Ero sivun ”T. M. Kivimäki” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
GEbot (keskustelu | muokkaukset)
13 002 muokkausta
p linkki täsmennyssivuun Rikoslaki using AWB
Rivi 54: Rivi 54:
[[Talvisota|Talvisodan]] alla ja sen aikana Kivimäki neuvotteli Suomen hallituksen edustajana [[Tukholma]]ssa ja [[Berliini]]ssä.<ref name="KB" /> Hän yritti huonolla menestyksellä saada [[Ruotsi]]n tai [[Saksa]]n antamaan aseapua Suomelle. Kivimäki matkusti aluksi Tukholmaan Suomen hallitukselta neuvotteluvaltakirjan saaneen [[Ragnar Nordström]]in kanssa. Nordströmin palattua Suomeen hän jäi pääministeri Rytin toiveesta yksinään Tukholmaan jatkamaan tunnusteluyrityksiä.<ref>Kivimäki 1965, s. 118–128.</ref> Välittömästi talvisodan jälkeen Kivimäki toimi puheenjohtajana [[Karjalan evakot|siirtoväen]] pika-asuttamista pohtineessa komiteassa, joka laati mietintönsä pikavauhtia huhtikuun 1940 puoleenväliin mennessä.<ref name="KB" />
[[Talvisota|Talvisodan]] alla ja sen aikana Kivimäki neuvotteli Suomen hallituksen edustajana [[Tukholma]]ssa ja [[Berliini]]ssä.<ref name="KB" /> Hän yritti huonolla menestyksellä saada [[Ruotsi]]n tai [[Saksa]]n antamaan aseapua Suomelle. Kivimäki matkusti aluksi Tukholmaan Suomen hallitukselta neuvotteluvaltakirjan saaneen [[Ragnar Nordström]]in kanssa. Nordströmin palattua Suomeen hän jäi pääministeri Rytin toiveesta yksinään Tukholmaan jatkamaan tunnusteluyrityksiä.<ref>Kivimäki 1965, s. 118–128.</ref> Välittömästi talvisodan jälkeen Kivimäki toimi puheenjohtajana [[Karjalan evakot|siirtoväen]] pika-asuttamista pohtineessa komiteassa, joka laati mietintönsä pikavauhtia huhtikuun 1940 puoleenväliin mennessä.<ref name="KB" />


Elokuussa 1940 Kivimäki nimitettiin pääministeri Rytin toiveesta Suomen viralliseksi lähettilääksi Saksaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta diplomaatin tehtävistä. Vastaavasti [[Moskova]]an lähetettiin samaan aikaan [[J. K. Paasikivi]]. Kivimäen toimenkuvaksi muodostui alusta alkaen [[Natsi-Saksa|Saksan]] poliittisen ja pian myös sotilaallisen tuen tavoittelu Suomelle (ks. [[Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941]]), minkä ensimmäisen vaiheen muodosti [[Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus]]. Hän omaksui raporteissaan Saksan intressien mukaisen näkökulman ja suositteli Suomen hallitukselle saksalaisten toiveiden toteuttamista maan sisäisissäkin asioissa, muun muassa [[vapaamuurarit|vapaamuurarien]] toiminnan kieltämistä.<ref name="KB" /> [[Petsamon nikkelikiista]]n aikana hän suositteli Rytin hallitukselle Saksan ulkoministeriöstä [[Ernst von Weizsäcker]]iltä kuulemiensa vihjailujen perusteella, ettei Suomen tarvitsisi taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin.<ref>Kivimäki 1965, s. 152–153.</ref> Kivimäki leimautuikin nopeasti saksalaisten käsikassaraksi, ja joulukuussa 1940 hänet nimettiin Neuvostoliiton nootissa niiden henkilöiden joukossa, joita ei tulisi valita Suomen presidentiksi [[Kyösti Kallio]]n jälkeen.<ref name="KB" /> Hän ei ollut ehdolla, mutta sai silti [[Suomen presidentinvaali 1940|vaalissa]] yhden äänen.<ref>[http://www.presidentti.fi/public/download.aspx?ID=40831&GUID={5AA6C939-80BA-4192-9EBB-D47C70C82D5D} Presidentinvaalit 1919-1926] Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 3.2.2015.</ref>
Elokuussa 1940 Kivimäki nimitettiin pääministeri Rytin toiveesta Suomen viralliseksi lähettilääksi Saksaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta diplomaatin tehtävistä. Vastaavasti [[Moskova]]an lähetettiin samaan aikaan [[J. K. Paasikivi]]. Kivimäen toimenkuvaksi muodostui alusta alkaen [[Natsi-Saksa|Saksan]] poliittisen ja pian myös sotilaallisen tuen tavoittelu Suomelle (ks. [[Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941]]), minkä ensimmäisen vaiheen muodosti [[Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus]]. Hän omaksui raporteissaan Saksan intressien mukaisen näkökulman ja suositteli Suomen hallitukselle saksalaisten toiveiden toteuttamista maan sisäisissäkin asioissa, muun muassa [[vapaamuurarit|vapaamuurarien]] toiminnan kieltämistä.<ref name="KB" /> [[Petsamon nikkeli]]kiistan aikana hän suositteli Rytin hallitukselle Saksan ulkoministeriöstä [[Ernst von Weizsäcker]]iltä kuulemiensa vihjailujen perusteella, ettei Suomen tarvitsisi taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin.<ref>Kivimäki 1965, s. 152–153.</ref> Kivimäki leimautuikin nopeasti saksalaisten käsikassaraksi, ja joulukuussa 1940 hänet nimettiin Neuvostoliiton nootissa niiden henkilöiden joukossa, joita ei tulisi valita Suomen presidentiksi [[Kyösti Kallio]]n jälkeen.<ref name="KB" /> Hän ei ollut ehdolla, mutta sai silti [[Suomen presidentinvaali 1940|vaalissa]] yhden äänen.<ref>[http://www.presidentti.fi/public/download.aspx?ID=40831&GUID={5AA6C939-80BA-4192-9EBB-D47C70C82D5D} Presidentinvaalit 1919-1926] Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 3.2.2015.</ref>


