Ero sivun ”Leinon vangit” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Klmake (keskustelu | muokkaukset)
pEi muokkausyhteenvetoa
Rivi 33: Rivi 33:
| '''Pjotr Bystrejevski''' || 1904–1948<ref name="smersh" /> || Tupakkatehdas [[Fennia (tupakkatehdas)|Fennian]] työläinen, talvisodan aikana rintamapropagandan palveluksessa.<ref name="smersh" /> || || Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.<ref name="smersh" /> Kuoli nälkään [[Vladimir]]in vankilassa joulukuussa 1948.<ref name="uhrit" /><ref name="Kauppala44">Kauppala 2011, s. 44.</ref>
| '''Pjotr Bystrejevski''' || 1904–1948<ref name="smersh" /> || Tupakkatehdas [[Fennia (tupakkatehdas)|Fennian]] työläinen, talvisodan aikana rintamapropagandan palveluksessa.<ref name="smersh" /> || || Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.<ref name="smersh" /> Kuoli nälkään [[Vladimir]]in vankilassa joulukuussa 1948.<ref name="uhrit" /><ref name="Kauppala44">Kauppala 2011, s. 44.</ref>
|-
|-
| '''Richard Dahm''' || 1886<ref name="smersh" />–? || Saksalaissyntyinen liikemies. Suomen kansalaisuus 1919.<ref name="Partanen343" /> Sodan aikana kielenkäännöstehtävissä,<ref name="Parvi27" /> mutta avusti myös Saksan vakoilua<ref name="Partanen343" />. || 5 vuotta vankileiriä<ref name="smersh" /> || Karkotettiin [[Siperia]]an tuomion suorittamisen jälkeen.<ref name="Partanen350">Partanen 2010, s. 350.</ref> Palasi Suomeen 13.12.1954.<ref name="uhrit" /> Kuoli pian sen jälkeen.<ref name="Björkelund345">Björkelund 1966, s. 345–349.</ref>
| '''Richard Dahm''' || 1886<ref name="smersh" />–1954 || Saksalaissyntyinen liikemies. Suomen kansalaisuus 1919.<ref name="Partanen343" /> Sodan aikana kielenkäännöstehtävissä,<ref name="Parvi27" /> mutta avusti myös Saksan vakoilua<ref name="Partanen343" />. || 5 vuotta vankileiriä<ref name="smersh" /> || Karkotettiin [[Siperia]]an tuomion suorittamisen jälkeen.<ref name="Partanen350">Partanen 2010, s. 350.</ref> Palasi Suomeen 13.12.1954.<ref name="uhrit" /> Kuoli pian sen jälkeen.<ref name="Björkelund345">Björkelund 1966, s. 345–349.</ref>
|-
|-
| '''Dmitri Kuzmin-Karavajev''' || 1892<ref name="smersh" />–? || Ratsumestari;<ref name="Parvi27" /> "Suomen venäläisen siirtokunnan" klubin klubimestari ja tosiasiallinen johtaja.<ref name="Partanen345">Partanen 2010, s. 345.</ref> Suomen kansalaisuus 1941.<ref name="Leitz288" /> || 10 vuotta vankileiriä<ref name="smersh" /> || Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.<ref name="smersh" /> Palasi Suomeen 8.8.1955.<ref name="uhrit" /> Toimi syyskuuhun 1974 venäjänkielisen [[vanhainkoti Aurinko|vanhainkoti "Auringon"]] johtajana.
| '''Dmitri Kuzmin-Karavajev''' || 1892<ref name="smersh" />–? || Ratsumestari;<ref name="Parvi27" /> "Suomen venäläisen siirtokunnan" klubin klubimestari ja tosiasiallinen johtaja.<ref name="Partanen345">Partanen 2010, s. 345.</ref> Suomen kansalaisuus 1941.<ref name="Leitz288" /> || 10 vuotta vankileiriä<ref name="smersh" /> || Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.<ref name="smersh" /> Palasi Suomeen 8.8.1955.<ref name="uhrit" /> Toimi syyskuuhun 1974 venäjänkielisen [[vanhainkoti Aurinko|vanhainkoti "Auringon"]] johtajana.

Versio 11. helmikuuta 2016 kello 03.35

”Leinon vangit” oli yhdeksäntoista henkilön ryhmä, jotka sisäasiainministeri Yrjö Leino luovutti huhtikuussa 1945 liittoutuneiden valvontakomission venäläisille edustajille ja jotka vietiin vankeina Neuvostoliittoon. Ryhmään kuului 11 Suomen kansalaista ja 8 Suomessa Nansenin passilla oleskellutta pakolaista. Luovutetuista suurin osa oli venäläisiä valkoisia emigrantteja. Tapaus tuli julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin ja johti eduskunnan Leinolle antamaan henkilökohtaiseen epäluottamuslauseeseen, mikä pakotti hänet eroamaan sisäministerin tehtävistä. Leinon vangeista yksi teloitettiin ja viisi kuoli vankeudessa Neuvostoliitossa. Yksitoista pääsi palaamaan Suomeen Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvun puolivälissä.

”Leinon vankien” kokonaismäärästä on mainittu erilaisia tietoja. Yhdeksäntoista henkilöä tiedetään varmuudelta, mutta jotkin lähteet mainitsevat määräksi 20.

Pidätys

Suomen allekirjoitettua Moskovan välirauhansopimuksen syyskuussa 1944 maahan asettui liittoutuneiden valvontakomissio, jota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov. Maaliskuussa 1945 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen Suomen uuteen hallitukseen nimitettiin 17. huhtikuuta kolme kommunistista ministeriä. Heistä yksi oli Yrjö Leino, joka sai tärkeän sisäministerin salkun.[1]

Vasta neljä päivää sisäministerinä toiminut Leino sai myöhään illalla 20. huhtikuuta 1945 kutsun saapua välittömästi valvontakomission luo Hotelli Torniin. Kokemattomuutensa vuoksi hän pyysi mukaansa tuekseen Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikön Nikolai Saarnion.[2] Tapahtumista Tornissa tunnetaan Leinon ja Saarnion kuvaukset, jotka ovat pääosin yhdenmukaiset.[3]

Leino saapui Torniin noin kello 23, ja siellä hänet otti vastaan valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov yhdessä everstiluutnantti A. N. Fjodorovin kanssa. Savonenkov kertoi tiukkasävyisesti valvontakomission paljastaneen salaisen terroristiorganisaation ja ojensi Leinolle nimilistan sekä Ždanovin allekirjoittaman kirjeen, jossa vaadittiin kyseisten henkilöiden pidättämistä välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella ja luovuttamista komissiolle.[4][2] Myös nimettyjen henkilöiden arvo-omaisuus oli takavarikoitava ja luovutettava.[3]

Kirjeen sisältö oli kokonaisuudessaan seuraava:[5]

»Valvontakomissio lähettää teille luettelon henkilöistä, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja jotka vakoilivat saksalaisten toimeksiannosta ja harrastivat terroritoimintaa Neuvostoliittoa vastaan, näiden henkilöiden pidättämiseksi välittömästi ja ottamiseksi valvonnan alaisiksi rauhansopimuksen 13 artiklan mukaan. Ottaen huomioon, että mainitut luettelossa olevat henkilöt ovat erittäin vaarallisia rikollisia, pyydän Teitä, herra ministeri, näiden henkilöiden pidättämisen jälkeen heti luovuttamaan nämä henkilöt valvontakomissiolle.»
(Valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti A. Ždanov.)

