Ero sivun ”Aimo Aaltonen” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Oluttynnyri (keskustelu | muokkaukset)
Rivi 20: Rivi 20:
[[Urho Kekkonen|Presidentti Kekkonen]] oli itse asiassa Aaltosen kannalta vielä huonompi vaihtoehto: kun Kekkonen vuonna 1961 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, hän piti samalla huolen siitä, ettei hänen syvästi inhoamansa Aaltonen päässyt edes ehdokkaaksi. Syntyi hankala tilanne, kun huomattavimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla ei ollut pääsyoikeutta eduskunnan suureen saliin. Aaltonen ei suostunut harkitsemaan puheenjohtajan paikastaan luopumista. Seurauksena oli paheneva selkkaus SKP:n ja SKDL:n välillä. Tämä oli ilmeisesti presidentin tarkoituskin; näin hän sai hyvän syyn pitää kommunistit pysyvästi oppositiossa – ja samalla sotkea heidän rivejään: Kekkonen oli tällaisen poliittisen juonittelun suurmestari <ref> Laitinen, Aarno: ''Ulkoparlamentin puhemies: Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä'', s. 108. Toimittanut Lasse Lehtinen. Helsinki, Ajatus Kirjat, 2009.</ref>
[[Urho Kekkonen|Presidentti Kekkonen]] oli itse asiassa Aaltosen kannalta vielä huonompi vaihtoehto: kun Kekkonen vuonna 1961 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, hän piti samalla huolen siitä, ettei hänen syvästi inhoamansa Aaltonen päässyt edes ehdokkaaksi. Syntyi hankala tilanne, kun huomattavimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla ei ollut pääsyoikeutta eduskunnan suureen saliin. Aaltonen ei suostunut harkitsemaan puheenjohtajan paikastaan luopumista. Seurauksena oli paheneva selkkaus SKP:n ja SKDL:n välillä. Tämä oli ilmeisesti presidentin tarkoituskin; näin hän sai hyvän syyn pitää kommunistit pysyvästi oppositiossa – ja samalla sotkea heidän rivejään: Kekkonen oli tällaisen poliittisen juonittelun suurmestari <ref> Laitinen, Aarno: ''Ulkoparlamentin puhemies: Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä'', s. 108. Toimittanut Lasse Lehtinen. Helsinki, Ajatus Kirjat, 2009.</ref>


Aaltosen arkistojäämistö, eritoten päiväkirjat ja kirjeet, kertoo tilanteen kiristyneen jatkuvasti, kun menneeseen aikaan jämähtäneen puheenjohtajan ja rintamasotilaina palvelleiden rivijäsenten käsitykset puolueen oikeasta suunnasta alkoivat mennä yhä pahemmin ristiin. Eritoten hänet puheenjohtajan paikalta vuonna 1966 syrjäyttänyt [[Aarne Saarinen]] hermostui Aaltosen menettelytapoihin hetki hetkeltä yhä pahemmin. Kuitenkin Saarista itseään sai maanitella puheenjohtajaksi todella kauan – eli hän ei puuttunut edeltäjänsä toimiin ainakaan vallanhimosta vaan silkasta oikeudentunnosta: Saarinen ollut mikään vallanhimoinen kiipijä, vaan vastuuntuntoinen järjestömies.{{Lähde}}
Aaltosen arkistojäämistö, eritoten päiväkirjat ja kirjeet, kertoo tilanteen kiristyneen jatkuvasti, kun menneeseen aikaan jämähtäneen puheenjohtajan ja rintamasotilaina palvelleiden rivijäsenten käsitykset puolueen oikeasta suunnasta alkoivat mennä yhä pahemmin ristiin. Eritoten hänet puheenjohtajan paikalta vuonna 1966 syrjäyttänyt [[Aarne Saarinen]] hermostui Aaltosen menettelytapoihin hetki hetkeltä yhä pahemmin. Kuitenkin Saarista itseään sai maanitella puheenjohtajaksi todella kauan – eli hän ei puuttunut edeltäjänsä toimiin ainakaan vallanhimosta vaan silkasta oikeudentunnosta: Saarinen ei ollut mikään vallanhimoinen kiipijä, vaan vastuuntuntoinen järjestömies.{{Kenen mukaan}}


