Ero sivun ”Osmanien valtakunta” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa
Merkkaukset: Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
Rivi 9: Rivi 9:
| sijainti = [[Tiedosto:Osmanien valtakunta 1683.png|320px]]
| sijainti = [[Tiedosto:Osmanien valtakunta 1683.png|320px]]
| sijainti-selite = Osmanien valtakunta eri ajanjaksoina. Laajimmillaan 1683.
| sijainti-selite = Osmanien valtakunta eri ajanjaksoina. Laajimmillaan 1683.
| vuosi_alku = 1299
| vuosi_alku = Severi on persialainen
| vuosi_loppu = 1923
| vuosi_loppu = 1923
| historia1 = perustettu
| historia1 = perustettu

Versio 17. tammikuuta 2018 kello 10.19

دولتِ عَليه عُثمانيه
Devlet-i Âliye-i Osmâniyye
Severi on persialainen–1923


Osmanien valtakunta eri ajanjaksoina. Laajimmillaan 1683.

Valtiomuoto monarkia
Valtionpäämies sulttaani
Pääkaupunki
Pinta-ala
– yhteensä
  • 5 200 000 (1566)
  • 5 000 000 (1689)
  • 1 800 000 (1914)
 km² 
Väkiluku
  • 35 350 000 (1856 arvio)
  • 20 884 000 (1906 arvio)
  • 24 000 000 (1912 arvio)
Historia
– perustettu 1299
– sulttaanikunta hajosi 1. marraskuuta 1922
– Lausannen sopimus 24. heinäkuuta 1923
Viralliset kielet osmani
Valuutta 40 para = kurus, 100 kurusia = liira
Tunnuslause Motto: Devlet-i Ebed-müddet (Ikuinen valtio)
Kansallislaulu Ottomaanien keisarillinen hymni
Edeltäjä(t) Seldžukit
Bysantin valtakunta
Seuraaja(t) Turkki

Osmanien valtakunta (osmaniksi ‎ دولتِ عَليه عُثمانيه, Devlet-i Âliye-i Osmâniyye, turk. Osmanlı İmparatorluğu; myös Osmanivaltio, Osmanien imperiumi, Ottomaanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta) oli olemassa vuodesta 1299 vuoteen 1923. Osmanit eli ottomaanit olivat muslimeja, mutta valtakuntaan kuului monia kansoja, jotka saivat säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Valtakunnan hajottua siitä muodostettiin nykyinen Turkin tasavalta.

Historia

Nousu

Osman I:n alueet hänen valtakautensa alussa ja päättyessä.

Turkkilaiset nousivat Vähässä-Aasiassa, kun seldžukit vuonna 1071 kukistivat Manzikertin taistelussa Bysantin joukot. Heimon yksi haara perusti tämän jälkeen Rūmin sulttaanikunnan.[1] Vuonna 1301 rum-seldžukkien soturiyhteisön johtaja Osman I (Uthmān) otti sulttaanin arvonimen ja julisti maan itsenäiseksi Ottomaanivaltioksi pääkaupunkinaan Söğüt.[2][3] Murad I:n aikana osmanit valtasivat Edirnen, jonka jälkeen suurvisiiri Çandarlı Halil pašša loi valtakunnalle uuden armeijan janitsaarit.[4]

1400-luvun alussa sulttaani Bayezid I:n viisi poikaa sotivat toisiaan vastaan 11 vuotta kestäneen interregnumin aikana, jolloin valtakunnalla ei ollut kiistatonta vallanperijää. Veljistä Mehmed I selviytyi voittajaksi ja peri valtaistuimen 1413. Hänen poikansa Murad II kävi sotaa valtakunnan perimisestä setäänsä vastaan ja lisäksi hänen aikanaan Mustafa Çelebi, viimeinen Bayezid I:n pojista, nosti Bysantin tuella kaksi kapinaa saadakseen vallan itselleen. Vastaavia perimyssotia pelännyt Mehmed II antoi muualla ja myös osmanien keskuudessa kyseenalaisena pidetyn lakiasetuksen, joka mahdollisti sulttaanin veljien teloittamisen kruununtavoittelijoina valtaannousun yhteydessä. Tämän jälkeen myös muut valtakamppailua pelänneet sulttaanit saattoivat käyttää veljessurmaa valtansa vakiinnuttamisen keinona.[5]

