Suomi

Suomen tasavalta Republiken Finland
Suomen vaakuna
lippu vaakuna
Suomen sijainti
Valtiomuoto	tasavalta
Presidentti	Alexander Stubb
Pääministeri	Petteri Orpo
Pääkaupunki	Helsinki, 674 963 as. 60°10′15″N, 024°56′15″E
Muita kaupunkeja	Espoo, 314 152 as. Tampere, 255 066 as. Vantaa, 247 447 as. Oulu, 214 651 as. Turku, 201 889 as. Jyväskylä, 147 821 as. Lahti, 120 700 as. Kuopio, 124 011 as. Kouvola 78 876 as. Pori 83 117 as. lisää kaupunkeja
Pinta-ala
– yhteensä	338 440,83  (sijalla 64)
– josta sisävesiä	34 548,37 km² (10,2 %)
Väkiluku (2017)	5 503 879 (sijalla 115)
– väestötiheys	18,1
– väestönkasvu	0,28 (2016)
Viralliset kielet	suomi ja ruotsi1
Valuutta	euro (EUR)
BKT (2016)
– yhteensä	239,2 miljardia USD  (sijalla 35)
– per asukas	43 492 USD (sijalla 21)
HDI (2019)	0,938 (sijalla 11)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	3,3
– teollisuus	30,2
– palvelut	66,5
Aikavyöhyke	UTC+2
– kesäaika	UTC+3
Itsenäisyys  – autonomia  – julistautui itsenäiseksi  – Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyyden	29. maaliskuuta 1809 6. joulukuuta 1917 31. joulukuuta 1917
Lyhenne	FI, FIN
– ajoneuvot:	FIN
– lentokoneet:	OH
Kansainvälinen suuntanumero	+358
Tunnuslause	Pääasia ei on voitto, vaan se että Ruotsi häviää
Kansallislaulu	”Maamme ”
Edeltäjä(t)	Suomen suuriruhtinaskunta
1Suomen perustuslain määrittelemät kansalliskielet. Lisäksi laki turvaa myös saamelaisten, romanien ja viittomakielisten oikeuden käyttää omaa kieltään.
Infobox OKNimi-testi OK

Suomen tasavalta eli Suomi (ruots. Republiken Finland, Finland) on valtio Pohjois-Euroopassa Itämeren rannalla. Suomi kuuluu Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin. Se rajautuu idässä Venäjään ja siihen kuuluvaan Karjalan tasavaltaan, pohjoisessa Norjaan ja lännessä Ruotsiin. Etelässä lähin naapurimaa on Viro Suomenlahden eteläpuolella. Suomen pääkaupunki ja suurin kaupunki on Helsinki. Ahvenanmaan maakunnalla on itsehallinto, ja lähes koko maakunnan alue on demilitarisoitu.

Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu lumi- ja metsäilmaston kostea- ja kylmätalviseen tyyppiin. Kasvillisuusvyöhykkeistä Suomi kuuluu pääosin pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen.

Suomi on verraten harvaan asuttu maa, ja sen 5,5 miljoonaa asukasta keskittyvät pääosin maan etelä- ja keskiosiin. Suomen maapinta-ala on 303 892,46 neliökilometriä.

Suomen perustuslaki määrittelee kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Vuoden 2016 lopussa suomen puhujia oli väestöstä 88,3 prosenttia ja ruotsinkielisiä 5,3 prosenttia. Muiden kielten puhujien osuus väestöstä oli 6,4 prosenttia.

Suomen ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2017 on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan noin 237 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Nimi

Nimen Suomi etymologiasta ei ole täyttä varmuutta. Se on ilmeisesti ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea koskeva nimitys ja laajentunut vasta myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Sanaa on käytetty jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa nimen Somewesi osana, jolloin se on kuitenkin merkinnyt Viipurinlahden pohjukkaa, jonka suomenkielisenä nimenä vieläkin on Suomenvedenpohja. Varhaisimmissa selityksissä sana on selitetty suon tai suomun johdokseksi, mutta uudempien tulkintojen mukaan se on lainasana. Lainan yhdeksi mahdolliseksi lähteeksi on esitetty kantabaltin maata (merkityksessä ’seutu’, ’alue’, ’valtapiiri’) tarkoittavaa sanaa žemē, josta myös nimet Häme ja saame olisivat peräisin. Toisen selityksen mukaan sana olisi lainattu indoeurooppalaisesta ihmistä tarkoittavasta sanasta (merkityksessä ’väki’, ’kansa’), jolloin se olisi samaa juurta kuin esimerkiksi latinan homo ’ihminen’.

Nykyään nimen Suomi vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, latviassa, liettuassa ja gaelissa. Valtaosassa maailman kieliä maasta käytetään ruotsin Finland-nimeä vastaavaa sanaa. Tämänkään nimen etymologiasta ei ole varmuutta. Tacituksen antiikin aikana mainitsemat fennit ovat todennäköisimmin viitanneet saamelaisiin. Latinankielinen bulla ”Gravis admodum” vuodelta 1171 tai 1172 saattaa olla ensimmäinen asiakirjalähde, jossa finneillä on tarkoitettu suomalaisia. Termi on Suomen tavoin viitannut aluksi läntisen Suomen alueeseen, kuten nimi Fialanda paavi Innocentius III:n kirjeessä vuodelta 1209 ja Finland Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagassa 1200-luvun alkupuoliskolta. Se on tarkentunut sitten Varsinais-Suomeksi, kirjallisessa lähteessä ensimmäisen kerran 23. tammikuuta 1229, seuraavaksi vasta 1300-luvulla keskiajan asiakirjoissa^lähde?.

Kun Ruotsi oli vuonna 1340 liittänyt valloittamansa Länsi-Karjalan, jota oli aiemmin hallittu erillisenä, samaan hallintokokonaisuuteen muun valloittamansa alueen kanssa,^lähde? alettiin uutta kokonaisuutta nimittää ”Itämaaksi” (ruots. Österland) erotuksena jo aiemmin valloitetusta läntisestä Suomesta. Nimi Itämaa esiintyy asiakirjoissa ensi kerran 6. joulukuuta 1344.^lähde? Termi Finland esiintyy kuitenkin jo 1300- ja 1400-luvuilla toisinaan rinnasteisena Österlandille. Termi ”Finland” vakiintui vähitellen koko Ruotsin valloittaman alueen, siis läntisen Suomen ja Länsi-Karjalan, yhteiseksi nimeksi etenkin 1400-luvun jälkipuoliskolla, mutta sitä käytettiin samanaikaisesti myös Varsinais-Suomesta. Lukija joutui aina päättelemään asiayhteydestä, kummasta on kyse, samoin kuin Svecia-termin kohdalla jouduttiin päättelemään, onko kyse koko Ruotsista vai vain Sveanmaasta. Viimeksi termiä Österland käytti Kustaa Vaasa vuonna 1525. Pohjanmaata Suomi-käsite ei kuitenkaan aina sisältänyt vielä 1700-luvullakaan.

Maantiede ja geologia

Pääartikkelit: Suomen maantiede ja Suomen kallioperä

Kesäinen Suomi satelliittikuvassa.

Suomen kallioperä kuuluu vanhaan Fennoskandian kilpeen, jossa vain pienet osat ovat nuorempia kuin 1 800 miljoonaa vuotta. Peruskallio on monin paikoin näkyvillä. Kallioperän vanhinta osaa on Itä- ja Pohjois-Suomessa esiintyvä, 2 800–2 700 miljoonaa vuotta vanha arkeeinen kallioperä. Pääosan Suomen kallioperästä muodostaa 1 930 – 1 800 miljoonaa vuotta sitten varhaisproterotsooisella kaudella syntynyt svekofenninen kallioperä. Pohjois-Lapissa on merkittävä granuliittimuodostuma. Nuoremmista kallioperistä merkittävimpiä ovat Etelä-Suomen 1 650–1 540 miljoonaa vuotta sitten keskiproterotsooisella kaudella syntyneet rapakivigraniitit.

Suomen pinta-ala on 338 432 km² (2012). Lukuun sisältyvät maa- ja sisävesialueet. Merialueita on lisäksi 52 471 km². Maankohoamisen vuoksi maapinta-ala kasvaa vuosittain noin 7 km². Maapinta-alasta on rakennettua 4 %, maatalousmaata 9 %, metsää 77 % ja muuta maata 10 %. Maan eteläosa ja Pohjanmaan rannikko ovat tasaisia, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren Lapin korkeimmat tunturit kuuluvat Skandeihin, joiden kallioperä on iältään 400–450 miljoonaa vuotta. Suomen korkein kohta on Skandeihin kuuluva Haltitunturi, jonka rinne kohoaa Suomen puolella 1 324 metriin merenpinnasta.

Yleisin kivennäismaalaji on moreeni, jonka päälle on paikoin kasautunut savikkoa. Eloperäisistä maalajeista soille on muodostunut turvetta ja kangasmetsiin kangashumusta. Viimeisen jääkauden lopulla syntyneet jäätikön reunan suuntaiset reunamuodostumat ja liikesuunnan mukaiset harjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Reunamuodostumista merkittävimmät ovat Salpausselät, jotka kulkevat eteläisen Suomen poikki lounaasta koilliseen. Pitkittäisharjuista tunnetuimpia ovat Pyynikinharju Pirkanmaalla, joka on maailman korkein soraharju, sekä Punkaharju Saimaan Puruvedellä.

Suomessa on poikkeuksellisen paljon järviä. Yhteensä maassa lasketaan olevan 187 888 yli 500 neliömetrin kokoista järveä. Suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Runsasjärvisintä aluetta on Järvi-Suomi. Järvet ovat rikkonaisia, runsassaarisia ja suurimmaksi osaksi matalia, keskisyvyys on seitsemän metriä. Järvet muodostavat jokien välityksellä järvireittejä ja nämä vesistöjä. Suurimmat vesistöt ovat Vuoksen, Kymijoen, Kokemäenjoen, Oulujoen ja Kemijoen vesistöt. Järvien tapaan myös rannikot ovat rikkonaisia ja runsassaarisia. Turun saaristo ja Ahvenanmaan saaristo muodostavat Euroopan toiseksi monisaarisimman saariston. Suurin saari on Saimaalla sijaitseva Sääminginsalo (1 069 km²) ja toiseksi suurin Ahvenanmaan pääsaari (685 km²). Suurimmaksi saareksi mainitaan usein Soisalo (1 638 km²), jota ei kuitenkaan maantieteellisesti lasketa saareksi, sillä sitä ympäröivä vedenpinta ei ole kauttaaltaan samassa tasossa. Suomen merialueilla ja sisävesillä saaria on yhteensä 179 584.

Luonto

Pääartikkeli: Suomen luonto

Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu palearktiseen alueeseen, jonka eläimistö on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle. Nisäkkäitä on tunnistettu kaikkiaan yli 60 lajia, joista yleisiä ovat muun muassa orava, metsäjänis ja kettu. Suurista nisäkäslajeista esiintyvät karhu, susi, hirvi ja peuran alalajit metsäpeura ja poro, joka on kesytetty tunturipeurasta. Lintulajeja on havaittu 472, joista suurin osa on muuttolintuja. Kalalajeja on yli 70, matelijalajeja viisi ja sammakkoeläinlajeja viisi. Suomen matelija- ja sammakkoeläinlajisto on melko köyhää, sillä esimerkiksi Virossa pelkästään sammakkoeläinlajeja on jo 13.

Kasvillisuusvyöhykkeistä suurin osa Suomea kuuluu boreaaliseen vyöhykkeeseen eli pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Vain maan eteläisin rannikkoseutu kuuluu havu- ja lehtimetsävyöhykkeen vaihettumisalueeseen, hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Tämä vaihettumisvyöhyke luetaan välillä havumetsiin, välillä lauhkeisiin lehtimetsiin kuuluvaksi, riippuen tietolähteestä. Suomen pohjoisimmat osat edustavat jo havumetsävyöhykkeen ja tundran vaihettumisaluetta.

Suomen luonto voidaan jakaa pääpiirteissään seuraaviin alueisiin:

1. Lounais- ja Etelä-Suomi
2. Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi
3. Metsä-Lappi
4. Tunturi-Lappi

Lounais- ja Etelä-Suomi

Eteläsuomalaista metsää Repoveden kansallispuistossa.

Alue käsittää lähinnä Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien alueen, sekä eteläisiä osia muista maakunnista linjalle Pori-Hämeenlinna-Kotka. Alue on tuottoisaa maatalousaluetta, jonka takia koskemattomat erämaa-alueet ovat pirstoutuneet sinne tänne kauaksi toisistaan. Alueen kasvillisuutta leimaa korkea biodiversiteetti muuhun Suomeen verrattuna, ja kasvillisuuden eteläiset piirteet. Alueella on sekä Keski-Euroopalle, että Siperian taigalle tyypillisiä kasvi- ja eliölajeja. Metsätyyppien jyrkät vaihtelut aiheuttavat metsien mosaiikkimaiset piirteet ja Alueen maastolle tunnusomaisen pienipiirteisyyden. Metsät vaihtelevat metsätyypin mukaan rehevistä pähkinä- ja jalopuulehdoista kuiviin karukkokankaisiin. Kuitenkin yli 95 prosenttia alueen metsistä on havupuuvaltaisia kankaita. Lounaisrannikolla, linjan Porvoo-Rauma lounaispuolella Vallitseva metsätyyppi on rehevämpi lehtomainen tuorekangas, ja mantereen puolella tuorekangas. Koko alueella tavallisimmat puulajit ovat metsäkuusi, koivut ja mänty. Yleisiä ovat myös haapa, raita, pihlaja sekä harmaa- ja tervaleppä. Harvinaisempia puita ja pensaita ovat pähkinäpensas, lehmukset, jalava ja vaahtera. Saarni ja tammi kasvavat luonnostaan vain Helsingin ja Uudenkaupungin välisellä rannikkokaistaleella, sielläkin harvinaisina, joskin saarnella on muutama yksittäinen luonnontilainen esiintymä sisämaassakin. Metsien aluskasvillisuudessa tyypillisiä lajeja ovat metsätyypistä riippuen mustikka, puolukka, saniaiset, oravanmarja, valkovuokko, käenkaali sekä sammalet ja jäkälät. Kevätlinnunherne, valkovuokko, sinivuokko ja käenrieskat kasvavat Suomessa pääosin vain tällä alueella.

Alueen suot ovat pääosin keidassoita, mutta ihminen on kuivattanut niistä suuren osan. Haihdunta on kesäisin kohtalaista, ja luontaisesti soita on alueelle muodostunut lähinnä rotkoihin ja laakson pohjille kosteisiin painanteisiin.

Nisäkkäitä, joita Suomessa esiintyy pääasiassa vain maan eteläosissa, ovat esimerkiksi liito-orava ja rusakko. Alueella elää viisi sammakkoeläin- ja viisi matelijalajia. Hyönteislajistosta vain lähinnä täälläpäin Suomea tavattavia lajeja ovat perhosista pikkuapollo, lehmuskiitäjä ja tamminopsasiipi.

Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi

Alue on Etelä-Suomea voimakkaammin lähinnä taigan eliö- ja kasvilajistoa, ja käsittää alueen Hämeestä Kainuuseen ja Oulun pohjoispuolelle. Kasvillisuus on alueen eteläosissa eteläboreaalista, pohjoisempana se vaihtuu keskiboreaaliin. Metsät ovat huomattavasti selväpiirteisempiä kuin Etelä-Suomen metsät; metsätyypeistä lähinnä tuore ja kuivakangas vuorottelevat, ja antavat maastolle tyypillisen taigalle ominaisen tunnelman. Metsien pääpuulajit ovat boreaalisille metsille tyypilliset kuusi, koivu ja mänty. Mänty on alueen pohjoisosassa, kuten Oulun seudulla kuusta yleisempi, mutta alueen eteläosassa, kuten Keski-Suomessa tai Pirkanmaalla vallitsevin puulaji on kuusi. Järvisuomen karuilla hietikkomailla mäntymetsät ovat yleisimpiä. Luonnontilaisessa metsässä kasvaa koivujen ja havupuiden seassa myös lehtipuita, kuten raita, haapa ja pihlaja. Metsätyypit ovat lähinnä havupuuvaltaisia kangasmetsiä. Ne ovat huomattavasti selkeämpiä ja karumpia kuin Etelä- ja Lounais-Suomen alueella kasvavat metsät. Tyypillisimmät aluskasvillisuuden muodostajat ovat mustikka ja puolukka, sekä sammalet ja jäkälät. Soita on enemmän kuin etelässä, ja ne voivat olla joko keidas- tai aapasoita. Lehtoja kasvaa yleensä purolaaksoissa, ja ne ovat tavallisesti kosteita saniaislehtoja, varsinaisten lehtimetsien piirteitä alueen lehdoista ei täällä kuitenkaan löydy, vaan lehdon lehtipuut ovat yleensä havumetsillekin tyypillisiä, kuten koivuja.

Alue on hyvin soista, sillä sademäärät ovat yhtä korkeat kuin Etelä-Suomenkin alueella, mutta haihdunta huomattavasti etelää vähäisempää. Esimerkiksi Pohjanmaalla on laajoja tasankosuoalueita.

Alueen nisäkäslajisto on tyypillistä havumetsälajistoa kuten karhu, metsäsopuli, metsämyyrä, majavat, hirvi ja ilves. Yleisiä lintuja ovat käpylinnut, tiaiset, peipot, tikat, suokukko, uikut, sorsat, rantakanat, pöllöt ja haukat. Erityisesti metso, pyy ja teeri ovat tyypillistä taigan linnustoa. Alueella on neljä matelija- ja sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on muuten samaa kuin eteläisimmässäkin Suomessa, mutta eräät eteläiset lajit puuttuvat tai ovat harvinaisia.

Kolin kansallispuisto on yksi tunnetuimmista Itä-Suomen luontokohteista ja nähtävyyksistä.

Metsä-Lappi

Suomalaista pohjoisboreaalista metsää Syötteen kansallispuistossa, Metsä-Lappi.

Alue on tyypillistä taigaa ja edustaa sen karumpaa pohjoista osaa. Maasto on luonnostaan selväpiirteistä ja varsin yksitoikkoista erämaata. Alueen kasvillisuus on eteläosissa keskiboreaalista, pohjoisemmassa pohjoisboreaalista. Metsät ovat matalampia kuin etelässä, ja erityisesti kuuset kärsivät alueella tykystä, mikä tekee niistä kapeampia. Auringonvalo pääsee harvassa ja matalassa metsässä helposti kenttäkerrokseen, joten alueella etenkin puiden katveen varpulajisto kukoistaa. Alueen pääpuulajit ovat kuusi, koivu ja mänty, mutta alueen pohjoisosissa kuusi on jo harvinainen, pohjoisimpien metsien ja kitumaiden ollessa mänty ja tunturikoivuvaltaisia. Aluskasvillisuudessa kasvaa metsätyypistä riippuen joko mustikkaa tai variksenmarjaa ja puolukkaa. Seudulla suon ja metsän raja on yleensä hyvin häilyvä johtuen vähäisestä hajonnasta, joten kuusikoissakin kasvaa yleensä suokasveja, kuten suopursua ja vaivaiskoivua, jotka Etelä-Suomessa tiukasti vain soilla. Alueella yleisenä kasvava kullero on Etelä-Suomessa harvinainen. Kullero on Lapin maakuntakukka.

Alueella on runsaasti soita, ja ne ovat lähinnä aapasoita, paikoin lettoja. Alueen eläimistö on taigalajistoa, kuten karhu, poro, hirvi, metsäpeura, susi, ahma ja ilves. Linnuista mainittakoon laulujoutsen, suokukko, kurki, tiaiset, korppi, kuukkeli, piekana, taviokuurna ja tilhi. Alueella on kaksi matelija- ja kolme sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on niukempi kuin etelässä ja täysin taigalajistoa.

Tunturi-Lappi

Alue on pääosin pohjoisboreaalia kitukasvuista havu- tai tunturikoivumetsää tai tunturien paljakoita. Puulajit ovat mänty ja tunturikoivu. Kuusi ei kasva tällä alueella ja paljakoilla ei kasva lainkaan puita. Metsien aluskasvillisuus on sekoitus tundraa ja taigaa, paljakoilla taas on tyypillistä tundrakasvillisuutta kuten riekonmarjaa ja jäkälää. Tunturikoivikoissa aluskasvillisuus on yleensä vaivaiskoivua ja pajua. Tunturikoivikoissa on myös havumetsien tapaan runsaasti sieniä. Soita on lähes kaikkialla, ja ne ovat joko aapasoita tai palsasoita. Alueelle tyypillisiä eläimiä ovat poro, ahma ja sopuli. Linnustosta löytyvät maakotka, koskikara, korppi, riekko ja sinirinta.

Paratiisikuru, yksi Urho Kekkosen kansallispuiston komeimmista nähtävyyksistä, kuvattuna Ukselmapään laelta.

Ilmasto

Pääartikkeli: Suomen ilmasto

Suomessa talvi alkaa marraskuun aikana, Lapissa yleensä jo lokakuussa. Kattojen pitää kestää alueelle tyypillinen lumikuorma.

Suomen ilmasto on maan sijainnin takia väli-ilmasto, jossa on meri- tai mannerilmaston piirteitä riippuen ilmavirtauksien ajoittaisesta suunnasta. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti keskileveysasteilla suurimmaksi osaksi pohjoisten leveyspiirien 60° ja 70° välillä ja Atlantilla Skandinavian länsipuolella virtaava Golfvirta, joka kohottaa Suomen lämpötilaa talvisin korkeammalle verrattuna muihin saman leveysvyöhykkeen alueisiin. Golfvirran aiheuttama lämpötilan korotus on noin 6–11 °C. Myös Itämeri lahtineen kohottaa talvilämpötiloja rannikoilla ja suurimmat järvet niiden lähiympäristössä. Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 5,5 °C. Keskiarvo laskee kuljettaessa koilliseen, mutta on kuitenkin matalimmillaan maan luoteisimmissa osissa, jossa se on noin −2 °C.

Suomen sademäärä vaihtelee voimakkaasti alueittain. Vähäsateisinta on Lapissa ja Pohjanmaan rannikolla, jossa vuotuinen sademäärä on noin 40 cm. Pohjanmaanrannikolla vähäsateisuuteen vaikuttaa mm. föhntuuli. Sateisinta on Itä- ja Kaakkois-Suomessa, jossa vuotuinen sademäärä on noin 70 cm. Myös lounais- ja etelärannikolla päästään lähelle 70 cm vuotuista sademäärää. Sateisin kuukausi on muualla kuin Etelä-Suomessa elokuu, jolloin keskimäärin sataa noin 70 mm. Etelä-Suomessa sateisin aika jatkuu pelkän elokuun sijasta pitkälle syksyyn, toisin kuin pohjoisempana. Kun marraskuussa on Oulun läänissä ja Lapissa jo varsin kuivaa, Etelä-Suomessa saadaan keskimäärin vielä 70 mm vettä yleisesti. Sateet voivat Suomessa muodostua usealla tavalla. Tyypillisimmät ovat kesäaikaan maaperän ja kasvillisuuden tuottamasta haihdunnasta johtuvat rankkasateina ja ukkoskuuroina ilmenevät konvektiosateet, kylmien ja lämpimien ilmamassojen törmäyksissä lämpötilaerojen aiheuttamat rintamasateet, ja Atlantin matalapaineiden mukana tulevat sateet, josta suurin osa tulee tihkusateena. Lisäksi alkutalvella tilanteessa, jossa Itämeri on vielä lämmin ja maa-alueilla on kova pakkanen, voi merenpuoleisen tuulen käydessä ilmetä konvektiosateen kaltaista tiivistymäsadetta, jolloin lämmin meri-ilma tiivistyy rannikolla kylmässä säässä rankoiksi lumipyryiksi.

Jokaisena vuodenaikana vallitsevat sille tyypilliset säätyypit. Keskitalvella, tammi–helmikuussa, Etelä-Suomessa vuorottelevat lauhat Atlantilta pyrkivät kosteat matalapaineet, sekä arktinen, pohjoisesta pyrkivä kuiva pakkassää. Pohjois-Suomessa asetelma on muuten sama, mutta pakkasjaksot ovat vallitsevampia. Keväällä, huhti-toukokuulla matalapainetoiminta on talven jäljiltä yleensä heikkoa, ja vallitseva säätyyppi on kuiva ja aurinkoinen. Kesällä matalapainetoiminta alkaa kiihtyä. Kesäisin, tyypillisesti kesäkuun puolenvälin ja elokuun puolen välin pituisella ajanjaksolla Suomessa koetaan myös hellepäiviä, helleilmamassa pyrkii Suomeen yleensä kaakosta ja idästä. Helteisiin liittyvät myös konvektiosateet ja ukkosrintamat. Elokuusta lähtien ilmamassa alkaa viiletä, mutta matalapainetoiminta runsastuu vielä pitkälle syksyyn ja niiden reitit suuntautuvat yhä voimakkaammin Etelä-Suomen päältä, jättäen Pohjois-Suomen kuivaksi, mitä pidemmälle syksyyn edetään. Lokakuussa sää on jo yleisemmin pilvinen, kuin selkeä. Marraskuussa Etelä-Suomessa vallitsee yleensä lauha ja pilvinen matalapainevoittoinen sää, ja samaan aikaan Pohjois-Suomessa on tällöin jo kuivempaa pakkassäätä. Joulukuussa sääasetelma muuttuu Etelä-Suomessakin talviseksi, jolloin lauhat säät ja kuivat pakkasjaksot taas alkavat vuorotella.

Kovia tuulia ei ole Suomessa usein ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Sisämaan tuulen keskinopeus on 3–4 m/s ja rannikoilla ja merialueilla 5–7 m/s. Tuulisinta on lokakuusta tammikuuhun ja vähätuulisinta huhtikuusta heinäkuuhun. Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät ja talvisin sekä loppusyksyisin pilvisyys on jopa 65–85 %. Selkeintä on yleensä touko-kesäkuussa, jolloin pilvisyys on noin 30–40 %.

Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu luokkaan Df, eli kylmätalvisiin ilmastoihin, jossa sadetta saadaan suhteellisen tasaisesti ympäri vuoden. Tarkemmin Suomi jakautuu kahteen alaluokkaan: Etelä- ja lounaisrannikko kuuluvat luokkaan Dfb, eli lämminkesäiseen mannerilmastoon ja muu Suomi kuuluu luokkaan Dfc, eli subarktiseen mannerilmastoon. Lämpimin kuukausi on keskilämpötilaltaan alle 22 °C. Maan eteläosissa keskilämpötila on +10 °C asteen yläpuolella noin 3–4 kuukautta (toukokuun lopusta syyskuun puoliväliin).

Vuodenajat

Suomessa on neljä vuodenaikaa, jotka termisen määrityksen mukaan ovat seuraavat:

• talvi: keskilämpötila on 0 °C:n alapuolella
• kevät: keskilämpötila nousee 0 °C:n ja +10 °C:n välille
• kesä: keskilämpötila kohoaa yli +10 °C
• syksy: keskilämpötila laskee 0 °C:n ja +10 °C:n välille.

Historia

Pääartikkeli: Suomen historia

Suomena tunnettu maa-alue asutettiin noin 8500 eaa. välittömästi jääkauden jälkeen. Kirjoitettuja asiakirjoja edeltävää aikaa nimitetään esihistoriaksi. Historiallisen ajan alku on usein sijoitettu nykyisen Länsi-Suomen alueella noin vuoteen 1150 ensimmäisen ristiretken vuoksi, mutta vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta peräisin vasta 1200-luvulta. Vaihtelevan kokoinen osa nykyisen Suomen valtion alueesta oli keskiajalta aina Suomen sotaan asti osa Ruotsin valtakuntaa. Vuosina 1809–1917 Suomi kuului puolestaan Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Itsenäisen Suomen valtion historia alkaa vuodesta 1917.

Esihistoria

Pääartikkeli: Suomen esihistoria

Katso myös: Suomalaisten alkuperä

Suomen esihistoria käsittää pääasiassa jääkauden jälkeisen ajan Suomen asuttamisesta aina historiallisen ajan alkuun asti. Pohjoismaissa esihistoria jaetaan yleensä kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen, joka on myös Suomen esihistoriassa käytetty jaottelu. Jaottelu on peräisin arkeologisen tutkimuksen alkuajoilta, jolloin löytöesineet jaoteltiin kiven, pronssin ja raudan perusteella ryhmiin. Nykyinen arkeologinen tutkimus nojaa luokittelussaan moniin luonnontieteellisiin ajoitusmenetelmiin ja ajoituksen nimistöä on monipuolistettu.

Astuvansalmen kalliomaalaukset Ristiinassa Etelä-Savossa Suomen esihistorialliselta ajalta kuuluvat Pohjois-Euroopan laajimpiin.

Kivikausi

Mikäli Pohjanmaalta esiin kaivetun Karijoen Susiluolan löydöt on tulkittu oikein, Suomessa on asunut neandertalinihmisiä jo paleoliittisella kivikaudella 75 000–120 000 vuotta sitten, ennen edellistä jääkautta. Vanhimmat varmat todisteet ihmisasutuksesta Suomen alueella ovat Lahden Ristolasta ja Orimattilasta noin vuodelta 8700 eaa. Väestö saapui etelän ja kaakon suunnasta. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomi kuului 5200 eaa. alkaen kampakeramiikan alueeseen, joka ulottui Pohjanlahdelta Uralille. Kivikautisten kulttuurien elämäntapa perustui enimmäkseen metsästykseen ja kalastukseen. Mahdollisesti neoliittisen kivikauden lopulla (noin 3200–1500 eaa.) tehtiin silti Suomessakin jo maanviljely- ja karjanhoitokokeiluja. Yleisesti otaksutaan, että suomalais-ugrilaista kieltä on puhuttu Suomen alueella jo jostain kivikauden vaiheesta lähtien, mutta tarkemmasta ajankohdasta on erimielisyyttä, ja myös kivikautta myöhäisempiä ajoituksia on annettu.

