Ero sivun ”Paavo Väyrynen” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Merkkaukset: Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
→‎Suomen EU-jäsenyys ja europarlamentaarikon ura: Poistettu lähteetön väite. Vaikea osoittaa todeksi, arvailua.
Merkkaukset: Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
Rivi 87: Rivi 87:
Neuvottelut Suomen EU-jäsenyydestä päättyivät keväällä 1994. Paavo Väyrynen oli kannattanut jäsenyyden hakemista, jotta voitaisiin selvittää, millaisin ehdoin Suomi voisi liittyä unioniin. Hänen mielestään Suomen olisi vaikea jäädä ulkopuolelle, jos [[Ruotsi]] liittyisi.
Neuvottelut Suomen EU-jäsenyydestä päättyivät keväällä 1994. Paavo Väyrynen oli kannattanut jäsenyyden hakemista, jotta voitaisiin selvittää, millaisin ehdoin Suomi voisi liittyä unioniin. Hänen mielestään Suomen olisi vaikea jäädä ulkopuolelle, jos [[Ruotsi]] liittyisi.


Kun neuvottelut oli saatu päätökseen, Väyrynen piti jäsenyyden ehtoja huonoina erityisesti maatalouden osalta. Toisaalta oli ilmeistä, että Ruotsikaan ei liittyisi unioniin, jos Suomi jäisi ulkopuolelle.
Kun neuvottelut oli saatu päätökseen, Väyrynen piti jäsenyyden ehtoja huonoina erityisesti maatalouden osalta.


Väyrynen asettui vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä, sillä hänen mielestään tarjolla oli parempi vaihtoehto; jo valmiiksi saatu sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) ja tiivis pohjoismainen yhteistyö, josta hän käytti nimeä ”Pohjolan yhteisö”.
Väyrynen asettui vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä, sillä hänen mielestään tarjolla oli parempi vaihtoehto; jo valmiiksi saatu sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) ja tiivis pohjoismainen yhteistyö, josta hän käytti nimeä ”Pohjolan yhteisö”.

Versio 20. tammikuuta 2018 kello 01.34

Tämä artikkeli kertoo poliitikosta. On ollut myös laulaja ja arkkiveisujen tekijä nimeltä Paavo Väyrynen.
Paavo Väyrynen
[[Tiedosto:|250px|Paavo Väyrynen 2017.]]
Paavo Väyrynen 2017.
Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri
Vanhasen II hallitus
19.4.2007–22.6.2010
Kiviniemen hallitus
22.6.2010–22.6.2011
Edeltäjä Paula Lehtomäki
Seuraaja Alexander Stubb (ulkomaankauppa)
Heidi Hautala (kehitys)
Suomen ulkoasiainministeri
Sorsan II hallitus
15.5.1977–26.5.1979
Koiviston II hallitus
26.5.1979–19.2.1982
Sorsan IV hallitus
6.5.1983–30.4.1987
Ahon hallitus
26.4.1991–5.5.1993
Edeltäjä Keijo Korhonen
Pär Stenbäck
Pertti Paasio
Seuraaja Pär Stenbäck
Kalevi Sorsa
Heikki Haavisto
Suomen työvoimaministeri
Miettusen III hallitus
29.9.1976–15.5.1977
Edeltäjä Paavo Aitio
Seuraaja Arvo Aalto
Suomen opetusministeri
Miettusen II hallitus
30.11.1975–29.9.1976
Edeltäjä Lauri Posti
Seuraaja Marjatta Väänänen
Pääministerin sijainen
Sorsan IV hallitus
6.5.1983–30.4.1987
Edeltäjä Ahti Pekkala
Seuraaja Kalevi Sorsa
Euroopan parlamentin jäsen
1.1.1995–18.4.2007
1.7.2014–
Kansanedustaja
23.3.1970–3.4.1995
24.–30.3.1999
21.3.2007–19.4.2011
22.–27.4.2015[1]
Ryhmä/puolue Keskustan eduskuntaryhmä
Henkilötiedot
Syntynyt2. syyskuuta 1946 (ikä 77)
Kemin maalaiskunta
Puoliso Vuokko Kaarina Väyrynen o.s. Tervonen (1968–)
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta
Kansalaispuolue
Aiheesta muualla
www.paavovayrynen.fi

Paavo Matti Väyrynen (s. 2. syyskuuta 1946 Kemin maalaiskunta)[2] on suomalainen keskustaa ja kansalaispuoluetta edustava poliitikko. Hän on toiminut kansanedustajana vuosina 1970–1995, vuonna 1999, 2007–2011 ja vuonna 2015. Väyrynen on ollut ministeri kahdeksassa hallituksessa. Euroopan parlamentin jäsenenä hän on toiminut vuosina 1995–2007 ja uudelleen vuodesta 2014.[3] Hän oli opetusministeri vuosina 1975–1976, työvoimaministeri vuosina 1976–1977, ulkoasiainministeri vuosina 1977–1982, 1983–1987 ja 1991–1993, pääministerin sijainen vuosina 1983–1987 ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri vuosina 2007–2011.

Vuosina 1972–1980 Väyrynen oli keskustan varapuheenjohtaja ja vuosina 1980–1990 puheenjohtaja. Vuosina 2016–2017 hän oli perustamansa kansalaispuolueen puheenjohtaja. Väyrynen oli keskustan presidenttiehdokkaana vuosina 1988, 1994 ja 2012, vuoden 2018 presidentinvaaleissa hän on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta.[4] Väyrynen on keskustan kunniapuheenjohtaja.

Väyrynen on ollut vuodesta 2017 Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen sitoutumattomana kristillisdemokraattien ryhmässä.[5] Vuosina 1973–1980 ja 2005–2017 hän oli Keminmaan kunnanvaltuutettu.

Koulutukseltaan Väyrynen on valtiotieteiden tohtori.[2]

Poliittinen ura

Nuorena valtakunnanpolitiikkaan

Paavo Väyrynen syntyi ja kasvoi Kemin maalaiskunnassa Lounais-Lapissa maanviljelijäperheen poikana. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Kemin yhteiskoulusta vuonna 1965 hän opiskeli valtiotieteitä Helsingin yliopistossa ja valmistui vuonna 1970 valtiotieteiden kandidaatiksi.[2] 1960-luvun lopulla Väyrynen työskenteli ajankohtaistoimittajana Yleisradiossa.[6]

Väyrynen valittiin ensimmäistä kertaa eduskuntaan keskustapuolueen listalta 23-vuotiaana vuoden 1970 vaaleissa. Hän sai heti tehtävän keskustalaisen pääministeri Ahti Karjalaisen sihteerinä vuosina 1970–1971 istuneessa hallituksessa, ja vuonna 1972 hänet valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi. Ensimmäisen ministerinpaikkansa Väyrynen sai 29-vuotiaana vuonna 1975, kun hänet nimitettiin opetusministeriksi Martti Miettusen II hallitukseen eli niin sanottuun hätätilahallitukseen.

