Ero sivun ”Vitamiini” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [katsottu versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa Merkkaukset: virheellinen wikikoodi Mobiilimuokkaus mobiilisivustosta |
p Käyttäjän Lsllana muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän Elias visse tekemään versioon. |
||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
[[Tiedosto:B vitamin supplement tablets.jpg|thumb|B-vitamiinitabletteja]] |
|||
Vitaminit on pahoja ne aiheuttaa syöpää älä syö vitamiinejö saat mäpyn. |
|||
'''Vitamiinit''' ovat [[eliö]]n pienessä määrin tarvitsemia [[orgaaninen yhdiste | orgaanisia yhdisteitä]], joita eliö ei itse kykene tuottamaan lainkaan tai riittävästi ja jotka niin ollen on saatava [[ravinto|ravinnosta]]. Poikkeuksen muodostaa [[D-vitamiini]], jota ihmisen [[iho]] tuottaa riittävän voimakkaassa auringonvalossa [[ultraviolettisäteily]]n vaikutuksesta. Maapallon alueilla, joissa valon määrä vähenee oleellisesti kaamosaikaan on suositeltavaa hankkia D-vitamiinia joko ravinnosta tai ravintolisänä. |
|||
| ⚫ | Vitamiineihin ei lueta [[Välttämätön aminohappo|välttämättömiä aminohappoja]] eikä [[rasvahapot|rasvahappoja]] eikä myöskään [[hivenaine]]ita tai [[kivennäisaine]]ita (jotka ovat [[Epäorgaaninen yhdiste|epäorgaanisia aineita]]). Ihminen tarvitsee 13 eri vitamiinia.<ref>{{verkkoviite| Osoite=http://www.terveyskirjasto.fi/kotisivut/tk.koti?p_artikkeli=seh00151 | Nimeke =Vitamiinit ja kivennäisaineet | Tekijä = Aro, Antti | Julkaisu = Terveyskirjasto|Julkaisija=Duodecim|Ajankohta = 19.1.2009 |Viitattu=11.3.2014}}</ref> Vitamiinit jaetaan fysikokemiallisten ominaisuuksiensa puolesta kahteen ryhmään eli vesiliukoisiin vitamiineihin ja rasvaliukoisiin vitamiineihin. |
||
VITAMIINEISTA SAAA SYÖVÄN |
|||
HAUSTA KUKKS kaksk |
|||
Åieru päät |
|||
| ⚫ | Vitamiineihin ei lueta [[Välttämätön aminohappo|välttämättömiä aminohappoja]] eikä [[rasvahapot|rasvahappoja]] eikä myöskään [[hivenaine]]ita tai [[kivennäisaine]]ita (jotka ovat [[Epäorgaaninen yhdiste|epäorgaanisia aineita]]). Ihminen tarvitsee 13 eri vitamiinia.<ref>{{verkkoviite| Osoite=http://www.terveyskirjasto.fi/kotisivut/tk.koti?p_artikkeli=seh00151 | Nimeke =Vitamiinit ja kivennäisaineet | Tekijä = Aro, Antti | Julkaisu = |
||
==Sanan alkuperä== |
==Sanan alkuperä== |
||
Versio 15. syyskuuta 2017 kello 11.03
Vitamiinit ovat eliön pienessä määrin tarvitsemia orgaanisia yhdisteitä, joita eliö ei itse kykene tuottamaan lainkaan tai riittävästi ja jotka niin ollen on saatava ravinnosta. Poikkeuksen muodostaa D-vitamiini, jota ihmisen iho tuottaa riittävän voimakkaassa auringonvalossa ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Maapallon alueilla, joissa valon määrä vähenee oleellisesti kaamosaikaan on suositeltavaa hankkia D-vitamiinia joko ravinnosta tai ravintolisänä.
Vitamiineihin ei lueta välttämättömiä aminohappoja eikä rasvahappoja eikä myöskään hivenaineita tai kivennäisaineita (jotka ovat epäorgaanisia aineita). Ihminen tarvitsee 13 eri vitamiinia.[1] Vitamiinit jaetaan fysikokemiallisten ominaisuuksiensa puolesta kahteen ryhmään eli vesiliukoisiin vitamiineihin ja rasvaliukoisiin vitamiineihin.