Pronssi- ja rautakausi

Suomen pronssikausi ajoitetaan tavallisesti 1500/1300–500-luvuille eaa. Pronssin valmistus levisi Suomen alueelle kahdesta suunnasta: länsirannikolle Skandinaviasta yhdessä muun muassa uuden hautaustavan kanssa, ja maan sisä- ja pohjoisosiin idästä. Kaudella maanviljelyn (pääasiassa ehkä kaskiviljelyä) merkitys kasvoi pyyntitalouden rinnalla erityisesti rannikolla, ja se yhdessä karjankasvatuksen kanssa vakiinnutti asumista.

Raudan valmistustaito saapui Suomeen sekä idästä että lännestä 500-luvulla eaa. Roomalaisella rautakaudella ja kansainvaellusajalla yhteydet Baltiaan ja Skandinaviaan vilkastuivat. Merovingi- ja viikinkiajalla etenkin maan eteläalueiden väestö kasvoi ja asutus levisi Hämeessä ja Savossa. Merovingiajan loppupuolelle tultaessa Suomen alueen metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi ja sillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä "suomalaista" identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.

Viimeistään 1000-luvulla Suomi päätyi myös kristinuskon vaikutuspiiriin. Itä-Suomessa ja Laatokan alueella rautakautinen maanviljelijäkulttuuri syntyi länttä myöhemmin, ja sen kukoistuskausi sijoittuu ristiretkiajalle 1000–1200-luvuille. Karjalan alueelle kristinusko levisi idästä, ja samalla Novgorodin vaikutus kasvoi.

Ruotsin vallan aika

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Keskiaika

Ensimmäinen ristiretki Suomeen 1100-luvulla on tarunomainen tapahtuma, jonka todenperäisyydestä on väitelty paljon. Nykytutkimuksessa on usein omaksuttu kanta, jonka mukaan Länsi-Suomen valloitus alkoi vasta vuosina 1249-1250, kun Birger-jaarli, kuten Lyypekin kaupunginkronikka asian ilmaisee, ”pakotti Suomen Ruotsin kruunulle”.^lähde? Ruotsin kolmas ja ainoa varsinainen ristiretki tehtiin karjalaisia vastaan 1293 jonka seuraksena Ruotsin kuningaskunnan vaikutusvalta sai jalansijaa myös Itä-Suomessa.

Suomen eli Turun piispa mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsin piispojen luettelossa 11. helmikuuta 1253 Birger Jaarlin ja Gudhemin luostarin välillä tapahtuneen maanvaihdon vahvistuksen yhteydessä. Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323, jonka jälkeen myös Karjalan länsiosien voidaan katsoa kuuluneen Ruotsin valtakuntaan. Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto, muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat, liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia. Turun- ja Hämeen linnaa alettiin rakentaa noin vuonna 1280, Viipurin linnaa 1293 ja vuonna 1300 vihittiin Turun tuomiokirkko. Vuonna 1362 Suomen laamanni sai myös oikeuden osallistua Ruotsin kuninkaanvaaliin. Keskiajalla Suomeen syntyivät eurooppalainen sääty-yhteiskunta, kaupunkilaitos ja katolinen kirkko-organisaatio. 1300-luvun lopulta 1500-luvulle Suomi kuului Ruotsin mukana Kalmarin unioniin, joka hajosi Kustaa Vaasan aikana.

1500- ja 1600-luvut

Kustaa Vaasan valtakaudella Ruotsiin syntyi vahva keskusvaltio, joka loi perustan maan 1600-luvun suurvalta-asemalle. Uskonpuhdistuksessa katolinen usko vaihtui Martti Lutherin oppeihin, mikä antoi alkusysäyksen myös suomen kirjakielen kehittämiselle. Suurvalta-aikana Ruotsi onnistui Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan käydyissä sodissa laajentamaan alueitaan Itämeren ympärillä. Jo 1500-luvulla Ruotsin alueisiin liitettiin Viro sekä Stolbovan rauhassa vuonna 1617 myös Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni, joka käsitti Laatokan- ja Pohjois-Karjalan. Nämä aluelaajennukset vähensivät Suomen merkitystä Ruotsin politiikassa, mutta toisaalta maa ei joutunut sataan vuoteen taistelukentäksi. 1600-luvulla Suomi kytkettiinkin hallinnollisesti tiukemmin emämaahan ja ruotsin kielen asema Suomessa vahvistui, kun Ruotsista tuli Suomeen virkamiehiä. Hallintoa kehitettiin: Turkuun perustettiin yliopisto ja hovioikeus, kaupunkilaitosta uudistettiin ja Pietari Brahen aikana maahan perustettiin postilaitos.

Suomenlinnan rakentaminen Helsingin edustalle oli yksi niistä toimista, joilla Ruotsi yritti lujittaa Suomen puolustusta hattujen sodan jälkeen.

1700-luku

Ruotsin asema murentui 1700-luvulla suuressa Pohjan sodassa. Narvan taistelussa vuonna 1700 Ruotsi saavutti voiton, mutta seuraavina vuosina Venäjän keisarin Pietari Suuren onnistui rauhassa vallata Ruotsilta Inkerinmaa ja aloittaa uuden pääkaupungin Pietarin rakentaminen alueelle. Sota päättyi vasta vuonna 1721 isonvihan, Suomen vuosia kestäneen venäläismiehityksen, jälkeen Uudenkaupungin rauhaan. Sodan aikana Venäjän miehittämänä ollut Suomi palautettiin suurimmaksi osaksi Ruotsille, mutta maan kaakkoisosa liitettiin Venäjään suunnilleen nykyistä rajaa myöten. Hattujen sodassa 1741–1743 Suomea miehitettiin jälleen, ja Ruotsin itäraja siirtyi Kymijoelle. Sodista huolimatta etenkin 1700-luvun jälkipuolisko oli maalle edellisestä vuosisadasta poiketen suhteellisen kehityksen ja vaurastumisen aikaa.

Autonomian aika

Keisari Aleksanteri I:n sanoin ”kansakunnaksi kohotetun” Suomen liittyminen Venäjään muodollistettiin keisarin määräyksestä kokoontuneilla Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809.

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta

Suomen suuriruhtinaskunta

Venäjän tappio Friedlandin taistelussa Itä-Preussissa 14.6.1807 pakotti Aleksanteri I:n neuvottelemaan Ranskan Napoleon Bonaparten kanssa. 7.7.1807 tehdyssä Tilsitin sopimuksessa Venäjä suostui rauhan ehtona pakottamaan Ruotsin ja Tanskan mukaan Ranskan julistamaan Iso-Britannian mannermaasulkemus-nimellä tunnettuun kauppasaartoon. Ruotsin kuningas ei tähän suostunut ja venäläiset joukot saapuivat helmikuussa 1808 Suomeen, mutta ankaran talven takia varsinaiset taistelut olivat Suomen sodassa vähäisiä. Venäläisten valtaamasta suomalaisalueesta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä. Käsite Suomen suuriruhtinaskunta oli esiintynyt jo Ruotsin vallan aikana, mutta varsinaista hallinnollista ja valtiollista merkitystä se alkoi saada vasta nyt.

Suomi säilytti Ruotsin vallan aikaisen virallisen kielen, uskonnon sekä lainsäädännön, ja sillä oli Ruotsin valtakauden lopusta poiketen oma hallinto ja oikeusjärjestelmä. Venäjän keskusjohdon ja suomalaisten aloitteellisuuden yhteisvaikutuksesta suuriruhtinaskunnalle muotoutui ajan myötä autonomia, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Varsinaisesti kaikki Suomea koskevat asiat olivat suoraan Venäjän keisarin alaisuudessa. Vuoden 1809 vallanvaihdosta seurasivat uudistukset: Vanhan Suomen alue liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1812, pääkaupunki ja Turun palon jälkeen myös yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin ja maahan perustettiin senaatti ja keskusvirastoja. Suuriruhtinaskunnan aika oli Suomelle edistyksen aikaa. 1880-luvulta autonomiaa kuitenkin alettiin kaventaa ja kehitys kärjistyi 1900-luvun taitteen sortovuosiin ja Suomen Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan.

Modernisoituva Suomi

Tampereella sijaitsevan Tammerkosken rannat ovat Suomen vanhimpiin kuuluvaa teollisuusmiljöötä.

Suomen kehitystä 1850-luvulta eteenpäin leimasivat voimakas väestönkasvu, kansallinen herääminen, teollistumisen tuoma taloudellinen nousu ja uuden hallitsijan, Aleksanteri II:n, myötä syntynyt vapaamielinen ilmapiiri. 1860-luvulta lähtien valtiopäivät saivat kokoontua useiden kymmenien vuosien tauon jälkeen säännöllisesti. Aleksanteri III valtakaudella 1880-luvulla Suomen säädyt saivat lisäksi lakien esitysoikeuden. Suomen ensimmäinen rautatie valmistui, ja ensimmäinen liikepankki perustettiin 1860-luvulla. Elinkeinojen vapautumisen ja liikenneyhteyksien kehittymisen seurauksena myös muuttoliike ja kaupungistuminen kiihtyivät. Näitä uudistuksia edelsivät oma rahayksikkö, omat postimerkit ja ensimmäinen lennätinlinja sekä oma tullilaitos. Keskeinen osa maan teollistumisessa oli sahateollisuudella, jonka osuus kokonaistuotannosta 1900-luvun toisella vuosikymmenellä oli 35 prosenttia. Käsi kädessä edellä mainitun kehityksen kanssa kulkivat koululaitoksen ja kansansivistyksen voimakas kehittäminen, naisen aseman kohentuminen sekä työväenliikkeen synty.

Sortokausista kansallistunteen nousuun

Taiteeseen ja kulttuuriin kehitys toi tullessaan Suomen taiteen kultakauden ja suomenkielisen kirjallisuuden nousun. Tänä aikana suomalaisten keskuudessa syntyi käsitys Suomesta Venäjästä erillisenä valtiona. Tämä johti ristiriitoihin venäläisten kanssa, koska samaan aikaan emämaassa oli menossa päinvastainen kehitys: Venäjän valtiorakenteen yhtenäistäminen ja tiivistäminen. Seurauksena olivat vuosina 1899–1905 ja 1908–1916 suomalaisiin kohdistetut valtakunnallistamis- eli venäläistämistoimet. Suomalaiset ovat kutsuneet näitä, kansakuntaa yhdistäneitä ajanjaksoja sortokausiksi. Ensimmäisen venäläistämiskauden päätti vuoden 1905 suurlakko, jonka seurauksena suomalaiset saivat yleisen äänioikeuden ja kansanedustuslaitoksen, eduskunnan. Tämän seurauksena maahan syntyi nykyaikainen puoluejärjestelmä. Täten myös Suomen poliittinen kehitys alkoi lopulta seurata muuta yhteiskunnassa ilmennyttä modernisaatiota.

Itsenäinen Suomi

Pääartikkeli: Itsenäisen Suomen historia

Maaliskuun ja lokakuun 1917 vallankumoukset

Ensimmäinen maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäisen romahduksen keväällä 1917 ja taistelun maan hallinnasta. Myös Suomen suuriruhtinaskunta hajosi ja seuranneessa sekavassa tilanteessa Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917. Venäjän hajaannusta oli kuitenkin seurannut vastaava valtatyhjiö sekä oikeiston ja vasemmiston välinen taistelu vallasta Suomessa, jossa siirtyminen säätyjärjestelmästä parlamentarismiin oli parhaillaan menossa, ja kansa oli jakautunut taloudellisesti ja sosiaalisesti kahteen. Valtataistelu pirstoi suomalaisen yhteiskunnan ja esti kansallisen yksituumaisuuden ja rauhallisen kehityksen. Lisäksi maassa vallitsi uhkaava elintarvikepula. Suomessa oli edelleen hajoamistilassa olleen Venäjän armeijan joukkoja, ja keisarillisen Venäjän poliisi- ja santarmilaitos olivat lakanneet olemasta. Järjestysvaltaa hoitamaan oli perustettu keväästä 1917 alkaen järjestyskaarteja, jotka alkoivat jakautua aseistetuiksi työväen järjestyskaarteiksi ja punakaarteiksi ja porvariston suojeluskunniksi (valkokaarteiksi), valtataistelun ja yhteiskunnan hajoamisen seurauksena. Yrityksistä huolimatta Suomeen ei kyetty luomaan poliittisesti vahvaa ja laajaa tukea nauttinutta hallitusta. Sen sijaan vasemmisto ja oikeisto pyrkivät ratkaisemaan ongelmat vain omista lähtökohdistaan. Vuoden 1917 loppuun mennessä punakaarteista ja suojeluskunnista muodostui lopulta keskeinen valtatekijä, ja siten sisäpoliittisen tilanteen kehitystä säätelivät etenevässä määrin kaksi keskenään vallasta kilpailevaa sotajoukkoa, joiden välinen jännitys purkautui aseellisiksi kahakoiksi jo marraskuun 1917 suurlakon aikana.

Sisällissota – kansan kahtiajakautuminen

Suomen tasavallan ensimmäinen lippu, joka vaihtui sinivalkoiseen ristilippuun 29. toukokuuta 1918.

Tammikuun 1918 aikana keväästä 1917 lähtien kiihtynyt vastakkainasettelu kärjistyi punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi 27. tammikuuta 1918. Suomi jakaantui Kansanvaltuuskunnan Etelä-Suomea Helsingistä käsin hallitsemaan punaiseen Suomeen ja Suomen Senaatin Keski- ja Pohjois-Suomea Vaasasta käsin hallitsemaan valkoiseen Suomeen. Sisällissodassa valkoiset saivat merkittävää tukea keisarilliselta Saksalta ja punaiset Neuvosto-Venäjän bolševikeilta. Sotaan osallistui vajaat 200 000 suomalaista ja noin 20 000 ulkomaista sotilasta. Suomalaisarmeijoissa merkillepantavaa oli alaikäisten lapsisotilaiden suuri osuus, ja myös naisten osallistuminen sotaan. Valkoiset voittivat sodan. Tämä oli seurausta punakaartien alkeellisesta taistelutaidosta, saksalaisten laatuyksiköiden ja suomalaisjääkäreiden antamasta sotilaallisesta tuesta Vaasan senaatille ja sen käytössä olleista ammattiupseereista, jotka mahdollistivat heikosti koulutettujen suojeluskuntien ja asevelvollisten joukkojen tehokkaamman käytön. Valkoisen armeijan voittoon päättynyt taistelu Tampereen kaupungista ja Saksan armeijan osastojen maihinnousut Hangossa ja Loviisassa sekä saksalaisten suorittama Helsingin valtaus olivat sodan kannalta ratkaisevat tapahtumat. Sodan molemmat osapuolet harjoittivat poliittista terroria yhtenä sodankäynnin muotona. Terrorissa sai surmansa kaikkiaan noin 11 000 – 13 000 uhria. Sodan jälkeen noin 70 000 punaista ja punaiseksi epäiltyä suljettiin vankileireille, valtiorikosoikeuksien tuomittaviksi. Vuoden 1918 sisäisen sodan romahduttaman elintarviketilanteen ja hävinneen osapuolen huonon kohtelun vuoksi leireillä menehtyi kesän 1918 aikana nälkään ja tauteihin (erityisesti espanjantautiin) noin 13 000 henkeä. Sisällissodassa sai surmansa kaikkiaan noin 37 000 ihmistä.