Kirjeessä mainittu välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomea avustamaan liittoutuneita sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämisessä ja tuomitsemisessa.[4] Oman kertomansa mukaan Leino kysyi Saarnion mielipidettä, ja tämän mielestä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin noudattaa määräystä ja suorittaa pidätykset.[2] Leino määräsi Helsingin poliisimestari Erik Gabrielssonin ja kaupungin poliisilaitoksen avustamaan Valpoa pidätyksissä. Myös Fjodorov valvoi ja ohjeisti toimintaa.[4] Viranomaiset toimivat nopeasti ja valvontakomission nimeämät henkilöt pidätettiin kodeistaan eri puolilta Helsinkiä seuraavan yön aikana ja koottiin Valpon tiloihin Ratakadulle.[2] Heitä ei kuulusteltu eikä pidätyksen syytä kerrottu.[4] Listalla olleista Unto Parvilahti oli pidätetty jo syyskuussa 1944 turvasäilöön ja hänet tuotiin Ratakadulle Katajanokan vankilasta.[6]

Aikaisin seuraavan päivän aamuna pidätetyt luovutettiin valvontakomissiolle.[2] Heidät kuljetettiin käsiraudoissa suomalaisella poliisiautolla NKVD:n miesten vartioimina komission käytössä olleelle Malmin lentoasemalle, jossa Ždanov oli heitä vastassa.[7] Malmilta vangit lennätettiin kahdella DC-3-lentokoneella Moskovaan. Yrjö Leino itse sai vasta myöhemmin päivällä tietää, että pidätetyt oli jo viety pois Suomesta.[2] Muistelmissaan Leino kertoi, ettei tällaisesta ollut sanallakaan puhuttu hänen ja Savonenkovin keskustelussa.[1] Lisäksi hän sanoi antaneensa määräyksen vain pidätykseen, ei luovutukseen ulkomaille. Tutkija Pekka Kauppala on pitänyt mahdollisena, että pidätettyjen luovutuksen valvontakomissiolle olisivat suorittaneet omavaltaisesti jotkut punaisen Valpon johtohenkilöt ilman Leinon varsinaista määräystä.[8] Myös valvontakomission brittiläiset jäsenet saivat kuulla tapahtuneesta vasta jälkikäteen ja tuomitsivat menettelyn.[2]

Historiantutkija Erkki Vettenniemen mukaan Ždanovin Leinolle antama pidätys- ja luovutusmääräys ylitti valvontakomission valtuudet, joten kyseessä oli käytännössä ihmisryöstö. Leino myönsi itsekin muistelmissaan tehneensä vähintään muotovirheen, kun hän ei ollut vienyt asiaa etukäteen Suomen hallituksen käsiteltäväksi; valvontakomission oli tarkoitus olla vain yhdyselin Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä, ei antaa määräyksiä suoraan Suomen viranomaisille. Leinon mielestä kuka tahansa muu olisi kuitenkin joutunut hänen sijassaan toimimaan samoin, sillä ”valvontakomission käsky oli silloin laki”. Tapauksesta kuultuaan myös pääministeri J. K. Paasikivi ja presidentti C. G. E. Mannerheim jakoivat käytännössä saman kannan.[9]

Vangitut henkilöt

Tunnetuista yhdeksästätoista ”Leinon vangista” suurin osa oli Suomeen vallankumouksen jälkeen paenneita venäläisiä emigrantteja ja vain kaksi oli syntyperäisiä suomalaisia. Yksitoista oli Suomen kansalaisia ja kahdeksan Nansen-passilla Suomessa oleskelleita kansalaisuudettomia henkilöitä. Vaikka luovutettuja on yleensä luonnehdittu poliittisesti vähäpätöisiksi henkilöiksi, kahdestatoista on yhtä kaikki olemassa Valpon henkilömappi.[10]

Henkilötiedot

Suomen kansalaiset

Nimi Elinvuodet Taustaa Tuomio Neuvostoliitossa Muuta
Boris Björkelund 1893–1976[11] Entinen meriupseeri keisarillisen Venäjän laivastossa, Suomen yleisesikunnan palveluksessa 1921–1938, antiikkikaupan omistaja.[12][13] Toimi 1920-luvun alussa ulkoministeriön ja yleisesikunnan tiedustelijana Neuvostoliiton suuntaan.[14] 10 vuotta vankeutta[15] 1951 tuomiota pidennettiin 5 vuodella ja rangaistukseen lisättiin omaisuuden takavarikoiminen.[16] Palasi Suomeen 15.11.1955.[17] Kirjoitti kokemuksistaan 1966 kirjan Stalinille menetetyt vuoteni.[18]
Pjotr Bystrejevski 1904–1948[15] Tupakkatehdas Fennian työläinen, talvisodan aikana rintamapropagandan palveluksessa.[15] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[15] Kuoli nälkään Vladimirin vankilassa joulukuussa 1948.[17][19]
Richard Dahm 1886[15]–1954 Saksalaissyntyinen liikemies. Suomen kansalaisuus 1919.[10] Sodan aikana kielenkäännöstehtävissä,[13] mutta avusti myös Saksan vakoilua[10]. 5 vuotta vankileiriä[15] Karkotettiin Siperiaan tuomion suorittamisen jälkeen.[20] Palasi Suomeen 13.12.1954.[17] Kuoli pian sen jälkeen.[21]
Dmitri Kuzmin-Karavajev 1892[15]–? Ratsumestari;[13] "Suomen venäläisen siirtokunnan" klubin klubimestari ja tosiasiallinen johtaja.[22] Suomen kansalaisuus 1941.[11] 10 vuotta vankileiriä[15] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[15] Palasi Suomeen 8.8.1955.[17] Toimi syyskuuhun 1974 venäjänkielisen vanhainkoti "Auringon" johtajana.
Vladimir Kuznetsov 1894[5]–1947[15] Venäjän keisarillisen armeijan aliluutnantti, Suomessa yksityisen yrityksen palveluksessa.[21] Suomen kansalaisuus 1938.[11] 20 vuotta vankileiriä[17] Tuomittiin vankeuteen yhteyksistä Japanin Suomen-lähetystöön, jossa hänen vaimonsa oli työskennellyt konekirjoittajana. Kuoli tuntemattomalla vankileirillä 1947.[19]
Vasili Maksimov 1918[15]–? Ylioppilas, toimi sodan aikana rivimiehenä Suomen armeijassa, sotainvalidi.[13] Suomen ulkoministeriön kielenkääntäjä.[15] Pidätettiin erehdyksessä samannimisen Valpossa toimineen setänsä sijasta.[21] 15 vuotta vankileiriä[15] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[15] Palasi Suomeen 15.11.1955.[17] Suoritti sen jälkeen Kauppakorkeakoulun tutkinnon.[21] Oli nuorin Leinon vangeista ja eli heistä pisimpäänlähde?.
Juri Narbuth 1896–1951[15] Entinen Venäjän keisarillisen armeijan upseeri.[21] Jäi 1922 Neuvosto-Venäjällä kiinni tiedustelusta Suomen hyväksi ja sai viiden vuoden vankeustuomion (vältti kuolemanrangaistuksen vain, koska Suomen viranomaiset väittivät häntä Suomen kansalaiseksi), jonka suoritettuaan palasi Suomeen.[23] Suomen kansalaisuus 1929.[11] Ulkoministeriön autonkuljettaja.[15] Sota-aikana ilmatorjuntajoukoissa.[13] 20 vuotta vankileiriä[15] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi. Kuoli tammikuussa 1951 Vladimirin vankilassa.[15]
Unto Parvilahti (ent. Boman) 1907–1970[24] Liikemies, toimi sodan aikana suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan yhteysupseerina Berliinissä.[24] 5 vuotta vankileiriä[24] Karkotettiin Siperiaan tuomion suorittamisen jälkeen. Palasi Suomeen 1954 ja kirjoitti kokemuksistaan 1957 kirjan Berijan tarhat. Muutti myöhemmin Espanjaan. Rehabilitoitu 2001.[24]
Fjodor Pihra 1909[15]–? Radioteknikko, sota-aikana tulkkina.[21] 10 vuotta vankileiriä[15]

