Ero sivun ”Iranin panttivankikriisi” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
(Näytä kaikki arviointia odottavat muutokset)
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Ashoka (keskustelu | muokkaukset)
42 591 muokkausta
Ashoka (keskustelu | muokkaukset)
42 591 muokkausta
Rivi 219: Rivi 219:


===6 muuta diplomaattia===
===6 muuta diplomaattia===
[[Image:ThanksCanada.JPG|thumb|300px|Kanadan pelastamat 6 diplomaattia tukeva mielenosoitus Yhdysvalloissa ]]
*Lähde:<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://international.gc.ca/history-histoire/people-gens/ken_taylor.aspx?lang=eng| Nimeke = Ken Taylor and the Canadian Caper| Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = The Department in History| Julkaisu =Foreign Affairs, Trade and Development Canada | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija =Government of Canada | Viitattu = 18.1.2014 | Kieli = }}</ref>
*Lähde:<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://international.gc.ca/history-histoire/people-gens/ken_taylor.aspx?lang=eng| Nimeke = Ken Taylor and the Canadian Caper| Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = The Department in History| Julkaisu =Foreign Affairs, Trade and Development Canada | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija =Government of Canada | Viitattu = 18.1.2014 | Kieli = }}</ref>
Kanadan lähetystöön paenneet kuusi diplomaattia pääsi pakenemaan Iranista [[27. tammikuuta]] vuonna [[1980]] väärillä Kanadan passeilla [[Tehranin Mehrabadin kansainvälinen lentoasema|Teheranin Mehrabadin kansainvälisen lentoaseman]] kautta [[Swissair]]in lennolla [[Zürich]]iin ja sieltä edelleen [[Länsi-Saksa]]n kautta [[Yhdysvallat|Yhdysvaltoihin]].
Kanadan lähetystöön paenneet kuusi diplomaattia pääsi pakenemaan Iranista [[27. tammikuuta]] vuonna [[1980]] väärillä Kanadan passeilla [[Tehranin Mehrabadin kansainvälinen lentoasema|Teheranin Mehrabadin kansainvälisen lentoaseman]] kautta [[Swissair]]in lennolla [[Zürich]]iin ja sieltä edelleen [[Länsi-Saksa]]n kautta [[Yhdysvallat|Yhdysvaltoihin]].

Versio 10. heinäkuuta 2015 kello 14.43

 Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.
Iranin panttivankikriisi
Osa Iranin vallankumousta
Iranilaisvastainen mielenosoitus Washington D.C.:ssä vuonna 1979
Iranilaisvastainen mielenosoitus Washington D.C.:ssä vuonna 1979
Päivämäärä:

4. marraskuuta, 1979 –20. tammikuuta, 1981

Paikka:

Teheran, Iran

Lopputulos:

panttivangit vapautettiin 444 päivän kuluttua kaappauksesta

Vaikutukset:

Iranin ja Yhdysvaltain diplomaattiset suhteet katkaistiin lopullisesti.

Osapuolet

 Yhdysvallat
 Kanada

 Iran

Komentajat

Yhdysvallat Jimmy Carter
Yhdysvallat Ronald Reagan
Yhdysvallat George H. W. Bush
Yhdysvallat Walter Mondale
Kanada Kenneth D. Taylor

Iran ajatollah Ruhollah Khomeini

Tappiot

2 pelastuslentokonetta vaurioitui hiekkamyrskyssä

Iranin maltillisten johtaja Abulhassan Banisadr kaappauspäivänä 4.11.79
Vapautettuja panttivankeja palaamassa kotiin 27.1.81

Iranin panttivankikriisi alkoi 4. marraskuuta 1979, kun paikalliset islamilaiset opiskelijat valtasivat Yhdysvaltain Iranin suurlähetystön Teheranissa.

Tausta

Lokakuun lopussa vuonna 1979 Iranin entinen šaahi Mohammed Reza Pahlavi oli poistunut kuohuvasta Iranista jossa uskonnolliset johtajat pyrkivät saamaan maahan islamilaisen hallinnon. Samalla tuhannet mielenosoittajat kiihkoilivat šaahia ja Yhdysvaltoja vastaan. Marraskuun alussa mielenosoitukset Yhdysvaltojen lähetystön edessä kävivät yhä suuremmiksi.