Tasavalta vakiintuu

Suomi 1920–1940. Valtakunnan silloinen kokonaispinta-ala oli 382 801 km² (1938).

Sisällissodan aikana ja sen jälkeen Suomi liittyi Saksan valtapiiriin. Maaliskuussa 1918 Suomen sotilas- ja kauppapolitiikka oli sidottu Saksaan. Suomea suunniteltiin muutettavaksi kuningaskunnaksi, ja lokakuussa Suomelle valittiinkin saksalainen kuningas Friedrich Karl. Tämä supisti merkittävästi suomalaisten itsenäisyyttä. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 Saksan tappioon Suomen itsenäisyys toteutui konkreettisesti. Seuraavana vuonna Suomelle vahvistettiin tasavaltainen hallitusmuoto. Maan ulkopolitiikka suuntautui Länsi-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Saksalaissuuntauksen päättyminen vahvisti maltillisten väestöryhmien asemaa Suomessa, mikä teki sovinnollisen sisäpolitiikan mahdolliseksi. Merkittävimmät vasemmiston toiveet kuten torpparivapautus, oppivelvollisuuslaki ja uskonnonvapaus toteutuivat vapaamielisten porvarien ja maltillisten sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg vakiinnutti suomalaisen parlamentarismin, jossa eduskunnan lisäksi presidentillä oli tärkeä asema. Ståhlbergin kaudella kahtiajakautunut kansakunta alkoi eheytyä lukuisten sosiaalisten uudistusten ja elintason kasvun ansiosta.

Yhteiskunnallinen levottomuus

Vuonna 1928 Suomessa alkanut talouslama aiheutti kommunistien ja oikeistoradikaalien voimistumisen. Vahva oikeistoradikaali Lapuan liike vaati kommunistien toiminnan kieltämistä lainsäädännöllä, mikä myös toteutui. Poliittinen kenttä oikeistolaistui, mikä näkyi kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin valinnassa tasavallan presidentiksi vuonna 1931. Lapuan liikkeen jäsenet sieppasivat ja pahoinpitelivät, eli muiluttivat satoja vasemmistolaisia kesällä 1930. Vuonna 1932 Lapuan liikkeen toiminta huipentui Mäntsälän kapinaan, joka kukistui verettömästi kansan pääosan ja puolustusvoimien annettua tukensa tasavaltaa puolustaneelle presidentti Svinhufvudille.

1930-luvun laman synnyttämä työttömyys kasvatti monin paikoin yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Monet suomalaiset liikkuivat maan sisällä työn perässä.

Noin 10 000 suomalaista loikkasi Neuvostoliittoon vuosina 1918–1939. Monet tekivät tämän lama-aikana paremman elämän toivossa. Suuri osa näistä emigranttisuomalaisista surmattiin Stalinin vainoissa Tšeljabinskissä vuonna 1938.

Heikkenevä turvallisuustilanne

Euroopan poliittinen tilanne kiristyi 1930-luvulla, ja vuodesta 1935 alkaen oli selvää, että Suomen turvanaan pitämä Kansainliitto ei kyennyt takaamaan vakavasti otettavaa turvallisuutta pienille maille. Tämä johti ulkopolitiikan linjan muuttumiseen. Suomi alkoi varustautua resursseihinsa nähden melko voimakkaasti ja haki turvaa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sisäpolitiikassa maailmanpoliittinen tilanne näkyi entistä suurempana sovinnollisuutena vasemmiston ja oikeiston välillä. Tämä loi pohjan myöhemmälle talvisodan hengelle.

Talvisota

Pääartikkeli: Talvisota

Suomalaisia sotilaita talvisodassa.

Vuonna 1938 Neuvostoliitto esitti ensimmäisen kerran epävirallisesti alueluovutuksia Karjalan kannaksella. Suomi kieltäytyi ehdottomasti. Seuraavan vuoden syksyllä, kun toinen maailmansota oli alkanut, Neuvostoliitto vaati Suomelta tukikohtaa Hangossa ja alueluovutuksia Kannaksella. Samanlaiset vaatimukset esitettiin myös Baltian maille. Toisin kuin ne, Suomi ei suostunut vaatimuksiin, minkä seurauksena Neuvostoliitto aloitti marraskuun 1939 lopussa talvisodan. Sota päättyi maaliskuussa 1940 rauhansopimukseen, jossa Suomi joutui luovuttamaan laajoja maa-alueita Karjalasta ja Lapin Sallasta. Alueiden väestö evakuoitiin muualle Suomeen.

Välirauhasta jatkosotaan ja Lapin sotaan

Pääartikkelit: Välirauha, Jatkosota ja Lapin sota

Suomen jatkosodan seurauksena menettämät alueet. Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokrattu Porkkala palautettiin Suomelle vuonna 1956.

Välirauhan aikana Neuvostoliiton ja Suomen suhteet säilyivät kireinä. Saksalaisten miehitettyä Norjan Suomi sopi Petsamon nikkelituotannon luovutuksesta saksalaisille, salli saksalaisten joukkojen kuljetukset alueensa läpi ja hankki maasta aseita. Samaan aikaan Neuvostoliitto painosti Suomea vaatimuksilla alueluovutuksista, kauttakulusta ja nikkelituotannosta. Ulkomaankaupan vähyydestä kärsivässä Suomessa Liinahamarin satama Petsamossa oli ainoa vapaa reitti valtamerille.

Suomelle ja Saksalle kehittyivät läheiset asevelisuhteet, ja Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliittoon Suomi aloitti myös hyökkäyksen. Jatkosodassa Suomi valloitti vanhan valtioalueensa takaisin Saksan tuella, sekä miehitti Itä-Karjalan. Pohjois-Suomessa puolustus ja rintamavastuu oli luovutettu saksalaisjoukoille. Kesäkuussa 1944 alkaneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tuloksena rintamalinja siirtyi kuitenkin lähelle talvisodan rajoja. Presidentti Risto Ryti erosi ja hänen tilalleen nousi sota-ajan ylipäällikkö, Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim. Syyskuussa 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välille tehtiin välirauhansopimus, joka edellytti saksalaisten joukkojen häätämistä Suomesta.

Jatkosodan jälkeen osa Suomen Neuvostoliitolle menettämistä maa-alueista liitettiin Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan, osa taas Leningradin ja Murmanskin alueisiin. Jatkosodan jälkeen Suomella oli merkittävä määrä selvitettäviä ongelmia. Saksan kanssa jouduttiin käymään Lapin sota entisten aseveljien karkottamiseksi Lapista.

Rauhan tultua

Jatkosodan jälkeen Karjalasta evakuoitu siirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava, minkä vuoksi säädettiin maanhankintalaki. Lisäksi maan oli maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, mutta toisaalta estettävä Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostui Paasikiven–Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikka vaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Merkittävänä syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia millään tavoin. Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratun Porkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaan YYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Suomi myi Jäniskosken–Niskakosken alueen Neuvostoliitolle vuonna 1947.

Kekkosen kausi

Pohjoismainen yhteistyö leimasi Kekkosen ja Koiviston presidenttikausien ulkopolitiikkaa.

Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden (1956–1981) aikana Suomi muuttui maatalousmaasta moderniksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Niinpä maaseutu alkoi autioitua 1960-luvulta alkaen maaseutuväestön muuttaessa teollisuuskeskuksiin ja Ruotsiin. Samalla yhteiskunnan koulutustaso alkoi merkittävästi nousta 1970-luvulla peruskoulujärjestelmään siirtymisen ja korkeakoulutuksen voimakkaan laajenemisen myötä.

Taloudellisesti Suomi integroitui länteen liittymällä EFTAan ja solmimalla vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa.

Sisäpoliittisesti Kekkosen pitkä presidenttikausi oli kuitenkin hajanainen. Sitä luonnehti esimerkiksi sosiaalidemokraattien ja sittemmin kommunistien hajaannus. Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan täysimittaisemmin kuin kenties kukaan toinen Suomen presidentti. Hän turvautui myös eduskunnan hajotusoikeuteen. Useimmat hallitukset jäivät lyhytikäisiksi. 1970-luvulla Neuvostoliiton vaikutus sisäpolitiikkaan kasvoi.

1980-luvulta syvään lamaan

Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomi siirtyi parlamentaristiseen hallintoon, jossa hallitukset istuvat koko vaalikauden. Samalla itänaapuriin alettiin ottaa varovaisesti etäisyyttä. Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälinen nk. clearing-kauppa oli kasvanut merkittävään rooliin Suomen taloudessa 1980-luvun loppuun mennessä.

Neuvostoliiton hajotessa Suomen idänkauppa romahti kokonaan loppuvuodesta 1990, mikä yhdessä 1980-luvulla toteutetun rahoitusmarkkinoiden hallitsemattoman vapautuksen kanssa syöksi Suomen syvään taloudelliseen lamaan. Neuvostoliitto jäi velkaa päättyneen clearing-kaupan seurauksena Suomelle, mikä johti useiden suomalaisten suuryritysten yhtäaikaiseen konkurssiin ja talouden syvään lamaan. Lamaa seurannut suurtyöttömyys on purkautunut hitaasti. Ulospääsytieksi Suomi valitsi talouden voimakkaan liberalisoinnin ja entistä tiiviimmän integraation Eurooppaan. Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan yhdistymisen luomaa tilannetta Koivisto hyödynsi sanomalla irti YYA-sopimuksen sekä Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset, Suomen aseistautumista rajoittaneet artiklat.

Suomi osana Euroopan unionia

Suomi liittyi Euroopan unioniin 1. tammikuuta 1995. Yhteisvaluutta euron käyttöön Suomi siirtyi yhtenä ensimmäisistä maista 1. tammikuuta 2002. Euroopan unionissa suomalaiset edustavat noin yhtä prosenttia Euroopan unionin 500-miljoonaisesta väestöstä.

Euroopan unioniin liittyminen lisäsi väestön muuttoa kaupunkeihin, samanaikaisesti kun maataloudessa työskentelevän väestönosan määrä laski. Maatilojen keskikoko kasvoi koko 1990–2000-luvun ajan suuresti ja tilojen määrä laski. Maataloudessa siirryttiin suurelta osin kansallisista maataloustuista yhteisiin EU-tukimuotoihin, joiden Suomea koskeva rahoitusosuus tulee kuitenkin Suomen EU-jäsenmaksuista.

Kansainvälistyen nousukauteen

1990-luvun aikana suomalainen yhteiskunta alkoi kansainvälistyä ja Suomessa asuvien maahanmuuttajien määrä kasvoi.

Laman jälkeisinä vuosina suomalaisissa heräsi suuri usko tietotekniikan voittokulkuun talouden veturina. Vuosien 1999–2000 IT-buumi aiheutti IT-kuplan: osakkeiden arvo kasvoi hurjasti, mutta buumia seurasi romahdus. Kansalaisten tuloerot kasvoivat Suomessa erityisen nopeasti vuosina 1995–2005. Erojen kasvussa Suomi on ollut teollisuusmaiden kärjessä.

Rakennemuutoksesta talouden lamaan

Suomen talouselämän riippuvuus ulkomailla tapahtuvasta tuotannosta lisääntyi kovaa vauhtia koko 2000-luvun ajan. Etenkin perinteinen mekaaninen metsäteollisuus on joutunut sopeutumaan muuttuvaan talousrakenteeseen ja sulkemaan useita tuotantolaitoksia, mikä on aiheuttanut paikallisia ongelmia entisillä tehdaspaikkakunnilla. Myös perinteisesti maaseudulla työllistäneen metsätalouden kannattavuus on heikentynyt pahasti, puun käytön vähentyessä. Myös venäläisen tuontipuun käytön lopettaminen tuontitullien vuoksi vähensi sitä jalostavaa teollisuutta huomattavasti. Monet suomalaiset yritykset on myyty ulkomaisille sijoittajille ja lukuisia yhteiskunnan hallitsemia toimintoja on siirretty yksityisille toimijoille 2000-luvun alun aikana. Julkinen hallinnon organisaatiot on järjestetty Suomessa 2000-luvulla pitkälti uudelleen, Amerikassa kehitettyä uutta julkisjohtamisen oppia noudattaen. Vuosina 2003–2011 käynnissä olleen valtion tuottavuusohjelman avulla julkishallinnon työpaikkoja vähennettiin runsaasti. Samalla yksittäisiä Helsingissä sijainneita valtion virastoja alueellistettiin siirtämällä niitä maakuntiin.

Suomi on osallistunut Naton kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa vuodesta 2002 alkaen, mikä on herättänyt keskustelua rauhanturvaoperaation ja sodan rajasta, sekä Suomen osallisuudesta Afganistanin sisällissotaan.

Koko maailmaan levinnyt talouskriisi lamaannutti Suomen viennin syksyllä 2008 ja seuraavana vuonna Suomen bruttokansantuote väheni 8,5 %. Vaikka bkt:n volyymi on kasvanut 2010-luvun alussa, se oli vuonna 2012 edelleen vuoden 2008 tasoa alempana.

Hallinto ja politiikka

Pääartikkelit: Suomen politiikka ja Suomen hallinto

Suomen eduskunta kokoontuu Eduskuntatalossa

Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtion päämies on tasavallan presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Suomi on pääosan itsenäisyytensä ajasta soveltanut semipresidentiaalista järjestelmää, mutta 1980-luvun loppupuolelta lähtien Suomen tasavallan presidentin valtaoikeuksia on kavennettu ja varsinkin vuosina 2000 ja 2012 voimaan astuneissa perustuslakiuudistuksissa presidentin asema muuttui ensisijaisesti edustukselliseksi ja arvojohtajuuteen liityväksi. Presidentillä on kuitenkin edelleen muodollinen veto-oikeus, presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet ja hän johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Yleensä Euroopan unionia koskevia asioita hoitaa pääministeri.

Virallisesti pääministeri ja muut ministerit sekä oikeuskansleri muodostavat valtioneuvoston, mutta arkikielessä ministerien kokoonpanoa kutsutaan hallitukseksi.

Hallinto

Suomen valtiolippu.

Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Pääministeri valitaan puolueiden välisissä hallitusneuvotteluissa ja pääministeri nimittää hallitukseen yleensä toistakymmentä ministeriä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuvat myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä.