Kivimäki kuului niihin harvoihin suomalaisiin, jotka olivat etukäteen tietoisia Saksan tulevasta [[Operaatio Barbarossa|hyökkäyksestä itään]] ja Suomelle varatusta roolista siinä, mutta hän ei ollut kaikkein keskeisimmässä asemassa Suomen ja Saksan välisestä yhteistyöstä sovittaessa. Hän tuki [[Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona|suomalaisen SS-vapaaehtoispataljoonan]] perustamista keväällä 1941. Sodan alettua kesäkuussa 1941 Kivimäki lähetti pitkään Suomen hallitukselle optimistisia arvioita Saksan sotamenestyksestä, joskin muuttui [[Stalingradin taistelu|Stalingradin tappion]] 1943 jälkeen hieman skeptisemmäksi. Yksi hänen tietolähteistään oli [[Heinrich Himmler]]in henkilääkärinä toiminut suomalainen [[Felix Kersten]], joka välitti hänelle tietoja Saksan ylimmän johdon sisäpiiristä. Kivimäkeä kaavailtiin Suomessa uudelleen pääministeriksi rauhanhallitukseen keväällä 1943 ja vielä elokuussa 1944, mutta hanke kariutui, sillä Kivimäki ei ollut halukas katkaisemaan suhteita Saksaan tai tunnustelemaan rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman saksalaisten hyväksyntää. Hän jatkoi lähettiläänä Suomen ja Saksan suhteiden katkeamiseen syyskuussa 1944 saakka.<ref name="KB" />
Kivimäki kuului niihin harvoihin suomalaisiin, jotka olivat etukäteen tietoisia Saksan tulevasta [[Operaatio Barbarossa|hyökkäyksestä itään]] ja Suomelle varatusta roolista siinä, mutta hän ei ollut kaikkein keskeisimmässä asemassa Suomen ja Saksan välisestä yhteistyöstä sovittaessa. Hän tuki [[Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona|suomalaisen SS-vapaaehtoispataljoonan]] perustamista keväällä 1941. Sodan alettua kesäkuussa 1941 Kivimäki lähetti pitkään Suomen hallitukselle optimistisia arvioita Saksan sotamenestyksestä, joskin muuttui [[Stalingradin taistelu|Stalingradin tappion]] 1943 jälkeen hieman skeptisemmäksi. Yksi hänen tietolähteistään oli [[Heinrich Himmler]]in henkilääkärinä toiminut suomalainen [[Felix Kersten]], joka välitti hänelle tietoja Saksan ylimmän johdon sisäpiiristä. Kivimäkeä kaavailtiin Suomessa uudelleen pääministeriksi rauhanhallitukseen keväällä 1943 ja vielä elokuussa 1944, mutta hanke kariutui, sillä Kivimäki ei ollut halukas katkaisemaan suhteita Saksaan tai tunnustelemaan rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman saksalaisten hyväksyntää. Hän jatkoi lähettiläänä Suomen ja Saksan suhteiden katkeamiseen syyskuussa 1944 saakka.<ref name="KB" />