Panttivankikriisi alkoi kun noin 200 mielenosoittajaa ottivat panttivangeikseen lähetystön 52 työntekijää, jotka vapautettiin vasta 444 päivää myöhemmin alkuvuonna 1981. Kaappaajat vaativat Yhdysvaltoja luovuttamaan Iranin entisen johtajan, šaahi Mohammad Reza Pahlavin, joka oli saamassa sairaalahoitoa New Yorkissa. Iranista oli samana vuonna tullut islamilainen valtio, kun hengellinen johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini oli voittanut kansanäänestyksen laajan islamilaisen liikehdinnän jälkeen.

Kaappauksen kulku

Amerikan-vastainen mielenosoitus lähetystön edustalla

Vuoden 1979 marraskuun 4. aamuna tuhannet kiihkoilevat iranilaiset mielenosoittajat olivat kerääntyneet Yhdysvaltain suurlähetystön eteen ja huusivat kuolemaa Iranin entiselle šaahille Mohammed Reza Pahlavilla sekä Yhdysvalloille[1].

Suurlähetystössä työskentelevä, kolmanneksi ylin virkamies, Moorhead C. Kennedy katseli kiihkomielisiä mielensoittajia jotka vaativat Yhdysvaltoja luovuttamaan šaahin ja tämän omaisuuden takaisin Iraniin Yhdysvalloista [1]. Moorhead C. Kennedy tiesi että suurlähetystöä olisi vaikeata puolustaa mikäli väkijoukko tunkeutuisi suurlähetystö alueelle jota vartioi vain 13 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta, jolle oli annettu käsky olla ampumatta ketään joka tunkeutuisi suurlähetystön sisälle. Tunkeutujat tulisi häätää pois vain ulkopuolelta olevalta apuvoimin [1].

Yhdysvaltain suurlähetystön asianhoitajana toimi tuolloin Bruce Laingen joka oli sillä hetkellä vastuussa suurlähetystöstä, sillä Iran oli estänyt varsinaisen uuden nimitetyn suurlähettilään tulon maahan[1].

Kello oli noin 09.00 kun Laingen oli matkalla autossa Iranin ulkoministeriöön, joka sijaitsee noin 1,5 kilometriä suurlähetystöstä, mielenosoituksen aikana saadakseen takeet suurlähetystön turvallisuudesta[1]. Laingen tiesi kuitenkin sen ettei Iranin poliisi tekisi asialle mitään mikäli mahdollinen hyökkäys suurlähetystön sisälle tapahtuisi[1].

Hyökkäys suurlähetystöön

Kello 10.15 Moorhead C. Kennedyn toimistoon ryntäsi vartiosotilas joka ilmoitti että kaikkien olisi parasta poistua suurlähetystön kadunpuolisista rakennuksista koska mielenosoittajat olivat juuri tunkeutuneet, kolme metriä pitkän, aidan sekä portin yli ja olivat tunkeutumassa suurlähetystö alueelle ja pyrkisivät todennäköisesti suurlähetystö rakennuksen sisälle[1].

Suunnitelmaa evakuoinnista ei ollut tiedossa vaikka asianhoitaja Laingen oli jo aiemmin varoittanut Yhdysvaltain ulkoministeriötä edellisistä mielenosoituksesta suurlähetystön edustalla, mikäli mielensoittajat tunkeutuisivat joskus lähetystö alueen sisälle[1].

Mielensoittajat juoksivat lähetystön rappuja kohti pääovea jota vartioi kaksi merijalkaväen sotilasta aseistettuna [1].

Suurlähetystö rakennuksen toisessa kerroksessa kymmenkunta suurlähetystön henkilökunnan jäsentä olivat lähetystön turvaholvissa tuhoamassa salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja, rikkomassa kaikki elektroniset laitteet palasiksi sekä silppusivat salaisia koodikirjoja jotta ne eivät joutuisivat mielenosoittajien käsiin.

Samaan aikaan suurlähetystön yksi työntekijöistä John W. Limbert yritti samassa kerroksessa ottaa radio- ja puhelinyhteys Yhdysvaltain ulkoministeriön sekä Iranin hallituksen edustajiin[1]. Kun Limbert sai ilmoitettuun tiedon Washingtoniin hyökkäyksestä ja yritti sen jälkeen ottaa yhteyttä Iranin pääministerille, Mehdi Bazarganille joka ei ollut kovinkaan halukas puuttumaan asiaan koska hänen mukaan päätös valta oli vain ajatollah Khomeinilla joten puhelu katkesi siihen paikkaan[1].