Puoluejohtaja

Vuonna 1980 Väyrynen valittiin keskustapuolueen puheenjohtajaksi Turun puoluekokouksessa. Hän voitti vastaehdokkaansa, 16 vuotta puoluetta johtaneen Johannes Virolaisen, äänin 1 737–1 611. Väyrynen nousi puheenjohtajaksi nuorten tuella, mutta myös suurin osa niin sanottuun K-linjaan kuuluneista kannatti hänen valintaansa. Ratkaiseva merkitys oli sillä, että presidentti Urho Kekkonen tuki taustalla puheenjohtajan vaihtamista.[7] Väyrynen oli puheenjohtajaksi tullessaan 33-vuotias; nuorempana puolueen johtoon oli noussut vain maalaisliittoa johtanut Otto Karhi.

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Väyrynen tuki Ahti Karjalaista keskustan presidenttiehdokkaaksi. Karjalainen kärsi tappion Kuopion puoluekokouksessa hävittyään Johannes Virolaiselle lukemin 1 365–2 666.

SDP:n vahvistuvan aseman torjuminen

Nuorena puheenjohtajana Väyrynen joutui vaikeaan asemaan ennen muuta sen vuoksi, että Kekkosen pitkä presidenttikausi päättyi vain runsas vuosi sen jälkeen, kun Väyrynen oli tullut puolueen johtoon. Sosiaalidemokraattien ehdokas Mauno Koivisto voitti presidentinvaalit. Keskustapuolue oli pahasti hajallaan Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudesta käymän kamppailun jälkeen.

Presidentinvaalien jälkeen sosiaalidemokraatit katsoivat saavuttaneensa täydellisen hegemonian Suomen poliittisessa elämässä, mikä heijastui hallituspolitiikkaan vaalikaudella 1983–1987. Saatuaan vihiä vaivihkaisista yhteydenotoista SDP:n ja kokoomuksen akselilla keskustan johto pyrki myös tiivistämään yhteydenpitoa kokoomuksen puoluejohtoon saadakseen aikaan vähintäänkin samanlaisen kontaktin kuin SDP:llä oli.[8]

Vuodenvaihteessa 1987 Väyrynen teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa salaisen aiesopimuksen (niin sanotun kassakaappisopimuksen), jossa sovittiin näiden kolmen puolueen lähtevän ajamaan (SDP:n myötävaikutuksella tai ilman) keskustan johtamaa enemmistöhallitusta, jos ne saisivat yli puolet uuden eduskunnan paikoista. Sopimuksessa sovittiin myös, ettei mikään puolueista lähtisi hallitukseen ilman kahta muuta.[9] Lisäksi sovittiin, että Väyrystä yritettäisiin saada yleisporvarillisesti eduskunnan puhemieheksi, jos häntä ei valittaisi uuden hallituksen pääministeriksi.[9][10] Kassakaappisopimuksen takana olleet teollisuusjohtajat lupasivat rahoittaa porvaripuolueiden vaalikampanjoita tavallista suuremmilla summilla porvarihallituksen aikaansaamiseksi.[9]

Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin sopineet Harri Holkerin ja muutaman muun kokoomusvaikuttajan kanssa sinipunahallituksen muodostamisesta.lähde? SDP menetti vuoden 1987 vaaleissa 101 000 ääntä (2,6 prosenttiyksikköä kannatuksestaan), mutta ainoastaan yhden edustajapaikan ja säilyi vaalitappiosta huolimatta suurimpana puolueena.[11] SDP:n vaalitappio oli vähällä tehdä mitättömäksi kokoomuksen kanssa tehdyn sopimuksen. Historiantutkija Juhani Suomen mukaan Mauno Koivisto antoi kuitenkin ymmärtää, että kokoomus pääsee hallitukseen vain yhteistyössä SDP:n kanssa.[10] Koivisto nimitti hallituksen muodostajaksi sopimuksesta riippumattoman kokoomuksen entisen puheenjohtajan Harri Holkerin, joka tunnustelun jälkeen muodosti sinipunahallituksen SDP:n, kokoomuksen ja RKP:n pohjalle keskustapuolueen jäädessä oppositioon.

Presidenttiehdokkuus ja kuntavaalit 1988

Sinipunahallituksen muodostaminen liittyi vuoden 1988 presidentinvaaleihin,[12] sillä rikkomalla porvaririntaman Mauno Koivisto varmisti uudelleenvalintansa. Tämä kävi ilmi jo ennen vaaleja, kun Harri Holkeri television vaalikeskustelussa ilmoitti suosittelevansa omille valitsijamiehilleen, että he tukisivat valitsijamiesten kokouksessa Koiviston valintaa.lähde?

Keskustapuolueen syrjäytyminen hallituksesta loi kuitenkin hyvän pohjan puolueen ja puheenjohtaja Väyrysen menestymiselle vaaleissa.[13]

Koivisto ei vastoin ennakko-odotuksia saanut puolta annetuista äänistä, joten valinta jäi valitsijamiesten tehtäväksi. Väyrynen voitti pääministeri Holkerin, ja keskusta nousi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 eduskuntavaalitappion valtiollisissa vaaleissa yli 20 prosentin kannatukseen. Presidentinvaalin jälkeen keskustan menestys voimistui ja syksyn 1988 kunnallisvaaleissa puolue sai 21,10 % äänistä nostaen kannatustaan 0,9 %.

Ero puheenjohtajan tehtävistä ja eduskuntavaalit 1991

Keväällä 1990 Paavo Väyrynen päätti luopua puheenjohtajan tehtävästä. Tiukan kilpailun jälkeen hänen seuraajakseen valittiin Porin puoluekokouksessa Esko Aho, joka voitti toisella äänestyskierroksella ennakkosuosikkina pidetyn Eeva Kuuskosken.

Kevään 1991 eduskuntavaaleissa keskusta kykeni Esko Ahon johdolla säilyttämään kannatuksensa ja nousi suurimmaksi puolueeksi. Keskustan silloinen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen kuvasi vaalien tulosta ”veret seisauttavaksi vaalivoitoksi”. Vaaleissa Paavo Väyrynen oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana Uudenmaan vaalipiirissä, ja hän sai koko maan suurimman henkilökohtaisen äänimäärän, 22 709 ääntä.

Paavo Väyrysestä tuli uransa neljännen kerran ulkoasiainministeri hänen tultuaan nimitetyksi Esko Ahon johtamaan porvarihallitukseen. Tarkoituksena oli ollut muodostaa kolmen suuren hallitus laman voittamiseksi, mutta sosialidemokraatit heikentyneen kannatuksensa vuoksi kieltäytyivät. Väyrynen toimi ulkoasiainministerinä Suomen jättäessä EU-jäsenhakemuksen, mutta erosi hallituksesta toukokuussa 1993 ryhtyäkseen presidenttiehdokkaaksi. Väyrysen seuraajaksi ulkoministerinä tuli MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto.

Väyrynen itse on kertonut eronsa johtuneen kahdesta syystä: yhtäältä hän oli tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan, toisaalta hän katsoi vaikeaksi käydä ulkoministerinä neuvotteluja Suomen mahdollisesta EU-jäsenyydestä, kun presidenttiehdokkaana oli myös keskustalainen kiivas EU-jäsenyyden vastustaja Keijo Korhonen.