Versio 9. syyskuuta 2016 kello 12.44

T. M. Kivimäki
[[Tiedosto:|250px|]]
Suomen 20. pääministeri [1]
Kivimäen hallitus[2]
14.12.1932–17.10.1936
Presidentti P. E. Svinhufvud
Edeltäjä Juho Sunila[1]
Seuraaja Kyösti Kallio[1]
Suomen sisäasiainministeri
Mantereen hallitus[3]
22.12.1928–16.10.1929
Edeltäjä Matti Aura[4]
Seuraaja Arvo Linturi[5]
Suomen oikeusministeri
Sunila II[6]
21.3.1931–14.12.1932
Edeltäjä Karl Söderholm[7]
Seuraaja Hugo Malmberg[2]
Kansanedustaja[8]
22.2.1922–4.9.1922
1.5.1924–1.8.1927
1.8.1929–4.10.1940
Henkilötiedot
Syntynyt5. kesäkuuta 1886[8]
Tarvasjoki[8]
Kuollut6. toukokuuta 1968 (81 vuotta)[8]
Helsinki[8]
Puoliso Elli o.s. Kuusisto
Tiedot
Puolue Edistyspuolue[8]

Toivo Mikael Kivimäki (5. kesäkuuta 1886 Tarvasjoki – 6. toukokuuta 1968 Helsinki) oli suomalainen oikeustieteilijä ja Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko, joka toimi Suomen pääministerinä 1932–1936. Hän oli myös sisäministerinä 1928–1929, oikeusministerinä 1931–1932 ja kansanedustajana 1922, 1924–1927 ja 1929–1940. Kivimäki edusti puolueensa oikeaa siipeä ja hänen poliittinen linjansa voidaan nähdä oikeistoliberaalisena. Kivimäki toimi Suomen Berliinin-lähettiläänä välirauhan ja jatkosodan aikana 1940–1944. Hän oli myös yksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä ja tuomituista, ja hän oli vankilassa 1946–1948. Poliittisen uransa ohella Kivimäki toimi siviilioikeuden professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1931–1956.

Elämä

Nuoruus

Kivimäen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Frans Mikko Kivimäki ja Mathilda Josefina Broman.[9] Kivimäen sukunimi tuli Kokemäellä Kokemäenkartanon mailla sijainneesta Stenbackan torpasta, josta hänen isänsä oli ollut lähtöisin.[10] Tarvasjoella syntynyt Kivimäki kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1905. Hän pääsi yliopistoon vapaaoppilaspaikalta ja sai rahoitettua lakiopintonsa yksityisellä opintolainalla. Opiskeluvuosinaan hän oli mukana Suomalaisen puolueen toiminnassa.[9] Hän muun muassa toimi puolueen vaaliagitaattorina ensimmäisissä eduskuntavaaleissa.[11] Kivimäki suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1908, sai varatuomarin arvon 1911 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1912. Sen jälkeen hän toimi vuoteen 1920 asianajajana ja osakkaana Turussa ystävänsä Eino Tulenheimon kanssa perustamassaan Kivimäki & Tulenheimo -lakitoimistossa.[9] Suomen sisällissodan jälkiselvittelyiden yhteydessä Kivimäki määrättiin toimimaan valtiorikosoikeuden kuulustelupöytäkirjanpitäjänä Tammisaaressa ja sen jälkeen tuomarina Hämeenlinnassa.[12] Hänet nimitettiin johtamaan myös arviointilautakuntaa, joka selvitti turkulaisten kauppiaiden marras–joulukuun 1917 Turun mellakoiden ryöstelyaallon sekä itse sisällissodan aikana kärsimiä taloudellisia vahinkoja.[13] Tohtoriksi Kivimäki väitteli 1924 asianajajan siviilioikeudellisesta vastuusta.[9]

Kivimäki oli mukana puoluepiireistään tunteman K. N. Rantakarin johtamassa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli yksityisen suomenkielisen yliopiston perustaminen Turkuun. Kivimäki kuului varoja keränneen Turun Suomalaisen Yliopistoseuran johtoon sen perustamisesta marraskuussa 1917 alkaen ja oli seuran puheenjohtajana 1926–1933. Turun yliopisto aloitti toimintansa 1922 ja Kivimäki kuului myös sen hallitukseen 1927–1933.[9]