Tuomio muutettiin vankeudeksi 1947. Vapautettiin 1955.[15] Palasi Suomeen seuraavana vuonna ja muutti pian sen jälkeen Yhdysvaltoihin.[21]

Boris Popper (myöh. Batu Berin-Bey) 1904[17]–2000 Kemian opiskelija.[13] Asui välillä Belgiassa. Valpon arvion mukaan "poliittinen haihattelija".[22] Sodan aikana tulkkina Suomen sotavankileireissä.[21] 10 vuotta vankileiriä[17] Palasi Suomeen 31.7.1956.[17] Kirjoitti kokemuksistaan 1974 kirjan Venäjän punainen lihamylly.[25]
Kiril Puškarev 1897[15]–1984[26] Venäjän keisarikunnan armeijan kapteeni,[13] isä valkoinen kenraali[27]. Toimi Venäjällä sotilastiedustelussa ja Suomessa Etsivän keskuspoliisin palveluksessa,[3] sota-aikana yleisesikunnan tiedusteluosastolla.[13] Suomen kansalaisuus 1929.[11] 25 vuotta vankileiriä[15] Palasi Suomeen 15.11.1955.[17] Palasi poliisiksi sairaalahoidon jälkeen ja vankeusvuodet laskettiin virkavuosiksi.[21] Tuomittiin vuonna 1961 puoleksitoista vuodeksi kuritushuonevankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi.[28]

Suomessa Nansenin passilla oleskelleet

Nimi Elinvuodet Taustaa Tuomio Neuvostoliitossa Muuta
Vladimir Bastamov 1906[15]–? Tupakkatehdas Fennian työläinen;[15] sodan aikana tulkkina suomalaisessa joukko-osastossa.[21] 20 vuotta vankileiriä[15] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[15] Palasi Suomeen 31.7.1956.[17] Siirtyi tekniseksi kielenkääntäjäksi erään teollisuusyhtymän palvelukseen[21] ja sai Suomen kansalaisuuden 1957.[11]
Dmitri Daragan 1907–1991[11] Diplomi-insinööri, insinööriluutnantti.[13] Asui 1930-luvulla Belgiassa, mutta jouduttuaan karkotetuksi palasi Suomeen.[22] Sota-aikana teknisissä tehtävissä,[13] sodan jälkeen Sotevan ja ulkoministeriön tulkkina[3]. 15 vuotta vankeutta Palasi Suomeen 31.7.1956.[17] Sai työpaikan laivanrakennusyhtiöstä.[21]
Severin Dobrovolski 1881–1946[29] Venäjän valkoisen armeijan kenraali, johtava hahmo valkoisten emigranttien keskuudessa Suomessa;[29] Idän Emigranttien klubin puheenjohtaja;[10] useiden emigranttijärjestöjen vaikuttaja, äärioikeistolaisen Klitš-lehden julkaisija. Työskenteli sotavuosina Suomen propagandakoneistolle.[29] Kuolemantuomio[15] Teloitettiin tammikuussa 1946.[15]
Maximilian Loudon 1889–1947[11] Paroni; toimi Romanian Helsingin-lähetystön autonkuljettajana.[19] 10 vuotta vankileiriä[15] Kuoli leirissä halvaukseen 1947.[19]
Stepan Petritšenko 1892–1947[15] Entinen keisarillisen Venäjän laivaston matruusi, yksi Kronstadtin kapinan johtajista 1921. Oli 1920-luvulla yhteydessä GPU:hun.[30] Turvasäilövankeudessa 1941–1944.[15] 10 vuotta vankileiriä[15] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi, kuoli vankilaan siirtämisen yhteydessä.[15]
Georg Popper 1917[3]–? Opiskelija,[13] Boris Popperin veli, toimi sodan aikana tulkkina.[21] 10 vuotta vankileiriä[17] Palasi Suomeen 31.7.1956.[17]
Andrei Sumbarov 1906[5]–? Taksinkuljettaja. Toimi sota-aikana tulkkina.[21] 10 vuotta vankileiriä Jäi vapauduttuaan vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon.[31]
Igor Verigin 1907[15]–? Insinööri, sodan aikana kaiutinkuuluttajana rintamalla.[13] 10 vuotta vankileiriä[15] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[15] Vapautettiin ennenaikaisesti ja otti Neuvostoliiton kansalaisuuden.[31]

Kokonaismäärä ja mahdollinen kahdeskymmenes henkilö

”Leinon vankien” täsmällisestä lukumäärästä on liikkeellä ristiriitaista tietoa. Leino puhui muistelmissaan Kommunisti sisäministerinä epämääräisesti paristakymmenestä nimestä. Unto Parvilahti kertoi kirjassaan Berijan tarhat, että pidätettyjä oli 19. Boris Björkelund luetteli muistelmateoksessaan Stalinille menetetyt vuoteni samat 19 nimeä kuin Parvilahti, mutta hänen mukaansa näiden ohella oli vielä yksi henkilö, jonka nimi ja kohtalo jäivät hänelle tuntemattomiksi.[32]

