Deep Purple

Deep Purple
Deep Purple vuonna 2013.
Tiedot
Toiminnassa	1968–1976, 1984–
Tyylilaji	hard rock heavy metal blues rock progressiivinen rock
Kotipaikka	Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Ian Gillan, laulu Steve Morse, kitara Roger Glover, basso Don Airey, koskettimet Ian Paice, rummut
Entiset jäsenet	Jon Lord, koskettimet (1968–2002) Ritchie Blackmore, kitara (1968–1975 ja 1984–1994) Tommy Bolin, kitara, laulu (1975–1976) Joe Satriani, kitara (1993–1994) David Coverdale, laulu (1973–1976) Rod Evans, laulu (1968–1969) Joe Lynn Turner, laulu (1990–1991) Glenn Hughes, basso, laulu (1973–1976) Nick Simper, basso (1968–1969)
Levy-yhtiö	EMI
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Deep Purple on vuonna 1968 perustettu englantilainen rockyhtye. Yhtye luetaan heavy metalin ja hard rockin pioneeriyhtyeisiin. Deep Purple on ensimmäisiä ja suosituimpia tyylilajien edustajia. Yhtyeen albumeita on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta. Yhtyeen historiaan kuuluu suuri määrä kokoonpanon muutoksia ja sen toiminta on ollut välillä kahdeksan vuotta keskeytyksissä.

Historia

Perustaminen (1967–1968)

Ritchie Blackmore.

Yhtyeen ensimmäinen kosketinsoittaja Jon Lord.

The Searchersin entinen rumpali Chris Curtis otti vuonna 1967 yhteyttä englantilaiseen liikemieheen Tony Edwardsiin ja ehdotti, että tämä alkaisi manageroida hänen uutta yhtyettään, jonka hän tulisi kokoamaan itsensä ympärille. Edwards innostui ajatuksesta ja yhdessä liikekumppaneidensa John Colettan ja Ron Hiren (HEC-Enterprises) alkoi toteuttaa suunnitelmaa. Ensin yhtyeeseen hankittiin urkuri Jon Lord, joka soitti The Artwoods -yhtyeessä. Lord otti yhteyttä sessiokitaristina tunnettuun Ritchie Blackmoreen, jonka hän suostutteli tulemaan Hampurista asti koe-esiintymiseen. Curtis kuitenkin päätti jättäytyä hankkeesta, mutta Lord ja Blackmore jatkoivat yhdessä. Basistiksi otettiin Lordin ja Blackmoren vanha soittokumppani Nick Simper. Kokoonpano oli valmis laulaja Rod Evansin ja rumpali Ian Paicen tultua mukaan. He olivat soittaneet The Maze -yhtyeessä. Yhtyeen nimeksi tuli Chris Curtisin ehdotuksen mukaan Roundabout. Kevään 1968 lyhyen Tanskan-kiertueen jälkeen nimeksi muutettiin Deep Purple Ritchie Blackmoren isoäidin lempikappaleen mukaan.

Mark I – Ensimmäinen kokoonpano (1968–1969)

Deep Purple sai levytyssopimuksen Parlophone-yhtiöltä, joka oli EMI:n alamerkki. Yhdysvalloissa levy-yhtiöksi tuli Tetragrammaton. Ensimmäinen albumi, Shades of Deep Purple levytettiin toukokuussa 1968 parin päivän aikana. Albumin musiikki oli 1960-luvun pop-vaikutteista Blackmoren ja Lordin sooloilla ryyditettynä. Albumilta julkaistu single, Joe Southin kirjoittama "Hush" nousi yllätyshitiksi Yhdysvalloissa ollen singlelistan sijalla 4. Myös albumi menestyi Yhdysvalloissa hyvin nousten top-30:neen. Kotimaassa Englannissa kumpikin floppasi. Menestyksen myötä yhtye lähti Amerikankiertueelle soittaen muun muassa Creamin lämmittelijänä. Jo saman vuoden syksyllä julkaistiin yhtyeen toinen albumi The Book of Taliesyn. Musiikki oli aiempaa hieman progressiivisempaa ja myös Lordin ihannoimaa klassista musiikkia hyödynnettiin kappaleessa "Anthem". Albumi ja siltä julkaistu single "Kentucky Woman" nousivat listoille USA:ssa, mutta eivät yltäneet ensilevyn ja "Hushin" vertaiseen menestykseen. Englannissa albumi julkaistiin vasta kesällä 1969. Vuodenvaihteessa Purple meni jälleen studioon levyttämään kolmatta albumia. Yksinkertaisesti Deep Purple -nimellä kesäkuussa 1969 julkaistu albumi ei menestynyt enää Yhdysvalloissakaan saati sitten Englannissa, jossa se julkaistiin vasta vuoden 1969 lopulla. Musiikillisesti albumi sisälsi mielenkiintoisia kokeiluita, osoittaen jo merkkejä tulevasta raskaammasta suunnasta sekä klassisesta kokeilusta Lordin ja Blackmoren "April"-kappaleen myötä.