Iltapäivään mennessä mielensoittajat olivat vallanneet koko suurlähetystö kompleksin ja ottaneet suurimman osan lähetystön työntekijöistä panttivangeiksi[1].

Yhdysvaltain reaktio

Kello oli 04.30 aamulla Yhdysvaltain presidentin vapaa-ajan asunnolla Camp Davidissa jossa istuva presidentti Jimmy Carter oli juuri nukkumassa, kaappauksen aikana, kun puhelin soi[1].

Soittaja oli Carterin turvallisuuspoliittinen neuvojanantaja Zbigniew Brzezinski joka ilmoitti että Yhdysvaltain Teheranin suurlähetystöön oli tunkeuduttu ja sen henkilökunta oli otettu panttivangiksi[1].Brzezinski painotti ettei asiaa voisi mitenkään puuttua sotilaallisesti sillä kaappareiden tavoitteet tunkeutumiselle ja vaatimukset olivat vielä hämärän peitossa[1].

Tätä painotti myös ulkoministeri Cyrus Vance, joka oli liittyi linjalle, ja kertoi että kaapparit vaativat todennäköisesti entisen šaahin luovuttamista Iraniin jotta panttivangit voitaisiin vapauttaa[1]. Siihen Carter ei suostunut vaikka Brzezinski olikin aluksi asialle myönteinen[1].

Iranin ulkoministeriön toimet
Mielenosoittaja Washingtonissa huutaa kadun yli oleville iranilaisille mielenosoittajille elokuussa vuonna 1980

Kello oli 10.30, 4.11.1979, kun asianhoitaja Bruce Laingen oli ollut kahden tunnin odottelun jälkeen Iranin ulkoministeriössä ja päättänyt nyt palata takaisin suurlähetystöön kuultuaan radiopuhelimen kautta viestin että suurlähetystö alueelle oli tunkeuduttu. Laingen oli matkalla autolle kun hän sai viestin ettei palaaminen suurlähetystö alueelle olisi turvallisuus syistä järkevää joten hän päätti palata takaisin ulkoministeriöön selvittämään asiaa[1].

Vasta iltapäivällä Laingen tapasi Iranin ulkoministerin Ibrahim Yazdin joka vain totesi ettei ulkoministeriö voi asialle mitään. Vaikka Laingen jo tiesi että Yazdi pystyisi asialle mitään sillä hänkin oli vain ainostaan ajatollah Khomeinin käskyjen vallassa, yritti Laingen kuitenkin taivutella Yazdia toimimaan lähetystöön tunkeutujia vastaan.

6. marraskuuta Iranin pääministeri Mehdi Bazargan päätti puuttua asiaan joten hän oli näin ollen määrännyt Iranin poliisin menemään suurlähetystö alueelle poistamaan sinne tunkeutuneet mielenosoittajat pois[1].

Bazargan joka itse oli demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja tiesi hyvin että suurlähetystöön tunkeutuneet opiskelijat eivät kuitenkaan reagoisi mitenkään poliisin kehotuksiin poistumaan alueelta[1]. Bazarganilla ei ollut itse asiassa pääministerinä minkäänlaista valtaa tehdä asialle mitään sillä todellinen käsky tulisi vain suoraan ajatollah Khomeinilta joka asettui lopulta tukemaan mielensoittajia[1].

Iranin vapauttaa panttivankeja

William Quarles, 23-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija oli ollut kaksi viikkoa panttivankina sillä tämän aikana hän oli saanut poikkeuksellisen hyvää kohtelua sillä Quarles oli afroamerikkalainen jota iranilaiset pitivät sorrettuina kansan osana ja uskoivat näin ollen että lähetystön muut valkoiset henkilökunnan jäsenet olivat alistaneet häntä ja näin ollen heidän sympatiat Quarlesia kohden oli eri kuin muiden panttivankien kohdalla[1].

Pian Quarles ja 12 muuta afroamerikkalaista ja loput naispanttivangit vapautettiin, koska näin haluttiin ilmeisesti korostaa naisten erityisasemaa islaminuskossa sekä saamaan Yhdysvaltain afroamerikkalaisen väestön sympatiat kaappareiden puolelle. Nyt panttivankeja olisi vain 52 jäljellä[1].