Vuosi 1453 on yksi osmanien historian merkkipaaluja, sillä tuolloin Mehmed II valtasi Konstantinopolin Bysantilta päättäen samalla tämän tuhatvuotisen valtakunnan aikakauden. Mehmed II, lisänimeltään Valloittaja, valtasi suuria osia Balkanilta, Anatoliasta ja Mustanmeren rannikolta tehden Osmanien valtakunnasta aikansa suurvallan. Lisäksi hänen aikanaan Krimin kaanikunnasta tuli osmanien tärkein vasallivaltio ja liittolainen sen useissa sodissa.[6]

1500-luvulla siihen liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana Ottomaanien valtakuntaan liitettiin lisäksi Välimeren rantakaistale Egyptistä Tunisiaan, Kaksoisvirran maa, Unkari ja alueita Euroopassa aina Wieniin asti.[7]

Osmanien laajeneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529 ja Lepanton taistelussa 1571, jolloin paavin, Venetsian ja Espanjan laivastot voittivat osmanit.[7]

Wien yritettiin vallata uudelleen 1683 suuressa Turkin sodassa, jossa osmanit ajettiin lopullisesti Tonavan eteläpuolelle.[8]

Rappeutuminen ja mureneminen

Valtakunnan rappeutumisen perussyy oli, että hovi etääntyi kansasta. Sulttaani saattoi joutua perinpohjaisesti virkamiehistön (suurvisiirin) manipuloimaksi. Lopulta usea hallitsija keskittyi haareminsa ja virkamiehistön sisäisten juonittelujen sekä huvittelujen maailmaan. Tästä teki havaintoja vuonna 1600 hovissa vieraillut englantilainen diplomaatti Sir Thomas Sherley. Kun myös sulttaanin pojat elivät suljetussa hovissa, he eivät saaneet tulevissa tehtävissään tarpeellisia hallitustaitoja tai tietoja kansan elämästä.[1]

Ottomaanien valtakunta rappeutui ja sen valtapiiri Euroopassa murentui lopullisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Niinpä Kreikka sai itsenäisyyden 1832 käytyään kolmivuotisen vapaussodan Osmanivaltiota vastaan. Alistettujen kansojen irrottautumisen vuoksi valtakuntaa alettiinkin nimittää Euroopan sairaaksi mieheksi.[9] Vuoteen 1913 mennessä aiempi suurvalta oli menettänyt lähes kaikki Euroopassa olleet alueensa sekä myös kaikki Pohjois-Afrikan alueensa. Tähän oli syynä toisaalta valtion sisäinen rappeutuminen, toisaalta Venäjän apu kapinallisille ja panslavismin aatteen leviäminen.

Venäjä pyrki 1800-luvun puolesta välistä aktiivisesti laajentamaan alueitaan Balkanilla serbejä tukemalla, koska se halusi pääsyn Välimerelle. Venäjän lopullinen tavoite oli Bosporinsalmen ja Konstantinopolin hallinta.

Krimin sota

Pääartikkeli: Krimin sota

Krimin niemimaan omistus, Balkanin ja Mustanmeren hallinta sekä Venäjän halu saada lämpimänveden satama Mustanmeren rannalta ja näin ympärivuotinen kulku Välimerelle olivat kysymyksiä, joiden vuoksi Venäjä ja Osmanien valtakunta kävivät keskenään monta sotaa samoilla alueilla. Samat kysymykset olivat syynä myös Krimin sodan syttymiseen, vaikka pinnalta katsoen syy oli uskonnollinen. Vuonna 1774 Kutšuk Kainardžissa solmitun rauhan mukaan osmanit sallivat Venäjälle oikeuden rakentaa ortodoksinen katedraali Istanbuliin. Venäläiset, jotka kokivat olevansa ortodoksisen kirkon suojelijoita, laajensivat tämän oikeuden kattamaan koko Osmanien valtakunnan alueilla asuvien ortodoksien edunvalvontaa ja julistivat Venäjän ortodoksien suojelijaksi turkkilaisten alueilla. Osmanit kuitenkin kiistivät tällaisen oikeuden olemassaolon ja uusi sota alkoi lokakuussa 1853.