Sanan alkuperä
Sanan vitamiini loi puolalainen biokemisti Kazimierz Funk vuonna 1912. Sanassa yhdistyy vita (lat. elämä) ja amiini. Funkin todettua B1-vitamiinin eli tiamiinin olevan amiini, hän päätteli virheellisesti muidenkin vitamiinien olevan amiineja (induktiivinen päättely). Vaikka nykyään tiedetään, että näin ei ole, nimi on kuitenkin säilynyt.[2]
Vitamiinien merkintätavat
Tutkimuksen varhaisvaiheessa vitamiinit nimettiin vain isoilla kirjaimilla. Kun myöhemmin osoittautui, että B-vitamiineja on useita, lisättiin kirjaimen jälkeen alaviitteeksi numero. Näitä nimiä käytetään edelleen, mutta niiden ohella vitamiineille on myöhemmin annettu myös erityisnimiä. B-vitamiinien numeroinnissa on kuitenkin aukkoja, koska aikaisemmin vitamiineina pidettiin myös eräitä aineita, jotka nykyisen käsityksen mukaan eivät sellaisia ole.[3]
Ihmisen tarvitsemat vitamiinit
| Kirjaintunnus | Nimi | Vesi-/rasvaliukoinen | Suositeltu päiväannos (mies, 19–70 vuotta) [4] |
Löytäjä | Tietoa | Puutostauti |
|---|---|---|---|---|---|---|
| A | Retinoli | Rasvaliukoinen | 900 µg | Elmer V. McCollum ja M. Davis 1912–1914. | A-vitamiini ei ole yksi kemikaali vaan joukko retinolijohdannaisia. | Hämäräsokeus |
| B1 | Tiamiini | Vesiliukoinen | 1,2 mg | Kazimierz Funk 1912. | Beriberi, Wernicken enkefalopatia | |
| B2 | Riboflaviini | Vesiliukoinen | 1,3 mg | D. T. Smith ja E. G. Hendrick 1926 | ||
| B3 | Niasiini | Vesiliukoinen | 16,0 mg | Conrad Elvehjem 1937 | Pellagra | |
| B5 | Pantoteenihappo | Vesiliukoinen | 5,0 mg | Roger Williams 1933 | ||
| B6 | Pyridoksiini | Vesiliukoinen | 1,3–1,7 mg | Paul Gyorgy 1934 | ||
| B7, H | Biotiini | Vesiliukoinen | 30,0 µg | |||
| B9 | Foolihappo | Vesiliukoinen | 400 µg | Lucy Wills 1933. | Tunnetaan myös folaattina | |
| B12 | Syanokobalamiini | Vesiliukoinen | 2,4 µg | Karl Folkers ja Alexander Todd 1948. | Ainoa vesiliukoinen vitamiini, joka varastoituu ihmiselimistöön pitkäksi aikaa. | Megaloblastinen anemia, Pernisiöösi anemia |
| C | Askorbiinihappo | Vesiliukoinen | 90,0 mg | A. Hoist ja T. Froelich 1912 | Jo vuonna 1747 James Lind väitti sitrushedelmien parantavan keripukin, mutta itse vitamiini löydettiin vasta 1900-luvulla. | Keripukki |
| D | Kolekalsiferoli | Rasvaliukoinen | 5–10 µg | Edward Mellanby 1922 | Elimistö syntetisoi vitamiinia itse riittävän voimakkaassa auringonvalossa. | Riisitauti, Osteomalasia |
| E | Tokoferoli | Rasvaliukoinen | 15,0 mg | Herbert Evans ja Katherine Bishop 1922 | ||
| K | Fyllokinoni (K1-vitamiini) |
Rasvaliukoinen | 120 µg | Henrik Dam 1929 | Puutos heikentää veren hyytymistä. |
Tutkimushistoria
Vitamiinit opittiin tuntemaan vasta 1900-luvun alkupuolella. Niiden puutostaudit on tunnettu satoja, jopa tuhansia vuosia, ja joitakin ruoka-aineita, joiden nykyisin tiedetään sisältävän runsaasti vitamiineja, on jo vanhastaan pidetty terveellisinä. Muinaiset egyptiläiset tiesivät, että hämäräsokeus, jonka nykyisin tiedetään tavallisimmin johtuvan A-vitamiinin puutteesta, voitiin parantaa syömällä maksaa.[5] Kun renessanssiaikana alettiin tehdä suuria löytöretkiä ja muita entistä pidempiä merimatkoja, niihin osallistuneet eivät pitkään aikaan saaneet syödäkseen tuoreita hedelmiä tai vihanneksia, mistä aiheutui vitamiinien puutostauteja.[6]