Aaltonen turhautui ja alkoi syyllistyä yhä kovempiin omavaltaisuuksiin, jotka huipentuivat syyskuussa 1965 [[Armas Äikiä]]n hautajaisissa. Poika Tuomisen kertoman mukaan Neuvostoliiton suurlähettiläs kieltäytyi läsnäolosta eikä laskenut paikalle alaisiaankaan, mutta Aaltonen toi omin lupineen paikalle SKP:n omistaman kappaleen Neuvostoliiton lipusta; samoin rivijäsenistö suuttui siitä, että Aaltonen salli ''[[Kommunisti (suomalainen lehti)|Kommunisti]]''-lehden päätoimittaja [[Inkeri Lehtinen|Inkeri Lehtisen]] liioittelevan artikkelin aiheesta julkaisemisen 6. joulukuuta 1965 ilmestyneessä numerossa; Lehtinen kirjoitti: ”Koko kansanvaltainen Suomi oli saattamassa suurta johtajaansa” – kun paikalla oli käskettyjen kuoron ja orkesterin lisäksi vain vähän toistakymmentä henkeä...<ref> Arvo Tuominen, keskustelu keväällä 1977. {{parempi lähde}}</ref>
Aaltonen turhautui ja alkoi syyllistyä yhä kovempiin omavaltaisuuksiin, jotka huipentuivat syyskuussa 1965 [[Armas Äikiä]]n hautajaisissa. Poika Tuomisen kertoman mukaan Neuvostoliiton suurlähettiläs kieltäytyi läsnäolosta eikä laskenut paikalle alaisiaankaan, mutta Aaltonen toi omin lupineen paikalle SKP:n omistaman kappaleen Neuvostoliiton lipusta; samoin rivijäsenistö suuttui siitä, että Aaltonen salli ''[[Kommunisti (suomalainen lehti)|Kommunisti]]''-lehden päätoimittaja [[Inkeri Lehtinen|Inkeri Lehtisen]] liioittelevan artikkelin aiheesta julkaisemisen 6. joulukuuta 1965 ilmestyneessä numerossa; Lehtinen kirjoitti: ”Koko kansanvaltainen Suomi oli saattamassa suurta johtajaansa” – kun paikalla oli käskettyjen kuoron ja orkesterin lisäksi vain vähän toistakymmentä henkeä...<ref> Arvo Tuominen, keskustelu keväällä 1977. {{parempi lähde}}</ref>

Versio 13. elokuuta 2017 kello 20.29

Tämä artikkeli käsittelee SKP:n puheenjohtajaa. Artikkeli Aimo O. Aaltonen käsittelee professoria.
Aimo Aaltonen vuonna 1966.

Aimo Anshelm Aaltonen (10. joulukuuta 1906 Parainen21. syyskuuta 1987 Helsinki) oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kansanedustaja (1945–1962).[1]

Nuoruus, opiskelu ja vankila-aika

Aimo Aaltonen oli ammatiltaan kirvesmies, kuten isänsäkin.[1] 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. 1930 nuori kommunisti siirtyi kansakoulupohjalta Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin, jossa hän opiskeli kaksi ja puoli vuotta. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Tammikuussa 1933 hän tuli Suomeen organisoimaan maanalaista toimintaa mutta palasi syksyllä Neuvostoliittoon, jossa jatkoi vielä vuoden Moskovan Lenin-koulussa. Samalle kurssille osallistuivat muun muassa Ville Pessi, Martti Malmberg, Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aaltonen palasi Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä.[1]

Suomeen paluu ei sujunut hyvin, sillä Aaltonen pidätettiin pian, ja hän sai viettää seuraavat kymmenen vuotta Suomen valtion turvasäilössä ja vankiloissa poliittisista syistä vangittuna. Poika Tuominen sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan, että Aaltonen vapautettiin viimeisenä. Otto Wille Kuusinen olisi mieluusti jättänyt miehen vankilaan ja siksi viivytti vapautusta – Tuomisen mukaan ihan ilkeyttään – niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista, koska Kuusisen käsitys Aaltosesta politiikan toimijana ei ollut mairitteleva.

Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon

Jatkosodan päätyttyä Aaltonen vapautui, ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja Kommunistin päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Hänet valittiin myös eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä 1945. Sisäasiainministeriön valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.[2]

Arvo "Poika" Tuominen kirjoittaa teoksessaan Kremlin kellot, että Aaltonen sopi paitsi luonteensa myös koulutuksensa puolesta paremmin Valpon päälliköksi kuin puolueen puheenjohtajaksi. Samoin hän sanoo Yrjö Sirolan antaneen myös Aaltoselle, kuten suurelle osalle muutakin myöhempää suomalaista kommunistijohtoa, äärimmäisen huonon lopputodistuksen Lenin-koulusta, jonka suomalaisen sektorin pääopettaja Sirola oli.[3]lähde tarkemmin?

Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1956, jolloin Urho Kekkonen valittiin presidentiksi kahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.[4]

Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n Karl-August Fagerholmia kohtaan, mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.

