Suomen kirjallisuus

Suomen kirjallisuudella tarkoitetaan Suomessa kirjoitettuja ja painettuja kirjoja ja muita painotuotteita sekä suullisena perimätietona välittynyttä kansanrunoutta. Suomalainen kirjallisuus on kirjoitettu pääasiassa suomen ja ruotsin kielillä, mutta siihen kuuluu myös varhaisempia latinankielisiä teoksia sekä pohjoissaameksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Suomessa on painettu kirjoja 1640-luvulta alkaen, mutta suomen kieli nousi kirjallisuuden valtakieleksi vasta Aleksis Kiven aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla. Nykyisin Suomessa julkaistaan väkilukuun nähden toiseksi eniten kirjoja maailmassa. Vaikka painettujen kirjojen myynti hiipuu, sähkökirjan suosio on kasvussa.

Suomessa julkaistu kirjallisuus on luetteloitu kansallisbibliografia Fennicaan.

Rautakausi

Pääartikkeli: Suomalainen kansanrunous

Suomalaisen kansanrunouden juurten uskotaan ulottuvan pitkälle esihistoriaan. Otaksutaan, että kalevalamitta, joka on yhteinen suomalaiselle, karjalaiselle ja virolaiselle kansanrunoudelle, on peräisin kanta­suomalaiselta ajalta, joka ajoittuu varhaiselle rauta­kaudelle. Matti Kuusen 1950-luvulla kehittämän tyylikausiteorian mukaan kulttuuri­heeroksia ja maailman syntyä kuvaava myyttinen eeposrunous on varhaisempaa kuin niin sanottu sankarirunous, jota edustavat varsinkin Sammon ryöstö -runo, saarelaisepiikka ja samaaniepiikka. Sotaisa sankarirunous on Kuusen mukaan syntynyt keskisen ja myöhäisen rautakauden kuluessa. Sankarirunouden alkuperä on eri tutkimuksissa yhdistetty Länsi-Suomeen tai Laatokan Karjalaan.

Jo varhaisina aikoina itä­meren­suomalaiseen runouteen näyttää tulleen vaikutteita toisaalta balttilaiselta ja slaavilaiselta ja toisaalta germaaniselta ja skandinaaviselta taholta. Kertovien ainesten ohella kansanrunouteen kuului mahdollisesti jo rautakaudella lyyrillistä runoutta, sananlasku- ja loitsurunoutta.

Vanhimpia suomen lähi­suku­kielillä kirjoitettuna tekstejä ovat eräät Novgorodin tuohikirjeet noin 1100–1200-luvulta. Näistä vanhin on tiettävästi Tuohikirje 292, joka on kirjoitettu tuon ajan karjalan kielellä tai sitä läheisesti muistuttavalla kielellä kyrillisin kirjaimin, ja sitä pidetään vanhimpana millään itä­meren­suomalaisella kielellä kirjoitettuna tekstinä. Kirjeen sisällöstä ei ole varmuutta, mutta sitä on pidetty loitsuna. Kyseessä voisi olla salamaa koskeva loitsu, sillä ilmeisesti siinä puhutaan jumalan nuolesta. Tunnetaan myös toinen itämerensuomalaista kieltä sisältävä kirje, joka on ilmeisesti sanaluettelo.

Ruotsin vallan aika

Keskiaika (noin 1150–1523)

Missale Aboense.

Katolisella keskiajalla kansanrunouden kehitys ei päättynyt, vaan loitsu-, sananlasku- ja saturunous jatkuivat edelleen. Keskiajalla suomalainen kansanrunous sai vaikutteita erityisesti kristinuskosta ja muusta länsi­maisesta kulttuurista. Muinaisia taruja välittäneiden runojen lisäksi syntyi balladintapaisia lauluja, kuten Elinan surma, kristillisperäisiä legendarunoja, kuten Piispa Henrikin surmavirsi, sekä joitakin historiallisia runoelmia. Runot kehittyivät siirtyessään paikkakunnalta paikkakunnalle ja sukupolvesta sukupolveen aina siihen asti, kunnes niitä alettiin kirjoittaa ylös. Tämän vuoksi kansanrunoudessa on havaittavissa erilaisia kerrostumia, joista nuorimmat yleensä eroavat vanhemmista suuresti.

