Aleksanteri Torikka

Aleksander (Aleksanteri) Torikka (ent. Krasheinin, 18. marraskuuta 1886 Viipuri – 21. helmikuuta 1941 Moskova) oli venäläissyntyinen Suomen armeijan kapteeni jonka venäläiset ottivat vangiksi ja teloittivat välirauhan aikana.

Viipurin venäläisiin kuulunut Torikka/Krasheinin palveli ensimmäisen maailmansodan aikana keisarillisen Venäjän armeijan ilmavoimissa tähystäjänä. Suomen sisällissodan aikana hänet värvättiin hankkimaan lentokoneita bolsevikkien hallitsemasta Pietarista sisällissodan Karjalan rintaman valkoisille jotka olivat perustaneet Antreaan Lento-Osasto II:n nimellä tunnetun lähinnä harrastajalentäjistä koostuneen joukko-osaston. Torikka/Krasheinin onnistui Pietarissa värväämään viisi lentäjää jotka 10. – 11. huhtikuuta 1918 sieppasivat Pietarin Kolomjagin lentokentältä ja Oranienbaumin lentotukikohdasta viisi lentokonetta (kaksi Nieuport 10-tiedustelukonetta, kaksi Nieuport 17-hävittäjää ja Stetinin M-9 lentovene) ja lensivät niillä Antreaan. Koneet ja lentäjät liitettiin Aarne Sihvon komentaman valkoisten Karjalan armeijakunnan ilmailuosastoksi joka oli ainoa lajissaan sisällissodan Karjalan rintamalla. Osasto joka sai koneita myös Ruotsista ja Saksasta toimi tiedustelu- ja pommituslentoja tehden Antrean lentoasemalta käsin jossa oli huhti-toukokuussa 1918 Suomen ensimmäinen tilapäinen maalentokenttä. Lentotoiminta siirtyi 10. toukokuuta Lappeenrantaan jonne perustettiin Suomen ensimmäinen pysyvä, nykyisinkin käytössä oleva maalentokenttä.

Sisällissodan jälkeen Torikka asui Suomessa Kivennavalla ja toimi muun muassa työnjohtajana.

Päämajan valvontaosastolla (toisen lähteen mukaan rajavartiostossa) kapteenina palvellut Torikka kaapattiin välirauhan aikana 28. toukokuuta 1940 Uukuniemellä hänen ollessaan avaamassa uutta Moskovan rauhan rajalinjaa. Hän joutui venäläisten vangiksi ja hänet teloitettiin Moskovassa helmikuussa 1941.

Torikan kaappausta Neuvostoliittoon käsitellään Mikko Porvalin dekkarissa Kadonnen kaupungin varjo (2018).