Vuonna 1747 skotlantilainen kirurgi James Lind havaitsi, että sitrushedelmät ehkäisivät tehokkaasti keripukkia, erityisen tuhoisaa tautia, jossa kollageenia ei muodostu normaaliin tapaan, mikä johtaa haavojen heikkoon paranemiseen, verenvuotoon ikenistä, vakavaan kipuun ja lopulta kuolemaan.[5] Vuonna 1753 Lind julkaisi tutkielmansa Treatise on the Scurvy, jossa hän suositteli sitruunaa keripukilta välttymiseksi. Britannian kuninkaallinen laivasto alkoi pian noudattaa suositusta. Sitä eivät kuitenkaan noudattaneet monet laivaston arktisten tutkimusretkikuntien jäsenet 1800-luvulla, sillä monet heistä uskoivat, että keripukki voitaisiin välttää paremmin noudattamalla tarkkaa hygieniaa, säännöllisiä ruumiinharjoituksia ja korkeaa moraalia laivalla oltaessa kuin minkään tietyn ruokavalion avulla.[5] Tämän vuoksi arktisten retkikuntien vitsauksena pysyivät edelleen keripukki ja muut puutostaudit. Kun Robert Falcon Scott 1900-luvun alussa teki kaksi tutkimusretkeä Etelämantereelle, vallitseva lääketieteellinen teoria oli, että keripukki aiheutui "tahriintuneiden" säilykkeiden syömisestä.[5]
Kun puutostauteja alettiin 1800-luvun lopulla tutkia tarkemmin, tiedemiehet pystyivät vähitellen eristämään ja tunnistamaan joukon vitamiineja. Eläinkokeissa todettiin, että rottien riisitauti voitiin parantaa kalaöljystä saadulla lipidillä, jonka sen vuoksi oletettiin sisältävän ainetta, joka sai aluksi nimen "antirachitic A". Nykyään siinä esiintyvää vaikuttavaa ainetta kuitenkin sanotaan D-vitamiiniksi.[7] Vuonna 1881 venäläinen kirurgi Nikolai Lunin tutki keripukin vaikutuksia Tarton yliopistossa.[8]. Hän ruokki hiiriä keinotekoisella seoksella, joka sisälsi kaikkia tuolloin tunnettuja maidon aineksia: proteiinia, rasvaa, hiilihydraatteja ja suoloja. Hiiret, jotka saivat näitä eristettyjä aineksia, kuolivat, kun taas maitoa sellaisenaan saaneet yksilöt jäivät henkiin. Tästä hän päätteli, että "luontaisessa ruoassa kuten maidossa täytyy sen vuoksi olla, tunnettujen pääainesten lisäksi, myös pieniä määriä tuntemattomia aineita, jotka ovat välttämättömiä elämälle." [8]
Itä-Aasiassa, jossa kiillotettu valkoinen riisi oli keskiluokan yleinen päivittäinen ruoka, esiintyi endeemisenä tautina beriberiä, joka johtuu B1-vitamiinin puutteesta. Vuonna 1884 japanilainen, Britanniassa opiskellut Japanin keisarillisen laivaston lääkäri Takaki Kanehiro totesi, että beriberiä esiintyi erityisen runsaasti laivaston miehistöllä, joka ei useinkaan syönyt mitään muuta kuin riisiä, mutta ei upseereilla, jotka noudattivat länsimaisen kaltaista ruokavaliota. Japanin laivaston tuella hän teki kokeita kahden taistelulaivaston miehistöllä, joista toisen miehistö sai ravinnokseen vain valkoista riisiä, kun taas toisessa syötiin riisin lisäksi myös lihaa, kalaa, ohraa ja papuja. Edellisellä laivalla 161 miehistön jäsentä sairastui beriberiin ja 25 kuoli, kun taas jälkimmäisessä vain 14 sairastui beriberiin eikä yksikään kuollut. Tästä Takaki ja Japanin laivasto tulivat vakuuttuneeksi, että beriberi johtui ruokavaliosta, mutta he uskoivat virheellisesti, että se aiheutuisi proteiinin puutteesta.[9] Puutostauteja tutki tarkemmin Christiaan Eijkman, joka vuonna 1897 havaitsi, että jos kanoja ruokittiin kuorimattomalla riisillä kuoritun sijasta, ne eivät sairastuneet beriberiin. Seuraavana vuonna Frederick Hopkins esitti, että jotkin ruoat sisälsivät "lisäravintoaineita" - aineita, jotka tunnettujen ravintoaineiden kuten proteiinien, hiilihydraattien ja rasvojen lisäksi olivat myös välttämättömiä elimistön toiminnalle.[5] Hopkins ja Eijkman saivat vuonna 1929 Nobelin lääketieteen palkinnon useiden vitamiinien löytämisestä.[10]
Vuonna 1910 japanilainen tutkija Umetaro Suzuki eristi ensimmäisen vitamiinikompleksin uutatamalla riisin kuoresta siinä pienenä määränä esiintyvän vesiliukoisen aineen, jota hän nimitti abeerihapoksi, myöhemmin nimellä Orizanin. Hän julkaisi löytönsä eräässä japanilaisessa tieteellisessä aikakauskirjassa.[11] Kun artikkeli käännettiin saksaksi, käännöksestä puuttui alkuperäisessä artikkelissa esiintynyt tieto, että kyseessä oli vastikään löydetty ravintoaine, ja sen vuoksi se ei saanut osakseen julkisuutta. Vuonna 1912 puolalainen biokemisti Casimir Funk eristi saman ainekompleksin ja ehdotti sille nimeä "vitamiini".[12][13] Nimi tuli nopeasti käyttöön, vaikka myöhemmin ilmenikin, etteivät kaikki vitamiinit ole amiineja.[9]