Valpon arkistossa säilynyt lista käsittää 22 nimeä. Näistä henkilöistä kolme ei ollut mukana 20.–21. huhtikuuta välisenä yönä Helsingissä pidätettyjen joukossa: Nikolai Bastamov oli paennut Ruotsiin eikä häntä siksi tavoitettu; Dmitri Daragan saatiin 21. huhtikuuta kiinni Porissa ja hänet luovutettiin valvontakomissiolle erikseen kolme päivää myöhemmin; Aleksander Kalašnikov -nimeä käyttänyt henkilö pidätettiin niin ikään 21. huhtikuuta Heinolassa ja luovutettiin Neuvostoliittoon mahdollisesti yhdessä Daraganin kanssa tai jo aiemmin. Hän oli mahdollisesti Björkelundin mainitsema puuttuva kahdeskymmenennes ”Leinon vanki”.[32] Kalašnikov oli Suomen tiedustelua avustanut sotavanki ja hän oli listalla nimetyistä ainoana Neuvostoliiton kansalainen. Valpon tietojen mukaan hänen oikea nimensä olisi ollut Orest Beljanski, mutta sekin saattoi olla väärä henkilöllisyys.[33] Toisin kuin muiden ”Leinon vankien”, Kalašnikovin oletettuun luovutukseen ei liittynyt mitään laitonta, sillä Suomi ja Neuvostoliitto olivat jo syksyllä 1944 tehneet sopimuksen sotavankien luovuttamisesta.[3]

Alkuperäisellä listalla nimetyistä henkilöistä Georgi Aleksejevin tapaus on ollut hieman epäselvä. Valpon tietojen mukaan hänet pidätettiin ja tuotiin muiden vankien mukana Ratakadulle, mutta ei ole koskaan varmuudella selvinnyt, mitä hänelle sen jälkeen tapahtui. Björkelund ja Parvilahti eivät maininneet hänen nimeään luovutettujen joukossa. Aleksejevin poika Joura kertoi vuonna 2006 ilmestyneessä muistelmateoksessa, että Valpon miesten saapuessa heidän kotiinsa hänen isänsä olisi ollut työmatkalla Tukholmassa eikä häntä koskaan pidätetty. Jos tämä pitää paikkansa, Aleksejevin mainitseminen Valpon pidättämien joukossa olisi todennäköisesti virkailijan tekemä virhe.[32] Aleksejev oli Ranskan kansalainen ja työskennellyt Ranskan Helsingin-lähetystölle sekä sekaantunut kansainväliseen vakoiluun. Hänet tunnettiin sekä Saksan että Neuvostoliiton voimakkaana vastustajana.[34]

Pekka Kauppalan mukaan yksi 22 henkilöstä olisi ollut Suomen sotilastiedustelulle työskennellyt ja sotilaallisesti merkittäviä tietoja hallussaan pitänyt emigrantti Pjotr Sokolov, jonka onnistui paeta ennen pidätystä.[8] Pääministeri J. K. Paasikiven päiväkirjaansa tallettamassa kopiossa Ždanovin alkuperäisestä listasta ei kuitenkaan ole Sokolovin nimeä. Sen sijaan siinä esiintyy Vladimir Bastamovin nimen sijasta nimi "Baalamov".[5]

Luovutuksen ja luovutettujen tausta

Osa luovutetuista oli ollut mukana äärioikeistolaisessa poliittisessa toiminnassa ja valvontakomission brittiläisjäsenen J. H. Magillin mukaan ”muutamat olivat pahamaineisia natseja”. Saksalaissyntyinen Richard Dahm oli NSDAP:n jäsen, suomalainen Unto Parvilahti tiedettiin myös kansallissosialistiksi ja venäläinen Severin Dobrovolski johti Venäläisten fasistien kansallinen järjestö (NORF) -nimisen emigranttiorganisaation toimintaa Suomessa. Useat muista vangituista olivat tiettävästi mukana erilaisten bolševikkien vallan kukistamista ajaneiden emigranttijärjestöjen toiminnassa tai ainakin lähellä niitä. Dobrovolski ei Björkelundin antamasta kuvauksesta huolimatta ollut ilmeisesti Valkoisen emigranttiarmeijan (ROVS) varsinainen jäsen, mutta muista vangituista ainakin Dimitri Kuzmin-Karajev kuului siihen. Nuoren polven kansallinen työliitto (NTSNP, myöhemmin NTS) -nimiseen bolševikkivallan kukistamista ajaneeseen järjestöön kuuluivat ainakin Igor Verigin ja Dimitri Daragan, joka tosin erotettiin vuonna 1938. Verigin, Fjodor Pihra ja vahingossa pidätetty Vasili Maksimov olivat myös nuorisoseura Zwenon aktiiveja. Juri Narbuth oli kuulunut mladorossipuolueeseen, joka oli alkuun monarkistinen järjestö, mutta muuttui 1930-luvulla neuvostomyönteisemmäksi. Lähes jokainen vangituista oli harjoittanut ainakin jonkinlaista Neuvostoliiton vastaista toimintaa ja muutamat olivat myös vakoilleet Neuvostoliittoa vastaan. Toisaalta ainakin Stepan Petritšenko oli Valpon tietojen mukaan ilmoittanut kannattavansa Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestystä ja suunnitellut sopimuksen tekemistä valvontakomission kanssa voidakseen palata normaalisti kotimaahansa.[35]

Boris Björkelundin usein lainatun arvion mukaan kenraali Dobrovolski olisi ollut joukosta ainoa poliittisesti riittävän merkittävä luovutuksen kannalta.[10] Pekka Kauppalan mukaan taas Kronstadtin kapinaa johtanut Petritšenko oli joukon historiallisesti merkittävin henkilö – ei tosin enää vuonna 1945.[36]

Valvontakomission luovutusvaatimuksen syistä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Useimpien aiheesta kirjoittaneiden mielestä vangitut olivat viattomia, eivätkä muodostaneet mitään todellista uhkaa Neuvostoliitolle. Parvilahti uskoi kyseessä olleen Suomen kommunistien suunnittelema poliittinen puhdistus ja Boris Berin-Bey syytti muistelmissaan suoraan Yrjö Leinoa hankkeen isäksi. Tutkija Kimmo Rentola on arvellut, että Neuvostoliitto halusi testata kommunistien vaikutusvaltaa Suomessa, mutta on pitänyt tärkeimpänä selittävänä tekijänä neuvostovakoilun intressejä. Osmo Jussilan mukaan koko hankkeen takana oli valvontakomission turvallisuusosaston tiedustelujohtaja Fjodorov, joka oli erityisen kiinnostunut Suomessa toimineista emigranttijärjestöistä ja sai käyttöönsä Valpon näistä keräämiä tietoja. Jotkut ovat yhdistäneet ”Leinon vankien” tapauksen aiemmin Helsingissä sattuneeseen puna-armeijan kapteeni Ivan Belovin ampumiseen. Tapausten yhteydestä ei tosin ole näyttöä. Ilmeisesti valvontakomissio kyllä epäili Suomessa asuneiden venäläisten emigranttien olleen tekemisissä Belovin kuoleman kanssa.[37] Lisäksi Nikolai Saarnion kertoman mukaan Savonenkov oli tapaamisessa hotelli Tornissa kysellyt, oliko Belovin tapauksen tutkinta edistynyt.[1]

