Suomen sotakorvaukset

Suomen sotakorvaukset olivat sotakorvauksia, joita Suomen piti toisen maailmansodan jälkeen maksaa Neuvostoliitolle. Joulukuussa 1944 vahvistetun välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli maksettava Neuvostoliitolle kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan kultadollarin (ns. sotakorvausdollari) arvosta. Sotakorvaussopimuksen allekirjoittivat valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa Helsingissä valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov ja pääministeri J. K. Paasikivi. Maksuaika pidennettiin vuoden 1945 lopussa kahdeksaan vuoteen ja kesällä 1948 korvausten nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaan kultadollariin. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18. syyskuuta 1952. Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka suoritti sille määrätyt sotakorvaukset. Sotakorvausjärjestelmä perustui tavarantoimituksiin, ei käteismaksuun. Poikkeuksena oli kauppalaivaston alusten luovuttaminen, minkä vaikutus oli kansantalouden pääomavaroja kaventava.

Sotakorvauksia koskeneet neuvottelut syksyllä 1944 kuuluivat ulkoministeriön vastuulle. Neuvotteluihin osallistui myös valtioneuvoston asettama asiantuntijakomitea, jonka puheenjohtajana oli Suomen Selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja, vuorineuvos Walter Gräsbeck ja jäseninä Suomen Puunvienti Oy:n toimitusjohtaja Gunnar Jaatinen, MTK:n hallituksen puheenjohtaja Juho Jännes, Tampellan toimitusjohtaja Arno Solin, ulkoministeriön lähetystöneuvos Johan Nykopp ja Wärtsilä-yhtymän pääjohtaja, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss.

Sotakorvausten arvoa ei laskettu käyvin dollarihinnoin vaan kultadollareina vuoden 1938 arvon pohjalta. Kultadollarin arvon on arvioitu olevan noin 15 % normaalia dollaria korkeampi. Suomen markan arvo aleni 50,8 % vuosien 1938 ja 1944 välillä. Tällöin päädytään sotakorvausten 400 miljoonan dollarin kokoluokkaan Suomen markan arvon pohjalta vuonna 1944. Raskaimmillaan 1945–1949 sotakorvaukset sitoivat 15–16 % valtion menoista, jotka 1945 olivat noin 43 000 miljoonaa vanhaa markkaa ja 1946 noin 52 000 miljoonaa vanhaa markkaa. Vuosina 1950–1952 sotakorvauksia oli vielä 7–5 % valtion menoista.

Vaikka sotakorvaussopimus allekirjoitettiin joulukuussa, sotakorvausvuosi alkoi ja päättyi sen mukaan aina Moskovan välirauhan allekirjoittamisen vuosipäivänä 19. syyskuuta.

Sotakorvaustuotteita

Sotakorvausten käytännön sujumisesta vastasi Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva.

Pääartikkeli: Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta

Ensimmäisenä sotakorvausvuonna jouduttiin luovuttamaan puutavaran sekä metsätalous- ja metalliteollisuuden tuotteiden lisäksi 119 alusta, mikä oli neljäsosa Suomen jo sodan vuoksi puoleen supistuneesta kauppalaivastosta. Toisesta korvausvuodesta lähtien luovutukset olivat uustuotantoa, pääasiassa metalliteollisuuden tuotteita. Tämä vaati metalliteollisuuden olennaista laajentamista, sillä ennen sotia sen osuus tuotannosta oli vain 3,7 %. Teollisuustuotteiden toimittaminen vaati suuria ponnistuksia. Yhdysvalloista ja Ruotsista saatujen raaka-aineiden ja laitteiden sekä lainarahoituksen avulla se kuitenkin onnistui. Sotavuosina Suomen kauppavaihto oli alentunut 57 %. Menojen kattamiseksi oli myös säädettävä uusia veroja. Toimitetut määrät olivat niin suuria, että esimerkiksi 15 telakalla rakennetuista yli 500 laivasta olisi muodostunut yli 30 kilometriä pitkä yhtenäinen laivajono ja rautatiekuljetuksiin tarvittiin yhteensä 345 000 junavaunua. Sotakorvaustavaran tuotantoa valvoivat neuvostoliittolaiset tarkastajat, jotka huolehtivat tavaran laadusta.