Vuoden 1969 alkupuoliskolla edellisvuoden menestyksen alkaessa haihtua Blackmore ja Lord alkoivat suunnitella yhtyeen tulevaisuutta ja uutta linjaa. He olivat pettyneitä Rod Evansiin laulajana, koska hän oli enemmän balladilaulaja kuin kovaääninen rocklaulaja. Myös Nick Simperin bassonsoittoa pidettiin liian vanhanaikaisena. Ian Paice halusi pysyä mukana ja niinpä Simper ja Evans päätettiin erottaa. Managerit Edwards ja Coletta pyysivät kolmikkoa kuitenkin siirtämään erottamista heinäkuuhun asti koska yhtyeellä oli sovittuja kiertueita eikä aikaa olisi vielä hakea uusia soittajia. Evans ja Simper pidettiin pimennossa asiasta ja heidän tietämättään Lord, Blackmore ja Paice alkoivat hakea uusia soittajia. Blackmoren vanha kaveri, rumpali Mick Underwood suositteli Blackmorelle yhtyeensä Episode Six:in laulajaa Ian Gillania, jolla oli vahva ja tarvittaessa korkea ääniala. Gillan tuli koe-esiintymiseen ja toi mukanaan saman yhtyeen basistin Roger Gloverin. Miesten kemiat loksahtivat kohdalleen ja kakkoskokoonpano oli syntynyt.

Uusi kokoonpano alkoi harjoitella päivisin ja vanha kokoonpano teki sovittuja keikkoja iltaisin. Pian myös Simper ja Evans saivat tietää miten asiat ovat. Evans tyytyi kohtaloonsa, koska oli aikonut muutenkin muuttaa Amerikkaan ja perustaa perheen, mutta Simper oli katkera erottamisestaan ja haastoi yhtyeen myöhemmin oikeuteen. Simper perusti vuotta myöhemmin Warhorse-nimisen progressiivista heavy rockia soittaneen yhtyeen. Evans liittyi 1970-luvun alussa Captain Beyond -yhtyeeseen. Viimeinen alkuperäisen kokoonpanon keikka oli 4. heinäkuuta ja uusi kokoonpano debytoi 10. heinäkuuta 1969, vain kuusi päivää myöhemmin.

Mark II – Legendaarinen kakkoskokoonpano (1969–1973)

Ian Gillan vuonna 1972.

Ensimmäinen kakkoskokoonpanon levytys oli "Hallelujah" -niminen Greenway/Cookin säveltämä gospelvaikutteinen popralli, joka ei kuitenkaan menestynyt. Purple alkoi keikkojen ohessa säveltää tulevan In Rock -albumin kappaleita. Ritchie Blackmoren visiona oli tehdä kovaa rockia sisältävä albumi ilman hempeyksiä. Levyn tekemisen keskeytti Jon Lordin säveltämän Concerto for Group and Orchestra -teoksen esittäminen yhdessä Malcolm Arnoldin johtaman Lontoon Royal Philharmonic Orchestran kanssa syyskuussa 1969. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteisteoksista, ja se sai suurta huomiota Englannissa ja toi yhtyeen viimein englantilaisten tietoisuuteen. Konsertosta julkaistiin albumi, joka nousi top-30:een Brittein albumilistalla. Yhdysvalloissa albumi jäi konkurssiin menneen Tetragrammaton -yhtiön viimeiseksi Purple-julkaisuksi eikä menestynyt listoilla. Kotimaan menestyksestä huolimatta kaikki jäsenet, varsinkin Blackmore, eivät olleet tyytyväisiä. Purple tunnettiin nyt yhtyeenä, joka soitti orkesterin kanssa klassista musiikkia, vaikka se nimenomaan halusi suunnata raskaampaan ja tiukempaan rockiin. Uusien kappaleiden levyttämistä jatkettiin ja Blackmore lupasi soittaa orkesterien kanssa vaikka lopun ikäänsä, jos tuleva albumi floppaa.

Concerto for Group and Orchestra oli ensimmäinen Purple-albumi jolla oli mukana äänittäjä Martin Birch, josta oli tuleva Purplen hovituottaja ja myöhemmin monien suurten heavy-yhtyeiden (esimerkiksi Iron Maiden) tuottaja.

Kesällä 1970 julkaistu In Rock ja single "Black Night" löivät yhtyeen lopullisesti läpi Euroopassa. Single ja albumi nousivat Britanniassa top-10:een ja In Rock on yksi hard rock -historian pioneerialbumeja nykyään. Se sisältää klassikoita kuten "Speed King" sekä monumentaalisen "Child in Timen". Yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet kitara- ja kosketinsoolot sekä Ian Gillanin tarvittaessa korkealle nouseva ääniala tulevat albumilla hyvin esille. Purple lähti kiertämään Eurooppaa ja Amerikkaa, jossa se rakensi siellä kadonneen suosionsa uudelleen.

Kovan keikkatahdin lomassa yhtye alkoi levyttää seuraavaa albumia jo samana vuonna. 1971 julkaistu Fireball nousi listaykköseksi Britanniassa ja single "Strange Kind of Woman" nousi top-10:een. Menestyksestä huolimatta yhtye ei ollut kaikin puolin tyytyväinen albumiin ja kriitikotkin olivat levystä montaa mieltä. Albumilla yhtyeen tyyli kehittyi enemmän progressiiviseen suuntaan In Rockin suoraviivaisuudesta. Ian Gillan on myöhemmin sanonut Fireballin olevan hänen lempialbuminsa.

Seuraavaa albumia lähdettiin levyttämään Sveitsin Montreux’iin vuoden 1971 joulukuussa. Albumi oli tarkoitus nauhoittaa paikallisella Casinolla, mutta Frank Zappan konsertissa, jota Purple oli katsomassa, joku yleisöstä laukaisi valopistoolin, joka sytytti Casinon tuleen. Äänityksiin varatun ajan painostamana uudeksi äänityspaikaksi valittiin Grand Hotel, joka oli suljettu talven ajaksi turistikauden päättyessä. Äänitystila rakennettiin käytävään hotellin aulan sivuun.