Pelastussuunnitelma: Operaatio Eagle Clawin suunnittelu

Panttivankikriisiä oli jatkunut jo puolivuotta eikä shaahia ollut luovutettu takaisin Iraniin[1].

Maaliskuun 22.päivän lauantaina vuonna 1980, Camp Davidissa presidentti Carter oli tavannut lähimpiä neuvonantajia joiden joukossa olivat ulkoministeri Vance, turvallisuuspoliittinen asiantuntija Brzezinski sekä kenraali David Jones. Jones esitteli sotilaallisen suunnitelman panttivankien vapauttamiseksi[1].

Jones suunnitelman mukaan C-130 Hercules kuljetuskoneet nousisivat ilmaan Masirahin sotilaskentältä Omanin etelärannikolta ja lentäisivät Persianlahden yli Iranin ilmatilaan ja laskeutuivat keskelle hiekka aavikkoa[1].

Koneessa olisi Delta Forcen erikoisjoukkue. Samaan aikaan kahdeksan Intian valtamerellä olevalta USS Nimitz- nimiseltä lentotukialukselta tullutta helikopteria täyttäisivät samalla laskeutumispaikalla polttoainetankkinsa ja suuntaisivat Delta Forcen joukot mukanaan kohti Teherania. Kopterit olivat maalattu Iranin ilmavoimien väreihin jotta niitä ei voitaisiin ampua alas[1].

Seuraavana yönä erikoisjoukot kuljetettaisiin suurlähetystö alueelle Iranissa toimivien CIA:n agenttien järjestämillä kuorma-autoilla ja samalla helikopterit laskeutuivat lähistön lähelle olevalle jalkapallostadionille jonne vapautetut panttivangit tuotaisiin, sieltä kopterit lentäisivät hylätylle Manzariyehin lentokentälle Teheranin ulkopuolelle jossa muut Delta Force joukot odottaisivat[1]. Sieltä C-13+ Hercules koneet veisivät panttivangit vapauteen[1].

Carter tuki Jonesin suunnitelmaa ja käski kenraaleita jatkaa suunnitelmia operaation totuttamiseksi. Carter itse tiesi suunnitelman riskit ja näiden ollen hän halusi sille lisää aikaa[1]. Samalla hän halusi jatkaa neuvotteluita iranilaisten kanssa[1].

Operaatio Eagle Clawin epäonnistuminen

Neuvottelut iranilaisten kanssa kariutuivat vuoden 1980 huhtikuun alussa. Carter antoi määräyksen aloittaa kenraali Jonesin suunnitelmat sotilaallisesta väliintulosta[1].

Huhtikuun 24. päivänä Jones ilmoitti että kaikki olisivat valmiita pelastusoperaation ja Hercules kone ja kopterit olivat parasta aikaa matkalla toteuttamaan pelastussuunnitelmaa[1]. Tunnin päästä Carter sai kenraali Jonesilta viestin että helikopterit ovat törmänneet Hercules koneeseen ja molemmat olivat tuhoutuneet ja kahdeksan Delta Forcen kommandoa ovat saaneet surmansa törmäyksessä lähellä Tabasia olleella salaisella lentokentällä ja joukot jäivät iranilaisten vangiksi.Syynä onnettomuuteen ilmoitettiin hiekkamyrsky[1].

Jälkipyykissä operaatiota vastustanut ulkoministeri Cyrus Vance erosi.[2]

Carter tiesi heti että kyseinen tappio tulisi vaikuttamaan paljonkin hänen uudelleenvalintaansa presidentiksi tulevissa vaaleissa[1].

Šaahin kuolema Kairossa

Ratkaisu näytti jo löytyvän heinäkuussa 1980, kun šaahi Mohammed Reza Pahlavi kuoli kairolaisessa sairaalassa, mutta kiihkomielisiin kaappaajiin vaikuttivat uudet tapahtumat. Kesäkuussa paljastui Iranin armeijassa vallankaappaushanke, joka kiihdytti ääri-islamilaisten otteita maltillisia kohtaan. Panttivankikriisin ratkaisu lykkääntyi kerta toisensa jälkeen. Ulkomailla tulkittiinkin yhdysvaltalaisten panttivankien joutuneen pelinappulaksi Iranin sisäisessä valtataistelussa.[3]