Keskeisin ”Leinon vankeja” yhdistänyt piirre oli etninen venäläisyys ja toiminta valkoisissa venäläisjärjestöissä. Tämän vuoksi Suomen venäläiset pelkäsivät tapauksen olevan vain lähtölaukaus muidenkin venäläisemigranttien luovutukselle Neuvostoliittoon.[8] Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut.

Vankien kohtalo Neuvostoliitossa

Kuulustelut

Moskovassa vangit vietiin NKVD:n pahamaineiseen päämajaan Lubjankaan, jossa kuulustelut alkoivat vuorokauden sisällä.[7] Kuljetuksen suorittivat sotilaallisen vastavakoilun eli SMERŠin miehet.[8] Kuulustelijoilla oli käytössään pidätetyistä henkilöistä kootut Valpon henkilömapit, jotka oli luovutettu venäläisten käyttöön.[7] Monet joutuivat tämän jälkeen virumaan eri vankiloissa ja vankileireillä hyvinkin kauan edes saamatta tietää miksi heidät oli vangittu.

Boris Björkelund kertoi muistelmateoksessaan, että häneltä oli kuulusteluissa kysytty oliko hän käynyt Idän Emigranttien klubilla. Hän oli vastannut käyneensä siellä syömässä, koska sieltä sai parempaa ruokaa edullisemmin, mutta kuulustelija merkitsi pöytäkirjaan hänen tunnustaneen olleensa "tuon neuvostovastaisen terroristisen järjestön aktiivinen jäsen ottaen osaa sen toimintaan".[38] Selvinneiden kirjoittamien muistelmien perusteella kuulusteluissa ei käytetty fyysistä pahoinpitelyä, mutta syytettyjä piinattiin järjestelmällisellä valvottamisella. Tosin Björkelundin kertoman mukaan Igor Veriginin päätä hakattiin seinään ensimmäisessä kuulustelussa ja hänen kipeään jalkaansa potkaistiin.[27]

Parvilahden kirjassaan kertoman mukaan tuomion perusteista saatettiin neuvotella syytetyn kanssa: hänelle sanottiin että lopullisiin pöytäkirjoihin pitäisi saada lakipykälä, jonka nojalla häntä oli kuulusteltu. Vaihtoehtoina tarjottiin useita rikoslain 58 §:n momentteja, jotka olisivat käsittäneet vakoilua, vastavallankumouksellisen propagandan levittämistä ja terrorismia. Parvilahti tunnusti lopulta kohta 4:n, joka käsitteli vastavallankumouksellista toimintaa ulkomailla, ja hänet tuomittiin sen nojalla.[39]

Tuomiot ja vankeus

Useimmat ”Leinon vangeista” tuomittiin Neuvostoliiton rikoslain 58 pykälän eri kohtien perusteella. Syytteet koskivat usein kuulumista vastavallankumouksellisina pidettyihin organisaatioihin, toimintaa kansainvälisen porvariston hyväksi, terrorismia tai vakoilua. Kuuluminen mihin tahansa emigranttijärjestöön katsottiin riittäväksi perusteeksi tuomiolle.[7][15]

Suurin osa sai kymmenen vuoden pituisen työleiri- tai vankituomion, mikä tuohon aikaan oli 58 §:n perusteella tuomituille itse asiassa suhteellisen lievä rangaistus. Parvilahti ja Dahm saivat harvinaisen lyhyen viiden vuoden tuomion, mutta rangaistuksen suorittamisen jälkeen vuonna 1950 heidät molemmat karkotettiin Siperiaan.[40] Pisimmät, 20–25 vuoden vankileirituomiot saivat Kiril Puškarev, Vladimir Kuznetsov ja Vladimir Bastamov. Tuomioiden keskinäinen pituus ei suoranaisesti vastannut asianomaisten merkittävyyttä. Jopa erehdyksessä pidätetty Vasili Maksimov sai 15 vuoden tuomion.[27] Dobrovolski ilmeisesti ainoana joukosta tuomittiin kuolemaan ja hänet teloitettiin vankilassa vuoden 1946 alussa, joskin muun muassa Björkelund väitti hänen kuolleen vankileirillä.[40] Eräiden henkilöiden osalta on jäänyt kokonaan epäselväksi, minkälaisten syytteiden nojalla ja kuinka pitkiin rangaistuksiin heidät tuomittiin.

Dobrovolski oli joukosta ainoa, joka tuomittiin edes muodollisesti oikeassa oikeusistuimessa. Muut tuomittiin niin sanotuissa erikoisneuvottelukunnissa (Osoboje Soveštšanije), jotka muodostuivat kahdesta NKVD:n ja yhdestä puolueen keskuskomitean jäsenestä. Ne eivät olleet Neuvostoliiton lakiin perustuvia elimiä eivätkä niiden langettamat tuomiot edes olleet virallisesti rikostuomioita. Erikoisneuvottelukunnat saivat myös jälkeenpäin muuttaa langettamiaan tuomioita miten halusivat.[8]

Tuomitut suorittivat kaikki rangaistuksensa eri vankileireillä. Heitä haettiin aika ajoin leireiltä takaisin vankilaan viikkojen tai kuukausien mittaisiksi jaksoiksi uudelleenkuulusteltaviksi.[27] Luovutetuista armahdettiin ja palasi lopulta Suomeen 11 henkilöä. Ensimmäisinä pääsivät palaamaan Dahm ja Parvilahti vuonna 1954 ja yhdeksän muuta vuosien 1955–1956 aikana. Teloitetun Dobrovolskin ohella viisi muuta ryhmään kuuluneista kuoli vankeudessa surkeiden olojen seurauksena ja kaksi jäi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon vapautumisensa jälkeen. Mahdollisen kahdennenkymmenennen vangin kohtalosta ei ole tietoa.[40] Suomen Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen luovuttamien ihmisryhmien joukossa ”Leinon vangeista” kuoli suhteellisesti suurempi osa kuin muista, lähes kolmannes.[41] Björkelundin mukaan viimeiset Leinon vangit vapautettiin presidentti Paasikiven pyynnöstä, kun tämä oli neuvottelumatkalla Moskovassa vuonna 1955.[42]