Kasaten patjoista ym. tavaroista väliseiniä ja vaimennuksia akustiikan muokkaamiseksi yhtye pystyi äänittämään. Yhtye myös yritti äänittää monet kappaleet aitona esityksenä nauhalle koska liikkuminen soittopaikan ja rakennuksen viereen sijoitetun Rolling Stonesin Mobiili-studio puoliperävaunun, joka oli myös tarkkailuhuoneena, välillä ei ollut helppoa. Esitykseen lisättiin sitten taustalaulu- ja soolo-osuuksia. Tuottajan vaatimuksesta tehtiin uusintaottoja.

Tuloksena oli Machine Head, yksi heavy rockin klassikkoalbumeista. Etenkin Casinon tulipalon inspiraation synnyttämä "Smoke on the Water" tuli nousemaan yhtyeen tunnetuimmaksi kappaleeksi. Muita klassikkokappaleita levyllä ovat muun muassa "Highway Star", "Pictures of Home" sekä "Space Truckin’".

Deep Purple konsertoi ensimmäisen kerran Suomessa 26.2.1972 Helsingin A-Messuhallissa osana Fireball-kiertuetta.

Kiertueita jatkettiin ja kova työtahti alkoi vaikuttaa yhtyeen sisäisiin kemioihin. Etenkin jääräpäisinä tunnettujen Blackmoren ja Gillanin välit alkoivat tulehtua jo Fireballin teon aikoihin. Ian Gillan ilmoitti managereille kirjeellä vuoden 1972 kesällä eroavansa yhtyeestä kesäkuussa 1973 sovittujen kiertueiden jälkeen. Töitä jatkettiin tästä huolimatta ja syksyn 1972 Japanin-kiertueella nauhoitettiin livealbumi Made in Japan. Alun perin vain Japanissa julkaistavaksi tarkoitettu livelevy nousi yhdeksi myydyimmistä ja arvostetuimmista livealbumeista. Albumin nauhoitus on aito, studiodubbauksia ei tehty. Yhtye ei liiemmälti ollut innostunut albumin julkaisusta, sillä vain Ian Paice ja Roger Glover tulivat albumin miksauksiin mukaan. Yhtyeen väsymys ja sisäiset jännitteet alkoivat näkyä vuoden 1973 alkupuolella julkaistulla Who Do We Think We Are -albumilla. Machine Headiin verrattuna hieman hidastempoisempi albumi sisälsi kuitenkin pieneksi hitiksi nousseen "Woman from Tokyon".

Gillanin ollessa lähtöpuuhissa Blackmore, Paice ja Lord alkoivat miettiä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Blackmore ilmoitti haluavansa uuden basistin Gloverin tilalle, muuten hän ei jatkaisi. Paice ja Lord myöntyivät ehdotukselle ja uutta basistia alettiin kaikessa hiljaisuudessa etsiä. Roger Glover ei aluksi tiennyt erottamisestaan ja kuullessaan siitä managereilta hän oli luonnollisesti pettynyt. Uudeksi basistiksi otettiin Trapeze -yhtyeessä soittanut ja laulanut Glenn Hughes, jonka Lord, Paice ja Blackmore olivat nähneet keikalla Marquee-klubilla ja ihastuneet tämän esiintymiseen ja soittotaitoon. Laulajaa varten laitettiin ilmoitus lehteen. Blackmoren ykkössuosikki, Free-yhtyeen Paul Rodgers kieltäytyi pestistä vaikka olikin aluksi kiinnostunut. Deep Purplen kakkoskokoonpano soitti viimeiset keikkansa kesäkuussa 1973 Japanissa, jonka jälkeen Gillan vetäytyi pariksi vuodeksi musiikkibisneksestä ja Roger Gloverista tuli yhtyeen oman Purple Recordsin työntekijä. Vuonna 1973 Deep Purple oli Pohjois-Amerikan myydyimpien artistien joukossa ja yksi maailman suosituimmista rockyhtyeistä.

Mark III – Bluesia ja funk-vaikutteita (1973–1975)

Syksyllä 1973 uudeksi vokalistiksi valittiin tuntematon David Coverdale Koillis-Englannista. Coverdale oli laulanut paikallisissa bluesyhtyeissä ja lähetti heikkotasoisen koenauhan Purplen kuultavaksi. Huonosta laadusta huolimatta Purplen jäsenet kiinnostuivat Coverdalen laulusoundista ja mies kutsuttiin koe-esiintymiseen. Coverdale valittiin ja laitettiin kuntokuurille ylipainon vuoksi, minkä lisäksi hänen kierot silmänsä korjattiin. Yhtye alkoi säveltää ja harjoitella uutta materiaalia ja lähti loppuvuodesta Montreuxiin levyttämään tulevaa Burn-albumia. Uusien jäsenten myötä musiikki oli enemmän blues- ja funkvaikutteista aiempaan materiaaliin verrattuna. Albumi julkaistiin alkuvuodesta 1974 ja oli menestys ympäri maailmaa. Suosituimpia kappaleita albumilla olivat Blackmoren raivokkaan kitarariffin varassa kulkeva nimikappale sekä pitkä blues "Mistreated", josta tuli yksi konserttien kohokohdista. Instrumentaali "A 200" oli Jon Lordin syntetisaattorikokeilu johon Blackmore lisäsi yhden hienoimmista sooloistaan. Uusi Purple lähti Yhdysvaltain kiertueelle ja esiintyi huhtikuussa 1974 California Jam -festivaaleilla lähes 300 000 ihmisen edessä. Purplen legendaarinen setti päättyi Blackmoren järjestämään näytökseen hänen tuhottua tv-kameran ja räjäytettyä yhden vahvistimistaan.