Suomalaista kansanrunoutta on säilynyt nykyaikaan vuosisatoja myöhemmin muistiin kirjoitetuissa runoissa ja loitsuissa, joita on koottu muun muassa Kalevalaan ja Kantelettareen. Säilyneissä runoissa on hyvin keskiaikainen leima, sillä esikristilliset ja kristilliset ainekset ovat niissä monella tavalla sekoittuneet toisiinsa. Kristinuskoa edeltävän uskomusmaailman viittaavat muun muassa moninaiset jumalolennot ja loitsut. Kristinusko on vaikuttanut puolestaan käsityksiin tuonelasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sekä usein esiintyviin Neitsyt Mariaa muistuttaviin äitihahmoihin. Tämän vuoksi on vaikea tietää, mihin aikaan runot ovat todellisuudessa syntyneet.

Puhtaasti kirjallisia teoksia Suomessa on keskiajalta vain vähän. Näihin kuuluu muun muassa latinankielisiä virsiä ja koululauluja, kuten Piae Cantiones, Piispa Henrikin liturgia (noin 1290), lakikirja Codex Aboensis eli Turun käsikirja (1440-luku), messukirja Missale Aboense, joka oli ensimmäinen Suomea varten painettu kirja (1488), kirkkokäsikirja Manuale Aboense (1522), piispainkronikka sekä ruotsiksi käännettyinä joukko pyhimyslegendoja ynnä muita uskonnollisia kirjoituksia. Pyhimyslegendoja ja yksittäisiä Raamatun kirjoja ruotsinsi erityisesti 1400-luvun lopulla Naantalin luostarin munkki Jöns Budde. Hän on suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen nimeltä tunnettu henkilö. Häntä pidetään usein myös Suomen ensimmäisenä kirjailijana, vaikka suurin osa hänen tuotoksistaan olikin käännöksiä.^lähde? Suomen kielellä keskiajalla kirjoitetut tekstit rajoittuvat joidenkin rukousten suomennoksiin sekä yksittäisiin sanoihin ja lauseparsiin, joita tavataan joissakin yksittäisissä asiakirjoissa.

Keskiajan kirjallisuutta tuhottiin laajalti reformaation jälkeen. Erityisesti paperiset teokset poltettiin usein. Pergamentti ei kuitenkaan palanut, ja raaka-ainepulan vuoksi suurille pergamenttisivuille löydettiin muuta käyttöä. Niitä käytettiin usein voutien tilikirjojen kansina. Suurin osa Suomen keskiajan kirjallisuudesta on koottu tällaisista yksittäisistä pergamenttisivuista 1840-luvun jälkeen. Sivuja on koottu noin 10 000 yhteensä yli tuhannesta eri kirjasta.

Reformaation aika ja Vaasa-aika (1523–1640)

Abckiria.

Reformaatio korotti kansankielen jumalanpalveluksen kieleksi. Se sai aikaan myös suomen kirjakielen ja suomalaisen kirjallisuuden syntymisen sekä suuntasi suomen kielen käytön ensisijaisesti hengelliselle alueelle. Suomenkielisen kirjallisuuden perustaja on Turun piispa Mikael Agricola. Hän suomensi Raamatun Uuden testamentin (Se Wsi Testamenti, 1548) ja kirjoitti muun muassa ensimmäisen suomenkielisen aapisen Abckirian sekä Rucouskirian.

Agricolan aikalaisia olivat muiden muassa Mathias Johannis, joka suomensi kirkkokäsikirjan ja messun (1546), sekä Herra Martti, joka suomensi ensimmäisenä Ruotsin valtakunnan lakikirjan (1548). Hieman myöhemmältä ajalta ovat peräisin Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset. Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan toimitti Jacobus Finno ja uuden laajennetun laitoksen Maskun kirkkoherra Hemminki Maskulainen, joka myös julkaisi suomenkielisen käännöksen Piae Cantiones –laulukokoelmasta.

Piispa Ericus Erici Sorolainen toimitti suomeksi kaksiosaisen postillan (1621–1625). Hänet tunnetaan myös katekismuksen tekijänä. Uskonnollista kirjallisuutta kirjoitti myös muun muassa piispa Paavali Juusten, joka julkaisi latinaksi postillan sekä aikakirjan Suomen piispoista.