Perustuslain mukaan valta kuuluu Suomessa kansalle ja hallitusvaltaa Suomessa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Eduskunta on 200-jäseninen, suhteellisilla vaaleilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi pakottaa hallituksen eroamaan antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Suomessa ei ole perustuslaillista tuomioistuinta, vaan eduskunnan perustuslakivaliokunta valvoo valmistavien lakien perustuslain mukaisuutta.

Suomi siirtyi ensimmäisten maiden joukossa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen 1905. Suurimmat puolueet olivat pitkään lähes tasavahvat Suomen Keskusta, Kansallinen Kokoomus ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, kunnes vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset nousi suurimpien puolueiden joukkoon. Tulopolitiikassa Suomessa on käytössä niin sanottu kolmikanta, jossa tulonjaosta ja työehdoista sovitaan työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. Valtiollisia neuvoa antavia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi Suomen historiassa: kieltolain kumoamisesta ja Euroopan unionin jäsenyydestä.

Tuomioistuimet

Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Yleisiä tuomioistuimia ovat käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus, jotka käsittelevät riita- ja rikosasioita. Julkisen hallinnon toiminnasta ja päätöksistä tehtyjä valituksia käsittelevät hallinto-oikeudet. Korkeimmat oikeusasteet ovat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

Suomen valtion alue-
ja paikallishallinto

• Aluehallinto
  • aluehallintovirastot (AVI)
  • elinkeino-, liikenne- ja
    ympäristökeskukset
    (ELY-keskus)
• Paikallishallinto
  • poliisilaitokset
  • työ- ja elinkeinotoimistot
    (TE-toimisto)

Valtion aluehallinto

Pääartikkelit: Aluehallintovirasto ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus

Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu kuuden aluehallintoviraston ja niihin rinnastettavan Ahvenanmaan valtionviraston toimialueisiin:

• Etelä-Suomen aluehallintovirasto
• Itä-Suomen aluehallintovirasto
• Lapin aluehallintovirasto
• Lounais-Suomen aluehallintovirasto
• Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto
• Pohjois-Suomen aluehallintovirasto
• Ahvenanmaan valtionvirasto

Ennen nykyistä aluehallintojakoa käytetty läänijako oli voimassa vuoden 1997 lääniuudistuksesta lähtien aina vuoden 2009 loppuun. Tätä aiemmin läänejä oli Ahvenanmaa mukaan lukien kaksitoista. Läänejä johti presidentin nimittämä lääninhallituksen johtaja, maaherra.

Valtion paikallishallintoa varten läänit jaettiin vuoden 2008 alkuun asti edelleen 90 kihlakuntaan.

Paikallishallinto

Pääartikkeli: Luettelo Suomen kunnista

Suomen aluejako

• Maakunnat
  • Maakuntien liitot
• Seutukunnat
• Kunnat
• NUTS-alueet
• ISO 3166-2:FI

Suomessa on hieman yli 300 kuntaa. Kunnilla on verotusoikeus ja ne järjestävät kuntalaisille lailla säädetyt peruspalvelut, joihin kuuluu muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koulutusta ja infrastruktuuria. Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti. Perustana olivat vanhat kirkkopitäjät. Pitkään kuntien olemassaoloa säätelikin kirkollinen aluejako, ja usein entiset kappeliseurakunnat itsenäistyivät omiksi melko pieniksi kunnikseen. Nykyisin tavoitteena on aiempaa suurempien kuntayksiköiden syntyminen.

Suomen maakunnat vaakunoineen. Suomen nykyisten maakuntien alueet sinisen eri sävyillä. Suomen historiallisten maakuntien rajat kellanruskeilla viivoilla. Vaakunat ovat nykyisten maakuntien vaakunoita.

Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakautumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kokoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Kunnanhallitus voi alistaa kaikki lautakunnissa tehtävät päätökset omaan päätökseensä.

Paikallinen aluehallinto

Pääartikkeli: Suomen maakunnat

Maakunnat toteuttavat kunnallisen itsehallinnon alueellisella tasolla. Vuoden 1997 läänijaon uudistuksen yhteydessä vahvistettiin maakuntajako, joka epävirallisesti oli suureksi osaksi syntynyt jo aiemmin toisen maailmansodan jälkeen. Jako poikkeaa olennaisesti Suomen historiallisista maakunnista, joita on yhdeksän. Vuodesta 2009 maakuntia on yhdeksäntoista. Nykyiset maakunnat ovat erillään valtionhallinnosta, ja niitä ohjataan ja johdetaan kunnallisen itsehallinnon antamin opastein. Yksi maakunnista, Ahvenanmaa, on itsehallinnollinen.

Heti perustamisensa jälkeen maakunnilla ei ollut kovin selvää roolia, ja niiden tehtävät muodostuivat lähinnä aluesuunnittelusta ja seutukaavoituksesta. Euroopan unioni korostaa toimissaan paljon alue- ja maakuntatasoa, mikä on antanut näille itsehallinnollisille yksiköille runsaasti uusia tehtäviä.

Koska on ehdotettu, että kunnallishallintoon tehdään muutoksia lähivuosina, on mitä todennäköisintä että myös maakuntatason aluehallinto tulee muuttumaan. Eräiden tavoitteiden mukaan se tulisi olemaan aluehallinnon perusyksikkö, johon nykyiset kunnat tehtävineen sulautettaisiin, tai korkeintaan kuhunkin maakuntaan kuuluisi vain muutama erillinen kunta, ja maakunta hoitaisi kaikki keskeiset toimialat.

Puolustusvoimat

Pääartikkeli: Suomen puolustusvoimat

Suomen puolustusvoimat jaetaan kolmeen haaraan: maavoimiin, merivoimiin ja ilmavoimiin. Sisäministeriön alainen Rajavartiolaitos ei kuulu puolustusvoimiin, mutta voidaan liittää siihen sodan aikana. Puolustusvoimien komentaja on vuodesta 2014 kenraali Jarmo Lindberg. Suomessa on voimassa miehiä koskeva yleinen asevelvollisuus, ja myös naisilla on oikeus värväytyä vapaaehtoisena. Asevelvollisuuden voi täyttää varusmiespalveluksena tai siviilipalveluksena. Varusmiespalvelun suorittavien osuus Suomessa on maailman korkeimpia. Vastuu asepalveluksen järjestämisestä on puolustusvoimilla, jonka reserviin koulutetaan miehiä asevelvollisuuden avulla. Asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää 18 vuotta ja päättyy sen vuoden lopussa, kun mies täyttää 60 vuotta. Vastuu siviilipalveluksen järjestämisestä on työ- ja elinkeinoministeriöllä. Vuosittain noin 2 500 henkilöä ei valitse aseellista palvelusta. Suomen puolustusvoimien henkilöstön koko on noin 14 000, joista 8 500 on ammattisotilaita. Valmiustilassa on noin 34 000 asepuvullista ja reservin koko on noin 350 000.

Sodan ajan joukkojen vahvuuden on nykyisin tarkoitus olla noin 230 000 sotilasta, kun luku vuosituhannen vaihteessa oli noin puoli miljoonaa.

Vuonna 2014 Suomi ja NATO allekirjoittivat isäntämaasopimuksen, joka mahdollistaa mm. joukkojen sijoittamisen ja tukikohtien perustamisen sekä velvoittaa isäntämaan tarjoamaan tukea sotilasoperaatioihin.

Talous

Pääartikkeli: Suomen talous

Suomen reaalisen bruttokansantuotteen vuosimuutos serrattuna koko EU:hun 2007-2015. Sininen: EU28 Vihreä: Suomi.

Suomen bruttokansantuote vuonna 2014 oli 205 miljardia euroa. Ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohti 2011–2015 oli samaa tasoa kuin esimerkiksi Britanniassa tai Ranskassa.

Suomen teollisuudelle tärkeitä ovat puu-, metalli-, teknologia-, telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuus. Suuret teollisuusyritykset ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, minkä vuoksi Suomi nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa on luonnonvaroina puuta ja mineraaleja. Suomen palvelusektori muodostaa suurimman osan taloudesta. Sitä pidetään muihin OECD-maihin verrattuna monilta osin kehittymättömänä. Palvelujen kehittymistä vaikeuttavat verotuksesta ja palkoista johtuva korkea kustannustaso.

Suomen liiketoiminta pohjautuu vahvasti kansainvälisiin markkinoihin. Viennin osuus on yli kolmasosa koko kansantuotteesta. Noin 60 prosenttia Suomen kansainvälisestä kaupasta on Euroopan unionin sisäistä kauppaa. Suomen osuus on EU-maiden pienimpiä. Suomen tärkeimmät kauppakumppanit 2014 olivat Saksa, Venäjä, Ruotsi, Alankomaat, Kiina, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska.

Suomen taloutta kuvaavat avoimuus globalisaatiolle ja julkisen sektorin vahva asema.

1990-luvulla markkinoita vapautettiin, ja ne kuuluvat nykyään Euroopan vapaimpiin. Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995 ja otti ainoana pohjoismaana euron valuutaksi vuonna 2002. Inflaatio on pysynyt alhaisena. Suomessa on laaja yrittämisen vapaus, toimiva omaisuuden suoja ja korruptio on vähäistä.

Valtion tuloveroa maksetaan ansiotuloista, kuten palkasta, eläkkeestä ja etuuksista. Veroprosentti on progressiivinen, eli se kasvaa tulojen kasvaessa. Vuonna 2015 alle 16 500 euron tulosta ei maksettu valtionveroa lainkaan, alin veroprosentti oli 6,5 % ja ylin 31,75 %, jota sovellettiin yli 90 000 euron vuosituloihin. Yleinen arvonlisävero on 24 prosenttia, pääomatulovero 30 tai yli 40 000 euron pääomatuloista 32 prosenttia ja yritysten maksama yhteisövero 20 prosenttia. Vuonna 2013 valtionvelkaa oli noin 16 000 euroa asukasta kohti.

Suomessa oli 10,1 prosentin työttömyys- ja 66,6 prosentin työllisyysaste vuonna 2015. Suomen eläkejärjestelmä on yksityisten vakuutusyritysten hallinnoima. Suomalaisessa järjestelmässä työeläke riippuu vain ansaitusta eläkkeestä, eikä ns. henkilökohtaisia eläketilejä, joissa eläkkeen määrä voisi vaihdella valittavan sijoitusstrategian tuoton mukaan ole. Eläkejärjestelmä on osittain rahastoiva ja eläkkeiden maksu riippuu tulevista maksajista. Suomen huoltosuhde on heikentymässä. Luvattujen eläkkeiden rahoittamisen arvioidaan olevan kuitenkin useimpia Länsi-Euroopan maita kestävämmällä pohjalla.

Teollisuuslaitoksia Kotkassa Suomenlahden rannalla.

Vuonna 2014 Suomen liikevaihdoltaan suurin yritys oli Neste Oil. Toisella sijalla oli Nokia, jonka odotettiin nousevan taas suurimmaksi Alcatel-Lucent-oston myötä. Kaksi metsäyhtiötä, Stora Enso ja UPM-Kymmene, ovat sijoilla kolme ja neljä. Viidentenä oli vähittäiskauppaa harjoittava Kesko.

Vuonna 2012 Suomen työllistävin yritys oli Itella, joka tarjosi työpaikan lähes 20 000 suomalaiselle. Muita yli kymmenentuhannen suomalaisen työllistäjiä olivat Nokia, ISS, VR ja Kesko.

Energia

Pääartikkeli: Energia Suomessa

Stora Enson tuotantolaitos Oulussa.

Energian kokonaiskulutus Suomessa energialähteittäin 2015 alkupuolella. Puupolttoaineet (26 %), öljy (23 %) ja ydinvoima (18 %) ovat selvästi suurimmat energianlähteet.

Energiankulutus asukasta kohti on Suomessa Euroopan unionin suurinta. Syitä ovat paljon energiaa kuluttava teollisuus (noin puolet kulutuksesta), korkea elintaso, kylmä ilmasto (lämmitykseen 25 % kulutuksesta) ja pitkät etäisyydet (liikenne 16 %). Energiankulutuksen kasvu pysähtyi 2000-luvulla ennen kaikkea teollisuuden muutosten takia. Raskas teollisuus on vähentynyt ja teollisuuden energiatehokkuus parantunut. Uusia energiankuluttajia ovat kansainvälisten yritysten palvelinkeskusten konesalit.

Energiantuotannon tärkeimmät lähteet ovat puupolttoaineet, öljy ja ydinvoima. Vuonna 2014 uusiutuvan energian eri muotojen osuus energiankulutuksesta oli yhteensä 32 %. Uusiutuvasta energiasta 83 prosenttia on puupohjaista bioenergiaa. Metsäteollisuuden jäteliemet ovat suurin uusiutuvan energian lähde Suomessa. 14 prosenttia uusiutuvasta energiasta tuotetaan vesivoimalla.

Sähkön kuluttajahinta Suomessa on Euroopan keskitason alapuolella. Liikenteen polttoaineiden hinnat ovat Suomessa Euroopan korkeimpien joukossa.

Matkailu

Viking Linen matkustaja-aluksia Helsingissä.

Vuonna 2013 Suomessa tehtiin runsaat 30 miljoonaa kotimaista vähintään yhden yön matkaa. Vuonna 2012 Suomessa tilastoitiin 7,6 miljoonaa ulkomaalaista kävijää. Eniten matkailijoita saapuu Venäjältä, Ruotsista, Saksasta ja Britanniasta.

Suosittu matkakohde on Lapin maakunta, jossa järjestetään muun muassa kelkka-ajeluja, hiihtoretkiä, Joulupukin tapaamisia ja muuta luontoon liittyvää toimintaa. Kesäisin Suomessa järjestetään erityisen paljon eri teemoilla toimivia kesäjuhlia, muun muassa musiikkifestivaaleja. Etelä-Suomessa merkittävintä vapaa-ajan matkailua ovat laivaristeilyt Ruotsiin ja Viroon Helsingistä ja Turusta. Turun ja Ahvenanmaan välillä sijaitseva Saaristomeri on maailman suurin saaristo saarien määrässä mitattuna. Helsingissä pysähtyy vuodessa noin 260 risteilylaivaa pääasiallisesti kesällä. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat Suomea välietappina käyttävät matkailijat, jotka jatkavat matkaa laivalla Tallinnaan tai junalla Pietariin. Neuvostoliiton hajottua matkailu Venäjältä on kasvanut ja keskittyy vuoden vaihteeseen.

Suomalaisten ulkomainen vapaa-ajanmatkailu suuntautuu suurelta osin Viroon ja Ruotsiin sekä Espanjaan ja muihin Välimeren maihin. Vuosittain suomalaiset tekevät kuutisen miljoonaa yöpymisen sisältävää ulkomaanmatkaa. Suomen matkustustase on vahvasti negatiivinen.

Suomella on Pohjoismaiden heikoin imago. Vuonna 2008 tehdyssä 50 maan imagotutkimuksessa se sijoittui 18:nneksi. Korkeimmat arviot Suomi sai ruotsalaisilta ja venäläisiltä, alhaisimmat Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta.