Presidentinvaali 1994

Vuonna 1993 hallituksesta eronnut Väyrynen voitti keskustan esivaalin ja nousi puolueensa ehdokkaaksi ensimmäisessä suorassa presidentinvaalissa 1994. Väyrynen nousi presidentinvaalin ennakkoäänissä selvästi kakkoseksi vaikka Korhosen lisäksi myös Eeva Kuuskoski oli hajottamassa keskustan rivejä. Viimeisten päivien tapahtumat kuitenkin käänsivät asetelmat, ja Väyrynen putosi vaalipäivän äänten perusteella toiselta kierrokselta. Väyrynen itse koki, että vaalipäivän tuloksiin vaikuttivat tiedotusvälineissä esillä olleet uutiset. Väyrysen mielestä media pyrki vaikuttamaan vaalien tulokseen ”mediapelillä”, jolla hän tarkoitti mielestään täysin harhaanjohtavien mielipidemittausten julkistamista. Väyrynen myös syytti MTV3:a siitä, että sen uutiset oli antanut uutisaikaa Seppo Lehdolle, joka väitti, että Venäjän lähettämä ääri-isänmaallisia järjestöjä koskeva ”nootti” oli Väyrysen tilaama.[14]

Helmikuussa 2011 uuden kirjansa julkistamistilaisuudessa Väyrynen sanoi, että hänet on ymmärretty väärin ja että hänen arvostelunsa kärki ei ollut suunnattu mediaan vaan mediaa hyväksi käyttäviin poliitikkoihin.[15] Elokuussa 2011 Väyrynen kuitenkin oli blogissaan edelleen sitä mieltä, että MTV oli ohjannut äänestäjiä tekaistuilla gallupeilla.[16]

Suomen EU-jäsenyys ja europarlamentaarikon ura

Neuvottelut Suomen EU-jäsenyydestä päättyivät keväällä 1994. Paavo Väyrynen oli kannattanut jäsenyyden hakemista, jotta voitaisiin selvittää, millaisin ehdoin Suomi voisi liittyä unioniin. Hänen mielestään Suomen olisi vaikea jäädä ulkopuolelle, jos Ruotsi liittyisi.

Kun neuvottelut oli saatu päätökseen, Väyrynen piti jäsenyyden ehtoja huonoina erityisesti maatalouden osalta.

Väyrynen asettui vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä, sillä hänen mielestään tarjolla oli parempi vaihtoehto; jo valmiiksi saatu sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) ja tiivis pohjoismainen yhteistyö, josta hän käytti nimeä ”Pohjolan yhteisö”.

Väyrynen pyrki siihen, että keskustan Jyväskylän puoluekokous olisi torjunut jäsenyyden. Puoluejohdon painostuksesta puoluekokous kuitenkin hyväksyi jäsenyyden viemisen kansanäänestykseen.

Väyrynen kampanjoi jäsenyyttä vastaan. Kun kansanäänestyksessä enemmistö kuitenkin hyväksyi sen, hallitus toi jäsenyyssopimuksen eduskunnan hyväksyttäväksi.

Hallitus yritti kiirehtiä sopimuksen hyväksymistä, jotta se ehdittäisiin lyödä lukkoon ennen Ruotsin kansanäänestystä. Tästä syystä eduskunnassa syntyi niin sanottu jarrutuskeskustelu, jonka avulla lopullinen päätös siirtyi yli Ruotsin ratkaisun. Kun siellä niukka enemmistö hyväksyi liittymisen, eduskunta antoi siunauksensa EU-jäsenyydelle.

Kun Suomi oli 1995 liittynyt Euroopan unionin jäseneksi, Väyrynen valittiin eduskunnan päätöksellä Euroopan parlamenttiin. Väyrynen uusi paikkansa Euroopan parlamentin vaaleissa 1996 ja oli vaalien suurin ääniharava vuoden 157 668 äänellä. Hän myös toimi europarlamentin liberaaliryhmän varapuheenjohtajana. Europarlamentaarikkona Väyrynen on vastustanut unionin liittovaltiokehitystä ja korostanut pohjoisen ulottuvuuden merkitystä europolitiikassa.

Paluu eduskuntaan ja hallitukseen

Väyrynen oli ehdolla vuosien 1995 ja 1999 eduskuntavaaleissa Uudenmaan vaalipiirissä ja tuli valituksi, mutta jatkoi työtään Euroopan parlamentissa. Keskustan esivaalissa vuoden 2000 presidenttiehdokkuudesta Väyrynen haastoi puolueen puheenjohtaja Ahon, mutta hävisi tälle selvästi jäsenäänestyksessä 1999.[17]

Vuonna 2003 Väyrynen osallistui keskustan puheenjohtajavaaliin kärsien kuitenkin jälleen tappion, tällä kertaa Matti Vanhaselle. Väyrynen sai jäsenäänestyksessä vain runsaat sata puoluekokouksessa annetuista parista tuhannesta äänestä.[17] Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Väyrynen ei ollut ehdolla,[18] mutta asettui ehdolle vuoden 2004 eurovaaleissa ja tuli valituksi.

Kevään 2007 eduskuntavaaleissa Väyrynen oli jälleen ehdolla Lapin vaalipiiristä, ja hänet valittiin eduskuntaan. Väyrynen ilmoitti jo ennen vaaleja, että hän ottaisi kansanedustajan toimen vastaan, jos häntä tarvittaisiin johonkin keskeiseen tehtävään kotimaan politiikassa. Muussa tapauksessa hän hoitaisi loppuun kautensa Euroopan parlamentissa. Väyrynen palautti valtakirjan vasta, kun hallitusneuvottelut oli käyty huhtikuun puolessa välissä 2007 ja Väyryselle oli ehdotettu ministeripaikkaa. Pääministeri Matti Vanhanen valitsi yllättäen Väyrysen toisen hallituksensa ulkomaankauppaministeriksi. Hänen ministeriydestään äänestettiin keskustan puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kokouksessa, jossa hän voitti vastaehdokkaansa kansanedustaja Antti Kaikkosen äänin 41–36. Hänestä tuli uuden hallituksen kokenein ministeri.

Väyrysen ensimmäisiä ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä julkisuuteen tuomia hankkeita olivat muun muassa Sallan radan toteuttaminen sekä vaikuttaminen Venäjään puunvientimaksujen korottamista koskevassa kysymyksessä Euroopan unionin kautta.

EU-vastainen Väyrynen vastusti ministerinä euroa. Hänen mielestään Suomen ei olisi pitänyt liittyä euroon. EU-asiantuntija, valtiotieteen tohtori Esko Antola kommentoi vuonna 2009, ettei Väyrysen EU-vastaisia kommentteja ministerinä voi sivuuttaa ja Väyrysen olevan Suomelle poliittinen riski.[19]

Puheenjohtajavaalit 2010 ja eduskuntavaalit 2011

Vuonna 2010 Väyrynen asettui ehdolle keskustan puheenjohtajaksi, mutta kesäkuussa Lahdessa pidetyssä puoluekokouksessa puheenjohtaja- ja pääministerivaalin voitti Mari Kiviniemi. Myöhemmin Väyrynen kommentoi Johanna Korhosen kirjassa, että ”mediapeli” oli yksi syy, miksi häntä ei valittu keskustan puheenjohtajaksi. Heinäkuussa Väyrynen ilmoitti vaihtavansa vaalipiiriä ja asettuvansa ehdolle Uudenmaan vaalipiirissä kevään 2011 eduskuntavaaleissa.[20]

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Väyrynen jäi valitsematta eduskuntaan Uudenmaan vaalipiiristä. Väyrynen uskoi, että hänet olisi kyllä valittu Lapin vaalipiiristä, mutta hän suostui puoluesihteeri Timo Laanisen pyynnöstä siirtymään ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin.

