Rannikkotykistö

1800-luvulta peräisin oleva rannikkotykki Suomenlinnassa Helsingissä.

Yhdysvaltalainen järeä rannikkotykki vuonna 1931.

152 mm rannikkotykki Färösundissa Ruotsissa.

Saksalaiset tykkimiehet lataavat rannikkotykkiä Finnmarkissa Norjassa vuonna 1943.

Rannikkotykistö on meritse (tai muuten vesitse) tapahtuvien hyökkäysten torjuntaan tarkoitettu rannikolle sijoitettu asejärjestelmä. Rannikkotykistö on ollut osa asevoimia useimmissa Euroopan maissa, Saksassa, Skandinavian maissa, Venäjän keisarikunnassa ja Neuvostoliitossa. Rannikkotykistö on osa rannikkopuolustusta, johon osallistuvat merivoimat ja liikkuvat rannikkojoukot (muun muassa rannikkojääkärit) ilmavoimien tukemina.

Rannikkotykistön kulta-aikaa erillisenä aselajina oli 1900-luvun alku. Sen rungon muodostivat kiinteät, suurikokoiset, pitkäkantamaiset tykit ja kanuunat, jotka ampuivat räjähtäviä ammuksia. Tykkeihin liittyi monimutkainen järjestelmä liikkuviin maaleihin tähtäämiseksi. Suomessa tätä kehitysvaihetta edustaa muun muassa Helsingin edustalla Kuivasaaressa sijaitseva 12-tuumainen (305 mm) rannikkotykki (ks. Suomenlinnan Rannikkotykistökilta) ja vastaavat tykit Örössä. Toisen maailmansodan jälkeen kiinteän tykistön alttius ilma- ja ohjushyökkäyksille on vähentänyt sen merkitystä. Tykistön etu verrattuna ohjuksiin on sen edullisuus. Lisäksi tykistöä voidaan käyttää myös varoitustulen antamiseen. Kuitenkin kiinteiden asemien haavoittuvuus ja staattisuus, pieni kantama verrattuna ohjuksiin (joiden kantama jopa yli 200 km) ja suhteellinen tehottomuus ovat johtaneet siihen, että kiinteän rannikkotykistön aika on loppumassa.

Rannikkotykistö Suomessa

Suomen rannikkotykistö kuuluu nykyään merivoimien alaisuuteen. Se huolehtii jatkuvasta tutka-, tähystys- ja vesikuunteluvalvonnasta yhdessä merivartioston kanssa. Rannikkolinnakkeet on varustettu 130 mm:n ja 100 mm:n tornikanuunoilla, joiden kantama on parhaimmillaan nykyisillä ammuksilla ja kranaateilla noin 30 km sekä tulevilla ammuksilla jopa 40 km. Kiinteän kaluston lisäksi on liikkuvaa tykistöä sekä meritorjuntaohjusjärjestelmiä, joiden kantama on yli 70 kilometriä. Ampuma-arvojen laskenta ja viestiliikenne on tietokoneistettu (ks. myöh.)

Suomessa kiinteän rannikkotykistön alasajo on jo aloitettu, ja viimeiset kiinteät rannikkotykit ovat tämän hetken suunnitelmien mukaan käytössä noin vuoteen 2020 saakka. Liikkuva tykistö ja kehittyneet ohjusjärjestelmät tulevat korvaamaan kiinteän tykistön.

Nyt lakkautettuja rannikkotykistön joukkoja on muun muassa Hangon Rannikkopatteristo (HanRPsto) Hangossa. Ainoa moottoroituun rannikkotykistöön kuulunut joukko-osasto on ollut Vaasan Rannikkopatteristo (VaaRPsto) Vaasassa vuodet 1952 – 1998.

Suomessa käytössä olevaan ohjuskalustoon kuuluuvat RBS15 (MtO85)- ja Spike-ER (Rannikko-ohjus 06) -ohjukset.

Oma laskinjärjestelmä ja eräänlainen ammunnanhallintajärjestelmäkokonaisuus kehitettiin 80-luvulla (RAVAL – Rannikkotykistön ammunnan ja valvonnan laskin). Vastaavasti RADAL oli Rannikkotykistön digitaalinen ammunnan laskin.

Luettelo Suomen rannikkotykeistä

Suomalaisissa rannikkotykeissä on käytetty nimitystä, jossa on putken kaliiperi millimetreinä, vinoviiva, putken pituus kaliipereina ja tyyppimerkintä. Tyyppimerkintä on joskus erotettu sanavälillä, joskus väliviivalla. Tässä luettelossa on käytetty sanaväliä. Moderneimmissa tykeissä vinoviivan sijaan käytetään sanaväliä, ja pituusmerkintäkin on yleensä jätetty pois. Ilmatorjuntatykeissä, jotka on muunnettu rannikkotykeiksi, käytetään pituusmerkinnän sijaan vuosilukua.

• 57/55 J (ensimmäinen yritys valmistaa rannikkotykkejä Suomessa, vain yksitoista valmistettu, käytettiin harjoitustykkinä 1950- ja 1960-luvuilla).
• 75/50 C (käytössä 1890-luvulta 1970-luvulle, sotien ajan kevyen rannikkotykistön pääase).
• 88 ItK 37 RMB (käytössä rannikkotykkinä 1970-luvulta 2000-luvun alkuun. Flak (saks.) tarkoittaa Flugabwehrkanonen, ilmatorjuntatykki).
• 100 TK 56 (käytössä rannikkotykkinä 1960-luvulta alkaen), T-55:n tornin pohjalta rakennettu. Erona vakauttimen puuttuminen.
• 130 TK (pääase 1980-luvulta alkaen).
• 130/50 N (sotasaalisase).
• 152/35 Mk (käytössä 1880-luvulta 1940-luvulle, 152/45 C -tykin edeltäjä).
• 152/50 T (pääase 1950-luvulta 1980-luvulle, käytössä 2000-luvulle) Tampellan modernisoima Canet.
• 152/45 C (käytössä 1890-luvulta 1980-luvulle, sotien ajan raskaan rannikkotykistön pääase. C-merkintä tarkoittaa Canettia).
• 203/50 VC (käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle).
• 203/45 C (käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle).
• 234/50 Be (käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle, Be-merkintä tarkoittaa Beetlehem Steelin valmistetta).
• 254/45 D (käytössä 1900-vuosikymmeneltä 1960-luvulle, sotien ajan järeän rannikkotykistön pääase. D-merkintä tarkoittaa Durlacheria).
• 305/52 O (käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle, O-merkintä tarkoittaa Obuhovia. Suomenlahden tykistösulun pääase).

Katso myös

• Suomalaisen rannikkotykistön kalusto (talvi- ja jatkosota)
• Tsushiman meritaistelu ja Suomi

Lähteet

• http://www.mil.fi/maavoimat/kalustoesittely/00138.dsp
• http://search.eb.com/eb/article?tocId=9024515&query=coastal%20artillery&ct=

Kirjallisuutta

• Ove Enqvist ja Heikki Tiilikainen: Linnakesaaret: rannikkolinnakkeiden elämää sodassa ja rauhassa. Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-8005-8.
• Ove Enqvist: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918–1998. Sotamuseo, 1999. ISBN 951-25-1033-2.