Reformaation ajalla ruotsinkielinen kirjallisuus oli Suomessa vähäisempää. Merkittävin ruotsinkielinen kirjailija oli tähtientutkija Sigfrid Aronus Forsius, joka tunnetaan almanakantekijänä sekä hengellisenä runoilijana. Ruotsalainen historioitsija Johannes Messenius kirjoitti ruotsiksi riimikronikan Suomesta. Tällä aikakaudella syntynyt suomenkielinen kirjallisuus painettiin Suomen ulkopuolella, enimmäkseen Ruotsissa, sillä Suomessa ei ollut vielä tuolloin kirjapainoa.

Ruotsin suurvalta-aika (1640–1720)

Turun akatemian perustaminen kohotti Suomen opillista sivistystä ja vilkastutti kirjallista kulttuuria. Suomeen perustettiin kolme kirjapainoa, ensimmäinen vuodelta 1642. Ensimmäinen suomessa painettu teos oli samana vuonna valmistunut Mikael Wexioniuksen väitöskirja Discursus politicus de prudentia. Ensimmäinen Suomessa painettu suomenkielinen kirja oli puolestaan Johannes Matthiae Collinuksen Ylimmäisen keisarin Jesuxen Christuxen mandati eli käsky vuodelta 1643.

Samaan aikaan alkoi myös ruotsin kielen käyttö vahvistua säätyläis­piireissä sekä kirjallisuudessa. Ruotsin kieli alkoi kohota latinan rinnalle opillisen sivistyksen välittäjänä. Suomen kieli pysyi lähinnä kansan ja sille tarkoitetun uskonnollisen kirjallisuuden kielenä.

Melko niukassa suomenkielisessä kirjallisuudessa oli keskeistä erityisesti koko Raamatun suomennoksen, Biblian, valmistuminen vuonna 1642. Se vakiinnutti suomen kielen oikein­kirjoituksen pitkiksi ajoiksi. Myöhemmin valmistuivat virsikirja (1701), joka pysyi sellaisenaan käytössä vuoteen 1886, sekä koraalikirja (1702).

Suurin osa muustakin suomenkielisestä kirjallisuudesta oli tuohon aikaan edelleen uskonnollista kirjallisuutta. Saarnoja kirjoitti muun muassa Lauri Tammelinus. Virsirunoilijoista ovat merkittävimmät Juhana ja Eerik Cajanus. Yksi ajan merkittävimpiä suomenkielisiä runotuotteita oli Mattias Salamniuksen kalevalamittaan kirjoittama messiadi Ilo-laulu Jesuxesta. Ruotsinkielisen runouden merkittäviin teoksiin kuuluu Suomen ensimmäisen naisrunoilijan, Christina Regina von Birchenbaumin kirjoittama elegia En ny visa.

Akatemian perustaminen sai kuitenkin vähitellen aikaan myös tieteellistä kirjallisuutta. 1600-luvun puolen välin ja 1700-luvun alun välillä syntyi muun muassa suomen kielen tutkimus. Ensimmäisen suomen kieli­opit kirjoitti latinaksi Petraeus vuonna 1649, myöhemmin sellaisia laativat Martinius (1689) ja Bartholdus Vhaël (1733). Henrik Florinus toimitti vuonna 1678 suppean suomen kielen sanakirjan sekä julkaisi vuonna 1702 kokoelman suomalaisia sananlaskuja.

Daniel Juslenius kirjoitti ensimmäisen laajemman suomen kielen sanakirjan, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745). Hän oli myös suomalaisuusaatteen edelläkävijä, joka ylisti Suomen maata ja kansaa liioittelevastikin muun muassa teoksessaan Aboa Vetus et Nova (1700).

Vapauden aika (1720–1772) ja kustavilainen aika (1772–1809)

Suomalaiset Tieto-Sanomat.

1700-luvulla henkisessä elämässä tapahtui valistusajan myötä jyrkkä muutos. Tieteet, erityisesti filosofia, vapautuivat kirkon holhouksesta. Varsinainen uudistus tapahtui luonnontieteiden alalla, jossa Carl von Linnén vaikutus ulottui Suomeenkin. Hänen kannattajiaan olivat luonnontieteilijöinä muun muassa Johan Browallius ja K. F. Mennander.