Poliittisen uran alkuvaiheet

Kivimäki siirtyi aktiivisemmin politiikkaan sisällissodan jälkeen. Hän kuului niihin harvoihin vanhasuomalaisiin, jotka vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana kannattivat tasavaltaa, ja hän päätyi siten edistyspuolueeseen kokoomuksen sijaan. Eduskuntaan Kivimäki nousi ensimmäistä kertaa varasijalta vuonna 1922, murhatun sisäministeri Heikki Ritavuoren tilalle. Hän putosi vielä saman vuoden vaaleissa, mutta oli myöhemmin kansanedustajana 1924–1927 ja 1929–1940. Poliittisen uransa ohella Kivimäki työskenteli 1922–1924 oikeusministeriön lainvalmistelukunnassa, 1924–1929 Länsi-Suomen Osake-Pankin johtajana sekä sen ja kahden muun maakunnallisen pankin fuusiosta syntyneen Maakuntain Pankki Oy:n johtokunnan jäsenenä 1929–1931. Hän siirtyi 1931 siviilioikeuden professoriksi Helsingin yliopistoon, vuotta ennen kuin lama kaatoi myös Maakuntain pankin KOP:n syliin.[9]

Edistyspuolueen oikeistosiipeä edustanut Kivimäki sai vuosien varrella harkitsevaisen ja sovittelevan poliitikon maineen. Hänen poliittisella urallaan toistunut aihe oli poliittisten ääriliikkeiden toiminnan tukahduttaminen ja rajoittaminen. Ensin oli vuorossa äärivasemmisto. Kivimäki oli sisäministerinä Oskari Mantereen hallituksessa 1928–1929. Tuolloin yksi hänen keskeisistä päätöksistään oli kommunistien Kominternin ohjeesta 1. elokuuta 1929 suunnittelemien niin sanotun Punaisen päivän suurten mielenosoitusten kieltäminen ja poliisien määrääminen hajottamaan mielenosoitukset kovin ottein.[9] Kesällä 1930 hän hahmotteli Lapuan liikkeen vaatimista kommunistilaeista laillisuusrintamalle sopivan "liberaalimman" version, joka tunnettiin Kivimäen linjana. Sen mukaan vaalikelpoisuus olisi evätty ainoastaan aiemmissa poliittisissa oikeudenkäynneissä rikoslain 11 tai 12 luvussa mainituista rikoksista (mm. valtiopetos) syytetyiltä tai tuomituilta. Lopulta laki säädettiin kuitenkin Svinhufvudin hallituksen ajamassa vielä tiukemmassa muodossa, joka mahdollisti vaalioikeuden viemisen kaikilta kommunistien järjestöihin edellisen kolmen vuoden aikana kuuluneilta tai niiden "toimintaa edistäneiltä".[14]

J. E. Sunilan hallituksessa 1931–1932 Kivimäki oli oikeusministerinä. Mäntsälän kapinan aikana hän kirjoitti presidentti P. E. Svinhufvudin radiopuheen, jolla tämä sai kapinalliset antautumaan ilman verenvuodatusta. Kivimäki oli aloitteellinen myös kieltolain kumoamisessa. Hän ehdotti kansanäänestyksen järjestämistä aiheesta, kuten tehtiinkin, ja tulos oli odotettu.[9] Koska tuolloisen lain mukaan osakeyhtiössä tuli olla vähintään kolme osakasta, tuli oikeusministeri Kivimäestä ja valtiovarainministeri Kyösti Järvisestä Alkon omistajia; kumpikin heistä merkitsi yhden tuhannen markan arvoisen osakkeen ja Suomen valtio loput 28 998.[15]

Pääministerinä

Sunilan hallituksen kaaduttua Svinhufvud nimitti Kivimäen pääministeriksi joulukuussa 1932. Hänen hallituksessaan oli edustajia kaikista porvaripuolueista, mutta maalaisliitto ja Kivimäkeä vierastanut kokoomus eivät halunneet sitoutua hallitukseen. Vain RKP ja edistyspuolue ilmoittivat tukevansa hallitusta, joten se oli muodollisesti todella kapealla pohjalla. RKP:n ministerit erosivat alkuvuodesta 1936, minkä jälkeen hallitusta tuki muodollisesti enää pelkkä piskuinen edistyspuolue. Oikeistovoimien nousua pelänneen SDP:n antama taktinen tuki kuitenkin piti Kivimäen hallituksen pystyssä kaksien eduskuntavaalien yli.[9][16] Useimmat Suomen 1920- ja 1930-lukujen hallituksista kestivät korkeintaan vuoden. Kokonaiset 1 393 päivää istunut Kivimäen hallitus oli Suomen pitkäikäisin hallitus lähes koko 1900-luvun, kunnes 1980-luvulla eduskuntakauden mittaiset hallitukset yleistyivät.[1] Kivimäestä tuli presidentti Svinhufvudin suosikki ja jopa seuraajaehdokas, vaikka he edustivat eri puolueita.