Vuonna 1930 Paul Karrer selvitti beetakaroteenin, A-vitamiinin esiasteen rakenteen ja tunnisti muut karotenoidit. Karrer ja Norman Hawort tutkivat ansiokkaasti myös flaviineja, mikä johti laktoflaviinin tunnistamiseen. Karotenoidien ja flaviinien sekä A- ja B2-vitamiinien tutkimuksesta he molemmat saivat Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1937.[14]
Vuonna 1931 Albert Szent-Györgyi ja Josef Svirbely esittivät, että tuolloin "heksuronihappona" tunnettu aine oli sama kuin C-vitamiini. Hän antoi siitä näytteen Charles Glen Kingille, joka todensi sen parantavan keripukin tutkittuaan asiaa marsuilla. Myös Karrer ja Norman Hawort vahvistivat asian oikeaksi. Vuonna 1937 Szent-Györgyi sai löydöstään Nobelin lääketieteen palkinnon. Vuonna 1943 palkinto myönnettiin Edward Adelbert Doisylle ja Henrik Damille K-vitamiinin löytämisestä ja sen kemiallisen rakenteen selvittämisestä. Vuonna 1967 palkinnon sai George Wald havainnostaan, että A-vitamiini saattaa suoraan osallistua erääseen fysiologiseen prosessiin.
Vitamiineiksi ennen nimitettyjä aineita
Vitamiineiksi on aikoinaan nimitetty myös seuraavia aineita, jotka nykyisin ei sellaisiksi enää luokitella:[15]
| Kirjaintunnus | Nimi | Huomautus |
|---|---|---|
| B4 | Adeniini | |
| B7, J | Koliini | Nykyisin B7-vitamiiniksi nimitetään biotiinia |
| B10, Bx | Para-aminobentsoehappo | |
| B11, O | Karnitiini | |
| B13, | Oroottihappo | |
| B14 | Ksantopteriini | |
| B15 | Pangaamihappo | |
| B17 | Amygdaliini, laetriili | |
| C2, P | Rutiini | |
| F | Linoleenihappo | kuuluu välttämättömiin rasvahappoihin, joita ei nykyisin luokitella vitamiineiksi |
| H3 | Gerovital, prokaiinikloridi | |
| I | Meso-inositoli | |
| L2 | Adenyylitiometyylipsutoosi | |
| L2 | Lipoiinihappo | |
| T | Termitiini | osoittautunut foolihapon, B12-vitamiinin, deoksiribosidien ja aminohappojen seokseksi |
| U | Metioniinin metyylisulfoniumsuola |
Lähteet
- Päivittäiset annokset (englanniksi)
Viitteet
- ↑ Aro, Antti: Vitamiinit ja kivennäisaineet Terveyskirjasto. 19.1.2009. Duodecim. Viitattu 11.3.2014.
- ↑ Frequently asked questions about vitamins Vitamininformations.com. (englanniksi)
- ↑ Marja-Leena Nurminen: Vitamiinien ja kivennäisaineiden ABC, s. 107-111, WSOY 1998, ISBN 951-0-23119-3
- ↑ [1]
- ↑ a b c d e Jack Challem (1997). "The Past, Present and Future of Vitamins"
- ↑ Three eras of vitamin C discovery. Subcell Biochem, 1996, nro 25, s. 1–16. ISBN 978-1-4613-7998-0.
- ↑ Bellis, Mary. Vitamins – Production Methods The History of the Vitamins.
- ↑ a b 1929 Nobel lecture Nobelprize.org. Viitattu 4.9.2013.
- ↑ a b Vitamine—vitamin. The early years of discovery. Clin Chem, 1997, nro 43, s. 680–685.
- ↑ The Nobel Prize and the Discovery of Vitamins 22.6.2004. Nobelprize.org. Viitattu 4.9.2013.
- ↑ Tokyo Kagaku Kaishi, 1911, nro 32, s. 4-7, 144-145, 335-358. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Gerald Combs: The vitamins: fundamental aspects in nutrition and health. {{{Julkaisija}}}, 2008. ISBN 9780121834937. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Funk, C. and Dubin, H. E. (1922). The Vitamines. Baltimore: Williams and Wilkins Company.
- ↑ Paul Karrer - Biographical Nobelin säätiö. Viitattu 4.9.2013.
- ↑ Vitamiinit, taulukko 48-3: Vitamiineiksi nimettyjä yhdisteitä, joita ei ole osoitettu ihmisen vitamiineiksi Medicina. Viitattu 4.9.2013.