1700-luvun humanistisen tieteen merkittävin edustaja oli H. G. Porthan, jonka vuoksi koko aikakautta on Suomen kirjallisuuden historiassa usein nimitetty ”Porthanin aikakaudeksi”. Hänen ympärilleen keräytyi joukko tutkijoita, jotka käsittelivät teoksissaan Suomen historiaa, kieltä, muinaisuskoa jne. Hänen ympärilleen muodostui myös Suomen ensimmäinen kirjallinen seura, Aurora-seura, joka perusti ensimmäisen suomalaisen sanomalehden Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo (vuodesta 1771, myöhemmin nimellä Åbo Tidningar). Seuran taiteelliset pyrkimykset peri F. M. Franzen, joka on merkittävin Suomen Ruotsin vallan aikaisista runoilijoista. Franzenin aikalainen oli runoilija Mikael Choraeus.

Porthanin vaikutus oli huomattava myös suomenkielisellä taholla. Se innosti Christfried Gananderia ja K. E. Lencqvistiä työhön suomen kielen ja suomalaisen mytologian alalla ja Antti Lizeliusta perustamaan ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Tuon ajan suomenkielisen kirjallisuuden edustajista mainittakoon saarnakirjan tekijä Juhana Wegelius sekä runoilijat Simo ja Henrik Achrenius.

Venäjän vallan aika (1809–1917)

Kansallishenki herää

Suomen Ruotsista erottamisen jälkeen kansallishenki alkoi herätä ja Suomen kirjallisuus alkoi saada omintakeisempaa muotoa ja sisältöä. Uppsalasta tullut uusromanttinen virtaus sai Turussa joukon kannattajia, niin sanotut Turun romantikot, joista useimmat ryhmittyivät Aura-kalenterin (1817–1818) ja Mnemosyne-lehden (1819–1823) ympärille. Ryhmän sieluna toimi A. I. Arwidsson, joka oli ennen kaikkea sanomalehtikirjoittaja ja historiantutkija, mutta kirjoitti myös runoja. Kielen tutkijoina vaikuttivat Gustaf Renvall, suomalaisen sanakirjan ja kieliopin tekijä, Reinhold von Becker, Turun Viikkosanomien toimittaja ja niin ikään kieliopin tekijä, sekä A. J. Sjögren, tutkimusmatkailija.

Suomalaisen kansallistunteen herätys 1840-luvulla lähti etupäässä J. V. Snellmanista, joka vaikutti toimittajana, filosofina, yliopistonopettajana ja poliitikkona. 1840-luvulla alkoi myös suomalainen sanoma­lehdistö edistyä, kun Viipurissa ilmestyi vuosina 1845–1847 Kanava ja Helsingissä vuodesta 1847 Suometar.

Kansallisuusaatteen seurauksena Suomen kansanrunouden keräily vilkastui, ja siihen osallistuivat muun muassa Arwidsson ja C. A. Gottlund, joka toimi myös monipuolisena kirjailijana, sekä Zacharias Topelius. 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä toimi myös muutamia runoilijoita, jotka taivuttelivat suomea uudenlaisiin runomittoihin. Tuotteliain heistä oli Jaakko Juteini, joka käsitteli runoissaan ja suorasanaisissa teoksissaan erilaisia aiheita valistusajan hengessä. Toinen varhainen mutta tuotannoltaan suppeampi runoilija oli Kallio eli Samuel Gustaf Bergh.

Kalevala, ensimmäinen painos vuodelta 1835.

Elias Lönnrotin elämäntyö toimi suoranaisena jatkona näille pyrkimyksille. Lönnrot oli kerännyt kansanrunoja jo vuodesta 1828. Kanteletar ilmestyi vuonna 1840 ja Kalevala nykymuodossa vuonna 1849. Näihin aikoihin oli niin sanottu murteiden taistelu, joka koski varsinkin suomen kielen oikeinkirjoitusta sekä kysymystä, tulisiko kirjakielen pohjana olla itä- vai länsimurre. Vasta Lönnrot sovitti riidan yhdistämällä kirjakieleen aineksia molemmista päämurteista.

Suomen ruotsinkielisen runouden ensimmäinen huippukausi ajoittui 1830–1860-lukujen väliin. Sen keskeisin henkilö oli J. L. Runeberg. Runebergin ympärille muodostui 1830-luvulla Helsingissä niin sanottu Lauantaiseura. Tähän piiriin kuuluivat muun muassa fyysikko ja runoilija J. J. Nervander, estetiikan professori ja runoilija Fredrik Cygnaeus, sekä Runebergin puoliso, novellien ja historiallisten kertomusten kirjoittajana tunnettu Fredrika Runeberg. Runebergin piiriä lähellä olivat myös runoilijat Lars Stenbäck ja Zacharias Topelius. Myöhemmän jälkipolven kirjailijoita, jotka henkisesti liittyivät Runebergin ja Topeliuksen aikaan, olivat muun muassa Emil Nervander ja Rafael Hertzberg.