Kivimäki oli erityisesti 1930-luvulla edistyspuolueen oikean siiven johtava poliitikko, kun taas puolueen puheenjohtaja A. K. Cajander edusti vasenta siipeä. Puolueen sisäistä hajanaisuutta kuvasti se, että samanaikaisesti puoluejohto oli vasemman siiven ja ministeriryhmä oikean siiven hallussa.[17] Puolueen vasenta siipeä lähellä olleessa Nykypäivä-lehdessä arvosteltiin vuosina 1936–1937 voimakkasti Kivimäen hallituksen linjaa liian oikeistolaiseksi ja kansalaisvapauksien rajoittamiseen pyrkiväksi. Myös Kivimäen ja Cajanderin henkilösuhteet olivat noihin aikoihin kireät.[18]

Kivimäen keskusta-oikeistolaisen hallituksen linjaan kuului poliittisen kuohunnan suitsiminen erilaisilla rajoituslaeilla. Aiempi kommunistien kurittaja Kivimäki leimautui julkisuudessa nyt myös oikeistovirran patoajaksi. Lähinnä IKL:ää vastaan oli tähdätty sotilaallisesti järjestäytyneiden poliittisten yhdistysten kieltäminen sekä niin sanottu puserolaki, joka kielsi poliittiset univormut julkisissa tilaisuuksissa. Samoihin aikoihin eli huhtikuussa 1934 säädettiin myös hallituksen arvostelun käytännössä kriminalisoinut niin sanottu kiihotuslaki sekä rajoitettiin asetuksella poliittisissa tilaisuuksissa muun kuin Suomen lipun käyttöä.[9][16] SDP ja IKL:n kanssa vaaliliittoon mennyt kokoomus tekivät keväällä 1933 toisiaan koskeneet välikysymykset, jossa kummatkin vaativat hallitusta puuttumaan yhteiskuntajärjestystä uhkaavaan toimintaan, mutta Kivimäen hallitus jätti molemmat välikysymykset raukeamaan vaalien alla eikä vastannut niihin. IKL:ää Kivimäen hallitus ei nähnyt tarpeelliseksi murskata kokonaan samalla tavoin kuin laitavasemmiston julkista toimintaa, mutta puolueen nuorisojärjestö Sinimustat lakkautettiin tammikuussa 1936 sen sekaannuttua vallankaappausyritykseen Virossa.[19]

Kivimäen hallituksen tärkein aikaansaannos oli Suomen talouden tuskallinen kääntäminen kasvuun niukkojen pulavuosien jälkeen ja siihen liittynyt valtionvelan lyhentäminen. Tärkeänä linjanvetäjänä toimi Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti.[9] Valtiovarainministeriksi Kivimäki oli järjestänyt entisen lyseonsa rehtorin H. M. J. Relanderin, joka ajoi valtiontaloudessa tiukkaa säästölinjaa.[20] Yritys ratkaista vuosia vellonut kiista Helsingin yliopiston suomen- ja ruotsinkielisistä professuureista vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä sen sijaan kaatui aitosuomalaisten jarrutuspuheenvuoroihin. Ulkopolitiikassa Kivimäen hallitus alkoi pohjustaa pohjoismaista suuntausta havaittuaan Kansainliiton antamien turvatakuiden heikkouden.[9] Kivimäki oli yksi pohjoismaista linjaa aktiivisesti ajaneista henkilöistä Suomen johdossa ja hän neuvotteli kesällä 1935 suunnanmuutoksesta eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa. Hän ilmoitti joulukuussa 1935 eduskunnan budjettikeskustelun yhteydessä antamassaan lausunnossa Suomen suuntautuvan Skandinaviaan ja sai laajan tuen. Kyseessä oli vielä Suomen hallituksen yksipuolinen julistus ja pohjoismaisen yhteistyön kehittäminen jäi myöhemmille hallituksille.[21] Neuvostoliittoon Kivimäen hallitus suhtautui epäluuloisesti eikä pyrkinyt lähentämään maiden suhteita.[9]