Hienon Burn-albumin jälkeen saman vuoden lopussa julkaistu Stormbringer jakoi mielipiteitä niin kriitikoiden kuin yhtyeenkin sisällä. Glenn Hughesin funk-vaikutteet nousivat entistä enemmän esiin Blackmoren vastustuksesta huolimatta. Blackmore oli muutenkin pettynyt albumin linjaan sekä siihen, että hänen ehdottamaansa Quartermass-coveria "Black Sheep Of The Family" ei levytetty muiden vastustaessa. Kitaristi alkoi muutenkin etääntyä yhtyeen toiminnasta ja suunnitteli sooloalbumin tekemistä Purplea lämmitelleen Elf-yhtyeen kanssa. Stormbringer ei menestynyt yhtä hyvin kuin aiemmat albumit. Albumi muistetaan hienosta nimikappaleestaan sekä hitaasta, kauniista päätöskappaleesta "Soldier Of Fortune".

Ritchie Blackmore levytti alkuvuodesta 1975 Elf-muusikoiden kanssa soololevynsä Ritchie Blackmore’s Rainbow ja kevään Euroopankiertueen jälkeen hän erosi Purplesta ja alkoi luotsata omaa Rainbow-yhtyettään. Viimeisen keikkansa Mark III soitti 7. huhtikuuta 1975 Pariisissa. Korvaamattomana pidetty kitaristi oli lähtenyt ja Purplen tarun ennustettiin olevan lopussa

Mark IV – Viimeinen vuosi (1975–1976)

Yhdysvaltalainen Tommy Bolin korvasi Ritchie Blackmoren kitaristina vuonna 1975. Hänen kanssaan Deep Purple julkaisi albumin Come Taste the Band.

Jon Lord ja Ian Paice olivat valmiita pistämään pillit pussiin, mutta Coverdale ja Hughes ylipuhuivat heidät jatkamaan vielä. Coverdale oli kuullut amerikkalaisen Tommy Bolinin soittoa ja ehdotti miestä uudeksi kitaristiksi. Bolin oli soittanut monien artistien (mm. James Gang, Billy Cobham) kanssa sekä tehnyt sooloalbumin Teaser. Bolinin soittotyyli poikkesi Blackmoren tyylistä jazz-, fuusio- ja funkvaikutteineen. Hän myös käytti paljon efektilaitteita. Bolinin tultua kitaristiksi Purple lähti syksyllä 1975 Saksaan levyttämään. Tuloksena oli Come Taste the Band -niminen albumi, jolla funkvaikutteet olivat voimakkaasti mukana sekoittamassa perinteistä hard rockia. Vaikka albumi sai nihkeääkin kritiikkiä, oli se kuitenkin edeltäjäänsä Stormbringeria eloisampi kokonaisuus.

Deep Purple aloitti albumin promotoimisen Kauko-Idän kiertueella. Ongelmia alkoi ilmetä Tommy Bolinin tuotua yhtyeeseen siitä aiemmin puuttuneen ongelman: huumeidenkäytön. Deep Purple oli Jon Lordin sanoin "ollut aina perinteinen brittiläinen kaljoitteluporukka" mutta huumeongelmiin yhtye ei ollut törmännyt. Samoihin aikoihin myös basisti-laulaja Glenn Hughesilla alkoi ilmetä samoja ongelmia. Aasiassa Tommy Bolin piikitti kätensä huonolla heroiinilla lähes soittokelvottomaksi ja Jon Lord joutui konserteissa paikkaamaan hänen vajaata soittoaan koskettimien runsaalla käytöllä. Vuoden 1976 alussa tehty Amerikan-kiertue sujui jo paremmin. Tommy Bolin oli kotikentällään ja yhtye teki onnistuneita keikkoja. Kaikesta huolimatta Jon Lordin ja Ian Paicen kiinnostus yhtyeen toiminnan jatkamiseen alkoi hiipua, ja myös David Coverdale alkoi suunnitella eroamista. Tommy Bolin ja Glenn Hughes alkoivat ottaa enemmän roolia lavalla sekä sen ulkopuolella mikä myös söi yhtyettä sisältä päin. Vaikean Ison-Britannian kiertueen viimeisen keikan jälkeen Liverpoolissa maaliskuussa 1976 Coverdale sanoi lavalta poistuttuaan Lordille ja Paicelle lähtevänsä yhtyeestä. Miehet olivat samaa mieltä asioista Coverdalen kanssa ja päättivät lopettaa yhtyeen toiminnan. Tommy Bolin ja Glenn Hughes saivat kuulla hajoamisesta vasta kuukausia myöhemmin.

