Nykysuomen sanakirja

Nykysuomen sanakirja on vuosina 1951 - 1961 ilmestynyt, alkuaan kuusiosainen suomen kielen sanakirja, jonka on toimittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja julkaissut WSOY. Se on ensimmäinen kokonaan suomenkielinen sanakirja, jossa sekä sanat että niiden selitykset ovat suomeksi, ja samalla ensimmäinen kattava esitys suomen yleiskielen keskeisestä sanastosta. Nykysuomen sanakirjalla oli pitkään keskeinen asema kielenhuollossa.

Historia

17. marraskuuta 1927 eduskunta hyväksyi aloitteen, jossa kehotettiin hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin "suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi". Aloitteen näkyvin taustahahmo oli Maalaisliiton kansanedustaja Antti Kukkonen, jonka mukaan ehdotuksen taustalla olivat eduskunnan lainsäädäntötyössä havaitut vaikeudet. Ilman kunnollista sanakirjaa lakitekstien selkeyden ja yksiselitteisyyden valvominen oli vaikeaa, ja eduskunnan oli turvauduttava kielentutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tavoitteena oli siis luoda eräänlainen "virallinen sanakirja" jossa määriteltäisiin kunkin suomen kielen sanan eksakti merkitys ja oikea kirjoitusasu.

Opetusministeriön toimeksiannosta kolme kielentutkijaa, Knut Cannelin, E. A. Tunkelo ja Yrjö Wichmann, laati 1927-1928 alustavan suunnitelman sanakirjan toteuttamisesta. Käytännön toimitustyö annettiin 1929 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, jolle määrättiin tarkoitusta varten valtion avustusta. Sanakirjan ensimmäinen päätoimittaja oli professori Martti Airila, jota seurasi 1939 professori Matti Sadeniemi. Toinen maailmansota lähes keskeytti kokoamistyön, ja sen loppuessa 1945 oli sanakirjan käsikirjoitus valmiina L-kirjaimeen saakka. Nykysuomen sanakirjaksi ristityn teoksen ensimmäinen osa julkaistiin 1951 ja loput viisi seuraavan vuosikymmenen aikana. Kuudes ja viimeinen osa painettiin 1961. Sanakirjasta julkaistiin 1967 "lyhentämätön kansanpainos", jossa alkuperäinen kuusiosainen sarja oli tiivistetty kolmeen osaan. Myöhemmin teossarjasta on julkaistu lukuisia uusintapainoksia, joissa kaikissa alkuperäinen sisältö on säilytetty muuttumattomana. Sanakirjan 15. painos julkaistiin vuonna 2002.

Koska Nykysuomen sanakirjan sanasto on kerätty 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, sen sanasto on ymmärrettävästi osittain vanhentunutta. Sen paikan kielenhuollon virallisena ohjenuorana ovatkin myöhemmin vieneet uudemmat teokset. Vuosina 1990-1995 ilmestyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toimittama kolmiosainen Suomen kielen perussanakirja. Vuonna 2005 julkaistiin sähköisessä muodossa Kielitoimiston sanakirja, joka on Perussanakirjan laajennettu versio. Nykysuomen sanakirja on kuitenkin yhä ylivoimaisesti laajin suomen kielen sanakirja: siinä on yli 200 000 hakusanaa, kun painetussa Suomen kielen perussanakirjassa niitä on vain alle 100 000.

Rakenne

Nykysuomen sanakirja on rakenteeltaan normatiivis-deskriptiivinen: se ei ainoastaan kuvaile kieltä vaan antaa suosituksia sanojen oikeasta käyttötavasta. Kunkin hakusanan jäljessä on numero, joka viittaa teoksen alussa oleviin taivutuskaavoihin; jokaisesta sanasta on siis kerrottu sen oikeat taivutusmuodot. Sanan merkitys on kuvattu mahdollisimman tiiviiden selitysten sekä synonyymien avulla. Tämän jälkeen on annettu esimerkkejä sanan käytöstä eri ilmaisuissa ja lauseyhteyksissä sekä yhdyssanoja joissa sana on osana. Esimerkkinä on hakusana "kirjailija":

• kirjailija 14. s. henkilö, joka kirjoittaa (t. on kirjoittanut) kirjoja, vars. kaunokirjallisia teoksia; vrt. kirjoittaja, tekijä, runoilija, dramaatikko, eepikko, esseisti, lyyrikko, prosaisti, satiirikko | Hyvä, kuuluisa, moitittu k. Klassillinen k. Antiikin, Ranskan k:t. Vapaa [riippumaton] k. K. Yrjö Jylhä. Hänellä on suonissaan k:n verta. – Kirjailijan tuotantoa tarkoittaen | Paljon luettu, suosittu k. – Yhd. ammatti-, nais-, työläisk.; kansank.; nuorisonk.; kauno-, novelli-, näytelmä-, proosa-, romaani-, taidek.; matka-, meri-, salapoliisi-, sotak.; talous-, valistusk.; lempi-, menekkik.