Presidentinvaali 2012

Tiedosto:Finnish presidential election, 2012 candidate posters2.jpg
Presidentinvaalin 2012 ehdokasjulisteet Helsingin Elielinaukiolla. Väyrysen vaalimainos kolmantena vasemmalta.

Presidentinvaaliin 2012 liittyen Paavo Väyrynen oli ensimmäinen, joka tarjoutui keskustan presidenttiehdokkaaksi. Hänelle pyrittiin löytämään vastaehdokas, jotta Suomen Keskustan presidenttiehdokas voitaisiin valita esivaalin perusteella. Esivaalin uskottiin innostavan jäsenistöä kannattamaan keskustan ehdokasta myös presidentinvaalissa 2012. Elokuussa 2011 Väyrynen ilmoitti olevansa valmis keskustan ja perussuomalaisten yhteisehdokkaaksi vuoden 2012 presidentinvaalissa.

Keskustan puoluehallitus päätti 9. syyskuuta 2011 Riihimäellä pitämässään kokouksessa esittää Väyrystä puolueen presidenttiehdokkaaksi ja jättää puolueen sisäisen esivaalin pitämättä, sillä muita ehdokkaita ei ollut ilmoittautunut määräaikaan mennessä.[21][22] Väyrynen itse piti olennaisena, että presidenttiydessä ”jatketaan Kekkosen linjalla”.[23]

Väyrynen sai 17,5 prosenttia äänistä ja sijoittui kolmanneksi.[24]

Puheenjohtajavaalit 2012, Euroopan parlamentin vaalit 2014 ja eduskuntavaalit 2015

Pian presidentinvaalien jälkeen Väyrynen ilmoitti pyrkivänsä keskustan puheenjohtajaksi kesän puoluekokouksessa.[25] Hän sijoittui puheenjohtajavaalissa kolmanneksi kun puheenjohtajaksi valittiin Juha Sipilä.[26]

Tammikuussa 2013 Väyrynen ilmoitti olevansa ehdokkaana sekä vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa[27] että vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Hänet valittiin Euroopan parlamentin jäseneksi 69 360 äänellä.[28] Marraskuussa 2014 Väyrynen kertoi tavoittelevansa ulkoministerin paikkaa seuraavassa hallituksessa.[29] Väyrynen valittiin eduskuntaan 6 889 äänellä,[30] mutta 22. huhtikuuta hän ilmoitti jäävänsä europarlamenttiin.[31] Hän totesi Sipilän hallituksen nimittämisen jälkeen blogissaan pettyneensä, kun häntä ei valittu valtioneuvoston jäseneksi, ja kertoi asettuneensa ehdolle eduskuntavaaleissa nimenomaan päästäkseen ulkoministeriksi.[32]

Tammikuussa 2016 Väyrynen ilmoitti jättäytyvänsä keskustan puoluevaltuuston, puoluehallituksen ja sen työvaliokunnan työstä petyttyään puolueen liberaaliin linjaan. Hän ei kuitenkaan luovu keskustan jäsenkirjasta ja jatkaa kauden loppuun europarlamentissa.[33] Ilmoituksen yhteydessä Väyrynen julkaisi uuden teoksen Eihän tässä näin pitänyt käydä, joka käsittelee Sipilän hallituksen muodostamista sekä Väyrysen ja Sipilän välistä sähköpostikirjeenvaihtoa sen taustalla.[34]

Kansalaispuolueen perustaminen

Väyrynen ilmoitti 4. helmikuuta 2016 uuden puolueen, Kansalaispuolueen, perustamisesta.[35][36] Kansalaispuolue merkittiin yhdistysrekisteriin maaliskuussa 2016[37] ja puoluerekisteriin joulukuussa 2016.[38] Puolue ajaa Suomen eroa euroalueesta ja omaan kelluvaan valuuttaan siirtymistä sekä vastustaa keskittävää metropolipolitiikkaa.[39]

Väyrysen päätös perustaa uusi puolue herätti paljon kommentteja. Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Vanhanen kertoi ottaneensa Väyrysen päätöksen raskaasti ja arvioi Väyrysen liikkeen pääsyyksi tämän vaatimukset eurosta eroamisesta. Kansanedustaja Mikko Alatalo puolestaan arvioi, että Väyrysen tavoitteena olisi osallistua vuoden 2018 presidentinvaaleihin ja vertasi tämän toimia Veikko Vennamoon.[40] Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen luonnehti puoluehanketta ”historian vakavimpana uhkana keskustalle” ja ennakoi sen johtavan useisiin sisäisiin konflikteihin ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja.[41]

Presidentinvaali 2018

Tiedosto:Presidential-candidates-2018-in-finland.jpg
Presidentinvaalien 2018 ehdokasjulisteet. Väyrysen vaalimainos on kolmas oikealta.

Väyrynen pyrkii presidentiksi vuoden 2018 presidentinvaaleissa valitsijayhdistyksen kautta.[42] Viralliseksi ehdokkaaksi päästäkseen hänen oli kerättävä 20 000 kannattajakorttia 12. joulukuuta 2017 mennessä. 25. marraskuuta Kansalaispuolueen puheenjohtaja Sami Kilpeläinen arvioi, että kortteja olisi kasassa hieman alle 15 000.[43] Joulukuun alussa kannattajakortteja Väyryselle ryhtyi keräämään myös Suomi Ensin -ryhmittymä.[44] Väyrynen ilmoitti 5. joulukuuta 2017, että tarvittava määrä kannattajakortteja oli saatu kerätyksi.[45]. 18. joulukuuta Helsingin vaalipiirilautakunta ilmoitti, että kannattajakortteja on lähes 27 000 kappaletta.[4]

Uratiivistelmä

Ministerinä ja kansanedustajana olon ennätyksiä

Väyrynen on ensimmäinen suomalainen ministeri, joka on toiminut ministerinä viidellä eri vuosikymmenellä (1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla). Kiviniemen hallituksen lopettaessa työnsä 22. kesäkuuta 2011 hän oli toiminut ministerinä yhteensä 5 997 päivää. Väyrystä pidempään ministerinä on ollut vain Johannes Virolainen.[47]

Väyrynen on valittu eduskuntaan 11 kertaa: 1970, 1972, 1975, 1979, 1983, 1987, 1991, 1995, 1999, 2007 ja 2015. Vuosina 1995, 1996, 1999, 2004 ja 2014 Väyrynen valittiin EU-parlamenttiin.

Väyrynen istui eduskunnassa tai EU-parlamentissa yhtämittaisesti vuodesta 1970 vuoteen 2011 eli yhteensä 41 vuotta.

Kirjallinen ura

Väyrysen varhaisempi kirjallinen tuotanto käsittelee keskustapuoluetta ja alkiolaista aatetta sekä niiden tulevaisuutta. Myöhempi tuotanto keskittyy EU-kritiikin ja eurokysymyksen ohella kansainvälisiin asioihin. Väyrynen muun muassa julkisti Suomessa Richard Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisia ajatuksia osoittaakseen, että valtioliittoajatus soveltuisi Euroopan yhteisöön paremmin kuin liittovaltio.