Liikenne

Pääartikkeli: Liikenne Suomessa

Suomen maantie- ja rautatieverkko.

Tieliikenne

Pääartikkeli: Suomen tieverkko

Suomen tieverkko jakautuu valtion omistamiin ja Liikenneviraston hallinnoimiin maanteihin, kuntien omistamiin ja ylläpitämiin katuihin sekä yksityisten ylläpitämiin yksityisteihin. Maantieverkon rungon muodostaa 29 valtatietä, joita täydentävät kanta-, seutu- ja yhdystiet. Osa tärkeimmistä teistä on myös eurooppateitä. Vuoden 2014 alussa maantieverkon koko pituus oli noin 79 000 kilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 8 600 kilometriä. Moottoriteitä oli 810 kilometriä. Vuoden 2013 liikennesuorite maanteillä oli noin 36,6 miljardia autokilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 18,6 miljardia. Maanteiden rakentaminen ja kunnossapito on Suomessa kilpailutettu. Suomi on harvaan asuttu maa, joten liikennettäkin on keskimäärin vähän. Liikennemääriin nähden tieverkko onkin kattava ja hyväkuntoinen, joskin jotkin vilkkaimmat valtatiet ja kaupunkiseutujen pääväylät ovat liikenneturvallisuuden kannalta ongelmallisia. Lisäksi alemman tieverkon kunto on ajoittain herättänyt keskustelua.

Rautatieliikenne

Pääartikkeli: Rautatieliikenne Suomessa

Suomen rataverkosta vastaa rautatieviranomaisena toimiva, liikenne- ja viestintäministeriön alainen Liikennevirasto. Suomen liikennöidyn rataverkon pituus on 5 944 kilometriä, josta sähköistettyä 3 073 kilometriä. Toistaiseksi ainoa vakituinen henkilöliikenteen toimija valtion rataverkolla on valtionyhtiö VR, joka omistaa suurimman osan rataverkolla liikkuvasta kalustosta.

Aiemmin liikennöinnin ja radanpidon hoiti Valtionrautatiet-niminen valtion keskusvirasto (vuosina 1991–1994 valtion liikelaitos), joka muutettiin vuonna 1995 Ratahallintokeskukseksi ja VR-Yhtymä Oy:ksi. Suomen tavaraliikenteestä kulkee rautateitse noin neljännes (26 prosenttia vuonna 2015) liikennesuoritteena eli tonnikilometreinä mitattuna.

Lentoliikenne

Katso myös: Suomen lentoasemat ja -paikat

Helsinki-Vantaan lentoasema kuvattuna lentokoneesta.

Suomeen lentää noin 26 kansainvälistä lentoyhtiötä. Suomen suurin lentoyhtiö on valtion pääosin omistama Finnair, jonka lentokoneita kuljettaa suurelta osin Nordic Regional Airlines. Suomessa on 27 lentoasemaa, joista suurin on Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema. Lähes kaikkia lentoasemia ylläpitää valtiollinen Finavia. Vuonna 2016 Suomen viennistä, arvolla mitattuna, 10 prosenttia kuljetettiin lentoteitse, tuonnista 6 prosenttia.

Laivaliikenne

Meriliikenne on elintärkeä osa Suomen ulkomaankauppaa, sillä meriteitse kulkee jopa 90 prosenttia maan viennistä ja 70 prosenttia tuonnista, määrällä mitattuna. Suomen suurin satama tonnimäärältään on Sköldvikin satama Porvoossa. Yleissatamista suurimmat ovat Hamina-Kotkan satama, joka syntyi vuonna 2011 Kotkan ja Haminan satamien yhdistyessä sekä Helsingin Satama, Naantalin satama ja Kokkolan satama.

Matkustajaliikenteeltään suurimmat satamat Manner-Suomessa ovat Helsingin satama, Turun satama, Naantalin satama ja Vaasan satama. Matkustajalaivayhtiöistä suurimmat, jotka liikennöivät Helsinkiin ja Turkuun, ovat Viking Line ja virolainen Tallink (johon myös Silja Line nykyään kuuluu). Lisäksi Suomesta liikennöivät muun muassa välillä Vaasa–Uumaja RG Line, välillä Helsinki–Tallinna Eckerö Line ja Linda Line Express, sekä välillä Maarianhamina–Tukholma Birka Line. Laivaliikenteen suosiota nostaa Ahvenanmaan kautta kulkevilla laivoilla mahdollinen veroton myynti.

Suomessa liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa toimiva Merenkulkulaitos vastaa vesiliikenteen toimivuudesta. Sen vastuualueita ovat väylänpito, merikartoitus, talvimerenkulku, meriliikenteen ohjaus ja meriturvallisuus.

Väestö

Pääartikkeli: Suomen väestö

Väestötiedot vuonna 2013
Väestönkasvu	0,45 %
Syntyvyys	11,00 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus	9,60 / 1 000 henkilöä
Lapsikuolleisuus	1,80 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto	0,78 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys aikuisväestössä	<0,1 %
Lukutaitoisia	100 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä	41,6 vuotta
0–14-vuotiaat	16,4
15–64-vuotiaat	64,2
65 vuotta täyttäneet	19,4
Infobox OK

Suomen väestön pääosa on keskittynyt verrattain pienelle alueelle maan pinta-alasta. Kuvassa korostetulla alueella asuu suomalaisista yli 60 prosenttia (Uusimaa, Kymenlaakso, Etelä-Karjala, Pirkanmaa, Varsinais-Suomi ja Satakunta).

Noin neljä viidestä suomalaisesta asuu taajamissa. Kuvassa Porin keskustaa.

Suomessa asuu noin 5,5 miljoonaa ihmistä. Väkiluku ylitti neljän miljoonan rajan vuonna 1950, neljän ja puolen miljoonan rajapyykki rikottiin 1962. Seuraava puolen miljoonan asukkaan lisäys kesti 29 vuotta: valtakunnan väkiluku ylitti viiden miljoonan rajan vuonna 1991. Siitä seuraava puolen miljoonan raja ylitettiin 25 vuoden kuluttua syyskuussa 2016, jolloin virallinen väkiluku oli runsaat viisi ja puoli miljoonaa.. Suomen asukastiheys on suhteellisen alhainen, keskimäärin runsaat 18 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, jossa asuu valtaosa Suomen saamelaisista. Suurin osa väestöstä asuu etelässä, runsas 1,1 miljoonaa pääkaupunkiseudulla, joka on Suomen merkittävin kasvukeskus. Myös Tampereen, Turun ja Oulun seudut ovat kasvaneet voimakkaasti. Suomi kaupungistui verrattain myöhään, minkä seurauksena urbanisoituminen jatkunee vielä vuosikymmeniä. Suomen kaupungistumisaste on nykyisin 70 prosenttia. Vuonna 2012 Suomen väestöllinen keskipiste eli Weberin piste sijaitsi Hämeenlinnan Hauhossa (koordinaatissa 61,17 astetta pohjoista leveyttä ja 24,67 astetta itäistä pituutta).

Suomeen muuttaneiden osuus väestöstä on EU-maiden pienimpiä, vaikka se onkin noussut merkittävästi vuoden 1990 jälkeen. Nelisen prosenttia maan väestöstä on muiden maiden kansalaisia, heistä suuri osa on Viron tai Venäjän kansalaisia. Pääosa muiden maiden kansalaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten muihin EU-maihin. Ruotsi on ollut perinteisesti suomalaisen maastamuuton suosituin yksittäinen kohdemaa; 1960- ja 1970-lukujen taitteessa massiivinen Ruotsiin muutto pienensi Suomen väkilukua.

Väestön ikä- ja sukupuolijakauma

Suomen väestö jakautuu iän ja sukupuolen mukaan siten, että alle 55-vuotiaissa suomalaisissa on miehiä enemmän kuin naisia. Tätä vanhemmissa ikäryhmissä on taas naisia enemmän kuin miehiä. Ikäryhmässä 20–54-vuotiaat on miehiä 43 200 henkilöä eli 3,6 prosenttia enemmän kuin naisia.

Väestöryhmät

Väestö kansalaisuuden mukaan 31.12.2016:

• Suomen kansalaiset 95,57 prosenttia (5 259 658)
•  Viron kansalaiset 0,94 prosenttia (51 499)
•  Venäjän kansalaiset 0,56 prosenttia (30 970)
•  Ruotsin kansalaiset 0,15 prosenttia (8 040)

Suomen väestöstä oli ulkomaiden kansalaisia 4,4 prosenttia, ja 6,5 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä.

Kielet

Pääartikkeli: Suomen kielipolitiikka

Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomea puhuu äidinkielenään 88,3 prosenttia ja ruotsia 5,3 prosenttia väestöstä. Suomi on Viron ja Unkarin ohella yksi kolmesta itsenäisestä valtiosta, jonka valtakieli on suomalais-ugrilainen. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat kolme saamelaiskieltä inarinsaame, pohjoissaame ja koltansaame (äidinkielenä yhteensä noin 1 900:llä) sekä romanikieli (ks. Suomen romanit), tataari (ks. Suomen tataarit) ja suomalainen viittomakieli. Maan pienin perinteisiin vähemmistökieliin kuuluva kieli on suomenruotsalainen viittomakieli (noin 150 käyttäjää). Saamelaisten sekä romanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu perustuslaissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kielet. Vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä Suomessa on asunut autonomian ajalla enimmillään noin 50 000, 2000-luvun alussa noin 35 000, enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Suomen somalit ovat kasvaneet 1990-luvun alusta lähtien käytännössä nollasta merkittäväksi vähemmistöksi. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa ainakin 37 kielellä on yli 1 000 puhujaa.

Väestö kielen mukaan

Suurimmat kieliryhmät vuoden 2016 lopussa:

Sija Kieli Määrä 1. suomi 4 857 795 2. ruotsi 289 540 3. venäjä 75 444 4. viro 49 241 5. arabia 21 783 6. somali 19 059 7. englanti 18 758 8. kurdi 12 226

Sija Kieli Määrä 9. kiina 11 334 10. persia 10 882 11. albania 9 791 12. vietnam 9 248 13. thai 9 047 14. espanja 7 449 15. turkki 7 403 16. saksa 6 256

Uskonnot

Uskonnot Suomessa

Vuosi	Suomen ev.lut. kirkko	Suomen ortodoksinen kirkko	Muut	Uskontokuntiin kuulumattomat
1900	98,1 %	1,7 %	0,2 %	0,0 %
1950	95,0 %	1,7 %	0,5 %	2,8 %
1980	90,3 %	1,1 %	0,7 %	7,8 %
1990	87,8 %	1,1 %	0,9 %	10,2 %
2000	85,1 %	1,1 %	1,1 %	12,7 %
2005	83,2 %	1,1 %	1,2 %	14,5 %
2006	82,5 %	1,1 %	1,2 %	15,1 %
2007	81,8 %	1,1 %	1,3 %	15,9 %
2008	80,7 %	1,1 %	1,3 %	16,9 %
2009	79,9 %	1,1 %	1,3 %	17,7 %
2010	78,3 %	1,1 %	1,4 %	19,2 %
2011	77,3 %	1,1 %	1,5 %	20,1 %
2012	76,4 %	1,1 %	1,4 %	21,0 %
2013	75,3 %	1,1 %	1,4 %	22,1 %
2014	73,8 %	1,1 %	1,5 %	23,5 %
2015	73,0 %	1,1 %	1,6 %	24,3 %
2016	72,0 %	1,1 %	1,6 %	25,3 %

Turun tuomiokirkko on Suomen tunnetuimpia historiallisia rakennuksia.

Pääartikkeli: Uskonto Suomessa

Katso myös: Suomen rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat

Kristinusko saapui Suomeen 1100-luvulta lähtien, mutta maaseudun kansanuskossa säilyi esikristilliseltä ajalta juontuvia piirteitä 1800-luvulle saakka.

Vuoden 2016 lopussa 72,0 prosenttia kansasta kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toiseksi suurin kirkkokunta on ortodoksinen kirkko, johon kuuluvia on 1,1 prosenttia. Suomen perustuslaissa luterilaisella kirkolla on erityisasema ja myös ortodoksisesta kirkosta on olemassa erityislaki ja niillä on eräissä suhteissa valtionuskontoon verrattava asema, mutta uskonnonvapaus eli mahdollisuus muiden uskontojen harjoittamiseen on turvattu lailla. Uskontokuntiin kuulumattomien osuus on lisääntynyt viime vuosina. Vuoden 2016 lopussa uskontokuntiin kuulumattomia oli 25,3 prosenttia. Lisäksi noin 47 000 suomalaista eli vajaa prosentti väestöstä kuuluu yhdistysmuotoisiin helluntaiseurakuntiin, jotka eivät ole rekisteröityneet uskonnollisiksi yhdyskunniksi.

Rekisteröityneet yli tuhannen jäsenen uskonnolliset yhdyskunnat vuoden 2011 lopussa:

1. Jehovan todistajat 19 001
2. Suomen Vapaakirkko 14 789
3. Katolinen kirkko Suomessa 11 091
4. Suomen Helluntaikirkko 6 876
5. Suomen Adventtikirkko 3 553
6. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko 3 208
7. Suomen Baptistiyhdyskunta 2 320
8. Ortodoksinen Pyhän Nikolauksen seurakunta 2 202
9. Helsinki Islam Keskus 2 036
10. Suomen Islamilainen Yhdyskunta 1 381
11. Suomen Metodistikirkko 1 342
12. Helsingin ja Turun juutalaiset seurakunnat 1 198
13. Tampereen Islamin Yhdyskunta 1 000

Terveys

Suomessa kansanterveyslaki määrää kansanterveystyön kunnan vastuulle. Työ jaetaan sairaanhoitoon ja ehkäisevään terveydenhoitoon. Jokaisen kunnan on tarjottava tietyt perusterveyspalvelut, joita ei kuitenkaan määritellä yksityiskohtaisesti. Kunnassa on oltava terveydenhoitopalveluja varten terveyskeskus ja mahdollisia sivutoimipisteitä. Terveydenhoidon kalleuden vuoksi useat kunnat ovat perustaneet kansanterveystyön kuntayhtymiä. Kunta voi myös hoitaa terveyspalvelut ostamalla palvelut toiselta kunnalta tai yksityiseltä palvelun tuottajalta.

Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja ”äitiyspakkaus”, joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita kuten vaatteita, vaippoja ja tuttipulloja. Kolmasosa valitsee rahan tarvikepakkauksen sijaan. Perheet, joissa on alle 17-vuotiaita lapsia, saavat myös avustuksia valtiolta. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18-vuotiaaksi.

Suurimpia kuntia

Katso myös: Luettelo Suomen kunnista

Suomen suurimmat kunnat 31. joulukuuta 2023.