Neuvotteluratkaisu

Yhdysvalloissa kommandoiskun epäonnistuminen vaikutti presidentti Carterin kannatukseen siten, että hän ei tullut valituksi toiselle virkakaudelle joten uudeksi presidentiksi valittiin republikaaniehdokas Ronald Reagan.[4] Carter toisaalta keskittyi panttivankikriisiin ja laiminlöi samalla vaalikampanjaansa. Hän kuitenkin epäonnistui laajan kansainvälisen painostuksen aikaansaamisessa.[5]

Iranissa uuden presidentin valinta herätti pelkoja taas siitä että tämä oli ollut hyvinkin avoimesti tuominnut jyrkin sanoin iranilaisten toiminnat panttivankikriisin aikana ja tulisi mahdollisesti julistamaan sodan Irania vastaan mikäli he eivät suostuisi panttivankien vapauttamiselle[1]. Iran tulisi häviämään sodan sillä maan talous ei olisi kestänyt massiivisia sota ponnisteluita, sillä maa oli öljyboikotissa[1]. Iran suostuivat vapauttamaan loput panttivangit vastineeksi sille että Yhdysvallat vapauttaisi samalla amerikkalaisiin pankkeihin talletetut Iranin entisen šaahin varat jotka olivat jäädytetty panttivankikriisin aikana[1].

Iran vapauttaa loput panttivangeista

Iranilaiset eivät kuitenkaan halunneet vapauttaa panttivankeja Carterin virkakautena koska se olisi ollut propaganda voitto Carterille[1].

Joten vain 20 minuuttia sen jälkeen kun , 20. tammikuuta 1981, uusi presidentti Ronald Reagan astui virkaansa ilmoitettiin Iranista että loput panttivangeista olivat vapaat lähtemään maasta.[4].

Panttivangit lennätettiin aluksi Algeriaan, joka oli toiminut välittäjänä Iranin ja Yhdysvaltain neuvotteluissa, josta heidät vietiin Länsi-Saksaan olevaan Rhein-Mainin lentotukikohtaan jossa entinen presidentti Carter oli heitä vastassa[1]. Lääkärin tarkastuksen jälkeen panttivangit matkustivat takaisin Yhdysvaltoihin 444 panttivankipäivän jälkeen[1].

Vapautus on luonut monia salaliittoteorioita. On esitetty väitteitä, että Reaganin tulevan hallinnon virkamiehet olisivat sopineet Iranin kanssa panttivankien vapautuksen viivästyttämisestä, jotta tilanteesta olisi presidentinvaaleissa apua. Myös panttivankien ostamisesta vapaaksi on esitetty väitteitä. lähde? On myös mahdollista, että Reagan ja Carter pelasivat yhteispeliä vaalien jälkeen niin, että kaappaus saataisiin päättymään ennen Reaganin kauden alkamista. Kaapparit saattoivat ajatella, että Reagan olisi hankalampi neuvottelukumppani.[5]