Tieteellinen ura

Väyrynen väitteli poliittisen uransa ohessa valtiotieteen tohtoriksi Åbo Akademista 1988 Suomen ulkopoliittista doktriinia käsittelevällä väitöskirjalla Finlands utrikespolitik – den nationella doktrinen och framtidens mänsklighetspolitik (Suomen ulkopolitiikka – kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka). Väitöskirjassaan Väyrynen muun muassa esitti, että Neuvostoliitto ei hajoa ja että Euroopan kahtiajako on pysyvä. Vastoin Väyrysen arviota Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan yhdentyminen alkoivat kuitenkin 1989 nopeassa tahdissa.[48]

Väyrynen nimitettiin Lapin yliopiston dosentiksi 1996. Dosentuuria varten hän julkaisi tieteellisen tutkimuksen ”Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa”. Lisäksi hänen nimityksensä perustui runsaaseen muuhun tieteelliseen aineistoon.

Yrittäjänä

Euroopan parlamentin jäsenenä Väyrynen järjesti runsaasti Eurooppa-koulutusta sekä nuorille että aikuisväestölle. Hän ideoi muun muassa ”Politiikan korkeakoulu” -nimisen kurssin ja alkoi julkaista Pohjantähti-nimistä lehteä. Tästä hän sai idean, että Suomeen olisi perustettava kansanopisto, joka erikoistuisi kansainvälisyyskasvatukseen ja Eurooppa-koulutukseen. Pohjantähti-opisto perustettiin Keminmaalle. Vuokko ja Paavo Väyrynen ostivat Kemin kaupungin entisen vanhainkodin Niemi-Niemelän tilan ja nimesivät sen Pohjanrannaksi. Tilalla toimii Pohjantähti-opisto. Opetusministeriö ei kuitenkaan myöntänyt valtionapuja kansanopistolle, koska opiston perustamiselle ei ollut ”riittäviä taloudellisia ja sivistyksellisiä edellytyksiä”.[49] Keminmaan kunnalta opisto sai kuitenkin vuonna 1998 puoli miljoonaa markkaa avustusta.

Kun opistolle ei myönnetty ylläpitolupaa, Paavo Väyrynen on yhdessä Vuokko-vaimonsa kanssa kehittänyt Pohjanrannaksi nimeämälleen tilalle monipuolista yritystoimintaa. Siellä toimii muun muassa Keminmaan nuorisokoti, navetan ullakolle rakennettu Lapin suurin tanssilava, viinitarha sekä matkailijoita majoittava kesämotelli. Keväällä 2010 alueelle valmistui paanukirkko.[50]

Nuorisokodin työn päästyä hyvään vauhtiin, Pohjantähti-opisto haki ylläpitolupaa kansanopistolle, joka antaisi opetusta sijaishuollossa oleville nuorille. Opetusministeriö myönsi opistolle vuonna 2007 aluksi tilapäisen ja lopulta vuonna 2010 vakinaisen ylläpitoluvan. Väyrynen toimii opiston kannatusyhdistyksen varapuheenjohtajana.

Paavo Väyrynen osti elokuussa 2015 vaimonsa Vuokon kanssa Viron Pärnusta Inge Villa -nimisen hotellin, jossa on 11 huonetta ja 33 vuodepaikkaa. Hotelli oli määrä avata syyskuussa 2015.[51]

Suhteet ja suhtautuminen Neuvostoliittoon ja Venäjään

Suhde Neuvostoliiton tiedustelupalveluun

Suomettumisen aikaan 1970–1980-luvuilla Väyrysen on väitetty olleen läheisessä suhteessa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n kanssa. Entinen KGB-eversti Oleg Gordijevski kutsuu kirjassaan Sokea peili Väyrystä Kekkosen ja Karjalaisen lailla ”omaksi mieheksi”. Väyrynen on vastineessaan myöntänyt yhteydenpidon, mutta on katsonut sen ”normaaliksi isänmaalliseksi yhteydenpidoksi”.[52] Dosentti Hannu Rautkallion mukaan Väyrynen peri KGB-suhteet Kekkoselta.[53]

Väitteet neuvostokaupalla vehkeilystä

Seitsemän vuotta jälkikäteen nousi kohu Väyrysen menettelystä vuoden 1982 presidentinvaalia edeltäneissä tapahtumissa. Suomen Kuvalehti julkaisi syksyllä 1989 valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan kirjoittaman jutun, jossa Väyrysen väitettiin syyllistyneen maanpetokseen keskusteltuaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä työskennelleen ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä mahdollisuudesta, että Neuvostoliitto lisäisi ns. välitysöljyn myymistä Suomelle, jolloin Suomen vienti voisi vastaavasti lisääntyä. Tämä toisi myönteistä julkisuutta talouskomission puheenjohtajana toimineelle Ahti Karjalaiselle.[54] Väyrynen kielsi ensin kokonaan osallisuutensa ja uhkaili Tarkkaa oikeusjutulla, jos todisteet Väyrysen osallisuudesta jupakkaan julkistettaisiin. Tarkan julkaisemassa kirjassa Ahti Karjalaisen urasta Väyrysen osallisuudesta todistava kirje julkaistiin Väyrysen uhittelusta huolimatta.[55]

Viisi kansanedustajaa kokoomuksen Kimmo Sasin johdolla teki eduskunnan perustuslakivaliokunnalle selvityspyynnön Väyrysen toiminnasta. Eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi Väyrysen toimineen varomattomasti, mutta ei lain vastaisesti ja eduskunta hylkäsi ehdotuksen kanteen nostamiseksi häntä vastaan.[56]

Moskovan vallankaappaus 1991 ja Viron itsenäisyyden tunnustaminen

Väyrynen toimi Suomen ulkoministerinä elokuun 1991 Moskovan vallankaappausyrityksen aikana ja osallistui 20. elokuuta pohjoismaisten ulkoministerien kokoukseen Skagenissa Tanskassa. Tanskan ulkoministeri Uffe Ellemann-Jensen olisi halunnut käyttää yhteisessä kannanotossa sanaa ”vallankaappaus”, mutta Väyrysen vastustuksesta sana poistettiin julkilausumasta. Tanskalaiset moittivat Suomea ja Väyrystä liiallisesta varovaisuudesta. Muiden länsimaiden kannanotot tosin olivat vielä edellisenä päivänä olleet samansisältöisiä kuin Suomen varovainen kanta, mutta Suomi piti varovaisesta linjastaan kiinni niitä pidempään.[57]

Viron tuolloinen pääministeri Edgar Savisaar on syyttänyt useiden Suomen johtajien jarruttaneen Viron itsenäistymistä Neuvostoliitosta 1990-luvun alussa ja on nimennyt myös Väyrysen yhdeksi heistä.[58] Viro julisti itsenäisyytensä palautetuksi vallankaappauksen aikana 20. elokuuta ja Latvia seuraavana päivänä, mutta Suomen johto oli aluksi epäileväinen niiden itsenäisyyden tunnustamisen suhteen. Suomessa paraikaa vieraillut Viron ulkoministeri Lennart Meri toivoi Suomelta tukea maansa itsenäisyydelle. Väyrynen otti lopulta Meren vastaan 22. elokuuta, mutta ilmoitti vielä kaksi päivää myöhemmin Suomen linjaksi, etteivät Baltian maat täyttäneet suvereenien valtioiden tunnusmerkkejä. Venäjän kuitenkin tunnustettua Baltian maiden itsenäisyyden useat valtiot seurasivat perässä, ja Suomikin ilmoitti muutama päivä myöhemmin vuoden 1920 tunnustusten olevan edelleen voimassa.[59][60]

