Ero sivun ”Eduskuntavaalit 1933” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [katsottu versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
|||
| Rivi 215: | Rivi 215: | ||
|} |
|} |
||
== |
==Lähteet== |
||
{{Viitteet}} |
{{Viitteet}} |
||
Versio 3. syyskuuta 2016 kello 17.43
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Suomen 15. eduskuntavaalit järjestettiin 1.–3. heinäkuuta 1933.
Eduskuntavaalit rauhoittivat Suomen sisäpoliittista tilannetta vuosikymmenen alun kuohunnan jälkeen. Lapuan liike oli lakkautettu vuonna 1932 ensin sisäministeriön ja sitten oikeuden päätöksellä, mutta sen seuraajaksi perustettiin saman vuoden aikana Isänmaallinen kansanliike (IKL), joka lähti eduskuntavaaleihin vaaliliitossa kokoomuksen kanssa.[1]
Vaalivoittajia olivat sosialidemokraatit, jotka saivat 12 lisäpaikkaa. Sen sijaan porvaripuolueet menestyivät varsin kehnosti. Kokoomuksen ja IKL:n vaaliliitto sai kymmenen eduskuntapaikkaa vähemmän kuin kokoomus oli saanut yksinään vuoden 1930 vaaleissa. IKL:n järjestyessä heti vaalien jälkeen omaksi 14 hengen eduskuntaryhmäkseen kokoomus menetti tosiasiassa peräti 24 paikkaa. IKL vei ääniä ilmeisesti myös maalaisliitolta, joka koki kuuden paikan tappion. Porvaripuolueiden piirissä vaalitappion jälkipyykki johti siihen, että kokoomus teki uuden puheenjohtajansa valtioneuvos J. K. Paasikiven johdolla pesäeron äärioikeistoon ja maalaisliitto alkoi entistä selkeämmin asemoida itseään poliittiseen keskustaan. IKL oli seuraavien runsaan kymmenen vuoden ajan eduskunnassa alituisessa käsirysyssä muiden puolueiden kanssa, kunnes se lakkautettiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauhansopimuksen tulkinnan nojalla.[1][2][3]
Eduskuntavaalien tulos osoitti, että suomalainen demokratia oli selviytynyt – vaikkakin horjuen – sitä koetelleesta kriisistä. Oikeistoradikalismin nousu taittui, mikä oli Euroopan oloissa harvinaista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneistä eurooppalaisista valtioista vain Suomi, Irlanti ja Tšekkoslovakia sekä muodollisesti Unkari säilyivät demokratioina samalla kun muut nuoret valtiot joutuivat toinen toisensa jälkeen eriasteisten totalitaaristen hallitusten valtaan.[1]
Kansanedustajat
Uusia kansanedustajia olivat muun muassa SDP:n Gunnar Andersson, Alpo Lumme, Onni Peltonen ja Edvard Pesonen, maalaisliiton Väinö Kaasalainen, kokoomuksen Toivo Horelli, K. F. Lehtonen ja Edwin Linkomies, RKP:n Johan Otto Söderhjelm ja Ebba Östenson, IKL:n Reino Ala-Kulju, Vilho Annala, Iisakki Nikkola, Leonard Pietari Tapaninen ja Veikko Wainio, pienviljelijöiden Eino Rytinki, sekä kansanpuolueen Yrjö Hautala.
Eduskunnan jättivät muun muassa kokoomuksen Edvard Kilpeläinen ja Antti Tulenheimo, sekä edistyksen Kaarlo Juho Ståhlberg. Eduskuntaan palasivat niin ikään SDP:n Hilda Herrala, maalaisliiton Toivo Ikonen, RKP:n Rafael Colliander sekä IKL:n Kaarlo Kares. Eduskunnasta putosivat muun muassa SDP:n Miina Sillanpää, maalaisliiton Erkki Pullinen ja August Raatikainen, sekä kokoomuksen Emanuel Kolkki.