Panttivankikriisin aikajana

Iranin panttivankikriisin vaiheet

  • 16.1.1979: shaahi Mohammad Reza Pahlavi lähti maanpakoon Egyptiin.
  • 1.2.1979: ajatollah Khomeini palasi Iraniin maanpaosta Ranskasta
  • 22.10.l979: shaahi Mohammad Reza Pahlavi saapui Yhdysvaltoihin sairaalahoitoon, hän sairasti syöpää.
  • 4.11.1979: Kiihkeä mielenosoitus Yhdysvaltain lähetystön edustalla. Lähetystö odotti Washingtonista ohjeita. Kaappaus alkoi aamupäivällä, kun 500 mielenosoittaja kiipesivät muurin yli lähetystöön Iranin poliisin katsellessa vierestä. Rynnäkkö oli ennalta suunniteltu. Lähetystövirkailijat pyysivät apua myös Iranin hallitukselta, mutta lupauksista huolimatta apua ei tullut. Lähetystö puolustautui kyynelkaasulla, koska kotimaasta ei saatu lupaa aseiden käyttämiseen. Salaisia asiakirjoja yritettiin hävittää. Yhteensä 90 ihmistä otettiin panttivangeiksi, ja heistä 66 oli amerikkalaisia.
  • 4.11.1979 alkaen 52 pankkivankia oli suljettuna suurlähettilään asuntoon. Lähetystö oli kaappareiden hallussa.
  • 5.11.1979: Iranin hallitus ilmoitti peruvansa kaikki ne sotilaalliset sopimukset Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kanssa, jotka mahdollistavat näiden maiden asevoimien tuen Iranille kriisitilanteessa.
  • 6.11.1979: pääministeri Mehdi Bazarganin hallitus eroaa ja maata hallitsee vallankumouskaarti. Todellinen johtaja on ajatollah Ruhollah Khomeini
  • 7.11.1979: presidentti Jimmy Carterin nimittämä kahden miehen delegaation Iraniin. Siihen kuuluu entinen liittovaltion syyttäjä Ramsey Clark ja William Miller neuvotellakseen panttivankikriisin loppuun saattamisesta. Ajatollah Khomeini ei suostu tapaamaan delegaatiota.
  • 12.11.1979: Iranin ulkoministeri Abolhassan Banisadr ilmoitti, että panttivangit vapautetaan, mikäli Yhdysvallat luovuttaa Iranin entisen shaahin.
  • 14.11.1979: Yhdysvaltain hallitus jäädytti Iranin valtion pankkitilit amerikkalaisissa pankeissa.
  • 17.11.1979: Khomeini määräsi vapauttamaan kahdeksan afroamerikkalaista ja viisi naispuolista panttivankia.
  • 29.11.1979: Yhdysvallat haastaa Iranin Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen kansainvälisen lain rikkomisesta.
  • 15.12.1979: shaahi Mohammad Reza Pahlavi lähtee Yhdysvalloista Panamaan ja palaa Egyptiin 25. maaliskuuta 1980.
  • 28.1.1980: kuusi amerikkalaista diplomaattia pakeni Kanadan passeilla Iranista Kanadan suurlähetystön avustamana heidän piiloteltuaan Kanadan suurlähetystössä.
  • 7.4.1980: Yhdysvallat asettaa Iranin kauppasaartoon ja katkaisee diplomaattisuhteet Iranin kanssa.
  • 24.4.1980: Neuvottelut tilanteen ratkaisemiseksi kariutuivat. Carter antoi käskyn sotilasoperaation aloittamisesta. Isku epäonnistui ja kahdeksan USA:n sotilasta kuoli helikoptereiden yhteentörmäyksessä hiekka-aavikolla.
  • 11.7.1980: yksi panttivanki vapautetaan terveyssyistä. Pankkivankeja on jäljellä 52.
  • 27.7.1980: shaahi Mohammad Reza Pahlavi kuolee Kairossa, Egyptissä syöpähoidosta huolimatta.
  • 12.9.1980: Khomeini asettaa uuden ehdon panttivankien vapauttamiselle. Yhdysvaltain on luovutettava edesmenneen shaahin kaikki valuuttavarannot amerikkalaisista pankeista. Iranin hallituksen mukaan summa on noin 32 miljardia USA:n dollaria.
  • 10.11.1980-8.1.1981: Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Warren Christopherin johtama delegaatiodelegatio neuvotteli Algerian hallituksen välityksellä Iranin hallituksen edustajan kanssa panttivankien vapauttamisehdoista.
  • Joulukuu 1980: Yhdysvaltain presidentinvaalit 1980 ratkesi Ronald Reaganin voittoon.
  • 19.1.1981: Yhdysvallat ja Iran allekirjoittivat sopimuksen, jossa Iran vapauttaa panttivangit ja Yhdysvallat vapauttaa 8 miljardin dollarin arvosta Iranin valtion varoja amerikkalaisista pankeista.
  • 20.1.1981: uusi presidentti Ronald Reagan vannoi virkavalansa.
  • 20.1.1981: Vain 20 minuuttia Reaganin virkavalan vannomisen jälkeen Iran vapautti loput 52 panttivankia. Heidät lennätettiin Algerian kautta Länsi-Saksaan, jossa entinen presidentti Jimmy Carter oli heitä vastassa.
  • Kymmenen päivää vapauttamisen jälkeen entiset panttivangit otettiin autosaattueessa vastaan New York Cityn Broadwayn pääkadulla.