Välivuodet (1976–1984)

Ritchie Blackmore luotsasi Rainbowta menestyksekkäästi aluksi Ronnie James Dion kanssa ja myöhemmin yhdessä Purple-basisti Roger Gloverin kanssa yltäen kaupalliseen menestykseen niin single- kuin albumimarkkinoilla. Ian Gillan perusti vuonna 1975 oman yhtyeensä joka alun fuusiojazz-vaiheen jälkeen siirtyi menestyksekkäästi raskaaseen rockiin 1980-luvun alkupuolella. 1983 hän liittyi Black Sabbathiin vuoden ja yhden albumin ajaksi.

Jon Lord ja Ian Paice perustivat aluksi Tony Ashtonin kanssa Paice, Ashton & Lord (PAL)-yhtyeen. 1970-luvun lopulla molemmat liittyivät David Coverdalen perustamaan Whitesnakeen, joka nousi kukoistukseensa 1980-luvulla. Glenn Hughes aloitti soolouran sekä teki levyjä Pat Thrallin kanssa nimellä Hughes/Thrall. Lisäksi hän toimi sessiolaulajana muun muassa Gary Mooren levyillä. Tommy Bolin jatkoi soolouraansa joka päättyi traagisesti jo vuoden 1976 joulukuussa hänen kuoltua huumeiden yliannostukseen Miamissa vain 25-vuotiaana. Alkuperäisbasisti Nick Simper on pysynyt musiikkimaailmassa tähän päivään asti soittamalla eri projekteissa ja yhtyeissä. Tällä hetkellä (2008) hän on mukana Good Old Boys-nimisessä rock'n'roll-yhtyeessä.

Alkuperäinen laulaja Rod Evans joutui vuonna 1980 huijareiden kelkkaan liityttyään nimellä The New Deep Purple toimivaan yhtyeeseen. Kyseinen manageritoimisto ja muusikot olivat erikoistuneet tämäntyylisiin huijauksiin (mm. Steppenwolf-nimen väärinkäyttö) joissa menestyneen bändin nimeä käytetään ottamalla mukaan kyseisen yhtyeen ex-jäsen, jolloin kaikki mahdolliset syytökset kohdistuisivat tähän kyseiseen jäseneen. Nick Simper kieltäytyi lähtemästä huijaukseen mukaan. Yhtye keikkaili Pohjois-Amerikassa ja mainosti itseään Deep Purplena ja myi konserttipaikat täyteen keikkojen kuitenkin yleensä päättyessä kaaokseen ihmisten huomatessa huijauksen. Vale- Deep Purple aikoi silti esiintyä 18 000. hengen Long Beach - areenalla. Oikean Deep Purplen taustavoimat reagoivat nopeasti julkaisemalla konserttia mainostaneessa Los Angeles Times - lehdessä ilmoituksia, joissa lueteltiin yhtyeeseen kuuluneet jäsenet jotka eivät esiintyisi konsertissa onnistuen rajoittamaan vahinkoa. Oikean Deep Purplen managerit ja lakimiehet ottivat asian hoitoonsa ja Rod Evans sai kontolleen suuret korvaukset ja menetti rojaltit kaikilta Purple-levyiltä joissa hän on mukana. Sittemmin Evans on kadonnut julkisuudesta.

Deep Purplen uudelleenkasaamisesta liikkui huhuja lähes koko sen toimintatauon aikana. Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren välit olivat kohentuneet ja Blackmore muun muassa vieraili Gillanin soolokeikalla soittaen pari encorea. Blackmore taas oli pyytänyt Gillania Rainbown laulajaksi, Gillanin kuitenkin kieltäydyttyä. Miehet kuitenkin suunnittelivat Deep Purplen ja sen kuuluisimman, eli kakkoskokoonpanon, reunionia. Ensimmäisen kerran oli tarkoitus kokoontua vuoden 1983 alussa, mutta joidenkin soittajien muut projektit olivat vielä kesken tuolloin.

Reunion – Mark II (1984–1989)

Uudelleenkasattu Deep Purple San Franciscossa tammikuussa 1985. Vasemmalta Roger Glover, Ian Gillan ja Ritchie Blackmore.

Pitkään kuiskittu ja suunnitteilla ollut kakkoskokoonpanon (Blackmore, Gillan, Glover, Lord ja Paice) paluu yhteen tuli ajankohtaiseksi vuonna 1984. Miesten muut projektit olivat päättyneet ja uutta tulemista alettiin valmistella. Lokakuussa 1984 julkaistiin sitten odotettu comeback-albumi Perfect Strangers. Albumi menestyi odotetusti hyvin ympäri maailmaa ja se sai kehuja kriitikoilta ja varsinkin nimikappaleesta on tullut klassikon arvoinen kappale. Purple teki laajan ja onnistuneen maailmankiertueen, joka huipentui Knebworthin festivaalikeikalle, jonne kertyi lähes satatuhatta fania sateesta huolimatta.

Vuonna 1987 yhtye julkaisi The House of Blue Light -albumin, joka ei ollut enää niin suuri menestys kuin Perfect Strangers. Yhtye yritti päivittää soundiaan enemmän silloisiin muotivirtauksiin sopivaksi, jonka johdosta monet kappaleet kuulostivat ylituotetuilta. Lisäksi huhuttiin Blackmoren ja Gillanin välien jälleen kiristyneen musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Blackmore oli ollut Rainbow-yhtyeensä kiistaton johtaja lähes kymmenen vuoden ajan ja halusi myös kontrolloida Purplessa välittämättä muiden, etenkin Gillanin, kommenteista. Albumia seuranneelta maailmankiertueelta kasattiin hätäisesti vuonna 1988 julkaistu Nobody's Perfect -livealbumi. Albumilla oli myös Mark I:n menestyneestä "Hush"-kappaleesta tehty uusi studioversio, yhtyeen 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1989 laulajan ja kitaristin välit kiristyivät lopullisesti ja Gillan erotettiin yhtyeestä Blackmoren toivomuksesta. Gillan ei hyväksynyt kitaristin johtamistapoja ja määräilyä, kun taas Blackmoren mielestä Gillanin lauluääni ei ollut enää entisen veroinen. Muut alistuivat päätökseen ja uutta laulajaa alettiin hakea.

