Muinaisen Egyptin uskonto

Muinaisen Egyptin kakkea myös egyptiläinen mytologia tai muinaisen Egyptin uskonto) viittaa muinaisten egyptiläisten (n. 3000–30 eaa.) uskomusperinteeseen kristinuskon ja islamin saapumiseen saakka. Muinaisen Egyptin mytologia ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan kokoelma paikallisia myyttejä ja uskomuksia, jotka myös muuttuivat ajan kuluessa. Mytologialle ominaista oli vahva dualistinen käsitys, monimuotoisekakkekekekekeekriitit sekä lukuisat jumaluudet.

Rata ja Hathoria esittävä maalaus Nefertarin haudassa

Muinaisen Egyptin jumalat

Katso myös: Luettelo muinaisen Egyptin jumalista

Muinaisessa Egyptissä jumalia oli kaikkialla ihmisen ympärillä. Hänen maailmankuvansa ei muodostunut abstrakteista ja vaikeatajuisista avaruuden ja ajan käsitteistä, vaan havainnollisesta erilaisten hahmojen toiminnasta, joka tapahtui ikään kuin ylisuuressa maailmanteatterissa luonnollisten kosmoksen näyttämöllä. Kaikki nämä hahmot olivat kuka missäkin tehtävässä todellisen maailman ja elämän ruumiillistumia. Jopa siellä, missä nykyihminen näkee lähinnä kaaosta ja kuolemaa, oli egyptiläisen silmissä elinvoimaista dynamiikkaa, joka muodosti välttämättömän ja aktiivisen vastakohdan toivotulle maailmalle. Kaikkialla siis näkyi liikettä ja näytelmällistä toimintaa. Periaatteessa kuitenkin jumalan syvin olemus oli aistikokemusten ulottumattomissa, vaikka hänen ilmenemismuotonsa kuuluivatkin maanpäälliseen piiriin.

Keho ja sielu

Termejä hieroglyfein

ankhu netjeru akhu ha ren ba ka shut

Egyptiläisen uskonnon mukaan maassa oli kolme ajattelevaa olioryhmää. Näitä olivat elävät ihmiset (ankhu), jumalat (netjeru) ja akh-henget (akhu). Akh-henkien katsottiin olevan kuolleiden esi-isien henkiä. Jumalten uskottiin asuttaneen maata ennen ihmisten luomista. Egyptiläisen uskonnon mukaan ihminen koostui viidestä eri elementistä, joita olivat keho (ha), varjo (shut), kaksi "sielua" (ba ja ka) sekä nimi (ren). Jotta ihminen pystyisi säilymään kuoleman jälkeenkin, tuli hänen varmistaa kaikkien näiden elementtien säilyminen.

Keho oli kaikista ihmisen osista vaikein säilöttävä, sillä se mätäni helposti ja hävisi viimein kokonaan. Tästä syystä Egyptiin kehittyi jo varhain muumiointiperinne, jolla kehon säilyvyyttä parannettiin. Menetelmiä kehitettiin jatkuvasti ja niillä päästiin varsin hyviin lopputuloksiin.

Nimi oli keskeinen osa ihmistä ja sen säilyminen oli ensiarvoisen tärkeää. Faaraot pyrkivät säilyttämään nimensä rakennuttamalla suuria monumentteja, kun taas muut pyrkivät kaiverruttamaan nimensä hauta-arkkuunsa tai ylipäätään mihin tahansa, jossa nimi säilyisi. Nimen katsottiin olevan niin keskeinen osa henkilöä, että jos se tuhottiin tai unohtui, koko henkilö lakkasi olemasta. Vainajien nimiä tuhottiin joskus järjestelmällisestikin, jotta epämieluisat henkilöt lakkaisivat olemasta (mm. Akhenaten ja Hatsepsut).

Ba oli osa ihmisen näkymätöntä osaa. Sen katsottiin edustavan ihmisen "sielua" ja hänen luonnettaan. Ba teki jokaisesta yksilöllisen ja sen katsottiin jatkavan elämäänsä ihmisen kuoltua. Jos vainajan ba:lle ei suoritettu rituaaleja ja annettu ruokauhreja, saattoi se suuttua ja jättää kehon oman onnensa nojaan. Ba kuvattiin usein ihmispäisenä lintuna, jonka edessä oli suitsuketta sisältävä uhriastia.

Ka oli ban tavoin eräänlainen sielu, mutta se kuvasti ihmisen elinvoimaa eikä niinkään hänen persoonaansa. Faaraon kan katsottiin siirtyvän osittain tai kokonaan hänen seuraajalleen. Kan uskottiin irtautuvan ruumiista kuoleman hetkellä, jonka jälkeen se jatkoi elämäänsä. Kata kuvattiin kahdella ylösnostetulla kädellä.