Sija	Kaupunki	Asukasluku	Sija	Kaupunki	Asukasluku
1.	Helsinki	674 963	11.	Kouvola	78 876
2.	Espoo	314 152	12.	Joensuu	78 060
3.	Tampere	255 066	13.	Lappeenranta	73 016
4.	Vantaa	247 447	14.	Vaasa	68 969
5.	Oulu	214 651	15.	Hämeenlinna	68 303
6.	Turku	201 889	16.	Seinäjoki	66 157
7.	Jyväskylä	147 821	17.	Rovaniemi	65 285
8.	Kuopio	124 011	18.	Mikkeli	51 916
9.	Lahti	120 700	19.	Porvoo	51 293
10.	Kouvola	88 407	20.	Salo	54 461

Koulutus

Pääartikkeli: Koulutus Suomessa

Helsingin yliopiston päärakennus

15 vuotta täyttäneiden suomalaisten koulutusaste vuonna 2013.

Suomessa on lainsäädännöllinen oppivelvollisuus 7–16-vuotiaille. Suurin osa aloittaa seitsemän vuoden iässä tyypillisesti yhdeksänvuotisen peruskoulun. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat ammatillinen perustutkinto ja lukio, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuotta. Kunnat hallitsevat alueensa peruskouluja, lukioita ja osaa ammatillisista oppilaitoksista.

Korkeakoulujärjestelmä jakautuu yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin samaan tapaan kuin Saksassa. Yliopistojen tehtävänä on omien alojensa ylin opetus ja tutkimus. Ammatillisesti suuntautunutta koulutusta annetaan lisäksi ammattikorkeakouluissa, jotka ovat kuntien ja yksityisten säätiöiden omistamia. Korkeakoulujen rahoitus määräytyy opetusministeriön kanssa tehdyillä tulossopimuksilla, joissa määritetään korkeakoulun tutkintotavoitteet. Tutkimusta korkeakoulut tekevät pääasiassa Suomen akatemian ja Teknologian kehittämiskeskuksen myöntämällä rahoituksella. Korkeakoulujärjestelmä on hajautettu alueellisesti, jotta voitaisiin taata koulutuksen tasa-arvoinen saanti maan eri osissa.

Ressun lukio Helsingissä on yksi Suomen vanhimpia suomenkielisiä oppikouluja. Koulun edessä Elias Lönnrotin muistomerkki.

Korkeakoulujen opetuskieli on pääasiallisesti suomi, mutta ruotsinkielisen väestönosan tarpeisiin järjestetään myös ruotsinkielistä yliopisto- ja ammattikorkeakoulutusta. Kansainvälistymisen myötä käytännössä kaikki korkeakoulut tarjoavat opetusta myös vierailla kielillä, pääasiassa englanniksi. Henkilökuntaa on opiskelijaa kohti kansainvälisesti vähän. Opetus on ilmaista yliopistotasolle saakka, ja lisäksi opiskelijat saavat opintotukena opintorahaa, asumistukea sekä valtion takaamaa lainaa. Korkeakoulututkinnon suorittavien osuus ikäluokasta on kansainvälisesti katsoen korkea. Pääasiallisena tutkintona yliopistoissa on maisterin tai ylempi korkeakoulututkinto, ammattikorkeakouluissa puolestaan ammattikorkeakoulututkinto, joka rinnastetaan useimmissa yhteyksissä alempaan korkeakoulututkintoon. Keskeytysprosentit vaihtelevat voimakkaasti aloittain. Yleisintä keskeyttäminen on yliopistoissa humanistisella ja luonnontieteellisellä alalla, ammattikorkeakouluissa puolestaan tekniikan alalla. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen vie keskimäärin 5,1 vuotta tehollista työaikaa, mutta opiskelijoiden työnteko pidentää opintoihin kuluvaa kokonaisaikaa.

Suurin osa peruskoulun käyneistä suomalaisista osaa hyvin englannin kieltä ja hieman ruotsia. Suomea ja ruotsia opetetaan kaikille suomalaisille äidinkielenä tai vieraana kielenä. Lisäksi saksaa on opiskeltu lukioissa melko yleisesti. Suomen 15-vuotiaiden koululaisten saamien pisteiden keskiarvot olivat Hongkongin, Japanin ja Etelä-Korean ohella yksiä korkeimmista eräässä PISA-tutkimuksessa. Suomalaisten menestystä PISA-kokeissa on selitetty kansallisella vuonna 1996 käynnistetyllä luonnontieteet ja matematiikka -ohjelmalla (LUMA), heikoimpienkin koululaisten hyvillä suorituksilla ja tasa-arvoisuudella koulutuksessa perheen sosioekonomisesta taustasta huolimatta. Suomalaisista yliopistoista kansainvälisissä vertailuissa parhaiten on menestynyt Helsingin yliopisto, joka erään vuonna 2015 tehdyn arvion mukaan on maailman 76. paras yliopisto.

Vuosittain yli 40 % Suomen työvoimasta osallistuu epämuodolliseen työhön liittyvään koulutukseen tai harjoitteluun. Tämä vastaa monia teollisuusmaita kuten Tanska ja Yhdysvallat.

Kulttuuri

Pääartikkeli: Suomalainen kulttuuri

Savusauna Enonkoskella. Saunominen on merkittävä suomalaisuutta edustava perinteen muoto. Savusaunoja on vain prosentin verran kaikista saunoista.

Laajassa mielessä Suomi on ollut lähes koko historiansa ajan länsimaisen kulttuurin piirissä. Kulttuuriin on keskeisesti vaikuttanut läntinen kristillinen perinne katolisessa ja protestanttisessa muodossaan.

Suomalainen kulttuuri sai vanhastaan vaikutteita varsinkin Saksasta sekä Ruotsista, jonka osa Suomi oli noin 700 vuotta. Itä-Suomen ja Karjalan alueille tuli jo varhain vaikutusta myös venäläis-ortodoksiselta kulttuurialueelta. Myöhemmin suomalaiseen kulttuuriin on vaikuttanut voimakkaasti yhdysvaltalainen ja kansainvälinen populaarikulttuuri. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja luonnonläheisyydellä.

Suomalaisessa kulttuurissa on ollut jakoja maantieteellisesti ja väestöryhmittäin, mutta kulttuurit ovat sittemmin voimakkaasti sulautuneet. Esimerkiksi alueittaiset murre-erot ovat edelleen havaittavissa. Vähemmistöt ylläpitävät omia kulttuurisia piirteitään, huomattavina saamelaisten, romanien ja suomenruotsalaisten alakulttuurit. Koska maan kaupungistuminen on myöhäistä perua, suurella osalla suomalaista on sidos maaseutuun ja syrjäisiin asuinkeskuksiin. Suurempiin asutuskeskuksiin muuttaneet suomalaiset esimerkiksi viettävät usein vapaa-aikaa maaseudulla, erityisesti vesistöjen äärellä.

Kirjallisuus

Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus

Suomen kansalliskirjailija Aleksis Kivi.

Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielen luomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulta lähtien, 1800-luvulle asti tosin lähinnä vain virsiä ja muuta uskonnollista kirjallisuutta sekä lakitekstejä. Mikael Agricolaa pidetään suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isänä. Maan kansallisrunoilija on Johan Ludvig Runeberg, jonka tunnetuin teos on Vänrikki Stoolin tarinat. Suomen kansalliseepoksen Kalevalan koonnut Elias Lönnrot eli kuitenkin 1800-luvulla, ja aloitti näihin aikoihin suomenkielisen kirjallisuuden perinteen kokoamalla kirjan karjalaisista kansallislauluista. Suomenkielisen romaanikirjallisuuden perustaja oli Aleksis Kivi vuonna 1870 ilmestyneellä Seitsemällä veljeksellään. Häntä seurasivat muun muassa Juhani Aho ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin huomionsa keskittänyt Minna Canth. Lyriikan puolella Eino Leino kehitti kalevalaisvaikutteista, kansallisromanttista tyyliä. F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939 etenkin maaseutuväestön kuvauksistaan. Toisen maailmansodan jälkeen Mika Waltarin ja Tove Janssonin kirjat tulivat hyvin suosituiksi myös ulkomailla.

Ruotsinkielisessä runoudessa 1900-luvun alkupuolen modernistit, kuten Edith Södergran ja Elmer Diktonius saavuttivat kansainvälistäkin huomiota. Suomenkielinen runous siirtyi modernismiin toisen maailmansodan jälkeen tärkeimpinä niminään muun muassa Paavo Haavikko ja myöhemmin Pentti Saarikoski. Väinö Linna kuvasi kansakunnan kohtalonvuosia uusista näkökulmista romaaneissaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat muun muassa humoristit Arto Paasilinna, Jari Tervo, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen sekä lukuisat kotimaiset dekkaristit. Myös historialliset romaanit ovat Suomessa suosittu tyylilaji, jota edustavat esimerkiksi Kaari Utrio ja Laila Hirvisaari.

Musiikki

Pääartikkeli: Suomalainen musiikki

Taidemusiikki

Jean Sibelius on Suomen kansallissäveltäjä.

Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Sama sävel on käytössä myös Viron kansallislaulussa. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka suomalaisille tunnetuin sävellys on Finlandia. Suomea on kutsuttu ”taidemusiikin suurvallaksi”, koska toisen maailmansodan jälkeen rakennetun musiikkiopisto- ja konservatorio-järjestelmän avulla Suomesta on tullut väkilukuun suhteutettuna suuri määrä maailmanluokan kapellimestareita kuten Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä ja Mikko Franck; oopperalaulajia kuten Karita Mattila, Soile Isokoski, Martti Talvela ja Matti Salminen sekä Olli Mustosen ja Pekka Kuusiston kaltaisia solisteja ja säveltäjiä kuten Einojuhani Rautavaara, Magnus Lindberg ja Kaija Saariaho.

Taidemusiikin juuret Suomessa eivät ole niin syvät kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maissa eikä renessanssin ja barokin ajalta tunneta suomalaisia säveltäjiä. Musiikkielämä alkoi syntyä vasta wieniläisklassismin lopulla: muun muassa Turun Soitannollinen Seura -seura perustettiin vuonna 1790. Tämän aikakauden merkittävin säveltäjä oli Bernhard Henrik Crusell. Varhaisromantiikan ajan keskeinen vaikuttaja oli nykyisin ”Suomen musiikin isäksi” nimitetty saksalaissyntyinen Fredrik Pacius, joka toimi Helsingin yliopistossa musiikinopettajana. 1800-luvun puolesta välistä aina toiseen maailmansotaan asti keskeinen Suomen taidemusiikin tyylisuunta oli myöhäisromantiikka ja etenkin kansallisromantiikka, jonka keulahahmo oli Jean Sibelius. Kansainvälisestikin laajalti tunnetun Sibeliuksen vaikutus Suomen musiikkielämään oli mittava. Ensimmäiset suomalaiset modernistit, muun muassa impressionismista ja ekspressionismista vaikutteita saaneet Väinö Raitio (1891–1945) ja Aarre Merikanto ilmaantuivat musiikkielämään jo 1920-luvulla, mutta heidän modernisminsa ei kuitenkaan horjuttanut romantiikan valta-asemaa.

1950-luvulla modernismi rantautui Suomeen toden teolla niin sanotun modernismin toisen aallon myötä, jossa siirryttiin jo 12-säveljärjestelmään ja muihin uusiin sävellystekniikoihin. Ensimmäisiä suomalaisia kaksitoistasäveljärjestelmää käyttäneitä säveltäjiä oli Erik Bergman. 1950-luvulla käytettiin myös sarjallisuutta ja sointi- ja kenttätekniikoita. 1970-luvulla alkoi suomalaisen oopperan renessanssi Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sointimaailmaltaan perinteisten, niin sanottujen karvalakkioopperoiden myötä, mutta toisaalta nuoret säveltäjät ja muusikot toivat eurooppalaista radikaalia modernismia Suomeen muun muassa Korvat auki -yhdistyksen piirissä. Monet näistä 1970-luvun nuorista radikaaleista, kuten Kaija Saariaho, Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen ovat nousseet kansainväliseen kuuluisuuteen 1980- ja 1990-lukujen aikana.

Populaarimusiikki

Populaarimusiikkiin syntyi 1970-luvulla käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Juice Leskinen, Dingo, Hurriganes ja Eppu Normaali. Suomalaiset rockyhtyeet ovat tavoitelleet ulkomaisen yleisön suosiota 1970-luvulta lähtien, mutta esimerkiksi Wigwamin saamat myönteiset arvostelut eivät johtaneet läpimurtoon.

Ensimmäinen ulkomailla lyhytaikaista menestystä saanut yhtye oli Hanoi Rocks. 1990-luvun lopulta alkaen suomalainen populaarimusiikki on saanut laajempaa menestystä ulkomailla. Konemusiikkiyhtyeistä Bomfunk MC’s teki yhden Keski-Euroopassa menestyneen singlen ja Darude kaksi. Rockyhtye The Rasmus sekä metallimusiikkiyhtyeet HIM, Nightwish, Sonata Arctica, Children of Bodom ja Stratovarius ovat julkaisseet albumeita, jotka ovat menestyneet eri puolilla maailmaa. HIM sai eräästä albumistaan Yhdysvalloissa kultalevyn. Selloilla metallia soittava Apocalyptica on saanut myös suosiota. Maailmanmusiikkia edustava kansanmusiikkiyhtye Värttinä on sekin menestynyt ulkomailla. Suomalainen hardcore punk on niin ikään menestynyt hyvin ulkomailla, esimerkiksi Terveet Kädet ja Rattus (yhtye).

Suomen menestys Eurovision laulukilpailuissa on ollut pääosin melko huonoa , mutta vuonna 2006 kisat voitti Lordi kappaleellaan Hard Rock Hallelujah ja teki uuden piste-ennätyksen 292, joka säilyi vuoteen 2009 asti.

Kuvataide

Akseli Gallen-Kallela, Sammon puolustus, 1896.

Pääartikkeli: Suomen taide

Kuuluisia suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Pekka Halonen, Eila Hiltunen, Yrjö Liipola, Tyko Sallinen, Helene Schjerfbeck ja Hugo Simberg.

Helsingissä sijaitsevat muun muassa Valtion taidemuseoon kuuluvat Ateneumin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo sekä yksityinen Amos Andersonin taidemuseo. Sekä Turun taidemuseolla että Tampereen taidemuseolla on huomattavat taidekokoelmat. Pohjoisempia merkittäviä taidemuseoita edustavat muassa Oulun taidemuseo, Kemin taidemuseo, Aineen taidemuseo ja Rovaniemen taidemuseo.

Nykytaiteilijoista kansainvälisesti tunnettuja ovat esimerkiksi Ranskassa asuva Hannu Väisänen, Haitin kunniakonsuli Juhani Palmu, muotokuvamaalari Fritz Jakobsson ja marginaalikulttuurin mestari Tom of Finland.