Suomalainen romaani­kirjallisuus sai alkunsa 1840-luvulla. Vuonna 1840 ilmestynyttä Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönania pidetään ensimmäisenä Suomessa ilmestyneenä romaanina. Muita varhaisia aikalaisromaanien kirjoittajia olivat Wendla Randelin ja Charlotta Falkman. Historiallisen romaanin aloittaja oli Zacharias Topelius 1850-luvulla. Myös Fredrika Runeberg lukeutuu varhaisiin historiallisen romaanin kirjailijoihin: hänen esikoisromaaninsa oli kirjoitettu 1840-luvun alussa mutta ilmestyi vasta 1850-luvulla.

Huomattavampia omaperäisiä teoksia alkoi ilmestyä suomeksi vasta 1860-luvulla. Jonkinlaisena vanhan kansanrunouden jälkisatona voidaan pitää sitä kalevalanmitalla sepitettyä mutta sisällykseltään omintakeista runoutta, jota tuottivat sellaiset talonpoikaisrunoilijat kuin Paavo Korhonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Edellä mainittujen lisäksi suomenkielistä kirjallisuutta kartuttivat muun muassa J. F. Lagervall näytelmillään, Pietari Hannikainen huvinäytelmillään ja novelleillaan, Antero Warelius luonnontiedettä käsittelevillä kirjoillaan, J. F. Granlund käännöksillään ja runomukaelmillaan, E. A. Ingman runoillaan, J. F. Cajan (Kajaani) Suomen historiallaan, G. E. Eurén suomen kieliopillaan ja suomalais-ruotsalaisella sanakirjallaan, Wolmar Schildt (Kilpinen) sanasepitelmillään sekä Erik Rudbeck (Eero Salmelainen) julkaisemillaan kansansaduilla ja -tarinoilla.

Suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä ehkäisi vuonna 1850 annettu sensuuriasetus, joka kielsi kaikkien muiden suomenkielisten kirjoitusten paitsi uskonnollisten ja taloudellisten kirjoitusten painattamisen. Sensuuriasetus peruutettiin virallisesti vasta vuonna 1860.

Suomenkielisen kirjallisuuden nousu

Kun yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä vilkastui, koitti kirjallisuudellekin ripeän kehityksen aika. Painopiste alkoi siirtyä suomenkielisen kirjallisuuden puolelle. Runoilijat A. E. Ahlqvist (A. Oksanen) ja Julius Krohn (Suonio) taivuttelivat suomen kieltä uudenaikaisempiin, taiteellisempiin runomuotoihin. Ahlqvist oli samalla huomattava kielentutkija, ja Krohn tutki puolestaan kirjallisuushistoriaa ja perusti suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen. Yrjö Koskinen käytti kirjallisia kykyjään pääasiassa Suomen historian tutkimiseen ja valtiolliseen toimintaan.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ensilehti

Ensimmäinen kokonaan taiteilijankutsumukselleen elänyt suomalainen kirjailija oli Aleksis Kivi, joka oli samalla ensimmäinen huomattavaa menestystä saavuttanut suomeksi kirjoittanut suomalainen kirjailija. Tämän vuoksi häntä voidaan pitää suomalaisen kirjallisuuden isänä. Suomalaisen teatterin perustaja ja ensimmäinen johtaja K. J. Bergbom kirjoitti näytelmiä ja novelleja, runoilija Tuokko eli A. J. Törneroos käänsi useita vieraskielisiä teoksia suomeksi, ja novellikirjailijat K. J. Gummerus, Samuli Suomalainen, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija Theodolinda Hahnsson sekä historiallisten näytelmien ja romaanien kirjoittaja E. F. Jahnsson tyydyttivät suuren yleisön kirjallisia tarpeita omalla tuotannollaan. Muutamilla aloilla huomattiin jo siirtymistä realistisempaan kuvaustapaan päin, esimerkiksi Pietari Päivärinnan ja J. H. Reijosen teoksissa.