Varjot olivat Egyptin aurinkoisessa ilmastossa lähes aina läsnä, joten niiden katsottiin olevan myös osa ihmistä. Varjot suojasivat myös ihmisiä auringonpaahteelta. Faaraon sanottiinkin olevan "jumalten varjossa" eli heidän suojeluksessaan. Ihmisen varjon uskonnollista merkitystä ei kuitenkaan tiedetä.

Vaikka ba ja ka jatkoivatkin elämäänsä kuoleman jälkeen, ei kuolemanjälkeinen elämä ollut itsestäänselvyys. Jotta ihminen ei joutuisi "kuolemaan toista kertaa", tuli hänen kuolemansa jälkeen suorittaa rituaaleja, joilla pyrittiin vapauttamaan ba hänen ruumiistaan. Kun ba saatiin pois ruumiista, yhdistyi se kan kanssa ja vainajasta tuli akh, joka saattoi jatkaa elämäänsä tuonpuoleisessa. Kun vainajasti oli tullut akh, hän jatkoi elämäänsä näkymättömänä henkiolentona ihmisten parissa. Akhien katsottiin palaavan yöksi hautaansa nukkumaan liittymällä muumioon. Akhien uskottiin omaavan samanlaista jumalaista voimaa kuin jumalat. Ravinnonsaanti akheille varmistettiin toimittamalla ruokauhreja vainajan hautakappeliin. Kun akh oli ottanut uhrilahjan ravinteikkaan olemuksen itselleen, voitiin se käyttää esimerkiksi ihmisten ravintona. Vainajille kirjoitettiin usein myös kirjeitä, jotka asetettiin heidän hautoihinsa, sillä akhien katsottiin kykenevän auttamaan maan päällä eläviä ihmisiä. maan jumala oli uskonpuhdistuksen ydin jäsen.

Kuolemanjälkeinen elämä

Thutmosis IV:n haudan seinämaalaus

Egyptiläisen uskonnon mukaan vainajan sielu lähti kuoleman jälkeen matkalle Lännen maahan (Duat). Manalassa matkaavaa vainajaa uhkasivat kuitenkin monet demonit. Manalassa oli monia vaaroja, mm. auringonjumala Ran pahin vihollinen, Apep-käärme, sekä neljän tultasyöksevän paviaanin vartioima tulijärvi. Tästä syystä vainajien mukana haudattiin niin sanottu Kuolleiden kirja (oikea nimi on Kirja valoon astumisesta, mutta Kuolleiden kirja -nimitys on vakiintunut), joka sisälsi useita loitsuja, joilla vainaja saattoi pyytää jumalilta apua demonien voittamiseksi ja ohittaa manalan kahdentoista portin vartijat. Näitä papyruskääröjä myytiin mm. temppelien yhteydessä. Kalliimmat laadittiin tilaustyönä, mutta suurin osa oli valmiiden kaavojen pohjalta laadittuja joihin lisättiin vain vainajan nimet tarvittaviin kohtiin.

Selviydyttyään kaikista vaaroista vainajan sielu saapui suureen oikeussaliin, jossa istui neljäkymmentäkaksi jumalaa valmiina Osiriksen johdolla punnitsemaan vainajan sydämen Maatin sulkaa vastaan. Salin nimi oli "Molempien totuuksien sali". Siellä sielu joutui kahteen kertaan vakuuttamaan synnittömyyttään jokaiselle neljällekymmenellekahdelle jumalalle. Hän vakuutti toimineensa oikeudenmukaisesti ja totuudessa pidättyen, noudatten ns. Maatin lakia. Monilla loitsuilla pyrittiin myös varmistamaan ettei vainajan sydän puhuisi häntä vastaan viimeisellä tuomiolla.

Tunnustuksen jälkeen seurasi oikeudenkäynnin kohokohta, sydämen punnitseminen. Toiseen vaakakuppiin pantiin oikeudenmukaisuuden jumalattaren, Maatin, päässään kantama strutsin sulka, toiseen vainajan sydän. Jos vainaja oli elänyt jumalten tahdon mukaan, eikä rikkonut Maatia vastaan, vaaka pysyi tasapainossa ja vainaja julistettiin ääneltään vilpittömäksi. Tällöin vainajalla oli oikeus astua autuaitten asuinpaikkaan, Ialun kentille, joka muodostui laajoista pelloista manalassa virtaavan Niilin varrella, josta ei puuttunut mitään. Osiris vaati kuitenkin vainajia viljelemään peltoja, joka oli varsinkin ruummilliseen työhön tottumattomille kauhistuttava ajatus. Siksi vainajan mukana haudattiinkin usein pieniä patsaita, joita kutsuttiin shabteiksi. Varakkaimmat valmistuttivat itselleen jopa useita satoja shabteja, jolloin ne sijoitettiin eräänlaisiin arkkuihin. Jos shabteja oli paljon, valmistettiin niille myös esimiehinä toimivia shabteja. Shabtien uskottiin tekevän vainajalle määrätyt työt hänen puolestaan manalassa.