Suomen sotakorvauksina luovuttamia aluksia
nimi	bruttorekisteritonnit	kuolleet painotonnit	hyvitys $ (1938 mukaan)	suomalainen varustamo	neuvostoliittolainen nimi	alustyyppi
Aallotar*	> 2 000		500 000	Suomen Höyrylaivaosakeyhtiö	Beloostrov, Valkeasaari	matkustaja-alus
Aallotar	< 500		25 000
Alku	< 500		27 000
Antares	> 1 000	2 200	125 000	Suomen Höyrylaivaosakeyhtiö
Ara	> 1 000		137 000
Aranda*	> 500		189 000
Aura**	< 500		132 000
Bore II*	> 1 000		400 000
Barö*	< 500		55 000
Björn**	< 500		39 000
Capella	> 1 000		155 000
Dione	> 1 000		126 000
Ferro**	< 500		100 000
Finlandia	> 1 000		54 500
Förby**	< 500		45 000
Haapaniemi**	< 500		77 000			merihinaaja
Herkules**	< 500		89 000
Hesperus	> 2 000		107 000
Ilmatar*	> 2 000		350 000
Ingrid Thordén	> 1 000		130 000
Jurmo**	< 500		300 000
Karl Erik	> 1 000		135 000
Kollaa	> 1 000		177 000
Korkeasaari*	< 500		51 500
Kronoborg	> 6 000		440 000
Leo	> 1 000		80 000
Luppi**	< 500		300 000
Marita	> 1 000		121 000
Mars II**	< 500		47 200
Mustikkamaa I*	< 500		34 500
Mustikkamaa II**	< 500		28 500
Mässkär**	< 500		47 500
Nagu	> 3 000	284 000				merilastilaiva
Narvi**	< 500		300 000
Olympia*	< 500		85 500
Orion	> 2 000		170 000
Ostrobotnia	> 1 000		68 000
Oulu 1**	< 500		113 000
Oulu 9**	< 500		39 100
Pallas	> 1 000		72 000
Patria	> 500		44 000
Pihlajasaari*	< 500		40 000
Pohjanmaa**	< 500		50 000
Polaris*	> 1 000		190 000
Porin Karhu**	< 500		104 000	Porin kaupunki		satamajäänsärkijä, 1925, Savonlinna
Porthan*	< 500		114 000
Raila	> 1 000		88 000
Rapp**	< 500		24 000
Regulus	> 1 000		99 000
Rhea	> 1 000		72 000
Ristiniemi**	< 500		61 000
Salla	> 1 000		168 000
Sirius	> 2 000		131 500
Suomen Poika	> 1 000		60 000
Suursaari**	< 500		210 000
Steg**	< 500		30 000
Stockfors VII**	< 500		92 000
Särkkä*	< 500		56 200
Taurus	> 1 000		107 000
Tuppura**	< 500		26 500
Turso**	< 500		300 000
Ulla	< 500		22 000
VH-1**	< 500		90 000
VH-2**	< 500		73 500
Voima**	< 500		34 600			jäänmurtaja

Esimerkkeinä sotakorvaustuotteista ovat 535 erilaista alusta, 52 500 sähkömoottoria, 1 140 muuntaja-asemaa ja 30 täydellistä tehdaslaitosta voima-asemineen. Sotakorvauksen piiriin kuuluneita aluksia olivat muun muassa S/S Turso, Kuunari Vega ja täysin antimagneettisista raaka-aineista rakennettu ns. kultakuunari Zarja, jonka kaikki metalliosat olivat Outokummun piipronssia. Näin siksi, että alukselta käsin pystyisi suorittamaan herkimmätkin magneettiset mittaukset. Zarjan rakennustyössä vaativin tehtävä oli piipronssisten vesi- ja polttoainesäiliöiden valmistus; säiliöt olivat aluksen ahtaiden tilojen vuoksi hyvin monimuotoisia, ja lopulta vain helsinkiläinen Työkalu- ja hammaspyörätehdas Oy suostui edes yrittämään. Niittaus ei pitänyt nesteitä, niittausten tinaaminen ei auttanut ja hitsaaminen oli lähes mahdotonta siten ettei saumasta tullut magneettinen. Työ kuitenkin onnistui; Väinö Auerin mukaan pari viimeistä säiliötä oli suomalaisten normien mukaan lähes kelvottomia, mutta ne hyväksyttiin kuitenkin.