Kirjallisuudessa tapahtui perinpohjainen muutos kuitenkin vasta kun Suomeen saapui 1880-luvulla Skandinavian kautta maininkeja uudenaikaisesta realismista. Björnstjerne Björnsonin, Henrik Ibsenin, Alexander Kiellandin, Bernt Lien ja Arne Garborgin teoksia luettiin paljon. Lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen tuli tuolloin vaikutteita Ruotsista, Ranskasta ja Venäjältä. Kirjallisuudessa pohdittiin muun muassa eettisiä sekä nais- ja työ­väen­kysymyksiä.

Realististen aatteiden pisimmälle menevänä esitaistelijana suomenkielisten taholla toimi Minna Canth, ruotsin­kielisellä taholla taas K. A. Tavaststjerna. Suomenkielisen novellin huomattavin edustaja oli Juhani Aho. Huvinäytelmien tekijänä on mainittava Robert Kiljander. Myös Arvid Järnefelt aloitti realistina, mutta hän kääntyi pian aaterunouteen ja alkoi käsitellä uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä tolstoilaisessa hengessä. Santeri Ivalo aloitti aikalaiskuvaajana, mutta kirjoitti myöhemmin historiallisia romaaneja, Teuvo Pakkala kuvasi syntymäkaupunkinsa Oulun laitapuolien köyhälistöä ja varsinkin lapsimaailmaa, ja Kalle Kajander puolestaan oli huomattava Etelä-Hämeen maalaiskansan ja Väinö Kataja peräpohjalaisten kuvailija. Vankkaa maalaisrealismia tavattiin myös Päivärinnan ja muiden niin sanottujen kansankirjailijoiden, kuten Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen ja Juhana Kokon teoksissa.

Eräissä realismin myöhemmissä edustajissa kuvauksen ulkokohtainen kuvaus alkoi väistyä yksilöllisemmän tunnelmavärityksen tieltä. Niin kävi esimerkiksi Maila Talvion teoksissa, joissa käytiin käsiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämän varjopuoliin. Vielä pidemmälle tässä meni Ilmari Kianto. Etenkin eräät nuoret kirjailijat vuoden 1900 tienoilla siirtyivät uusromantiikkaan. Näihin kuuluivat muun muassa Volter Kilpi ja Joel Lehtonen. Tämä suunta oli kuitenkin ohimenevä. Pyrkimys suurempaan sisäisyyteen ja dramaattiseen keskitykseen tulee näkyviin Johannes Linnankosken tuotannossa.

Maria Jotuni toimi näytelmäkirjailijana sekä novellistina. Muista suomalaisista tuon ajan novellisteista mainittakoon Jalmari Hahl, Hjalmar Nortamo, Aino Kallas, Kyösti Wilkuna, Konrad Lehtimäki, Maiju Lassila (oik. Algoth Untola), Hilja Haahti, Marja Salmela. Kallas ja Haahti toimivat myös runoilijoina, samoin voittopuolisesti L. Onerva.

Suomenkielinen runouskin sai Oksasen ajoista lähtien paljon harjoittajia. 1870-luvulla aloitteli joukko runoilijoita: Kaarlo Kramsu, Shakespearen suomentaja Paavo Cajander, professori Arvid Genetz (A. Jännes) ja J. H. Erkko. Realistisen murroskauden merkit tuntuvat selvimmin Kasimir Leinon runoudessa. Muista hänen aikaisistaan runoilijoista mainittakoon Severi Nuormaa ja Valter Juva.

Eino Leinon Helkavirsiä; kuvittanut K. Carlstedt

Vasta 1890-luvulta alkaen persoonallisesti läikehtivä mielikuva- ja tunne-elämä pääsi runoudessa vapaammin kuuluville. Huomattavimmat tuolloin toimineista suomalaisista runoilijoista olivat Eino Leino ja Larin Kyösti, jotka runsaan runotuotantonsa ohessa liikkuivat myös muilla kirjallisilla aloilla, sekä Otto Manninen, V. A. Koskenniemi, Aarni Kouta, Juhani Siljo, Aaro Hellaakoski (joka julkaisi myös proosaa), Einari Vuorela ja Uuno Kailas. 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun näytelmäkirjailijoista ovat merkittävimmät Artturi Järviluoma ja Lauri Haarla.

Suomen itsenäisyyden aika

1900-luvun alun lähtökohtia olivat proosassa kansankuvaus, uusrealismi ja työläisromaani, runoudessa kansallinen uusromantiikka.