Kivimäen hallitus ajautui poliittiseen kriisin syyskuussa 1936, kun julkisuuteen vuoti kommunistijahtia innokkaasti jatkaneen Etsivän Keskuspoliisin pääministerin tilauksesta laatima selvitys Kominternin kansanrintamataktiikasta Suomessa. Raportissa leimattiin hatarin perustein epäilyttäviksi monia kansalaisjärjestöjä ja niihin kuuluneita kunnioitettuja porvarillisia henkilöitä – jopa hallituksen maalaisliittolainen maatalousministeri K. T. Jutila – joten se herätti paljon vastalauseita vasemmistossa ja keskustassa.[9][22] Ennen kuin SDP ehti esittää aiheesta välikysymystä, päätti Kivimäki kaataa hallituksen omasta mielestään arvokkaammalla tavalla.[23] Hallitus oli esittänyt rikoslain muutosta, joka olisi merkinnyt kuolemanrangaistuksen palauttamista käyttöön myös rauhan aikana maanpetoksista ja vakoilusta. Kivimäen mukaan laki oli välttämätön "kumouksellisten voimien tukahduttamiseksi" ja lain ratkaiseva käsittely 25. syyskuuta 1936 julistettiin äänestykseksi hallituksen luottamuksesta. Osa edistyspuolueen kansanedustajista jäi pois äänestyksestä – puheenjohtaja Cajander erään toisen edustajan kanssa jopa tahallisesti poistui eduskunnan kahvilaan – ja laki hylättiin äänin 94–93.[24][25] Tämän jälkeen hallitus erosi ja Kivimäki palasi hoitamaan professuuriaan.[9] Kivimäkeä ei enää kutsuttu ministeriksi, kun valtaan nousi pian Cajanderin johtama keskusta-vasemmistolainen punamultahallitus.

Sota-aika ja sotasyyllisyys

Talvisodan alla ja sen aikana Kivimäki neuvotteli Suomen hallituksen edustajana Tukholmassa ja Berliinissä.[9] Hän yritti huonolla menestyksellä saada Ruotsin tai Saksan antamaan aseapua Suomelle. Kivimäki matkusti aluksi Tukholmaan Suomen hallitukselta neuvotteluvaltakirjan saaneen Ragnar Nordströmin kanssa. Nordströmin palattua Suomeen hän jäi pääministeri Rytin toiveesta yksinään Tukholmaan jatkamaan tunnusteluyrityksiä.[26] Välittömästi talvisodan jälkeen Kivimäki toimi puheenjohtajana siirtoväen pika-asuttamista pohtineessa komiteassa, joka laati mietintönsä pikavauhtia huhtikuun 1940 puoleenväliin mennessä.[9]

Elokuussa 1940 Kivimäki nimitettiin pääministeri Rytin toiveesta Suomen viralliseksi lähettilääksi Saksaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta diplomaatin tehtävistä. Vastaavasti Moskovaan lähetettiin samaan aikaan J. K. Paasikivi. Kivimäen toimenkuvaksi muodostui alusta alkaen Saksan poliittisen ja pian myös sotilaallisen tuen tavoittelu Suomelle (ks. Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941), minkä ensimmäisen vaiheen muodosti Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus. Hän omaksui raporteissaan Saksan intressien mukaisen näkökulman ja suositteli Suomen hallitukselle saksalaisten toiveiden toteuttamista maan sisäisissäkin asioissa, muun muassa vapaamuurarien toiminnan kieltämistä.[9] Petsamon nikkelikiistan aikana hän suositteli Rytin hallitukselle Saksan ulkoministeriöstä Ernst von Weizsäckeriltä kuulemiensa vihjailujen perusteella, ettei Suomen tarvitsisi taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin.[27] Kivimäki leimautuikin nopeasti saksalaisten käsikassaraksi, ja joulukuussa 1940 hänet nimettiin Neuvostoliiton nootissa niiden henkilöiden joukossa, joita ei tulisi valita Suomen presidentiksi Kyösti Kallion jälkeen.[9] Hän ei ollut ehdolla, mutta sai silti vaalissa yhden äänen.[28]

Kivimäki kuului niihin harvoihin suomalaisiin, jotka olivat etukäteen tietoisia Saksan tulevasta hyökkäyksestä itään ja Suomelle varatusta roolista siinä, mutta hän ei ollut kaikkein keskeisimmässä asemassa Suomen ja Saksan välisestä yhteistyöstä sovittaessa. Hän tuki suomalaisen SS-vapaaehtoispataljoonan perustamista keväällä 1941. Sodan alettua kesäkuussa 1941 Kivimäki lähetti pitkään Suomen hallitukselle optimistisia arvioita Saksan sotamenestyksestä, joskin muuttui Stalingradin tappion 1943 jälkeen hieman skeptisemmäksi. Yksi hänen tietolähteistään oli Heinrich Himmlerin henkilääkärinä toiminut suomalainen Felix Kersten, joka välitti hänelle tietoja Saksan ylimmän johdon sisäpiiristä. Kivimäkeä kaavailtiin Suomessa uudelleen pääministeriksi rauhanhallitukseen keväällä 1943 ja vielä elokuussa 1944, mutta hanke kariutui, sillä Kivimäki ei ollut halukas katkaisemaan suhteita Saksaan tai tunnustelemaan rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman saksalaisten hyväksyntää. Hän jatkoi lähettiläänä Suomen ja Saksan suhteiden katkeamiseen syyskuussa 1944 saakka.[9]