Mark V – "Deep Rainbow" (1989–1992)

Uudeksi laulajaksi valittiin lähinnä Blackmoren tahdosta amerikkalainen Rainbow-yhtyeessä 1980-luvun alkupuoliskolla laulanut Joe Lynn Turner. Uusi albumi Slaves & Masters (1990) kuulostikin enemmän Rainbowlta kuin Purplelta AOR-vaikutteineen. Kriitikot kutsuivatkin Purplea nimellä "Deep Rainbow". Albumilta singlenä ja videona julkaistu "King Of Dreams" sai soittoaikaa mediassa vaikka albumi ei mikään suuri myyntimenestys ollutkaan. Kiertueen jälkeen uutta albumia suunnitellessa Lord, Paice ja Glover ilmoittivat Blackmorelle Turnerin olevan sopimaton yhtyeen laulajaksi ja he halusivat Ian Gillanin takaisin laulamaan. Heidän mielestään Turnerin amerikkalaisvaikutteinen laulutyyli ei sopinut Purplen englantilaiseen hard rock-muottiin. Lisäksi Deep Purplen 25-vuotisjuhla olisi seuraavana vuonna (1993) ja levy-yhtiö halusi yhtyeen suosituimman kokoonpanon, eli kakkoskokoonpanon kokoontuvan juhlan kunniaksi uudelleen. Ritchie Blackmore taipui painostuksen alla pitkin hampain ja Gillan palasi elokuussa 1992 Purplen laulajaksi kolmannen kerran.

Mark II – Vielä kerran (1992–1993)

Gillanin palattua yhtye alkoi levyttää uutta albumia jonka nimeksi tuli The Battle Rages On (1993). Tuloksena oli yhtyeen yksi raskaimmista albumeista joka sai hyvän vastaanoton niin fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Albumilla Blackmore kierrätti myös joitain vanhoja riffejään uudelleen (esimerkiksi nimikappaleen riffi on peräisin Rainbow-kappaleesta "Fire Dance"). Levy nousi Brittein listalla top-20:n paikkeille, mutta Amerikassa Purplen menestys alkoi olla hiipumaan päin. Lisäksi yhtyeen sisäinen kemia ei ollut kunnossa. Siinä missä muut muusikot löysivät jälleen soittamisen ilon Gillanin palattua, oli Blackmore pettynyt. Hän olisi halunnut jatkaa Turnerin kanssa ja hänen mielestään Gillanin ääni ei ollut enää entisen veroinen. Syksyn 1993 juhlakiertueella Blackmore protestoi tilannetta käyttäytymisellään, muun muassa tulemalla lavalle vasta ensimmäisen kappaleen puolivälissä tai linnoittautumalla omaan pukuhuoneeseen vaihtamatta sanaakaan soittokavereidensa kanssa. Lokakuussa 1993 Blackmore ilmoitti eroavansa yhtyeestä Euroopan kiertueen jälkeen. Viimeinen Mark II:n keikka oli Helsingissä marraskuussa 1993. Tämän jälkeen Blackmore lähti perustamaan uudelleen Rainbow-yhtyettään.

Mark VI – Satriani tuuraa (1993–1994)

Kitaristin lähdöstä huolimatta jäljelle jääneet muusikot eivät Blackmoren luuloista huolimatta halunneet lopettaa. Jo sovituille Aasian keikoille otettiin kitaristiksi pikahälytyksellä kitaravelho Joe Satriani. Yhtyeen toiminta oli nyt helpompaa vaikeana luonteena tunnetun Blackmoren poistuttua ja yhtye valitsi settiinsä harvemmin soitettuja suosikkikappaleitaan joita Blackmore ei ollut suostunut soittamaan. Blackmoren lähtö tosin heijastui lipunmyyntiin, olihan hän legendan maineessa ja tärkeä osa Purplea. Japanissa vain 2000 kappaletta 80 000:sta lipusta oli myyty ja osa vaati rahojaan takaisin kuultuaan ettei Blackmore ole mukana. Kaikesta huolimatta yhtyeen ilmapiiri oli jälleen positiivinen ja tulevaisuutta oli hyvä lähteä rakentamaan puhtaalta pöydältä. Vuoden 1994 Euroopan keikkojen jälkeen Satriani palasi sooloprojektiensa pariin ja uutta vakituista kitaristia alettiin etsiä. Loppuvuodesta 1994 julkaistiin vielä Blackmoren viimeisiltä keikoilta edellisvuodelta taltioitu Come Hell Or High Water -cd ja video.