Suomen itsenäisyyden alkuajan huomattavimmat kertomakirjailijat olivat F. E. Sillanpää, Viljo Kojo (myös runolija), Emil Elenius, Heikki Toppila, Arvi Järventaus, Juho Koskimaa ja Pentti Haanpää. F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. Palkinto myönnettiin ”syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan”.

1920-luvulla suomenkielisessä kirjallisuudessa nousi esille Tulenkantajat-ryhmä, joka julisti kansainvälistä sanomaa ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Heihin kuuluivat muiden muassa Katri Vala, Mika Waltari ja Uuno Kailas. Suomenruotsalaiset runoilijat kehittivät Edith Södergran johtotähtenään niin sanotun suomenruotsalaisen modernismin, jolle oli tyypillistä vapaa rytmi, voimakas kuvallisuus, aihealueen laajeneminen, arkiset motiivit sekä puhekielisyys. Vaikutteita siihen saatiin muun muassa englantilaisesta imagismista, venäläisestä futurismista, dadaismista ja ekspressionismista.

1930-luvulla maailmanpoliittinen tilanne vaikutti Suomeenkin, ja kansainvälisyyden tilalle nousivat perinteeseen tukeutuminen ja kansallisuus.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota sisällis­sotineen näkyvät suomalaisessa proosassa voimakkaina aina 1980-luvulle saakka. Sotia ovat käsitelleet muiden muassa Väinö Linna, Lauri Viita, Veijo Meri ja Paavo Rintala. Tove Janssonin alkutuotannon muumi­kirjat voidaan ymmärtää paoksi sodan kauhuista.

1950-luvun modernismiksi nimetty kausi muistutti suomenruotsalaista modernismia. Tällä kaudella ei muodostunut kiinteää kirjailijaryhmää eikä erityistä ohjelmaa. 1950-luvun modernisteja olivat muiden muassa Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko, Aila Meriluoto, Tuomas Anhava ja Bo Carpelan.

1960-luvulla runoudessa uudistuivat taiteelliset ilmaisukeinot vastareaktiona 1950-luvun modernismille: arkisemmat äänenpainot, kaupunkiympäristöön liittyvä kuvasto, poliittiset ainekset ja yleinen rosoisuus. Harvoille puhumisen sijaan vaadittiin ja ilmaistiin yhteisyyttä, päivänkohtaisuutta ja kantaaottavuutta. 1960-luvun ”epäpuhtaaksi runoudeksi” kutsutun suunnan keulahahmo oli Pentti Saarikoski. Myös proosassa tilinteko lähimenneisyyden kanssa alkoi saada poliittisia painoja. Proosassa suosittiin etenkin dokumenttiteoksia, raportteja ja kiistakirjoituksia. 1960-luvulla käytiin niin sanottuja kirjasotia, joita aiheuttivat esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla II, Paavo Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogia ja Sissiluutnantti sekä Hannu Salaman Juhannustanssit. Kirjasodat käytiin vilkkaana keskusteluna tiedotusvälineissä, ja niihin liittyi jopa oikeuskäsittelyjä. Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu välttyi kirjasodalta kaiketi siksi, että se ilmestyi samana vuonna kuin Salaman Juhannustanssit.

1970-luvulla poliittisen kirjallisuuden vastapainoksi alkoi syntyä luonto- ja mieterunoa (esimerkiksi Risto Rasa). Muuttoliike maalta kaupunkeihin puhutti romaanikirjailijoita (Kalle Päätalo, Gösta Ågren, Anni Blomqvist). Myös keskiluokan kuvaus kiinnosti (Kerttu-Kaarina Suosalmi, Christer Kihlman, Jörn Donner).

1980-luvulla essee ja novelli nousivat, myös saamelais­kirjallisuutta alkoi ilmestyä (Nils-Aslak Valkeapää). Suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden välinen raja alkoi hälvetä, kun suomenruotsalainen teos saattoi ilmestyä samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Runoudessa näkyi rock-vaikutteita ja pitkästä aikaa loppusointujakin. Uusia runoilijoita olivat muun muassa Sirkka Turkka ja Arja Tiainen. 1980- ja 1990-luvulla monen sukupolven kirjailijat toimivat samanaikaisesti.

