vokaalit esitetään tekemällä kirjaimeen pieni säännöllinen muutos. Suurimman ryhmän abugida-aakkostoja muodostavat brahmi-kirjoituksesta kehittyneet aakkostot, joihin kuuluvat lähes kaikki Intian ja Kaakkois-Aasian kotoperäiset kirjoitusjärjestelmät.

Kirjoitusjärjestelmät, joissa symbolien muodot jäljittelevät joitain foneettisia ominaisuuksia, kuten ääntöelimistön asemaa foneemia äännettäessä. Korean hangul on näistä tunnetuin esimerkki.

Katso myös

• Merkistö
• Pikakirjoitus
• Salakirjoitus
• Luettelo kirjaimista
• Luettelo kielistä
• Tallennetuotanto