Mark VII – Morsen aakkosia (1994–2002)

Uudeksi kitaristiksi tuli amerikkalainen, muun muassa Dixie Dregs- ja Kansas-yhtyeissä soittanut Steve Morse. Monipuolisen musiikkitaustan omaava Morse oli voittanut alan lehdissä useita kitaristiäänestyksiä ja sopi hyvin myös persoonana Deep Purpleen. Uusi albumi, Purpendicular, julkaistiin vuonna 1996. Se sai hyvän vastaanoton ja oli hyvin monipuolinen paketti sisältäen maistiaisia monista tyylilajeista. Purple kiersi ahkerasti maailmaa ja vuonna 1997 julkaistiin Pariisissa nauhoitettu Live at the Olympia '96 -livealbumi, joka sisälsi yhtyeen tavoista poiketen torvisektion ryydittämässä joitain kappaleita. Seuraava studioalbumi, vuonna 1998 julkaistu Abandon, oli edeltäjäänsä metallisempi paketti. Purple kiersi jälleen ahkerasti promotoimassa albumia ja vuoden 1999 Australian keikoilta julkaistiin myöhemmin Total Abandon -niminen livealbumi.

Vuonna 1999 elvytettiin Jon Lordin Concerto for Group and Orchestra sen täyttäessä 30 vuotta. Royal Albert Hallissa pidettiin kaksi menestyksekästä konserttia joissa konsertto esitettiin kokonaisuudessaan ja myös vierailevia tähtiä nähtiin laulamassa Purplen kappaleita. Myös livealbumi ja DVD julkaistiin näistä tapahtumista. Konserton tiimoilta tehtiin myös kiertue vuosina 2000–2001 romanialaisen orkesterin kanssa.

Kova keikkatahti alkoi näihin aikoihin vaikuttaa Jon Lordiin ja hän suunnitteli siirtyvänsä sivuun yhtyeen toiminnasta. Loppuvuodesta 2001 hän joutui sivuun polvivamman vuoksi ja kosketinsoitinveteraani Don Airey (Colosseum II, Rainbow, Ozzy Osbourne ym.) tuli tuuraamaan häntä. Nähtyään kuinka hyvin Airey sopi yhtyeeseen, hän teki päätöksen lähdöstään. Vuoden 2002 lopulla pidettiin jäähyväiskiertue, jonka keikoilla Jon Lord soitti puolet ja Airey puolet setistä ja Ipswichin keikka syyskuussa 2002 jäi Lordin viimeiseksi.

Mark VIII – Uusia albumeja ja kiertueita (2002–)

Roger Glover ja Steve Morse jammailemassa "Highway Starin" introa

Aireyn tulo ei periaatteessa ollut niin suuri muutos kuin ounasteltiin. Mieshän oli soittanut Purplen ns. "sisaryhtyeissä" ja materiaali oli hänelle ennestään tuttua. Itsekin ansioituneena kosketinsoittajana hän oli luonnollinen valinta Lordin seuraajaksi. Uuden kokoonpanon ensimmäinen studioalbumi Bananas julkaistiin 2003. Maailmanlaajuisesti hyvin myynyt albumi oli tyylillisesti kevyempi kuin edellinen Abandon-albumi. Purple promotoi albumia jälleen suurella pitkäkestoisella kiertueella ja esiintyi vuonna 2005 maailmanlaajuisessa Live8-konsertissa Kanadassa. Samana vuonna julkaistiin myös tuorein, jälleen heavympään suuntaan menevä, studioalbumi Rapture of the Deep. Yhtye on sittemmin esiintynyt ja kiertänyt ahkerasti ympäri maailmaa esiintyen suurille yleisöille etenkin Euroopassa ja Aasiassa. Deep Purple esiintyi Helsingissä 12.8.2008 loppuunmyydyssä Helsingin jäähallissa ja Kuopiossa 13.8.2008, lämmittelijänään molemmilla keikoilla Nazareth. Deep Purple konsertoi Kotkan Meripäivillä perjantaina 17.7.2009 ja Tampereen jäähallissa lauantaina 18.7.2009 osana maailmankiertuettaan. Deep Purple konsertoi Suomessa myös 24.11.2009 Helsingin Jäähallissa ja 25.11.2009 Oulussa Teatrialla. 26. huhtikuuta 2013 Deep Purple julkaisi yhdeksännentoista studioalbumin, Now What?!, joka oli myös ensimmäinen jälkeen kahdeksan vuoden.

Deep Purplen on määrä esiintyä yhdessä Uriah Heep -yhtyeen kanssa Helsingissä 10. kesäkuuta 2016 Rockin' Hellsinki 2016 -festivaalilla ja 11. kesäkuuta 2016 Oulussa Rock the North -tapahtumassa.