Parlamentarismista poiketen istunut Kivimäen hallitus ei jättänyt paikkaansa täytettäväksi vaalien jälkeen.
Tulokset
| äänestysaktiivisuus | 62,2%[4][5] | −3,7 |
|---|
| puolue | edustajat | äänet | |||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| osuus | lukumäärä | ||||||
| Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | 78 | +12 | 37,33% | +3,2 | 413 551 | +27 525 | |
| Maalaisliitto | 53 | −6 | 22,54% | −4,7 | 249 758 | −58 522 | |
| Kansallinen Kokoomuspuolue / Isänmaallinen kansanliike a |
18 14 |
−24 – |
16,93% | −1,1b | 187 527 | −16 431b | |
| Ruotsalainen kansanpuolue | 21 | +1 | 10,42% | +0,4 | 115 433 | +2 115 | |
| Kansallinen Edistyspuolue | 11 | -- | 7,41% | +1,6 | 82 129 | +16 299 | |
| Suomen pienviljelijäin puolue | 3 | +2 | 3,39% | +1,5 | 37 544 | +16 661 | |
| Kansanpuolue | 2 | – | 0,85% | – | 9 390 | – | |
| Suomen Kansan Järjestöc | 0,25% | – | 2 733 | – | |||
| Lista ”Työkansan puolesta” | 0,24% | – | 2 667 | – | |||
| Aitosuomalaisten, raittiusväen y.m. vaaliliitto | 0,13% | – | 1 476 | – | |||
| Suomen Kansallissosialistinen Liitto | 0,13% | – | 1 406 | – | |||
| Työväen, talonpoikain ja henkisentyöntekijäin vaaliliitto | 0,07% | – | 787 | – | |||
| Pulamiesten vaaliliitto | 0,06% | – | 645 | – | |||
| Suomalaisen Työn Puolued | 0,05% | – | 537 | – | |||
| Vähävaraisten ja Kansanpuolueen vaaliliitto | 0,03% | – | 370 | – | |||
| Lista ”V.F. Johanson ja M. Saarikoski” | 0,01% | – | 145 | – | |||
| Kansallistaloudellinen vaaliliitto | 0,01% | – | 101 | – | |||
| Vaaliliitto F (Läheniemeläiset) | 0,01% | – | 96 | – | |||
| Muut | 0,14% | 1 528 | −390 | ||||
| Yhteensä | 200 | 100% | 1 107 823 | −22 205 | |||
| a Vapaa Työväenliitto mukana vaaliliitossa kuudessa vaalipiirissä b Verrattuna Kansallisen Kokoomuspuolueen tulokseen c SKJ (2 103 ääntä, Uusimaa); Lista ”Jaakko Seise” (630, Viipuri it.) d STP/Kansanpuolue (311, Turku pohj.); STP (226, Uusimaa) | |||||||
| Lähde: Tilastokeskus 2004[6]; Alle 1% äänistä saaneiden listojen äänimäärät vain painetussa versiossa[7]; vaaliliittojen koostumuksista Ekberg 1991[8] ja Lackman 1985[9] | |||||||
Lähteet
- ↑ a b c Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 93. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 450. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
- ↑ Sakari Virkkunen: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986, s. 9. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1986.
- ↑ Naisten ja miesten äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908–2003 (Tilastokeskus 1.6.2005)
- ↑ Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
- ↑ Tiedosto "595. Eduskuntavaalit 1927–2003 (Tilastokeskus 2004)
- ↑ Suomen virallinen tilasto 29 A, XVI
- ↑ Henrik Ekberg: Führerns trogna följeslagare. Den finländska nazismen 1932–1944, s. 80, 115, 119. Schildts, 1991. 951-50-0522-1.
- ↑ Matti Lackman: Taistelu talonpojasta. Suomen Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918-1939 (Pohjoinen 1985), s. 209–252.