Arkkitehtuuri

Pääartikkeli: Suomen arkkitehtuuri

Elokuva

Pääartikkeli: Suomalainen elokuva

Suomalainen elokuva syntyi 1900-luvun alkupuoliskolla pian elokuvan keksimisen jälkeen. Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli Salaviinanpolttajat, joka sai ensi-iltansa vuonna 1907. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuitenkin tyrehdytti suomalaisen elokuvateollisuuden väliaikaisesti. Sodan jälkeen elokuva koki Suomessa nousukauden kun Erkki Karu perusti elokuvayhtiö Suomi-Filmin (entinen Suomen Biografi) vuonna 1919. Ennen vuotta 1920 valmistuneet suomalaiset näytelmäelokuvat ovat tuhoutuneet tai kadonneet tyystin lukuun ottamatta katkelmaa Teuvo Puron Sylvistä (1913). Vanhin jälkipolville kokonaisuudessaan säilynyt suomalainen näytelmäelokuva on niin ikään Puron ohjaama Ollin oppivuodet (1920). Ensimmäinen ulkomaillakin esitetty suomalaiselokuva on vuonna 1922 valmistunut Anna-Liisa, jota esitettiin myös Ruotsissa. Äänielokuva löi itsensä läpi maailmalla 1920-luvun loppupuoliskolla ja ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva Tukkipojan morsian valmistui 1931. Vuonna 1933 Suomi-Filmistä lähtenyt Karu perusti uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuus. SF:n alkuaikoina julkaisemia elokuvia olivat muun muassa Meidän poikamme ilmassa ja Pohjalaisia. Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa. Ajan tunnettuja näyttelijöitä olivat muun muassa Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti. Heidän ensimmäinen yhteiselokuvansa Kaikki rakastavat sai ensi-iltansa syksyllä 1935.

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana Suomessa tuotettiin runsaasti isänmaallispaatoksellisia draamaelokuvia sekä todellisuuspakoisia epookkielokuvia ja komedioita. Vain harvassa teoksessa oli suoria viittauksia meneillään olevaan suursotaan. Materiaalipula pani mielikuvituksen koetukselle. Suuret yhtiöt tuottivat useita menestyselokuvia, kuten SF:n Kulkurin valssi, Kaivopuiston kaunis Regina, Valkoiset ruusut ja Suomisen perhe -elokuvasarja. Erityisesti 1940-luvun suosikki valkokankailla oli Lea Joutseno, joka tähditti muun muassa Valentin Vaalan reippaita komediaelokuvia. Sodan jälkeen materiaalipula alkoi vähitellen helpottua. Vuosikymmenen loppupuolella valmistuivat muun muassa Vaalan Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä ja Ihmiset suviyössä sekä Särkän Katupeilin takana. Esa Pakarisen johdolla esiteltiin niin kutsuttu rillumarei-elokuva 1950-luvun alkupuolella. Kriitikot inhosivat, kansa rakasti. Kymmenen vuotta sodan päättymisestä valmistui Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas. 1955 julkaistun elokuvan ohjasi Edvin Laine ja se on edelleen kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa.

Tunnettuja suomalaisia elokuvantekijöitä ovat muun muassa näyttelijä ja käsikirjoittaja Spede Pasanen, jonka suosituimpia luomuksia on Uuno Turhapuro -elokuvasarja, sekä kansainvälistäkin suosiota kerännyt elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on yksi Suomen elokuvahistorian kansainvälisesti menestyneimpiä elokuvia. Se oli Oscar-ehdokkaana ja voitti Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Vuoden 1990 jälkeen vaikuttaneista ohjaajista mainittakoon Aleksi Mäkelä, jonka elokuvat (muun muassa Häjyt, Pahat pojat ja Matti) ovat olleet yleisömenestyksiä. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella myös suomalaiset animaatiot nostivat suosiotaan maailmalla, etunenässä poroseikkailu Niko – Lentäjän poika.

Valokuvaus Suomessa

Pääartikkeli: Valokuvaus Suomessa

I. K. Inha: Päijänne,1913–1914. Suomen valokuvataiteen museo. Kuva jäi pitkäksi aikaa suomalaisen maisemavalokuvauksen peruskaavaksi.

Henrik Cajander kuvasi 3. marraskuuta 1842 Turussa ensimmäisen suomalaisen dagerrotyypin. 1850-luvulla jo kaikissa suurimmissa kaupungeissa toimi valokuvaajia. Yleisempää merkitystä valokuvaus sai 1860-luvulla, jolloin etenkin muotokuvia ja kaupunkikuvia voitiin alkaa monistaa. 1880-luvulla maisemasta tuli suomalaisen valokuvauksen keskeisalue.

Maailmansotien välisen ajan kuvaajia olivat muun muassa Vilho Setälä, Eino Mäkinen, Heikki Aho ja Björn Soldan. Sekä talvi-, että jatkosodasta reportaaseja tehneillä TK-kuvaajilla oli jo käytössään pienkamerat ja jonkin verran myös värifilmiä.

1950-luvulla valokuvataide miellettiin omaksi, usein kameraseuroissa vaalituksi erilliseksi alueekseen. Johtavia valokuvaajia olivat Matti A. Pitkänen, Pauli Huovila, Matti Poutvaara, Salme Simanainen sekä Otso ja Matti Pietinen.

Valokuvataiteesta tuli aktiivinen osa kuvataiteita 1980-luvulta lähtien. Nykytaiteessa valokuvaa käyttävien tekijöiden ja yleisön lukumäärä on moninkertaistunut, kenttä kansainvälistynyt ja valokuvaus on digitalisoituneessa kulttuurissa, osana uutta mediaa saanut 2000-luvun alkua leimanneita ilmenemismuotoja ja toimintatapoja. Tunnetuimpia uudemmista valokuvaa ilmaisukeinonaan käyttävistä nykytaiteilijoista ovat esimerkiksi Elina Brotherus, Jari Silomäki, Saara Ekström, Stefan Bremer ja Ismo Hölttö.

Viestimet

Helsingissä sijaitsevassa Sanomatalossa on muun muassa Ilta-Sanomien, Helsingin Sanomien, Taloussanomien ja Nelosen uutisten toimitukset.

Katso myös: Luettelo suomalaisista sanomalehdistä, luettelo Suomessa näkyvistä televisiokanavista ja luettelo suomalaisista radioasemista

Suomessa pyrittiin 1990-luvun aikana määrätietoisesti tietoyhteiskunnan kärkijoukkoon, mutta 2010-luvulle tultaessa tavoitteista on luovuttu ja Suomi on tietoyhteiskunnan kehityksessä lähinnä keskikastia. Suomessa ilmestyy vuosittain noin 370 sanomalehteä ja 5 500 aikakauslehteä. Kirjoja julkaistaan vuodessa 14 000. Suomen luetuin päivälehti on Helsingin Sanomat, jonka levikki vuonna 2012 oli 337 962. Lehdellä on keskimäärin 859 000 lukijaa. Helsingin Sanomien julkaisija Sanoma on Pohjoismaiden johtava viestintäkonserni, jonka muita Suomessa julkaisemia sanomalehtiä ovat muun muassa Ilta-Sanomat ja Taloussanomat. Toinen Suomen mainosrahoitteisen viestinnän merkittävimmistä tekijöistä, Alma Media, julkaisee yli 30 sanomalehteä, mukaan lukien Aamulehti, Iltalehti ja Kauppalehti.

Suomessa, kuten monissa Euroopan maissa, television käyttö on maksullista. Valtiollisen viestintäyhtiö Yleisradion toiminta kustannetaan erillisellä Yle-verolla. Suomen suurin kaupallinen televisiokanava on vuonna 1957 perustettu MTV3, jonka omistaa ruotsalainen Bonnier. Suomen kuunnelluin radiokanava on Yle Radio Suomi, joka koostuu 20 maakuntaradiosta sekä valtakunnallista ohjelmaa lähettävästä kanavatoimituksesta. Suosituin kaupallinen radiokanava on Radio Nova.

Urheilu

Juoksija Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen Helsingin olympialaisissa 1952.

Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue on voittanut kahdesti MM-kultaa.

Pääartikkeli: Suomen urheilu

Suomi on saavuttanut eniten olympiakultaa ja olympiamitaleita suhteessa valtion väkilukuun. Suomalaiset pitävät itseään urheilukansana, ja monien muiden vastaitsenäistyneiden kansojen tavoin suomalaiset muodostivat erityisesti 1900-luvun alussa kansallista identiteettiään urheilusaavutusten avulla. Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä pesäpallo oli suosittu urheilulaji, mutta sen paikan seuratuimpana urheilulajina on sittemmin ottanut jääkiekko. Määrällisesti eniten harrastajia on jalkapallossa, joka nousi vuonna 2014 myös Suomen arvostetuimmaksi urheilulajiksi .

1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola olivat aikansa parhaimpia juoksijoita. Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita yhdeksällä kultaisella olympiamitalillaan. Painija Kustaa Pihlajamäki oli 1920-luvulla menestynyt painija kahdella olympiakullallaan. Painija Werner Weckman oli ensimmäinen suomalainen joka hankki Suomelle olympiakullan. Luistelija Claes Thunberg saavutti talviolympialaisissa 1920-luvulla menestystä, jota verrattiin Nurmen suorituksiin kesäkisojen puolella. Matti Järvisestä tuli maailmansotien välillä maailman siihen asti paras keihäänheittäjä.

Veikko Hakulisesta tuli 1950-luvulla yksi kaikkien aikojen hiihtourheilijoista. Vielä aktiiviaikanaan hän sai manttelinperijän Eero Mäntyrannasta.

Ralliajajat Rauno Aaltonen ja Timo Mäkinen olivat suomalaisen autourheilun airuita 1960-luvulla menestyessään muun muassa maineikkaassa Monte Carlon rallissa. Heitä seurasivat huipulla 1970-luvulla Hannu Mikkola, Ari Vatanen ja Markku Alen. Juha Kankkusesta tuli nelinkertainen maailmanmestari ja samaan pystyi myöhemmin myös Tommi Mäkinen. 2000-luvulla MM-aateliin liittyi vielä Marcus Grönholm.

Autoilun arvostetuimmassa luokassa Formula 1:ssä Keijo ”Keke” Rosberg saavutti maailmanmestaruuden 1982 ja Mika Häkkinen ylsi samaan kaksi kertaa 1990-luvun lopulla. Kimi Räikkösestä tuli kolmas suomalainen F1-mestari vuonna 2007.

Lasse Virén palautti 1970-luvulla suomalaisen juoksu-urheilun kunnian saavuttaessaan kaksissa peräkkäisissä olympialaisissa yhteensä neljä kultaa 5 000 ja 10 000 metrin matkoilla.

Soutaja Pertti Karppinen saavutti kolme perättäistä kultaa olympiakisoissa 1976–1984.

Suomalaiset nousivat 1990-luvulla huipulle yhdessä maailman kilpailluimmista lajeista: uinnissa. Jani Sievinen ja Antti Kasvio johtivat uintitriumfia 1990-luvulla ja Hanna-Maria Seppälä on jatkanut allasmenestystä 2000-luvulla.

Nykyisin suomalaiset menestyvät yleisurheilun sijaan esimerkiksi mäkihypyssä, jääkiekossa ja muissa talviurheilulajeissa sekä lentopallossa ja moottoriurheilussa. Eräitä viime aikojen menestyneitä suomalaisurheilijoita ovat olleet mäkihyppääjä Janne Ahonen, maastohiihtäjät Krista Lähteenmäki, Aino-Kaisa Saarinen ja Virpi Kuitunen, ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen, taitoluistelijat Laura Lepistö ja Kiira Korpi, formulakuljettajat Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas, jääkiekkoilijat Jari Kurri, Teemu Selänne ja veljekset Saku Koivu ja Mikko Koivu, jalkapalloilijat Jari Litmanen ja Sami Hyypiä, lumilautailijat kaksinkertainen MM-kultamitalisti Antti Autti, olympia- ja MM-mitalisti Peetu Piiroinen, Petja Piiroinen ja olympiapronssimitalisti Markku Koski sekä painija Marko Yli-Hannuksela, nyrkkeilijät Amin Asikainen, Robert Helenius ja Eva Wahlström, keihäänheittäjät Aki Parviainen ja Tero Pitkämäki, moukarinheittäjä Olli-Pekka Karjalainen ja kuulantyönnön olympiakultamitalisti Sydneystä 2000 Arsi Harju.

Katso myös

• Suomen aluejako
• Suomen juhlapäivät
• Suomalainen keittiö
• Suomen kansallissymbolit
• Suomi kansainvälisissä vertailuissa

Lähteet

• Haapala, Pertti: Kun yhteiskunta hajosi: Suomi 1914–1920. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1532-9.
• Haapala, Pertti: ”Monta totuutta”, teoksessa Hoppu, Tuomas (toim.) et al.: Tampere 1918. Tampere: Vapriikki, 2008. ISBN 978-951-609-369-0.
• Honkanen, Tarja; Marjomäki, Heikki; Pakola, Eija & Rajala, Kari: Yhteiskunnan tuulet 9. Otava, 2006. ISBN 951-1-19066-0.
• Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY sanakirjat. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
• Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29500-0.
• Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3.
• Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko: Suomen historia. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27217-5.
• Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Suomentanut Marketta Klinge. Espoo: Schildt, 1997. ISBN 951-50-0682-1.
• Kohi, Palo, Päivärinta, Vihervä: Forum – Suomen historian käännekohtia. Otava, 2006. ISBN 951-1-21237-0.
• Meinander, Henrik: Suomen historia: Linjat, rakenteet, käännekohdat. (Finlands historia: Linjer, strukturer, vändpunkter, 2006.). Suomentanut Paula Autio. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30809-9.
• Pulma, Panu: ”Rauhoituspolitiikan kausi”, teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.
• Rislakki, Jukka & Lahti-Argutina, Eila: Meillä ei kotia täällä: Suomalaisten loikkarien joukkotuho Uralilla 1938. Otava, 1997. ISBN 951-1-14851-6.
• Suomen perustuslaki 11.6.1999/731 Finlex. Oikeusministeriö, Edita Publishing Oy.
• Tikka, Marko: Terrorin aika. Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7051-0.
• Vares, Vesa: Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919: Myytti ja todellisuus. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9.
• Zetterberg, Seppo & Tiitta, Allan (toim.): Suomi kautta aikojen. Helsingissä: Otava, 1992. ISBN 951-1-11078-0.

Aiheesta muualla

• Sitaatteja aiheesta Suomi Wikisitaateissa

Kuuntele tämä artikkeli (tiedot)

noicon

Puhuttu Wikipedia

Audiotiedosto luotu 30. toukokuuta 2008 eikä tiedosto sisällä myöhemmin tehtyjä muutoksia. (Kuunteluohjeet)

Lisää puhuttuja artikkeleita

Hallinto

• Suomi.fi – Suomen julkishallinnon verkkopalveluiden yhteinen osoite
• Suomen valtioneuvosto
• Suomen presidentti
• Suomen eduskunta

Muut

• Tilastokeskus – Suomi lukuina
• Findikaattori – tilastotietoa yhteiskunnasta
• Tietoa Suomesta 15 kielellä
• Agricola Suomen historiaverkko
• Visit Finland – Matkailun edistämiskeskuksen matkailusivusto
• Suomi Google Maps -karttapalvelussa