Suomalaisessa kirjallisuudessa kirjailijoita on pidetty kannanottajina ajankohtaisiin aiheisiin, mutta EU:hun liittyminen, työttömyys tai lama eivät näkyneet 1990-luvun kirjallisuudessa niin voimakkaasti kuin jotkut olivat odottaneet. Maaseudun autioituminen ja sodat pysyivät edelleen suosittuina aiheina, kuten myös historia ja filosofia. Kaikkiaan kirjallisuuden kenttä on sirpaloitunut erilaisiksi saarekkeiksi.

Näitä saarekkeita, tai niiden tunnusmerkkejä, ovat olleet persoonalliset kirjailijat (kuten Kari Hotakainen), postmodernismin tapaan eri tyylilajien sekoittaminen (kuten Anja Kauranen), ironian ja huumorin käyttö (Arto Paasilinna ja Veikko Huovinen), ahdistavan maailman kuvaukset, liikkuminen todellisen ja harhamaailman rajamailla (Leena Krohn, Maarit Verronen), naiskirjailijat naisen ihmissuhteiden ja kehitystarinoiden kuvaajina Laila Hirvisaari, maaseudun kuvaukset (Antti Tuuri) ja dekkarikirjallisuus (Matti Yrjänä Joensuu, Leena Lehtolainen).

Sofi Oksasen Puhdistus yhdistää rehevän kielenkäytön lähihistorian kipeisiin tapahtumiin naisnäkökulmasta. Jari Tervo kuvaa Pohjois-Suomen ihmisiä sisällissodan vuosista nykypäivään. Miika Nousiainen kuvaa ongelmallista suhdetta Ruotsiin tragikoomiseen sävyyn kirjassaan Vadelmavenepakolainen.

Muita itsenäisyyden ajalla vaikuttaneita merkittäviä kirjailijoita ovat muiden muassa: Saima Harmaja, Helvi Hämäläinen, Eeva Joenpelto, A. E. Järvinen, Arto Melleri, Erno Paasilinna, Olavi Paavolainen, Kjell Westö ja Hella Wuolijoki.

Katso myös

• Finlandia-palkinto
• Suomalainen lastenkirjallisuus
• Suomalainen runous
• Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
• Suomennoskirjallisuus

Lähteet

• Forsman J ja muut (toim.): ”Suomen kirjallisuus”, Pieni Tietosanakirja, s. 408-417. Otava, 1925-1928. Runeberg-palvelussa (viitattu 21.8.2015).
• Esko Häkli: The birth of Finnish literature^{[vanhentunut linkki]}
• Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. Suomalainen kansanrunous: Satu Apo. Suomen ruotsinkielinen kansanrunous: Gun Herranen. 4. uusittu painos. Helsingissä: Otava, 1997. ISBN 951-1-15010-3.

Kirjallisuutta

• Hallila, Mika ym. (toim.): Suomen nykykirjallisuus. 1, Lajeja, poetiikkaa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013. ISBN 978-952-222-468-2.
• Hallila, Mika ym. (toim.): Suomen nykykirjallisuus. 2, Kirjallinen elämä ja yhteiskunta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013. ISBN 978-952-222-469-9.
• Hänninen, Jera & Hänninen, Jyri: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2012. ISBN 978-952-5-98907-6.
• Kaivola, Terttu: Messukirjasta meteli: Suomalaisen kirjan viisi vuosisataa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1988. ISBN 951-717-522-1.
• Kirstinä, Leena: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-26-4513-0.
• Niemi, Juhani: Suomalaisten suosikkikirjat. Hämeenlinna: Karisto, 1997. ISBN 951-23-3749-5.
• Soikkeli, Markku (toim.): Kurittomat kuvitelmat: Johdatus 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen. Turku: Turun yliopisto, 2002. ISBN 951-29-2304-1.
• Varpio, Yrjö (päätoim.): Suomen kirjallisuushistoria 1: Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1999. ISBN 951-717-886-7.
• Varpio, Yrjö: Pohjantähden maa: Johdatusta Suomen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Tampere: Tampere University Press, 1999. ISBN 951-44-4477-9.

Aiheesta muualla

• Suomen kirjallisuus -linkkilista. Makupalat.
• Suomalaisia kirjailijoita Sanojen ajassa. Helsingin kaupunginkirjasto.^{[vanhentunut linkki]}
• Suomenkielisiä kirjoja. Gutenberg-hanke.
• Suomen kirjallisuuden historia. Finnica.fi.
• Pukstaavi-museo.