Panttivangit

Kolmetoista panttivankia jotka vapautettiin ensin

Otettu panttivangiksi 4. marraskuuta 1979 ja vapatettu 19-20. marraskuuta 1979 ajatollah Khomeinin käskystä

  • Kathy Gross, 22-vuotias, sihteeri
  • James Hughes, 30-vuotias, Yhdysvaltain ilmavoimien hallinnosta vastaava virkailija
  • Lillian Johnson, 32-vuotias, sihteeri
  • Ladell Maples, 23-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Elizabeth Montagne, 42-vuotias, sihteeri
  • William Quarles, 23-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Lloyd Rollins, 40-vuotias, hallinnosta vastaava virkailija
  • Neal (Terry) Robinson — Yhdysvaltain ilmavoimien sotilastiedustelusta vastaava virkailija
  • David Walker, 25-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Joan Walsh, 33-vuotias, sihteeri
  • Wesley Williams, 24-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija

Richard I. Queen

Otettu panttivangiksi 4. marraskuuta 1979 ja vapautettu 11. heinäkuuta 1980

  • Richard I. Queen, 28-vuotta, varakonsuli, vapautettu terveydellisistä syistä.

Loput viimeisistä panttivangeista

Otettu panttivangiksi 4. marraskuuta 1979 ja vapautettu 20. tammikuuta 1981. Panttivankeina yhteensä 444 päivää.

  • Thomas L. Ahern Jr, huumekaupan vastaisen yksikön virkailija peite virka todellisuudessa CIA:n asemapäällikkö Iranissa.
  • Clair Cortland Barnes, 35-vuotias, kommunikaatiosta vastaava asiantuntija
  • William E. Belk, 44-vuotias, suurlähetystön arkistonhoitaja
  • Robert O. Blucker, 54-vuotias, kaupallisen puolen vastaava, erikoistuntemus öljynjalostus
  • Donald J. Cooke, 25-vuotias, varakonsuli
  • William J. Daugherty, 33-vuotias, suurlähetystön kolmas sihteeri (CIA)
  • Robert Englemann, 34-vuotias, Yhdysvaltain laivaston attaché
  • William Gallegos, 22-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Bruce W. German, 44-vuotias, budjettivastaava
  • Duane L. Gillette, 24-vuotias, Yhdysvaltain laivaston kommunikaatiosta vastaava tiedustelu asiantuntija
  • Alan B. Golacinski, 30-vuotias, suurlähetystön turvallisuuspäällikkö
  • John E. Graves, 53-vuotias, julkisten toimien virkailija
  • Joseph M. Hall, 32-vuotias, Yhdysvaltain asevoimien sotilas -attaché
  • Kevin J. Hermening, 21-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Donald R. Hohman, 38-vuotias, Yhdysvaltain asevoimien lääkinnästä vastaava
  • Leland J. Holland, 53-vuotias, sotilas- attaché
  • Michael Howland, 34-vuotias, suurlähetystön varaturvallisuuspäällikkö, panttivankina Iranin ulkoministeriön tiloissa
  • Charles A. Jones Jr, 40-vuotias, kommunikaatiosta vastaava asiantuntija, teleksin pääkäyttäjä
  • Malcolm K. Kalp, 42-vuotias, kaupallinen edustaja
  • Moorhead C. Kennedy Jr. 50-vuotias, kaupallinen edustaja
  • William F. Keough, Jr. 50-vuotias, Islamabadin amerikkalaisen koulun päällikkö, vierailulla Teheranissa vallankumouksen aikana
  • Steven W. Kirtley, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Kathryn L. Koob, 42-vuotias, kulttuuripuolen edustaja
  • Frederick Lee Kupke, 34-vuotias, kommunikaatiosta vastaava asiantuntija
  • Bruce Laingen , 58-vuotias, Chargé d'Affaires, suurlähettiläs William Sullivanin sijainen tämän ollessa Washingtonissa presidentin käskystä.
  • Steven Lauterbach, 29-vuotias, hallinnollinen virkailija
  • Gary E. Lee, 37-vuotias, hallinnollinen virkailija
  • Paul Edward Lewis, 23-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • John W. Limbert, Jr. 37-vuotias, poliittinen virkailija
  • James M. Lopez, 22-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • John D. McKeel, Jr, 27-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Michael J. Metrinko, 34-vuotias, poliittinen virkailija
  • Jerry J. Miele, 42-vuotias, kommunikaatiosta vastaava virkailija
  • Staff Sgt. Michael E. Moeller, 31-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen päällikkö suurlähetystö Jr -alueella
  • Bert C. Moore, 45-vuotias, hallinnon lainopillinen neuvonantaja
  • Richard Morefield, 51-vuotias, pääkonsuli
  • Paul M. Needham Jr, 30-vuotias, Yhdysvaltain ilmavoimien logistiikasta vastaa henkilökunnan virkailija.
  • Robert C. Ode, 65-vuotias, Yhdysvaltain ulkoministeriön eläkkeellä oleva virkamies joka oli sijaisena suurlähetystössä
  • Gregory A. Persinger, 23-vuotias, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Jerry Plotkin, 45-vuotias, liikemies, siviili, joka oli Teheranissa vallankumouksen aikana
  • Regis Ragan, 38-vuotias, puolustus- attachén virkailija, ammattisotilas
  • David M. Roeder, 41-vuotias, Yhdysvaltain ilmavoimien apulaisattaché
  • Barry M. Rosen, 36-vuotias, lehdistö-attaché
  • William B. Royer, Jr, 49-vuotias, Iran-Yhdysvallat seuran varajohtaja
  • Thomas E. Schaefer, 50-vuotias, Yhdysvaltain ilmavoimien attaché
  • Charles W. Scott, 48-vuotias, Yhdysvaltain asevoimien attaché
  • Donald A. Sharer, 40-vuotias, Yhdysvaltain laivaston attaché
  • Codney V. (Rocky) Sickmann, 22-vuotta, Yhdysvaltain merijalkaväen vartija
  • Joseph Subic, Jr, 23-vuotias, Yhdysvaltain asevoimien sotilas attachén virkailija, sotilaspoliisi
  • Elizabeth Ann Swift, 40-vuotias, poliittisen osaston varapääjohtaja
  • Victor L. Tomseth, 39-vuotias, poliittisen osaston virkailija
  • Phillip R. Ward, 40-vuotias, CIA:n kommunikaatioista vastaava