Kivimäki päätyi venäläisten vaatimuksesta syytetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, vaikka hän ei muodollisesti ollutkaan sota-aikana harjoitetusta politiikasta vastuunalainen poliitikko vaan pelkkä virkamies. Kivimäen väitettiin kuitenkin aktiivisesti juonitelleen saksalaisten hyväksi ja välittäneen Suomen hallitukselle väärää tietoa edistääkseen maiden liittoutumista. Monissa hänen raporteistaan oli jälkeenpäin arvioiden ollutkin yksipuolisuutta. Sotasyyllisyysoikeus aikoi alkujaan vapauttaa Kivimäen, mikä oli keskeisiä syitä siihen, että pääministeri Paasikivi joutui viime hetkellä – valvontakomission vaatimuksesta – painostamaan oikeutta tiukempiin tuomioihin. Lopulta Kivimäki tuomittiin helmikuussa 1946 viideksi vuodeksi vankeuteen, josta hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen istuttuaan puolet tuomiostaan elokuussa 1948.[9] Ehdonalaisvalvojaksi tuli hänen vanha ystävänsä Eino Tulenheimo. Helsingin yliopisto toivoi Kivimäen ja Edwin Linkomiehen täydellistä armahtamista, sillä heitä pidettiin professoreina korvaamattomina ja kansalaisluottamuksen menetys esti valtion virassa toimimisen. Presidentti Paasikivi armahti kaikki sotasyylliset lopullisesti toukokuussa 1949, jolloin Kivimäki ja Linkomies saattoivat palata virkoihinsa.[29]

Myöhemmät ajat

Kivimäki jatkoi siviilioikeuden professorina vuoteen 1956 asti.[9] Hän oli kuuluisa arvaamattomuudestaan tenttijänä; hän saattoi päästää jonkun pelkällä kommentilla, toisaalta saattoi puolestaan hiostaa kovastikin jotakuta toista, jonka sinänsä periaatteessa täydellistä oppikirjavastausta piti juridisesti hengettömänä. Erityisen inhottavaksi hän heittäytyi silloin, jos joku oli opetellut tietyn lakipykälän sanasta sanaan ulkoa mutta ei osannutkaan tulkita kyseistä tekstiä millään tavoin.

Kivimäki vihittiin vuonna 1956 Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi. Hän oli vielä valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan varapuheenjohtajana 1961–1964. Kivimäki julkaisi vuonna 1965 muistelmateoksen Suomalaisen poliitikon muistelmat, jossa pyrki valikoivasti selittämään parhain päin sota-aikaista toimintaansa.[9] Kuoltuaan vuonna 1968 Kivimäki haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle vastapäätä Risto Rytin hautaa.

Kivimäki oikeustieteilijänä

Kivimäen 70-vuotispäivän kunniaksi toimitettiin juhla­kirja, joka sisältää 27 oikeus­tieteellistä artikkelia.

Kivimäen on katsottu olleen ajalleen tyypillisesti konstruktiivista suuntausta edustava tutkija, joka tutkimuksissaan nojasi vahvasti saksalaiseen oikeustieteeseen. Läpi tutkijanuransa hänen kirjoituksiaan leimasi usko siitä, että pohjimmiltaan oikeustiede on ja voi olla vain logiikan avulla johdettua käsitelainoppia. Lisäksi hänen kirjoituksilleen oli leimallista pyrkimys tuottaa nimenomaan käytännön lainkäytön ja oikeuselämän kannalta merkittävää aineistoa.[30] Kivimäen vankilassa kirjoittama Tekijänoikeus (1948) sekä Uudet tekijänoikeus ja valokuvalait (1966) ovat monilta paikoin yhä ajankohtaisia tekijänoikeuden perusteoksia.

Kivimäki oli Suomen asianajajaliiton perustajajäsen. Hän toimi Asianajajaliiton ensimmäisenä sihteerinä 1919 ja kuului sen hallitukseen vuoteen 1928 saakka.[9] Hän vaikutti lisäksi vahvasti liiton äänenkannattajaksi perustetun aikakauslehden Defensor Legisin taustalla. Hän kuului lehden toimituskuntaan ensimmäisestä vuosikerrasta vuonna 1920 alkaen aina kuolemaansa vuonna 1968 saakka.[31]

Perhe

Kivimäki oli vuodesta 1914 naimisissa Maria Elina (Elli) Kuusiston kanssa. Heillä oli kolme lasta.[9] Hammaskirurgian professori Juuso Kivimäki oli T. M. Kivimäen veli.[32]