Professori Jarmo Virmavirta on kritisoinut voimakkaasti Suomen silloista ulkopoliittista linjaa, joka hänen mukaansa nojasi Väyrysen väitöskirjan lähtökohtaan ”jossa Neuvostoliitto on pysyvä ja Euroopan kahtiajako ikuinen”. Virmavirran mukaan Suomen ulkopoliittinen linja ehti kuitenkin viime hetkellä kääntyä Baltian maiden itsenäisyyden kannalle.[61]

Georgian kriisi 2008

Georgian kriisin selvittelyssä 2008 Suomen ulkoministeri Alexander Stubb edusti Euroopan unionia Suomen EU-puheenjohtajuuden vuoksi. Stubb pyysi kriisin jälkeen Suomen suurlähettiläiltä analyysit Venäjästä ja maailman tapahtumista. Nimetön yhteenveto analyyseistä annettiin avoimuusperiaatteiden mukaisesti kaikkien luettavaksi Helsingin Sanomien kautta.[62] Ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä istunut Väyrynen haukkui ulkoministeri Stubbin linjan avoimesti ja katsoi Georgian aloittaneen sodan hyökkäämällä venäläisjoukkoja vastaan. Väyrynen ei pitänyt Georgian kriisiä merkityksellisenä sen enempää maailmanpolitiikan kuin eurooppapolitiikankaan kannalta.[63] Poliittisen historian professori Timo Soikkanen piti Väyrysen avointa Stubbin linjojen arvostelua harvinaisena.[64] Suurlähettiläiden analyyseistä paljastuu, että he pitivät Georgian tapahtumia herätyskellona ja olivat yksimielisiä että vahvistuva Venäjä ei ole kiinnostunut Euroopan arvoista kuten demokratia ja että Venäjä pyrkii tavoitteisiinsa uusin keinoin.[62]

Väyrynen on myöntänyt Stubbin mediahakuisuuden ärsyttävän itseään ja hän pitää Stubbia itseään parempana brändääjänä. Väyrynen on väittänyt Stubbin politikoivan julkisuutta varten.[65]

Ukrainan kriisi 2014

Väyrynen esitti blogissaan 31. joulukuuta 2014, että Krim olisi autonominen osa Venäjää kuten Puerto Rico on autonominen osa Yhdysvaltoja. Hän myös kyseenalaisti Ukrainan hallinnon oikeuden päättää maan asioista, ja halusi Ukrainan pysyvän EU:n ja Naton ulkopuolella.[66] Tätä pidettiin Venäjän liehittelynä. Keskusta irtisanoutui Väyrysen kommenteista.[67][68][69]

Uuden Suomen päätoimittaja kummasteli Väyrysen kirjoitusta ”itäisen naapurimaamme laajentumishaluja jossain määrin ymmärtävänä”.[70] Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen kummasteli: ”toiselta itsenäiseltä maalta voi vallata maata ja maailmalla olisi ratkaisuna hyväksyä tämä?”[69]

Jalasmökkikohu

Vuoden 1982 suurin poliittinen selkkaus oli niin sanottu jalasmökkijupakka. Väyrynen asui, ja oli asunut keskeytyksettä jo toistakymmentä vuotta perheineen Helsingissä, mutta oli siitä huolimatta ilmoittanut vakituiseksi asuinpaikakseen Keminmaan Lapissa. Tämä oikeutti hänet nostamaan eduskunnan päivärahaa. Kävi kuitenkin ilmi, että Keminmaan-asunto oli muutaman neliömetrin kokoinen siirrettävä jalasmökki ja vastaavasti Helsingin asunto 173 neliömetrin huoneisto Helsingin Kruununhaassa. Tuolloin kansanedustajat saivat päivärahansa eduskunnan ja vaalipiirin välisestä etäisyydestä ja kahden asunnon ylläpidosta.[71] Väyrynen pystyi näin toimimalla nostamaan verottomia lisätuloja noin 4 100 markkaa kuukaudessa.[72] Aiempi oikeuskansleri Risto Leskinen, eduskunnan virkamiehet ja kansliatoimikunta katsoivat menettelyn lailliseksi. Vastaavasti uusi oikeuskansleri Kai Korte puuttui asiaan ja lopulta Korkein hallinto-oikeus tulkitsi Väyrysen vakituiseksi asuinpaikaksi Helsingin.[73]

Kohun jälkeen aikaisemmin omaksuttua väestökirjalain tulkintaa muutettiin siten, että kansanedustajien asuinpaikka alettiin määritellä asunto-olojen perusteella, jolloin Väyrysen ohella useampi kansanedustaja menetti päivärahansa. Tämän jälkeen päivärahajärjestelmä korvattiin kulukorvausjärjestelmällä.[74]

Yksityiselämä

Väyrynen on ollut naimisissa Vuokko Kaarina Väyrysen kanssa vuodesta 1968 ja heillä on kolme lasta: Tiina (1969), Taneli (1973) ja Lotta (1977)[75] ja kuusi lastenlasta (syyskuussa 2016).[76]

Heinäkuussa 2007 Väyryselle tehtiin sepelvaltimon pallolaajennus.[77]

Väyrysen isä Eemeli Väyrynen kuoli 101-vuotiaana 30. elokuuta 2011. Eemeli Väyrysen täytettyä 100 vuotta Paavo Väyrynen kirjoitti isästään Eemeli Väyrysen vuosisata -nimisen kirjan, joka julkaistiin keväällä 2010. Puutarhayrittäjänä toiminut Eemeli Väyrynen oli saanut vielä satavuotiaana patentin kehittämälleen perunanistutuskoneelle.[78][79][80]

Sotilasarvoltaan Väyrynen on reservin kapteeni.[2]

Väyrysestä on liikkunut vuosien aikana lukuisia erilaisia juttuja niin mediassa kuin muutoinkin. Suurin osa jutuista on peräisin 1980-luvulta, jolloin Väyrynen oli poliittisen taistelun keskiössä. Väyrysen on väitetty muun muassa nipistelleen lentoemäntiä,[81] vaarantaneen lentoliikennettä puhumalla kännykkään ja istuneen bisnesluokassa turistiluokan lipulla.[82][83]

Toimittaja Johanna Korhosen kirjassa Väyrynen kommentoi kaupunkitarinoita ja kiistää väitteet. Väyrysen mukaan Hymy-lehti veti väitteensä nipistelystä takaisin jälkikäteen.[84] Hän kiistää myös europarlamentaarikkoajan kohun kännykkään puhumisesta lentokoneessa. Väyrysen mukaan lentoemäntä huomautti kännykästä, jolloin hän lopetti puhelunsa ja sulki kännykän. Väyrysen mukaan Ilmailulaitos tutki asian ja antoi hänelle puhtaat paperit.[85]

