Venäjän–Turkin sota (1828–1829)

Venäjän–Turkin sota
Päivämäärä: 1828–1829 Lopputulos: Venäjän voitto Adrianopolin rauha Aluemuutokset: Osmanien valtakunta menetti alueensa Etelä-Kaukasiassa
Osapuolet
Venäjän keisarikunta	Osmanien valtakunta

Venäjän–Turkin sota oli sota Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnanvälillä vuosina 1828–1829. Sota syttyi epäsuorasti Kreikan vapaussodasta ja Navarinon lahden taistelusta. Venäjä ei pyrkinyt kokonaisvaltaiseen voittoon osmaneista muiden suurvaltojen, kuten Ranskan ja brittienmuodostaman uhan takia. Heidän uhatessaan kuitenkin Istanbulia Adrianopoli piirityksellä Mahmud II suostui lopulta pyytämään rauhaa Venäjän Nikolai I:ltä. Adrianopolin rauha vuonna 1829 palautti osmaneille heidän alueensa Balkanilta, mutta alueet Etelä-Kaukasiassa menetettiin venäläisille.

Tausta

Ivan Diebitchin johtamat joukot Bulgariassa.

Kreikka oli kapinoinut Osmanien valtakuntaa vastaan 1800-luvun alussa. Euroopassa kapina herätti huomiota osmanisulttaani Mahmud II:n kapinaa kukistamaan lähettämän Egyptin varakuningas Mehmet Alin, jonka johtamat joukot toteuttivat verilöylyn Ateenassa vuonna 1827. Venäjän keisari Aleksanteri I ei ollut puuttunut tapahtumiin Kreikassa, mutta hänen seuraajansa Nikolai I aloitti kreikkalaisten tukemisen. Venäjän vaikutusvalktaa pelänneet Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska aloittivat puolestaan painostamaan Mahmudia, jotta tämä myöntäisi kreikalaisille autonomian. Kun tämä ei onnistunut ndiplomatian kautta, ulkovallat aloittivat Turkin ja Egyptin merisaarron. Venäläisen laivaston amiraali Dimitri Sejavin vastasi Bosporinsalmen saarrosta ja amiraali Login Geiden saarrosta Dardenneleilla. Ranskalais-englantilainen laivasto oli saapunut tarkkailemaan venäläisen laivaston toimia Navarinon lahdella, jonne saapui samaan aikaan myös turkkilais-egyptiläinen laivasto-osasto. Joku avasti hermostuksissaan tulen ja seuranneessa taistelussa muslimien laivasto upotettiin.

Sota

Varnan piiritys, Alexander Sauerweidin maalaus vuodelta 1836.

Karsin piirtys, January Suchodolskin maalaus vuodelta 1839.

Mahmud ei lannistunut tappiostaan, vaan hän uskoi ulkovaltojen näennäisen liittouman olevan heikko. Hän kehottikin alaimaisiaan ryhtymään jihadiin venäläisiä vastaan ja Venäjän Nikolai vastasi sodanjulistuksella huhtikuussa 1828 Venäjän vietyä ensin päätökseensä aikaisemman sotansa Persiaa vastaan.

Osmanien valtakunta oli heikentynyt merkittävästi sitten suuruutensa päivien ja sillä oli hallussaan Venäjälle strategisesti tärjkeitä kohteita, kuten Istanbul ja sen salmet. Venäjän tavoitteena ei ollut kuitenkaan kuolliniskun antaminen. Valtakunnan lopullinen hajoaminen saattaisi johtaa kaaokseen ja suurvaltojen keskinäisen kamppailuun sen perinnönjaosta. Sotaan ryhdyttiinkin yhteisymmärrysessä sen rajallisuudesta ulkovaltojen kanssa ja niimpä Ranska, Britannia, Preussitai Itävaltaeivät protestoineet Venäjän sotatoimia.

Kesäkuussa 1828 sotamarsalkka Pjotor Wittgensteinin johtamat kolme venäläistä jalaväkiarmeijakuntaa ja yksi ratsuväkiarmeijakunta etenivät Bessarabiata kohti Dobrudžaa. Mustallamerellä niiden sivustaa suojasi Mustanmeren laivasto, joka toi myös joukkoja turkkilaisten rannikkolinnoituksia vastaan. Valakia ja Moldavia olisivat saatteneet olla houkuttelevia kohteita, mutta niiden alueille ei edetty, koska turkkilaiset olivat hävittäneet niiden alueita aiemmin perusteellisesti. Wittgensteinin olikin tarkoitus edetä Tonavalta Adrianopoliin ja edelleen Istanbuliin. Hyökkäys tyrehtyi Wittgensteinin jouduttua sitomaan Nikolain käskystä suuren osan joukoistaan Šumlan piirittämiseksi. Šumlan puolustajat tekivät sitkeää vastarintaa ja venäläisten joukkoja vaivasivat taudit. Venäläisten komentajaksi vaihdettiin ruhtinas Aleksand Menšikov, joka ei kuitenkaan hänkään saavuttanut sen suurempaa menestystä hänen yrittäessään turhaan piirittää myös Silistraa. Loka-marraskuussa venäläsiten oli pakko palata takaisin talven takia.

Kaukasuksen rintamalla Venäjän aiempaa Persian vastaista sotaa johtanut Ivan Paskevitš valtasi osmanien hallussaan pitämät Karsin ja Erzurumin kaupungit, Ahiskan linnoituksen ja Potin sataman.

Venäläiset saapuivat takaisin vuonna 1829 tällä kertaa kneraali Ivan Diebitchin johdolla. Silistra piiritettiin uudelleen ja turkkilaisista otettiin merkittävä hediän yritettyään murtaa piiritys. Silistran lopulta kukistuttua venäläisten eteneminen jatkui kohti Burgasia. Eri turkkilaispäälliköiden hajanaiset joukot voitettiin yksitelleen. Turkkilaiset kärsivät merisaarron takia myös nälästä ja miespulasta. Elokuussa venäläiset olivat edenneet Adrianopolin tunutmaan ja he piirittivät kaupungin. Mahmud päätyi nyt pyytämään rauhaa Nikolailta, johon tämä suostuikin.

Seuraukset

Nikolai ei halunnut suututtaa ranskalaisia ja brittejä liian kovilla rauhanehdoilla osmaneille. Sitä paitsi Diebitchin joukot olivat kärsineet sotarektellä'än raskaita tappioita etenkin tautien takia. Mahmud ei puolestaan halunnut ulkovalloilta apua Venäjää vastaan, sillä apu olisi tehnyt hänet riippuvaiseksi auttajistaan. Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen rauhansopimus allekirjoitettiin Adrianopolissa vuonna 1829. Osmanit saivat takaisin vebnäläisten miehittämät alueet Balkanilla. Toisaalta Serbia sai suuremman autonomian ja myös Valakian ja Moldavian asema vahvistui. Mahmud sitoutui 102 miljoonan ruplan sotakorvauksiin ja Venäläiset liittivät valtakuntansa osmanien Anapan alueen Kaukasuksella. Venäläisten voitettua sekä turkkilaiset, että persiaaliset aiemmassa sodassa Etelä-Kaukasiasta tuli kiinteä osa Venäjän valtakuntaa.