Teoksia

  • Asianajajan siviilioikeudellinen vastuu (väitöskirja), 1924
  • Työlakko siviilioikeudellisilta vaikutuksiltaan, 1927
  • Siviilioikeuden yleiset opit pääpiirteittäin, 1944
  • Tekijänoikeus, 1948
  • Suomen siviilioikeuden oppikirja: yleinen osa (yhdessä Matti Ylöstalon kanssa), 1959
  • Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965
  • Uudet tekijänoikeus- ja valokuvauslait, 1966

Lähteet

Kirjallisuus

  • Uola, Mikko: ”Kivimäki, Toivo Mikael”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 221–225. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
  • Jussila, Osmo – Hentilä, Seppo –Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809−2009. WSOY, Helsinki 2009.
  • Kivimäki, T. M.: Suomalaisen poliitikon muistelmat. WSOY, Porvoo–Helsinki 1965.
  • Soikkanen, Timo: Temppelinharjalla ja vaa'ankielenä: Kansallisen Edistyspuolueen kivimäkiläiset ja cajanderilaiset 1930-luvun sisä- ja ulkopolitiikassa, ss. 223–272 teoksessa Valta, vapaus, edistys ja kasvatus: Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulta 1960-luvun puoliväliin (toim. Vesa Vares). Kopijyvä Oy, Jyväskylä 2002.
  • Toponen, Antti: T.M. Kivimäen oikeustieteellinen elämäntyö. Acta Legis Turkuensia 1/2010, s. 138–160.

Viitteet

  1. ↑ a b c d Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  2. ↑ a b Kivimäen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  3. ↑ Mantereen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  4. ↑ Sunilan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  5. ↑ Kallion III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  6. ↑ Sunilan II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  7. ↑ Svinhufvudin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  8. ↑ a b c d e f T. M. Kivimäki Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y Uola, Mikko: ”Kivimäki, Toivo Mikael (1886–1968)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 221–225. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Kivimäki 1965, s. 13.
  11. ↑ Kivimäki 1965, s. 31–35.
  12. ↑ Kivimäki 1965, s. 42.
  13. ↑ Mikko Uola: Kivimäen inventaari: Turun mellakat 1917 – kuka maksaa?, s. 133–145 teoksessa Vuorovaikutuksia: Timo Soikkasen juhlakirja (toim. Vesa Vares). Turun historiallinen yhdistys 2007.
  14. ↑ SDP:n eduskuntaryhmän toimintakertomus vuosilta 1930–1932 (s. 6–7). Työväen Arkisto. Viitattu 1.3.2011
  15. ↑ Heikki Koski: Alkon rooli alkoholihistoriamme käännekohdissa Yhteiskuntapolitiikka 1/2012, s. 81.
  16. ↑ a b Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 165−166.
  17. ↑ Soikkanen 2002, s. 225, 228, 230.
  18. ↑ Kivimäki 1965, s. 64, 98.
  19. ↑ Mikko Uola: Parlamentaarisen demokratian haastajat 1920- ja 1930-luvuilla, s. 249–251 teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola & Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006.
  20. ↑ Kivimäki 1965, s. 15–16, 77–78.
  21. ↑ Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 168−169, 175–176.
  22. ↑ Erkki Tuomioja: K. H. Wiik – Puoluesihteeri ja oppositiososialisti: Elämäkerta 1918–1946, s. 203–205. Tammi, Helsinki 1982.
  23. ↑ Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 170.
  24. ↑ Soikkanen 2002, s. 236.
  25. ↑ Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1936, osa 1, s. 234–236. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1936
  26. ↑ Kivimäki 1965, s. 118–128.
  27. ↑ Kivimäki 1965, s. 152–153.
  28. ↑ Presidentinvaalit 1919-1926 Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 3.2.2015.
  29. ↑ Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä: Sotasyyllisten vankilavuodet, s. 213, 225–227, 235. Edita, Helsinki 2005.
  30. ↑ Toponen 2010, s. 155-158
  31. ↑ Toponen 2010, s. 139.
  32. ↑ Otavan Iso tietosanakirja osa 4 p. 1405

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta T. M. Kivimäki.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta T. M. Kivimäki.
Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945–1946 syytetyt ja tuomitut
Edeltäjä:
Matti Aura 		Suomen sisäasiainministeri
1929−1930 		Seuraaja:
Arvo Linturi
Edeltäjä:
Karl Söderholm 		Suomen oikeusministeri
1931−1932 		Seuraaja:
Hugo Malmberg
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=T._M._Kivimäki&oldid=15940588”