Yhtenä sotakorvaustoimitusten tavaraeränä olivat pystytysvalmiit puutalopaketit. Josef Stalin lahjoitti taloja edelleen Puolaan. Niitä oli vuonna 2013 vielä jäljellä Varsovassa noin kolmekymmentä.

Sotakorvaustuotteille valittiin toimittajat Sotevan järjestämässä kokouksessa. Esimerkiksi Porin Konepaja toimitti erityisesti höyrykäyttöisiä sähkögeneraattoreita varusteineen, siis pieniä voimalaitoksia. Niiden voimanlähteitä kutsuttiin teollisuuslokomobiileiksi. Lars Holmström (1986) selostaa näiden sotakorvaustuotteiden kehittämistä ja toimitusprosessia teoksessaan Maksoimme velkaa: sotakorvauspäiviä ja vähän öitäkin.

Huomattavan erän sotakorvauksista muodosti rautatiekalusto, esimerkiksi yhteensä 728 kapearaiteista veturia, joista suurin osa oli höyryvetureita; merkittävin yksittäinen eli 525 yksilöä käsittänyt tyyppi oli PT-4, joka muodostaakin maailman suurimman yhtenäisen sarjan kapearaiteisia höyryvetureita.

Arvioita sotakorvausten vaikutuksista

Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen, investointien volyymi romahti puoleen ja vienti oli vuonna 1945 vajaa viidennes sotaa edeltäneestä. Sotakorvausten hyötypuolelle on usein laskettu metalliteollisuuden pakollinen kehittäminen siten, että jo vuonna 1949 Suomella oli Pohjoismaiden uudenaikaisimmat telakat sekä konepaja- ja valimoteollisuus. Yrityksistä muun muassa Valmet on syntynyt valmistettaessa sotakorvauksina luovutettavia tavaroita.

Toisaalta on esitetty arvioita, että jos nämä varat ja resurssit olisivat olleet käytettävissä vientitoiminnan ja teollisuuden kehittämiseen, Suomi olisi menestynyt erinomaisesti ja varmasti paremmin kuin maksamalla sotakorvauksia. Sodan jälkeen myös Euroopassa varastot olivat tyhjät ja kysyntää tuotteille olisi varmasti ollut myös lännessä. Erityisesti Iso-Britannia olisi kaivannut pikaisia puutavaratoimituksia. Toisaalta suomalaisen teollisuuden tuotantosuunnat ja kapasiteetti olivat suuntautuneet toisin, joten ei ole mitään näyttöä, että länteen suuntautunut tuotanto olisi syntynyt. Juuri tämän sotakorvausten tuoman pakon kehittää ja laajentaa metalliteollisuutta on katsottu olleen hyödyksi Suomen talouselämälle. Toisaalta sotakorvausten merkitystä "Suomen metalliteollisuuden luojana" on liioiteltu, sillä metalliteollisuus oli kehittynyt merkittävästi jo sodan aikana. Taloushistorioitsija Riitta Hjerppe on korostanut, että metalliteollisuuspainotteisista sotakorvauksista suoriuduttiin, koska metalliteollisuudella oli Suomessa pitkä historia ja se oli kehittynyt voimakkaasti jo 1930-luvulla sekä sodan aikana. Valtiojohdon on katsottu korostaneen sotakorvausten positiivisia vaikutuksia myös poliittisista syistä. Oli myös erittäin tärkeää, että sotakorvausten maksulle saatiin kansan tuki. Samalla on jätetty taka-alalle esimerkiksi se, että tavaroiden vastikkeeton vienti Neuvostoliittoon söi jälleenrakennukseen kipeästi kaivattuja varoja ja hidasti elintason nousua. Myös kauppasuhteet itään olisivat monien tuotteiden kohdalla syntyneet ilman sotakorvauksiakin, sillä niille olisi joka tapauksessa ollut kysyntää Neuvostoliitossa.