Jäsenet

Diskografia

Studioalbumit Shades of Deep Purple  (1968) The Book of Taliesyn  (1968) Deep Purple  (1969) Deep Purple in Rock  (1970) Fireball  (1971) Machine Head  (1972) Who Do We Think We Are  (1973) Burn  (1974) Stormbringer  (1974) Come Taste the Band  (1975) Perfect Strangers  (1984) The House of Blue Light  (1987) Slaves and Masters  (1990) The Battle Rages on...  (1993) Purpendicular  (1996) Abandon  (1998) Bananas  (2003) Rapture of the Deep  (2005) Now What?!  (2013) Virallisia livealbumeja Concerto for Group and Orchestra  (1969) Made in Japan  (1972) Nobody's Perfect  (1988) Come Hell or High Water  (1994) Live at the Olympia '96  (1997) Total Abandon  (1999) Live at the Royal Albert Hall  (1999) Live at the Rotterdam Ahoy  (2001) The Soundboard Series  (2001) They All Came Down to Montreux  (2006) Live at Montreux 2011  (2011) Arkisto-livealbumeja Made in Europe  (julkaistu 1976, äänitetty 1975) Last Concert in Japan (julkaistu 1977, äänitetty Tokiossa 1975) Deep Purple In Concert 1970-1972 (julkaistu 1980, äänitetty 1970-1972) Live in London (julkaistu 1982, äänitetty 1974) Scandinavian Nights (julkaistu 1988, äänitetty Tukholmassa 1970) In the Absence of Pink (julkaistu 1991, äänitetty Knebworthissa 1985) Gemini Suite Live (julkaistu 1993, äänitetty 1970) On the Wings of a Russian Foxbat (julkaistu 1995, äänitetty USA:ssa 1976) California Jamming (julkaistu 1996, äänitetty California Jamissa 1974) MK III The Final Concerts (julkaistu 1996, äänitetty 1975) This Time Around – Live in Tokyo (julkaistu 2000, äänitetty 1975) Extented Versions (julkaistu 2000, äänitetty USA:ssa 1976) The Bootleg Series (2001) Inglewood – Live in California (julkaistu 2002, äänitetty 1968) Kneel & Pray (julkaistu 2002, äänitetty Montreux'ssa 1969) Space Vol 1 & 2 (julkaistu 2002, äänitetty Aachenissa 1970) Denmark 1972 (julkaistu 2003, Kööpenhamina 1972) Just Might Take Your Life (julkaistu 2003, California Jam 1974) Perks and Tit (julkaistu 2004, San Diego 1974) Live in Paris 1975 (julkaistu 2004, äänitetty Pariisissa 1975) Live in Stockholm (julkaistu 2005, äänitetty Tukholmassa 1970) Live in Europe 1993 (julkaistu 2006, äänitetty 1993) Live at Montreux 1996 (julkaistu 2006, äänitetty 1996)

Kokoelma-albumeja Purple Passages (1968-1969) - 1972 Mark I & II (1968-1973) - 1973 24 Carat Purple (1970-1973) – 1975 Powerhouse (1969-1972) - 1977 New, Live & Rare Vol. 1-3 (1969-1972) - 1977–1980 When We Rock, We Rock, and When We Roll, We Roll (1968-1973) – 1978 The Singles A's & B's (1968-1971) – 1978 The Mark II Purple Singles (1970-1973) - 1979 Deepest Purple: The Very Best of Deep Purple (1970-1974) – 1980 The Anthology (1968-1975) - 1991 Knocking at Your Back Door (1984-1988) - 1992 30 Very Best of Deep Purple (1968-1998) – 1998 Purplexed – 1998 Shades 1968-1998 - 1999 In Profile (1968-2000) - 2000 Days May Come: The 1975 Rehearsals, Volume 1 (1975) - 2000 1420 Beachwood Drive: The 1975 Rehearsals, Volume 2 (1975) - 2000 Listen, Learn, Read On (1968-1976) - 2002 The Essential Deep Purple  (2003) Purple Hits - 2003 (vain Suomessa julkaistu) The Early Years (1968-1969) - 2004 The Platinum Collection (1968-2003) - 2005 More Purple Hits (1968-2005) - 2008 (vain Suomessa julkaistu) Videotallenteet Concerto for Group and Orchestra 1969 Special Edition EP 1969-1971 Doing Their Thing 1970 Live in Concert 1972/73 (vuoden 1972 osuus julkaistu aiemmin nimellä Scandinavian Nights) 1972-1973 Live in California 1974 1974 Rises Over Japan 1975 The Videosingles 1984-1988 Heavy Metal Pioneers 1968-1991 Come Hell or High Water 1993 Bombay Calling - Live in India 1995 1995 Around the World 1995-1999 1995-1999 Live Encounters 1996 Live in Montreux 1996 1996 Total Abandon 1999 Live at the Royal Albert Hall 1999 Perihelion 2001 New, Live & Rare 1984-2001 Classic Albums - Machine Head 2002 Live in Montreux 2006 2006 Around The World Live 2008 Live at Montreux 2011 2011

Suomenkielistä kirjallisuutta

• Heikki Heino: Deep Purple – Syvän Purpuran Vuodet 1967–2006 (POP-lehti 2006)
• Dave Thompson:Smoke on the water-Deep Purplen tarina (2013) 452 sivua

Aiheesta muualla

• Luettelo Deep Purplen kappaleista
• Deep Purple (virallinen sivu) deeppurple.org. Viitattu 29.3.2009. (englanniksi)(ranskaksi)(saksaksi)(italiaksi)(portugaliksi)(kiinaksi)
• Ankeny & Prato: Biography (Lisää tietoa Deep Purplesta) Allmusic. Viitattu 29.3.2009. (englanniksi)
• The Highway Star (Deep Purplen fani-sivusto) thehighwaystar.com. Viitattu 29.3.2009. (englanniksi)
• Classic Deep Purple 1970-1974
• Perfect Strangers Finland (Deep Purple-kannattajayhdistyksen viralliset suomenkieliset kotisivut) psof.fi. Viitattu 29.3.2009.
• Lindfors J: Pressiväki potuttaa Purplea 1991. YLE Elävä arkisto. Viitattu 29.3.2009.
• Tietoa Deep Purplesta.
• http://www.thehighwaystar.com/specials/1980/newyorkmp.html Deep Purple- fanin kuvaus vale- Deep Purple featuring Rod Evans - konsertista New Yorkissa 1980