Uran laskusuhdanne Kekkosen aikana

Presidentti Kekkonen oli itse asiassa Aaltosen kannalta vielä huonompi vaihtoehto: kun Kekkonen vuonna 1961 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, hän piti samalla huolen siitä, ettei hänen syvästi inhoamansa Aaltonen päässyt edes ehdokkaaksi. Syntyi hankala tilanne, kun huomattavimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla ei ollut pääsyoikeutta eduskunnan suureen saliin. Aaltonen ei suostunut harkitsemaan puheenjohtajan paikastaan luopumista. Seurauksena oli paheneva selkkaus SKP:n ja SKDL:n välillä. Tämä oli ilmeisesti presidentin tarkoituskin; näin hän sai hyvän syyn pitää kommunistit pysyvästi oppositiossa – ja samalla sotkea heidän rivejään: Kekkonen oli tällaisen poliittisen juonittelun suurmestari [5]

Aaltosen arkistojäämistö, eritoten päiväkirjat ja kirjeet, kertoo tilanteen kiristyneen jatkuvasti, kun menneeseen aikaan jämähtäneen puheenjohtajan ja rintamasotilaina palvelleiden rivijäsenten käsitykset puolueen oikeasta suunnasta alkoivat mennä yhä pahemmin ristiin. Eritoten hänet puheenjohtajan paikalta vuonna 1966 syrjäyttänyt Aarne Saarinen hermostui Aaltosen menettelytapoihin hetki hetkeltä yhä pahemmin. Kuitenkin Saarista itseään sai maanitella puheenjohtajaksi todella kauan – eli hän ei puuttunut edeltäjänsä toimiin ainakaan vallanhimosta vaan silkasta oikeudentunnosta: Saarinen ei ollut mikään vallanhimoinen kiipijä, vaan vastuuntuntoinen järjestömies.kenen mukaan?

Aaltonen turhautui ja alkoi syyllistyä yhä kovempiin omavaltaisuuksiin, jotka huipentuivat syyskuussa 1965 Armas Äikiän hautajaisissa. Poika Tuomisen kertoman mukaan Neuvostoliiton suurlähettiläs kieltäytyi läsnäolosta eikä laskenut paikalle alaisiaankaan, mutta Aaltonen toi omin lupineen paikalle SKP:n omistaman kappaleen Neuvostoliiton lipusta; samoin rivijäsenistö suuttui siitä, että Aaltonen salli Kommunisti-lehden päätoimittaja Inkeri Lehtisen liioittelevan artikkelin aiheesta julkaisemisen 6. joulukuuta 1965 ilmestyneessä numerossa; Lehtinen kirjoitti: ”Koko kansanvaltainen Suomi oli saattamassa suurta johtajaansa” – kun paikalla oli käskettyjen kuoron ja orkesterin lisäksi vain vähän toistakymmentä henkeä...[6]

Syrjäyttäminen ja myöhemmät vaiheet

SKP:n 14. edustajakokouksessa Turussa kesällä 1966 Aaltonen työnnettiin syrjään puheenjohtajan paikalta, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena. Keskuskomiteaan edelleen jääneestä Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun ”pesiytyneen luteita”. Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.[7] Seuraajaansa Aarne Saarista Aaltonen luonnehti ”kompromissimaakariksi”.

Aaltonen kuoli vuonna 1987. Hänet siunattiin Helsingissä vain lähimpien läsnä ollessa ja uurna laskettiin Malmin hautausmaalla olevaan SKP-johdon yhteishautaan kaikessa hiljaisuudessa.

Aimo Aaltosen nuorempi veli Antti Aaltonen toimi SKP:n ylimpänä taloudenhoitajana 1944–1966 eli Aimon koko puheenjohtajakauden ajan. Aimo Aaltosen vaimo Vieno Aaltonen puolestaan kuului SKP:n Helsingin piirijärjestön piirikomiteaan vuoteen 1965 saakka.[8]

Ajattelu ja luonne

Aaltosen ideologia oli tiukan dogmaattisesti tulkittu marxismi-leninismi, jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden ”suorastaan järjettömiä vaatimuksia”.[7] Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului Lavrenti Berijan muotokuva. Hruštšovin vuoden 1956 Stalin-puheen merkitystä Aaltonen väheksyi.[9]

Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi ja konspiratiiviseksi. Hänen tapansa tehdä politiikkaa oli usein runnova eivätkä hänen ihmissuhdetaitonsa olleet huippuluokkaa. Tästä huolimatta Aaltonen oli suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi hän olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.[7]

Lähteet

  1. a b c Leppänen, Veli-Pekka: Aaltonen, Aimo (1906–1987). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.12.2015.
  2. Aimo Aaltonen. Eduskunta. Viitattu 7.10.2016.
  3. Tuominen, Arvo: Kremlin kellot.
  4. Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956. Kansan Arkisto.
  5. Laitinen, Aarno: Ulkoparlamentin puhemies: Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä, s. 108. Toimittanut Lasse Lehtinen. Helsinki, Ajatus Kirjat, 2009.
  6. Arvo Tuominen, keskustelu keväällä 1977.tarvitaan parempi lähde
  7. a b c Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu, s. 150, 152. Edita 1999.
  8. Leppänen 1999, s. 169, 406.
  9. Leppänen 1999, s. 390.

Aiheesta muualla

 

Edeltäjä:
Jukka Lehtosaari (vuoteen 1938)
Aaro Uusitalo
SKP:n puheenjohtaja
1944–1945
1948–1966
Seuraaja:
Aaro Uusitalo
Aarne Saarinen