Sotakorvausten päättyminen

Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa. Tunnettiin, että osa maan itsenäisyydestä oli voitettu takaisin. Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 juhla, jossa puhuivat pääministeri Urho Kekkonen, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo, Sotevan johtaja Svante Sundman ja Neuvostoliiton kauppaministeri Pavel Kumykin. Sotakorvausten päätyttyä niiden käytännön sujumisesta vastannut Soteva ajettiin vähitellen alas ja sen toiminta päättyi virallisesti vuoden 1953 lopussa. Sotevan selvittelyelin lakkautettiin seuraavana vuonna.

Messuhallin juhlassa sattui välikohtaus, jolla oli kauaskantoiset seuraukset Suomen sisäpolitiikassa. Kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo lähetettiin kotiin lepäämään neuvostoliittolaisten vieraiden kunniaksi aikaisemmin päivällä järjestettyjen juhlapäivällisten jälkeen ja hänen puheensa ilmoitettiin peruuntuneeksi. Tervo saapui kuitenkin pitämään puheensa, mutta tilaisuudessa mukana olleille ja sitä radion välityksellä seuranneille ei jäänyt epäselväksi, ettei ministeri ollut parhaassa kunnossaan. Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä antoi Tervolle ankarat nuhteet, ja puoluesihteeri Väinö Leskisen vaatimuksesta Tervo pyysi eroa ministerin tehtävästä. Presidentti J. K. Paasikivi ei kuitenkaan myöntänyt Tervolle eroa. Jupakan seurauksena Leskisen ja Tervon vuosikausien monet myrskyt kestänyt ystävyys katkesi lopullisesti. Tervon yhteistyö Urho Kekkosen kanssa tiivistyi sitä mukaa kuin se joutui vaikeuksiin Väinö Leskisen kanssa, mistä seurasi hajaannus sosialidemokraattisessa puolueessa, Työväen Urheiluliitossa ja ammattiyhdistysliikkeessä.

Lähteet

• Auer, Väinö: Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle 1944 - 1952. Yleisen historian tohtorinväitöskirja. WSOY, 1956. ISBN puuttuu teoksesta.
• Harki, Ilmari: Sotakorvausten aika. Jyväskylä: Gummerus, 1971. ISBN puuttuu teoksesta.
• Holmström, Lars: Maksoimme velkaa: sotakorvauspäiviä ja vähän öitäkin. Helsinki: Insinööritieto, 1986. ISBN 951-795-061-6.
• ProKarelia, Karjalan palautus -kirja
• Vesterinen, Jukka: Maa, joka maksoi velkansa: Suomen sotakorvaukset 1944-1952. Helsinki: Alfamer, 2012. ISBN 978-952-472-166-0. (suomeksi)
• Wahlqvist, Sirpa: Sydämellä rakennetut seililaivat: sotakorvauskuunareiden rakentaminen ja rakentajat F.W. Hollming Oy:n telakalla Raumalla 1945–1952. väitöskirja, kansatiede. Turku: Turun yliopisto, 2012. ISBN 978-951-29-4856-7. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

• Kuunari Vega
• Pateniemi toimitti sotakorvauksena Neuvostoliittoon 522 puutaloa (Oulu: Pateniemiseura ry)
• Sotakorvaukset nostivat Suomen telakkateollisuuden kukoistukseen: Uudessakaupungissa rakennettiin 33 alusta (Sirpa Wahlqvist: Sotakorvauskuunarit ja muita sotakorvausaluksia, Uusikaupunki: Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys ry)
• Ylen Elävä Arkisto: Suomen sotakorvaukset
• Ylen Elävä arkisto: Suomen sotakorvauksilla rakennettiin Neuvostoliiton tulevaisuutta