Länsi on syvien varjojen maa, jossa vainajat nukkuvat kääreissään ja heräävät vain nähdäkseen kaltaisensa. Ne eivät näe isiään ja äitejään eivätkä muista vaimojaan ja lapsiaan. Vainajien maailma on paitsi huoleton myös iloton. Tästä syystä vainajan sielut halusivat aika-ajoin palata katsomaan omaisiaan. Tämä oli mahdollista, jos vainajan ruumis ja nimi oli vielä tallella. Sielu ei kuitenkaan saanut astua haudasta ulos. Tästä syystä hautakammion seinille maalattiin kuvia, jotka esittivät vainajan omaisia heidän jokapäiväisissä askareissaan. Sielun tullessa katsomaan kaikki nämä seinämaalaukset heräsivät eloon. Vainajille tarjoiltiin myös ruokauhreja hautoihin rakennettuihin huoneisiin. Vainajan sielujen uskottiin imevän ruoan energian ja tämän jälkeen ne annettiin vielä elossa oleville. Ensimmäisissä huoneissa pidettiin joskus myös juhlia vainajan muistolle. Itse hautakammioon ei kuitenkaan saanut kukaan elävä mennä.

Palsamointi

Ruumiin säilymisen takaamiseksi kehitettiin palsamointitaito, jonka itsensä Osiriksen sanottiin keksineen ennen ihmisten maan päälle tuloa. Helposti mätänevät sisäelimet poistettiin, niin, että kaikki muut paitsi sydän — jossa muinaiset egyptiläiset uskoivat sielun asuneen — säilyttiin saviruukkuihin. ne ja ruumiista poistettiin mahdollisimman paljon vettä suolojen avulla. Aivot otettiin pois nenän tai takaraivon kautta pronssisella koukulla. Käsittelyn jälkeen ruumiit käärittiin pellavaliinaan ja sijoitettiin sarkofagiinsa. Myös kuuma hiekka, johon köyhemmät haudattiin, toimi usein erinomaisena veden poistajana. Jotkut hiekasta löydetyt luonnonmuumiot ovat säilyneet paremmin kuin palsamoidut.

Koska ruumis oli yksi ihmisen muodostavista viidestä elementistä, pyrittiin se säilömään mahdollisimman hyvin, jotta vainaja voisi välttyä toiselta kuolemalta.

Hautaus

Merenptahin sarkofagi KV8:ssa

Egyptiläiset valmistivat itselleen niin suuren ja koristellun haudan kuin suinkin mahdollista. Oli hyvin tavallista, että hautaa alettiin valmistella jo hyvin nuorella iällä. Hauta oli keskeinen osa vainajan ikuista elämää.

Koska faaraoiden uskottiin olevan jumalten maan päälle lähettämiä järjestystä ylläpitäviä välittäjiä, tuli heidän säilymisestään pitää erityistä huolta. Faaraon ka-sielun uskottiin siirtyvän faaraolta seuraavalle ja kuolleiden faaraoiden antavan voimaa seuraajilleen. Tästä syystä faaraot rakennuttivat valtavia hautakomplekseja turvatakseen jumalten tyytyväisyyden, jotta ne eivät hylkäisi ihmisiä. Kuolleiden kuninkaiden kulttia palvottiin myös viemällä ruokauhreja kuolleiden kuninkaiden alttareille. Tästä aiheutui kuitenkin niin suuri rasite yhteiskunnalle, että ns. välikausien jälkeen vanhoja faaraoita ei juuri palvottu.

Hautauksen yhteydessä järjestettiin kulkue, joka vei vainajan sielun hänen hautaansa. Haudalle päästyään he toimittivat useita riittejä, joilla pyrittiin turvaamaan vainajan matkaa ja helpottamaan hänen kuoleman jälkeistä elämäänsä. Yksi tärkeimmistä riiteistä oli suun avaamisen riitti, jossa vainajalle palautettiin hänen aistinsa, jotta ne toimisivat myös tuonpuoleisessa.

Kirjallisuutta

• Egyptiläinen kuolleiden kirja: Ani’n papyrus: Etenemisestä päivän kanssa. Johdanto ja suomennos: Visa Kaliva. Fiskars: Quius-kirja, 2000. ISBN 951-97530-1-X.
• Holthoer, Rostislav: Muinaisen Egyptin kulttuuri. Helsingissä: Otava, 1994 (4. painos 2005). ISBN 951-1-11069-1.
• Muinaisegyptiläinen kuolleiden kirja. Suomentanut Jaana Toivari-Viitala. Helsinki: Basam Books, 2001. ISBN 952-9842-49-X.

Aiheesta muualla

• Egyptian Ministry of Tourism: Gods of Egypt