Tapauksen jälkipuinti

Käsittely Suomen hallituksessa

Leino kertoi pidätyksistä pääministeri Paasikivelle 23. huhtikuuta 1945 ja tämä keskusteli asiasta ulkoministeri Carl Enckellin kanssa. Paasikivi ja Enckell katsoivat molemmat, ettei valvontakomission käskyn noudattaminen ollut vältettävissä.[2][5] Suomen päättäjien sisäpiirissä tapauksesta oli jo ehtinyt liikkua erilaisia huhuja. Presidentti Mannerheim kertoi seuraavana päivänä Paasikivelle kuulleensa "kaupungilla puhuttavan", että Leino olisi vangituttanut 200 "valkovenäläistä" ja että nämä oli viety Porkkalan neuvostotukikohtaan.[43][5] Mannerheim totesi: ”Tämä menee pitkälle.” Paasikiven kysymykseen, mitä asiassa olisi voinut tai pitänyt tehdä toisin, Mannerheim ei osannut vastata. Viikon kuluttua pidätyksistä Paasikiven luona kävi entinen oikeusministeri, Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) kansanedustaja Ernst von Born. Koska sanomalehdet eivät olleet kirjoittaneet luovutuksista sanallakaan, von Born aikoi tehdä asiasta eduskuntakyselyn.[5]

Leino teki pian tapauksesta selkoa presidentille ja muille ministereille hallituksen iltakouluistunnossa, jossa kaikki hyväksyivät hänen menettelynsä. Kokemattomuuttaan Leino ei kuitenkaan ottanut huomioon, ettei istunto ollut virallinen eikä siinä pidetty pöytäkirjaa. Tämä seikka koitui hänelle myöhemmin kohtalokkaaksi, sillä hänen poliittiset vastustajansa saattoivat väittää hänen toimineen omavaltaisesti, eikä Leinolla ollut kirjallisia todisteita näitä väitteitä vastaan. Näin syntyi hieman harhaanjohtava mielikuva ”Leinon vangeista”.[2]

Pidätysten yhteydessä poliiseja oli jäänyt pidätettyjen koteihin varmistamaan, ettei tieto leviäisi. Suomen sanomalehdistö vaikeni tapahtuneesta pitkään.[44] Ensimmäisenä siitä kertoi saksalaisten propagandalähetyksiä levittänyt Vapaan Suomen radio 24. huhtikuuta 1945. Tarkan nimilistan luovutetuista julkaisi ensimmäisenä ruotsalainen Dagsposten-lehti 17. toukokuuta.[45] Isästään elämäkertateoksen kirjoittanut Yrjö Leinon poika Olle Leino on huomauttanut, että tapauksen uutisarvokin oli sillä hetkellä vähäinen samanaikaisesti Keski-Euroopassa riehuneiden toisen maailmansodan ratkaisutaisteluiden rinnalla.[46]

Eräät luovutettujen omaiset yrittivät toistuvasti vuodesta 1945 alkaen kääntyä oikeuskanslerin tai eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta nämä saattoivat vain pyytää sisäministeriöltä ja Valpolta selvitystä tapahtuneesta.[47] Eduskunnan oikeusasiamies Reino Kuuskoski keskusteli luovutusasiasta Paasikiven kanssa joulukuussa 1946.[45] Eduskunnan perustuslakivaliokunnan julkaistua tapausta koskeneen mietinnön maaliskuussa 1947 Suomen hallitus käsitteli asiaa ensimmäisen kerran muodollisesti saman vuoden kesäkuussa – ja hyväksyi yksimielisesti Leinon menettelyn.[48][45] Suomen ulkoministeriö yritti jossain vaiheessa tiedustella Neuvostoliitosta vangittujen kohtaloa, mutta mitään tietoja ei annettu. Omaiset saivat tietää vankien kohtalosta ensi kerran keväällä 1946, jolloin Suomeen tuli muutamia leireiltä salakuljetettuja kirjeitä.[43]

Leinon kaataminen

Jälkinäytös tapahtui kolme vuotta alkuperäisen luovutuksen jälkeen, jolloin valvontakomissio oli jo poistunut Suomesta. Yrjö Leinon toimien lainmukaisuutta oli alettu tutkia vuoden 1947 paikkeilla ja tällöin nousi esille myös ”Leinon vankien” tapaus. Erityisen metelin nosti kansanedustaja von Born.

Toukokuussa 1948 tuli eduskunnan täysistunnon käsittelyyn perustuslakivaliokunnan lausunto tapauksesta. Siinä todettiin Leinon menetelleen lainvastaisesti, mutta esitettiin, että asian annettaisiin raueta olosuhteet huomioiden. Esitys hyväksyttiin.[49] Presidentti Paasikivi valtuutti luovutuksen aikana oikeusministerinä toimineen Urho Kekkosen lukemaan eduskunnan istunnossa 19. toukokuuta lausunnon, jossa kerrottiin Paasikiven ja koko hallituksen hyväksyneen Leinon menettelyn. Yksityisesti Paasikivi ja Kekkonen olivat tosin molemmat sitä mieltä, että Leino olisi voinut pelkästään pidättää valvontakomission nimeämät henkilöt, mutta jättää itse luovutuksen tekemättä.[50] Vaikka eduskunta hyväksyikin valiokunnan mietinnön, esitti kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen samana päivänä Leinolle asian johdosta henkilökohtaista epäluottamuslausetta, joka meni läpi äänin 81–61. Epäluottamuslauseen puolesta äänestivät kokoomuksen, maalaisliiton, edistyspuolueen ja RKP:n ryhmät sekä yksi sosiaalidemokraatti, vastaan SKDL:n ryhmä sekä 15 SDP:n edustajaa. Monet pidättäytyivät äänestämästä, mukaan luettuina kaikki ministerit. Pääministeri Mauno Pekkala istui äänestyksen aikana Smolnassa odottamassa lopputulosta aikomattakaan lähteä eduskuntaan. Sihteeri Toivo Heikkilän muistelmien mukaan Pekkala oli valmis uhraamaan Leinon pelastaakseen muun hallituksen.[51] Silloisen eduskunnan puhemiehen Karl-August Fagerholmin mukaan Arvo Salminen ei itse uskonut ehdotuksensa läpimenoon, koska sosialidemokraatit eivät Salmisen käsityksen mukaan olisi halunneet myötävaikuttaa Leinon kaatamiseen, ja niinpä Salminen yllättyikin täysin, kun epäluottamuslause tulikin hyväksytyksi. Äänestys suoritettiin myöhään yöllä, jolloin suuri osa kansanedustajista oli poissa. Myös Fagerholm on myöntänyt, että hänellä olisi puhemiehenä ollut mahdollisuus lykätä äänestys myöhempään ajankohtaan, jolloin paikalla olisi ollut enemmän kansanedustajia.[52]