6 muuta diplomaattia

Kanadan pelastamat 6 diplomaattia tukeva mielenosoitus Yhdysvalloissa

Kanadan lähetystöön paenneet kuusi diplomaattia pääsi pakenemaan Iranista 27. tammikuuta vuonna 1980 väärillä Kanadan passeilla Teheranin Mehrabadin kansainvälisen lentoaseman kautta Swissairin lennolla Zürichiin ja sieltä edelleen Länsi-Saksan kautta Yhdysvaltoihin.

  • Robert Anders, 54-vuotias, konsulaattivirkailija
  • Mark J. Lijek, 29-vuotias, konsulaattivirkailija
  • Cora A. Lijek, 25-vuotias, konsulaattivirkailija
  • Henry L. Schatz, 31-vuotias, maatalous- attaché
  • Joseph D. Stafford, 29-vuotias, konsulaattivirkailija
  • Kathleen F. Stafford, 28-vuotias, konsulaattivirkailija

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao Tieteen Kuvalehti Historia 2/2010>Sebastian Relster: 44 päivää ajatollahin vankina. Tieteen Kuvalehti Historia, , 2010. vsk, nro 2, s. 64-71. Oslo: Bonnier Publications International AS. ISSN 0806-5209. SUOMI Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Iran444” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  2. ↑ Suomen Kuvalehti, Vuoden kuvat 1980, s. 104–111
  3. ↑ William Copeland: Iran – vallankumous vaikeuksissa. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1981, s. 123–126. Helsinki: Otava 1980
  4. ↑ a b Reagan's Lucky Day CBS News. Viitattu 03.06.2007.
  5. ↑ a b c Jens Munch: 444 päivää ajatollahin vankina. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 2, s. 65-71. Bonnier. ISSN 0806-5209.
  6. ↑ Iran Hostage Crisis Fast Facts (Iran Hostage Crises) CNN Middle East. CNN. Viitattu 18.1.2014.
  7. ↑ The Hostages and The Casualties (Documents and Photographs) Documents and Photographs from the Jimmy Carter Library Collections. Jimmy Carter Library and Museum. Viitattu 18.1.2014.
  8. ↑ Ken Taylor and the Canadian Caper (The Department in History) Foreign Affairs, Trade and Development Canada. Government of Canada. Viitattu 18.1.2014.

Katso myös

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Iranin_panttivankikriisi&oldid=15058759”