Tarinan mukaan Väyrynen rehvasteli lukeneensa Fjodor Dostojevskin koko tuotannon yhdessä viikonlopussa. Väyrysen mukaan hän lainasi Keminmaan kirjastosta kaikki Dostojevskin kirjat ja luki ne kolmessa vuorokaudessa läpi. Hän ei kuitenkaan lukenut kirjoja sanasta sanaan, vaan pääkohdat tarkasti ja muun kursorisesti.[85]

Elokuva- ja televisioesiintymisiä

Väyrynen esiintyi runonlausujana elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986). Subin syksyllä 2007 esittämässä talk show -ohjelmassa Me Myself and I Väyrynen esiintyi kommentaattorina.[86]

Teokset

Toimittajana

Lähteet

  • Juhani Suomi: Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika 1986–1987. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21969-9.
  • Korhonen, Johanna: Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen. Helsinki-kirjat, 2010. ISBN 978-952-5874-14-3.
  • Hannu Rautkallio: Neuvostovallan asialla. NKP:n vaikutus Suomessa 1960-luvulla. Tammi, 1993. ISBN 951-31-0257-2.

Viitteet

  1. Väyrynen jatkaa europarlamentissa, Mikko Kärnä tilalle TS.fi. 27.4.2015. Turun Sanomat. Viitattu 27.4.2015.
  2. a b c d Paavo Väyrynen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  3. Paavo Väyrynen: Toiminta eri vaalikausina Europarl.europa.eu. Euroopan parlamentti. Viitattu 22.11.2014.
  4. a b Presidenttiehdokkaat saivat numeronsa Yle uutiset. 18.12.2017. Viitattu 18.12.2017.
  5. Helpinen, Varpu: Paavo Väyrynen, feministit ja piraatit ryminällä Helsingin valtuustoon – Väyrynen haluaa jarruttaa kaupungin kasvua Yle Uutiset. 10.4.2017. Yleisradio. Viitattu 8.10.2017.
  6. Alenius, Arsi: Nuori toimittaja Paavo Väyrynen (24.8.1968) Elävä arkisto. 22.8.2011. Yle. Viitattu 12.3.2015.
  7. Lukkariniemi, Visa: Vaihtoehtona Väyrynen. Keskustapuolueen ja SDP:n hegemoniataistelu 1979–81, s. 51–53. Perustuu tekijän pro gradu -työhön Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Rovaniemi: Sitadelli Consulting, 2010. ISBN 978-952-92-7321-8.
  8. Suomi 2008, s. 98.
  9. a b c Jussila, Osmo, Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 321–322. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-33241-2.
  10. a b Suomi 2008, s. 385
  11. Suomi 2008, s. 357.
  12. Suomi 2008, s. 353–354
  13. Koivisto, Mauno: Kaksi kautta I: Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994, s. 322. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26-3947-5.
  14. Väyrysen katkera purkaus, Keskustan ehdokas syyttää tiedotusvälineitä pelailusta: ”Olen vihainen”. Iltalehti, 17.1.1994.
    * Toropainen, Timo: Väyrynen vihastui ”mediapelille”. Ilta-Sanomat, 17.1.1994.
    * Väyrysen syyttämä ”tamperelaishäirikkö” – Käänsikö Lehto vaalit Väyrysen tappioksi?. Hervannan Sanomat, 19.1.1994.
    * Nieminen, Martta: Väyrysen syytöksiä ei ymmärretä. Aamulehti, 18.1.1994.
    * Ylen Isonpajan vaalisirkus: Väyrynen syytti, Ahtisaari totisena, Tiainen kehui. Issa]] Paavo Väyrynen putosi ensimmäisen kierroksen jälkeen. Hän syytti tiedotusvälineitä mediapelistä, ltalehti, 17.1.1994.
  15. http://suomenkuvalehti.fi/blogit/polkomfi/vayrynen-muotoilin-sanani-huonosti
  16. Pitkä matka Mäntyniemeen Paavo Väyrysen blogi Uusi Suomi -sivustolla. 28.8.2011. Viitattu 12.3.2015.
  17. a b HS kuukausiliite 1/2010, s. 32–36
  18. Lehto, Mika: "Koivisto vainosi minua!" - Väyrynen antaa palaa uutuuskirjassaan Iltasanomat.fi. 12.3.2014. Viitattu 9.11.2014.
  19. ”Väyrynen on Suomelle poliittinen riski” 4.5.2009. Kauppalehti. Viitattu 24.2.2010.
  20. Väyrynen asettuu ehdokkaaksi Uudellemaalle 14.7.2010. Suomenmaa. Viitattu 14.7.2010.
  21. Puoluehallitus esittää Paavo Väyrystä Keskustan presidenttiehdokkaaksi 9.9.2011. Keskusta. Viitattu 13.9.2011.
  22. Paavo Väyrysestä keskustan presidenttiehdokas hs.fi. 9.9.2011. Helsingin Sanomat. Viitattu 10.9.2011.
  23. Manner, Matias: Olennaista on, että jatketaan Kekkosen linjalla 19.5.2011. Savon Sanomat. Viitattu 12.3.2015.
  24. http://tulospalvelu.vaalit.fi/TP2012K1/s/tulos/tulos_kokomaa.html
  25. Paavo Väyrynen pyrkii keskustan puheenjohtajaksi hs.fi. 7.2.2012. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.4.2012.
  26. Rantanen, Miska: Juha Sipilä keskustan johtoon hs.fi. 9.6.2012. Helsingin Sanomat. Viitattu 9.6.2012.
  27. http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194855307059/artikkeli/paavo+vayrynen+yrittaa+paluuta+europarlamenttiin+keskusta+valitsi+17+ehdokasta.html
  28. Europarlamenttivaalit 2014: Valitut ehdokkaat Vaalit.fi. 30.5.2014 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 30.5.2014.
  29. Vain ulkoministerin salkku kelpaa - Paavo Väyrynen ei lähde rivikansanedustajaksi Karjalainen.fi. 7.11.2014. Viitattu 22.11.2014.
  30. Eduskuntavaalit 2015: Valitut ehdokkaat Vaalit.fi. 22.4.2015 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 22.4.2015.
  31. Väyrynen haluaa vapautusta eduskuntatyöstä Yle.fi. 22.4.2015. Viitattu 22.4.2015.
  32. Väyrynen tilittää: Asetuin ehdolle vain päästäkseni ulkoministeriksi – "Tappio Suomen ulkopolitiikalle" Helsingin Sanomat. 29.5.2015. Viitattu 30.5.2015.
  33. Väyrynen pettyi liberaaliin puoluejohtoon ja jättäytyy puolueen hallinnosta – ”En aio puuttua puolueen asioihin” Helsingin Sanomat. 25.1.2016. Viitattu 25.1.2016.
  34. Uutuuskirja paljastaa: Väyrysen pyrky ulkoministeriksi sai nolon lopun Ilta-sanomat. 25.1.2016. Viitattu 25.1.2016.
  35. Paavo Väyrynen perustaa uuden puolueen 4.2.2016. Iltalehti. Viitattu 4.2.2016.
  36. Paavo Väyrynen perustaa uuden puolueen 4.2.2016. Maaseudun tulevaisuus. Viitattu 8.2.2016.
  37. Väyrysen haave omasta puolueesta etenee – puolue merkittiin yhdistysrekisteriin Helsingin sanomat. 8.3.2016. Viitattu 8.3.2016.