Leino kieltäytyi epäluottamuslauseen saatuaan pyytämästä eroa, joten presidentti Paasikivi erotti hänet valtioneuvoston esittelyssä 22. toukokuuta 1948.[48] Olle Leinon mukaan SKP:n johto oli painostanut Leinoa viivyttämään eroanomuksen jättämistä.[53]

Kokoomuksen epäluottamuslause-esityksen tarkoituksena oli ensisijaisesti saada sisäministerin − valtakunnan poliisivoimien ylimmän johtajan − salkku pois kommunistien hallusta, koska hieman aiemmin oli huhuttu kommunistien yrittävän vallankaappausta Suomessa. Uudeksi sisäministeriksi nimitettiin kuitenkin SKDL:n Eino Kilpi, lähestyneiden eduskuntavaalien vuoksi tosin vain parin kuukauden ajaksi.[54] Olle Leinon mukaan presidentti Paasikivi oli pyytänyt kokoomuksen johtajilta, etteivät puolueen kansanedustajat äänestäisi YYA-sopimusta vastaan, ja "palkintona" tottelevaisuudesta kokoomus sai sitten kaataa Leinon.[53] Leino oli tuolloin itse asiassa jo menettänyt oman puolueensa luottamuksen.

Leinon vankien tapauksen on arveltu vaikuttaneen koko Valpon lakkauttamiseen vuoden 1948 lopussa.[8]

Korvaukset

Ensimmäinen ”Leinon vankien” tapaukseen liittynyt Suomen valtion maksama rahallinen korvaus suoritettiin jo vuonna 1946. Boris Björkelundin pidätyksen yhteydessä oli takavarikoitu 2,75 miljoonan markan arvosta hänen omistamansa yrityksen, Oy Combe Ab:n arvo-omaisuutta ja käteistä rahaa, jotka luovutettiin hänen mukanaan Neuvostoliittoon. Siellä ne takavarikoitiin valtion omaisuudeksi. Joulukuussa 1946 raastuvanoikeus määräsi Suomen valtion maksamaan yritykselle 470 000:n markan korvaukset menetetystä omaisuudesta.[31] Nikolai Saarnio oli eronnut Valpon johdosta vain viikkoa ”Leinon vankien” luovutuksen jälkeen ja palannut vanhaan virkaansa sisäministeriön poliisiasiainosastolle. Joulukuussa 1948 häntä vastaan nostettiin eduskunnan oikeusasiamiehen kehotuksesta Turun hovioikeudessa syyte liittyen Björkelundin yritykseltä takavarikoituun omaisuuteen. Oikeus totesi hänen syyllistyneen taitamattomuudesta tehtyyn virkavirheeseen.[48] Syytteet kuitenkin hylättiin, koska ”maassa tuolloin vallinneiden olosuhteiden” vuoksi Saarnion ei katsottu olleen syypää omaisuuden hukkaan joutumiseen. Korkein oikeus vahvisti 1950 tämän vapauttavan tuomion.[3]

Suomeen palattuaan useat ”Leinon vangeista” vaativat Suomen valtiolta korvauksia kokemistaan kärsimyksistä. Maan poliittiset olot olivat muuttuneet oleellisesti vaaran vuosien päätyttyä, joten vaikutti todennäköiseltä, että korvauksia myös maksettaisiin. Ensimmäisinä Suomeen palanneet Dahm ja Parvilahti vaativat sekä oikeusteitse että valtioneuvostolle osoitetulla hakemuksella korvauksia henkisestä ja ruumiillisesta kärsimyksestä, terveyden, ansioiden ja omaisuuden menetyksistä sekä erilaisista oheiskuluista. Dahm vaati 12,4 miljoonaa ja Parvilahti 13 miljoonaa markkaa. Tämän seurauksena sekä tuleviin muihin korvaushakemuksiin varautuakseen Suomen hallitus asetti toukokuussa 1955 hallitusneuvos Reino Kuuskosken johtaman kolmijäsenisen toimikunnan selvittämään mahdollista valtion korvausvelvollisuutta. Lokakuussa 1955 jättämässään mietinnössä toimikunta totesi, että vaikka laki ei taannutkaan automaattisesti oikeutta korvauksiin, niitä tulisi silti suorittaa, sillä vangittujen kohdalla hallitusmuodossa taattua oikeusturvaa oli rikottu. Korvausten suuruudeksi toimikunta esitti jonkin verran haettuja pienempiä summia, esimerkiksi Dahmille 7,5 ja Parvilahdelle 7,9 miljoonaa markkaa.[31]

Björkelundin mukaan hallitus maksoi lopullisia korvauksia noin kaksi kolmasosaa toimikunnan esittämästä summasta eli suunnilleen viisi miljoonaa markkaa henkeä kohden.[31] Ehtona asianomaisten piti kuitenkin allekirjoittaa sitoumus, jossa he lupasivat olla esittämättä mitään lisävaatimuksia.[36] Hallituksen esityksen korvauksista hyväksyivät kaikki eduskuntapuolueet lukuun ottamatta SKDL:ää. Puolueen kansanedustaja Mauri Ryömän mukaan luovutus oli tapahtunut välirauhansopimuksen nojalla ja luovutetut olivat sotarikollisia. Ketään "Leinon vangeista" ei kuitenkaan Neuvostoliitossa syytetty sotarikoksista.[55]

Myöhempi käsittely

Unto Parvilahti kirjoitti kirjassaan Berijan tarhat kuulleensa ”asiantuntevalta taholta”, että pääministeri Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen olisivat etukäteen tienneet ”Leinon vankien” luovutuksista. Kirjan ilmestyttyä vuonna 1957 presidentiksi kohonnut Kekkonen raivostui väitteestä ja kirjoitti Otavan johtajalle Heikki Reenpäälle, jotta kohta poistettaisiin myöhemmistä painoksista. Toivetta ei noudatettu, mutta yöpakkaskriisin jälkeen vuonna 1959 Kekkonen ja Reenpää sopivat, ettei kirjasta yhdennentoista painoksen jälkeen enää otettaisi uusia. Kirjaa oli jo siihen mennessä ehditty kääntää useille kielille ja julkaista monissa eri maissa.[56][57]

Vuonna 2001 Venäjä ilmoitti, että Unto Parvilahden maine oli puhdistettu ja hänen kunniansa palautettu.[58] Samassa yhteydessä rehabilitoitiin kuusi välirauhan aikana siepattua ja vakoilusta tuomittua suomalaista sotilasta.[59] Venäjä totesi samalla tapauksen laittomaksi, sillä Neuvostoliitolla ei olisi ollut oikeutta vaatia sen enempää Suomen kansalaisten kuin täällä Nansenin passilla oleskelleidenkaan luovuttamista.lähde? Muita ”Leinon vangeista” ei ole rehabilitoitu. Pekka Kauppalan arvion mukaan tämä johtuu siitä, että Parvilahti oli listalla ainoa etninen suomalainen – ja siten ainoa, jota ei Venäjällä ole voitu pitää ”omana” maanpetturina. Vaikka myös Boris Björkelund oli syntyperäinen Suomen kansalainen, hänet ilmeisesti kuitenkin miellettiin venäläiseksi, sillä hän oli kotoisin Pietarista ja äidinkieleltään ruotsalais-venäläinen.[60]

