Kaupunkirakenteen hajautuminen

Kaupunkirakenteen hajoaminen tai kaupunkirakenteen hajautuminen (engl. urban sprawl tai suburban sprawl), tarkoittaa nopeaa ja paljon lisää tilaa vaativaa kaupunkiseudun kasvua, jonka seurauksena kaupungin väestötiheys laskee ja kaupungin rakenne muuttuu aiempaa väljemmäksi. Kaupunkirakenteen hajoaminen voi olla negatiivisesti latautunut termi, ja Suomessa siitä on käytetty myös nimitystä Nurmijärvi-ilmiö.

Kaupunkirakenteen hajoamista Pariisissa

Ominaispiirteet

Hajoamiseen liittyy useita maankäytöllisiä piirteitä, joita ovat alueiden toiminnallinen eriyttäminen, tehoton maankäyttö, riippuvuus henkilöautosta ja mahdollisesti monotoninen ulkoasu.

Alueiden toiminnallinen eriyttäminen

Historiallisesti kaupungeissa ihmiset ovat asuneet, tehneet työtä ja käyneet kauppaa suhteellisen pienillä alueilla. 1900-luvun kaupunkisuunnittelussa on kuitenkin jo pitkään erotettu nämä toiminnot omille alueilleen. Tällaisessa funktionalistisessa kaupunkisuunnittelussa kaavoitetaan laajoja alueita samantyyppiseen rakentamiseen, ja erityyppiset alueet on usein erotettu toisistaan teillä, viheralueilla tai muilla esteillä.

Tehoton maankäyttö

Kaupunkien vanhat keskusta-alueet on yleensä rakennettu tiiviisti, mutta uudemmilla alueilla väestötiheys laskee. Kaupunkirakenne hajautuu, kun kaupunkien laidoille rakennetaan yhä uusia matalan väestötiheyden alueita, jotka tarvitsevat paljon maata suhteessa väestömääräänsä. Tiheimmin rakennettuja ovat vanhojen keskustojen kerrostalo- ja puutaloalueet, jonka jälkeen tulevat kerrostalolähiöt ja alhaisin väestötiheys saavutetaan uusilla omakotitaloalueilla.

Väestötiheys alenee, koska rakennuksissa on keskusta-alueisiin verrattuna vähemmän kerroksia ja ne on sijoitettu kauemmaksi toisistaan suuremman tonttikoon ansiosta. Rakennuksia erottavat toisistaan laajat nurmikot, maisemoidut alueet, tiet tai pysäköintialueet. Matalan tehokkuuden rakentamisen tulos monissa kaupungeissa on se, että rakennettu maa lisääntyy suuremmalla tahdilla kuin väestö kasvaa. Joissakin tapauksissa yhden tai kahden prosentin väestönkasvu on voinut lisätä rakennetun maan määrää jopa 30 %.

Kaupunkien liepeille kaupungeista poispäin suuntautuvan muuttoliikkeen johdosta syntyvä haja-asutus on kaikkein alhaisimman väestötiheyden maankäyttömuoto. Tämä näkyy siinä, että omakotitalot sijaitsevat haja-asutusalueella kaukana toisistaan, välissään usein metsää tai peltoa. Haja-asutuksen lisääntymiseen Suomessa on vaikuttanut sitä suosiva lainsäädäntö. Kunnat eivät monesti kaavoita taajamissa tarpeeksi alueita asumiselle, jolloin niin tonttien hinnat kuin kootkin ovat kaupunkikeskuksissa korkeita. Tämän johdosta ihmiset rakentavat mieluusti kustannuksiltaan ainakin osittain edullisemmille haja-asutusalueille, joille kunnat mielellään myöntävät rakennuslupia. Haja-asutusalueilla kunnalla ei ole paljoakaan velvollisuuksia esimerkiksi veden-, sähkön- ja lämmönjakelun osalta, vaan nämä kustannukset jäävät rakentajien itsensä maksettaviksi.

Riippuvuus autosta

Suuret pelloille kauas asutuksesta rakennetut automarketit liittyvät kaupunkirakenteen hajoamiseen. Kuvassa Vantaalla sijaitseva Jumbo.

Kaupunkirakenteen hajoamisen tuloksena syntyneitä alueita leimaa voimakas riippuvuus henkilöauton käytöstä, koska useimmat toiminnot sijaitsevat liian kaukana asuinpaikasta. Monilla alueilla käveleminen ja pyöräily eivät ole käyttökelpoisia tapoja liikkua esimerkiksi kauppaan, töihin ja harrastuksiin, joten monilla alueilla ei ole edes jalkakäytäviä.

Joukkoliikenne on usein vähäistä, aikataulut eivät sovi ihmisille tai reitit eivät kulje sopivien paikkojen kautta, jolloin oman auton käyttämisestä tulee houkutteleva vaihtoehto. Julkisen liikenteen kannattavuutta heikentää alhainen väestötiheys, koska matkustajia ei tulisi tarpeeksi ja tarpeellisten reittien määrä kasvaisi liian suureksi.

Rakentamisen mittasuhteet ja ulkoasu

Uusille alueille rakennetut talot ovat usein kooltaan suurempia kuin vanhoilla alueilla. Suurempien asuinrakennusten lisäksi myös tiet rakennetaan keskikaupunkia leveämmiksi, ja omilla tonteillaan sijaitsevat standardipiirustuksilla tehdyillä kauppakeskuksilla on ympärillään suuret pysäköintialueet.

Lähekkäiset rakennukset muistuttavat enimmäkseen toisiaan, kun rakennetaan paljon ja nopeasti uusia rakennuksia samoilla periaatteilla. Hajautuneen kaupungin eri osat ovat toistensa kopioita ja niiltä puuttuu omaleimaisuus, koska jokaisessa kaupunginosassa on samanlaisia taloja ja saman mallin mukaan rakennettuja kauppoja.

Matalan tehokkuuden kaupunkirakenne vaatii suuret julkiset investoinnit infrastruktuuriin ja jotkut uskovat, että kaupunkirakenteen hajoaminen ei ole taloudellisesti tai ekologisesti kestävän kehityksen mukaista.

Joitakin esimerkkejä

Maailmalla on lukuisia esimerkkejä kaupunkirakenteen hajoamisesta. Tunnetuimpia ovat Yhdysvaltojen kaupungit kuten Atlanta, Houston, Los Angeles, Philadelphia, Phoenix ja Washington (DC). Näissä kaupungeissa uudisrakentamisen tehokkuus on matalaa, ja metropoli kasvaa ulospäin sen sijaan, että matalat rakennukset korvattaisiin korkeammilla. Monilla metropolialueilla onkin tämän vuoksi alhainen väestötiheys.

Pinta-alaltaan Yhdysvaltojen suurin metropolialue on New Yorkin kaupunkialue, jonka pinta-ala 8 684 km². Matalimman väestötiheyden kaupunkialueena pidetään Atlantaa, jonka väkiluku on 5 249 121 henkeä ja pinta-ala 5 084 km². Väestötiheydeksi tulee tämän perusteella vain 1 032 as./km².

Katso myös

• Lähiöt Suomessa

Lähteet

• Urban Sprawl and Public Health
• Smart Growth / Sprawl

Aiheesta muualla

• Ympäristöministeriö: Kaupunkiseutujen alueellinen laajeneminen hidastumassa environment.fi. 16.12.2003.
• Euroopan ympäristökeskus: Kaupunkialueiden laajeneminen - Euroopan vähälle huomiolle jäänyt ympäristöhaaste eea.europa.eu. 24.11.2006.