  38. Paavo Väyrysen kansalaispuolue puoluerekisteriin 15.12.2016. Iltalehti. Viitattu 15.12.2016.
  39. Paavo Väyrynen perustaa uutta puoluetta 4.2.2016. Yle. Viitattu 8.2.2016.
  40. Väyrysen uusin veto yllätti keskustalaiset: ”Olemme oppineet tuntemaan Paavon hyvin voimakkaana persoonana...” 4.2.2016. Ilta-sanomat. Viitattu 4.2.2016.
  41. Jarmo Korhonen Väyrysen uudesta puolueesta: ”Historian vakavin uhka keskustalle” 8.2.2016. Ilta-sanomat. Viitattu 8.2.2016.
  42. Paavo Väyrynen neljättä kertaa presidenttiehdokkaana – jos löytyy riittävästi kannatusta Yle Uutiset. 15.7.2017. Yleisradio. Viitattu 26.11.2017.
  43. Paavo Väyrysen presidenttikampanja nosteessa: 15000 kannattajan raja menossa rikki Iltalehti. 25.11.2017. Viitattu 26.11.2017.
  44. Mika Rinne: Suomi Ensin -ryhmittymä kerää kannatuskortteja nyt Paavo Väyryselle Iltalehti. 2.12.2017. Viitattu 2.12.2017.
  45. Paavo Väyrynen sai presidentinvaalin kannattajakortit täyteen Yle
  46. Paavo Väyryselle myönnettiin ero Keminmaan kunnanvaltuustosta Yle Uutiset. Viitattu 12.4.2017.
  47. Kaikki ministerit ministeripäivien mukaan Valtioneuvosto. Viitattu 4.2.2016.
  48. HS kuukausiliite, 2010, nro 1, s. 32-36.
  49. Kaksi kansanopistojen ylläpitämislupahakemusta hylätty 2.6.1998. Opetusministeriö. Viitattu 24.2.2010.
  50. http://www.pohjanranta.fi/
  51. Paavo Väyrynen osti hotellin Pärnusta Iltalehti. 9.8.2015. Viitattu 9.8.2015.
  52. http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/22.elokuu/GORDI.HTM
  53. Hannu Rautkallio: Neuvostovallan asialla. NKP:n vaikutus Suomessa 1960-luvulla, Tammi 1993. ISBN 951-31-0257-2, s. 44
  54. Martti Häikiö 2003, Historia ja väärät profeetat, kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä, s. 241 ja perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 8, vuodelta 1989
  55. Karjalainen, Ahti & Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri. Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-08892-0.
  56. Perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 8, vuodelta 1989
  57. http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Moskovan+vallankaappaus+piinasi+Suomea+tasan+20+vuotta+sitten+/1135268707769
  58. http://www.hs.fi/english/article/Former+Estonian+PM+criticises+Finnish+leaders+actions+during+independence+process/1101978294179
  59. http://www.eva.fi/wp-content/uploads/files/1663_samaa_sukua_eri_maata.pdf
  60. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/ovet-aukenivat-virolle
  61. http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=61068:professori-suomessa-luotettiin-paavo-vaeyrysen-neuvostoliitto-naekemykseen&catid=12:tiede-paeaeuutinen-&Itemid=7
  62. a b Diplomaattien tunnustukset 5.10.2008. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.4.2009.
  63. http://www.hs.fi/english/article/Policy+differences+emerge+between+ministers+at+Foreign+Ministry/1135240205235
  64. Stubbin ja Väyrysen välillä selvä linjaero ulkoministeriössä HS.fi. 12.10.2008. Viitattu 12.3.2015.
  65. Paavo Väyrynen: Huonomminkin olisi voinut käydä, 2011, ISBN 978-952-5874-63-1
  66. Poliittinen ratkaisu Ukrainan kriisiin Paavoväyrynen.fi. 31.12.2014. Viitattu 12.3.2015.
  67. Keskusta irtaantui Väyrysen Venäjä-kommenteista, Helsingin Sanomat 3.1.2015.
  68. Paavo Väyrynen: Ulkopoliittisessa keskustelussa outo ilmapiiri, Aamulehti 2.1.2015.
  69. a b Paavo Väyrysen ehdotus: Krim osaksi Venäjää, Iltasanomat 31.12.2014.
  70. ”Jos Paavo Väyrynen olisi Suomen presidentti…”, Uusi Suomi 2.1.2015.
  71. http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Jalasm%C3%B6kki/HS20090205SI1YO026x1
  72. Paavo Väyrysen oudot päivärahat Suomen Kuvalehti. 23.4.2007. Viitattu 12.3.2015.
  73. Korhonen 2010, s. 145
  74. Korhonen 2010, s. 145–146
  75. http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=300&{kieli}=su&{haku}=kaikki
  76. 70 vuotta täyttävä Paavo Väyrynen katuu vain yhtä asiaa iltalehti.fi. Viitattu 2.9.2016.
  77. Paavo Väyrysellä sepelvaltimotukos Helsingin Sanomat. 24.7.2007. Viitattu 24.2.2010.
  78. Eeva Ketvel: 101-vuotias isä kuoli. Ilta-Sanomat, 2011, nro 1.9., s. 6.
  79. Patentti 100-vuotiaana. Ilta-Sanomat, 2011, nro 1.9., s. 6.
  80. Paavo Väyrysen 100-vuotias isä saa patentin keksinnöstään iltasanomat.fi. 23.6.2010. Viitattu 13.5.2016.
  81. "Kuinka moni muistaa Väyrysen toilailut?", MTV3.fi 19.1.2010
  82. Korhonen 2010, s. 143–144.
  83. Hymy – Suomen aikakauslehdistön suurin legenda Hymy. 8.10.2007. Viitattu 24.2.2010.
  84. Korhonen 2010, s. 143
  85. a b Korhonen 2010, s. 144
  86. http://www.sub.fi/ohjelmat/sivusto.shtml/sub_10_vuotta/video?70770

Kirjallisuutta

  • Korhonen, Jarmo: Väyrysen valtakunta. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-7745-4.
  • Lehtinen, Lasse & Ukkola, Sanna: Vastarannan kiiski. Paavo Väyrysen ihmeellinen elämä. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39490-8.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paavo Väyrynen.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Paavo Väyrynen.
Edeltäjä:
Lauri Posti
Suomen opetusministeri
1975–1976
Seuraaja:
Marjatta Väänänen
Edeltäjä:
Paavo Aitio
Suomen työvoimaministeri
1976–1977
Seuraaja:
Arvo Aalto
Edeltäjä:
Keijo Korhonen
Pär Stenbäck
Pertti Paasio
Suomen ulkoministeri
1977–1982
1983–1987
1991–1993
Seuraaja:
Pär Stenbäck
Kalevi Sorsa
Heikki Haavisto
Edeltäjä:
Paula Lehtomäki
Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri
2007–2011
Seuraaja:
Alexander Stubb
Edeltäjä:
Johannes Virolainen
Keskustapuolueen puheenjohtaja
19801990
Seuraaja:
Esko Aho