Aluksi Venäjä menestyi sodassa, mutta sotaonni kääntyi, kun turkkilaiset saivat uusia liittolaisia. Sotaan liittyivät maaliskuussa 1854 Britannia, joka hyötyi kaupasta turkkilaisten kanssa ja Ranska, joka ajoi katolisen kirkon valtaa Euroopassa. Molemmat halusivat myös ehkäistä Venäjän laajenemisen Balkanille.[10] Kolmivuotinen sota päättyi Venäjän tappioon. Pariisin rauhassa 1856 Mustameri julistettiin neutraaliksi alueeksi, joka tarkoitti Venäjän sotilaallisen vallan heikkenemistä alueella. Osmanien vaikutusvalta Balkanilla heikkeni myös, sillä sopimus takasi Valakialle ja Moldovalle laajan autonomian.

Balkanin kapina ja sota Venäjää vastaan 1875–1878

Pääartikkeli: Turkin sota

Balkanin kapina Turkkia vastaan alkoi 1874 ja johti siihen, että Venäjä hyökkäsi Turkin alueelle keväällä 1877. Venäläiset valtasivat 1878 Bulgariassa sijaitsevan Šipkan solan ja pääsivät lopulta noin kymmenen kilometrin päähän Turkin silloisesta pääkaupungista Konstantinopolista eli nykyisestä Istanbulista.

Sodan seurauksena Serbia ja Montenegro itsenäistyivät ja Bulgaria sai autonomian Turkin yhteydessä.

Nuorturkkilaiset tekivät Turkissa vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. Sulttaani Abd-ul-Hamid II yritti vastavallankumousta, jolloin nuorturkkilaiset erottivat hänet 27. huhtikuuta 1909.[11]

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisessä maailmansodassa Ottomaanien valtakunta taisteli Saksan rinnalla keskusvaltojen puolella. Venäjä julisti sodan ottomaaneille 5. marraskuuta 1914 ja seuraavana päivänä seurasivat Ranska sekä Britannia. Puolessa vuodessa Osmanien 800 000 miehen armeija oli neljän rintaman sodassa. Sota kesti osmanien osalta neljä vuotta ja siihen osallistui kaikkiaan 2,8 miljoonaa miestä, joista 325 000 kuoli taisteluissa.[12]

Turkin itsenäisyyssota

Turkin itsenäisyyssota käytiin vuosina 1919–1923 ensimmäisen maailmansodan jälkinäytöksenä. Se johti nykyisen Turkin tasavallan syntymiseen 29. lokakuuta 1923 presidentiksi nousseen Kemal Atatürkin johtamana. Osmanien valtakunnan historian katsotaan päättyneen tähän.

Hallitsijat

Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä bey. Vuodesta 1383 eteenpäin arvonimi oli sulttaani, jonka alaisuudessa maata hallitsivat visiirit.

Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.

Kulttuuri

Osmani oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Siitä seurasi mm. seuraavia muutoksia: kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista (joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi kolmasosaa osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä – myös vaikutus kielioppiin oli suuri), sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana osmani kielen nimenä tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä, erotukseksi myöhemmästä turkin kielestä tai muista turkkilaisista kielistä.

Katso myös

Lähteet

  1. a b Stoneman, Richard: Matkaopas historiaan: Turkki, s. 117–122, 148. Suomentanut Haikara, Tarja. Kuopio: Puijo, 1996. ISBN 951-57903-3-6.
  2. Anders Røhr: Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto-osa, s. 268. Suomentanut Kolbe, Laura. Helsinki: , 1983. ISBN 951-10745-8-X.
  3. The Ottoman Empire Turkey: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1995. (Lähteessä itsenäistymiselle vuosiluku 1299)
  4. Bearman, P. J. et al.: The Encyclopædia of Islam vol. 11, s. 323–331. artikkelin toim. Murphey, R.. Brill, 2002. ISBN 90-04-12756-9. (englanniksi)
  5. Mitchell, Colin P.: New Perspectives on Safavid Iran: Empire and Society, s. 35–39. Taylor & Francis, 2011. ISBN 1136991948. (englanniksi)
  6. Sonnenburg, Penny M.: Colonialism: An International, Social, Cultural, and Political Encyclopedia, Volume 1, s. 759–761. Abc-Clio, 2003. ISBN 1576073351. (englanniksi)
  7. a b Selim I and Süleyman the Magnificent Turkey: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1995.
  8. Köprülü Era (Turkey: A Country Study) 1995. Washington: GPO for the Library of Congress. (englanniksi)
  9. Ottoman Empire 1914 – the sick man of Europe PBS
  10. Macrohistory: Crimean War Viitattu 28.4.2014
  11. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 73. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  12. World War I Turkey: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1995.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Osmanien valtakunta.