Neuvostoliittoon luovutettujen kohtaloja on tutkittu Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–55 -hankkeessa.[61]

Katso myös

Lähteet

  • Björkelund, Boris: Stalinille menetetyt vuoteni: Elämäni vaiheet 1945–1955. Tekijän käsikirjoituksesta suomentanut Leo Schulgin. Porvoo Helsinki: WSOY, 1966.
  • Jakobson, Max: Vallanvaihto. Otava, Helsinki 1992.
  • Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä: Pääministerin sihteerin muistelmat 1944−1948. Otava, Helsinki 1965.
  • Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien tielle: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955. Gummerus, Helsinki 2011. ISBN 978-951-20-8385-5
  • Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. Tammi, Helsinki, 1973.
  • Leitzinger, Antero: Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972. East-West Books, Helsinki 2008. ISBN 978-952-99592-5-9
  • Martelius, Juha: "Leinon vankien" pidätys ja luovutus Neuvostoliittoon, s. 164–169 teoksessa Turvallisuuspoliisi 75 vuotta 1919–1994 (toim. Matti Simola & Jukka Salovaara). Sisäasiainministeriön poliisiosasto, Helsinki 1994. ISBN 951-47-9553-9
  • Paasikivi, Juho Kusti: J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956: Ensimmäinen osa. Toimittaneet Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge. WSOY, Helsinki 1985. ISBN 951-0-13291-8
  • Partanen, Juho: ”Leinon vankien” tapaus ja vangeille maksetut korvaukset, s. 339–357 teoksessa Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin: Kansallisarkiston artikkelikirja (toim. Lars Westerlund). Kansallisarkisto, Helsinki 2010. ISBN 978-951-53-3231-8. Teoksen verkkoversio
  • Parvilahti, Unto: Berijan tarhat. Otava, Helsinki 1957.
  • Simola, M. (toim.): Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009. Hämeenlinna: WSOY, 2009. ISBN 9789510352434.
  • Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953. Minerva, Helsinki 2013. ISBN 978-952-492-768-0
  • Vettenniemi, Erkki: Unto Bomanin salattu elämä, s. 345–378 teoksessa Berijan tarhat, vuoden 2004 painos. Otava, Helsinki. ISBN 951-1-19768-1

Viitteet

  1. a b c Vettenniemi 2004, s. 345–346.
  2. a b c d e f g h i Partanen 2010, s. 339–340.
  3. a b c d e f g Uola 2013, s. 150–158.
  4. a b c d Martelius 1994, s. 164–165.
  5. a b c d e f g Paasikivi 1985, s. 142–144.
  6. Parvilahti 1957, s. 14, 25.
  7. a b c d Martelius 1994, s. 166.
  8. a b c d e f Kauppala 2011, s. 38–40.
  9. Vettenniemi 2004, s. 346–348.
  10. a b c d e Partanen 2010, s. 343.
  11. a b c d e f g h Leitzinger 2008, s. 288–289.
  12. Björkelund 1966, s. 5, 7, 15.
  13. a b c d e f g h i j k l Parvilahti 1957, s. 27–28.
  14. Partanen 2010, s. 345–346.
  15. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al Stalin's Secret Weapon: Arrested Finns (By name) (englanniksi). Viitattu 30.12.2012.
  16. Björkelund 1966, s. 268.
  17. a b c d e f g h i j k l m n Juha Pohjonen: Valvontakomission uhrit: Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1955, s. 75. Kustannusosakeyhtiö HAI, 2011.
  18. Stalinille menetetyt vuoteni Helmet-kirjastohaku.
  19. a b c d Kauppala 2011, s. 44.
  20. Partanen 2010, s. 350.
  21. a b c d e f g h i j k l m n Björkelund 1966, s. 345–349.
  22. a b c Partanen 2010, s. 345.
  23. Partanen 2010, s. 346.
  24. a b c d Mikko Uola: Parvilahti, Unto (1907 - 1970) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  25. Boris Berin-Bey: Venäjän punainen lihamylly. Turku: Föreningen Veronica, 1974. ISBN 9519527117. avoin kirjasto.
  26. Kauppala 2011, s. 360.
  27. a b c d Kauppala 2011, s. 42.
  28. Simola 2009, s. 27
  29. a b c Petr Bazanov: Kenraalimajuri Severin Tsezarevitš Dobrovolski, s. 556–566 teoksessa Sotavangit ja internoidut: Kansallisarkiston artikkelikirja (toim. Lars Westerlud). Kansallisarkisto, Helsinki 2008. Teoksen verkkoversio
  30. Петриченко Степан Максимович (venäjäksi) Hrono.info. Viitattu 25.12.2012.
  31. a b c d e Partanen 2010, s. 351. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Partanen351” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  32. a b c Partanen 2010, s. 341–342.
  33. Kauppala 2011, s. 44.
  34. Partanen 2010, s. 347.
  35. Partanen 2010, s. 343–347.
  36. a b Kauppala 2011, s. 43.
  37. Partanen 2010, s. 348–349.
  38. Björkelund 1966, s. 49.
  39. Parvilahti 1957, s. 89.
  40. a b c Partanen 2010, s. 349–351.
  41. Kauppala 2011, s. 42, 44.
  42. Björkelund 1966, s. 332.
  43. a b Martelius 1994, s. 167.
  44. Vettenniemi 2004, s. 348.
  45. a b c Leitzinger 2008, s. 291–292.
  46. Leino 1973, s. 156.
  47. Uola 2013, s. 160–162.
  48. a b c Martelius 1994, s. 168–169.
  49. Vettenniemi 2004, s. 349.
  50. Pasikivi 1985, s. 610–611.
  51. Heikkilä 1965, s. 232−233.
  52. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 227. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  53. a b Leino 1973, s. 268–271.
  54. Jakobson: Vallanvaihto, s. 41.
  55. Björkelund 1966, s. 345, 349.
  56. Vettenniemi 2004, s. 348, 376.
  57. Parvilahti 1957, s. 24.
  58. Vettenniemi 2004, s. 377.
  59. Russia rehabilitates Finns accused of espionage in 1940s Helsingin Sanomat International edition 4.11.2003. Viitattu 5.1.2013.
  60. Kauppala 2011, s. 41, 43.
  61. Kansallisarkisto: Sotavankikuolemat ja ihmisluovutukset vuosina 1939-55 tutkitaan archive.is. Viitattu 10.5.2015.

Aiheesta muualla