Kiertoilmaus

Kiertoilmaus (tai kiertoilmaisu) eli eufemismi on korvaava ilmaisu. Yleensä se on lieventävä ilmaisu tiukasta tai epämiellyttävästä asiasta. Sen avulla voidaan peittää totuutta käyttämällä epäsuoraa sanontaa suorapuheisuuden sijasta. Historiallisesti kiertoilmaus on ollut vaihtoehtoinen nimitys jollekin asialle tai olennolle, jonka nimeä ei jostain syystä saa sanoa.

Historiassa

Vanhastaan kiertoilmauksia on käytetty voimakkaista ja suurista olennoista, kuten petoeläimistä, jumalista tai pahoista hengistä, sekä puhuttaessa kielletyistä aiheista tai asioista, jotka olivat tabuja, kuten seksuaalisuudesta. Pyhän henkiolennon nimen asiattoman lausumisen ajateltiin herjaavan olentoa. Pahan tai pelottavan hengen tai petoeläimen nimen lausumisen taas ajateltiin kutsuvan olennon paikalle. Esimerkiksi suomalaisten vanhan taivaan- ja ukkosenjumalan nimitys Ukko lienee alkujaan kiertoilmaus, joka viittaa vanhaan mieheen. Sittemmin Ukko on vakiintunut tämän jumalan nimeksi, eikä nykyisin olla edes varmoja, mikä alkuperäinen nimi oli. Kristinuskon paholaisesta on käytetty monia kiertoilmauksia, kuten vanha vainooja, sielunvihollinen ja vihtahousu. Pedoista, kuten karhusta ja sudesta on käytetty useita kiertoilmauksia, ja myös sana karhu on alun perin kiertoilmaus, joka viittasi karheaan turkkiin.

Monilla tärkeillä riistaeläimillä oli suomen kielessä kiertoilmauksia. Niitä käytettiin aikanaan varsinaisen nimen sijasta, koska siten uskottiin vältettävän huono metsästysonni. Kettu tunnettiin alun perin nimellä repo, sana kettu on partisiippimuoto nahkaa tarkoittavasta kesi-sanasta.

Ikivanhan ja edelleen joissain kulttuureissa elävän käsityksen mukaan asioilla on oikeat nimet, jotka eivät pelkästään viittaa kohteeseensa, vaan ovat olennainen osa kohdettaan. Esimerkiksi ihmisen nimi oli osa ihmistä, ja joissain uskomuksissa nimi saattoi olla jopa ihmisen sielu. Monissa kulttuureissa uskottiinkin, että ihminen sai sielunsa vasta nimenannon yhteydessä. Kotieläintenkin ajateltiin tottelevan nimeään pikemminkin nimen yliluonnollisen vaikutuksen vuoksi, kuin siksi, että eläin tunnistaisi nimensä tai olisi oppinut reagoimaan siihen. Sama koski myös muita olentoja. Petoeläimiä tai pahoja henkiä ei haluttu paikalle, joten niiden oikeaa nimeä ei haluttu lausua. Riistaeläimet taas pelkäsivät nimeään, ja uskottiin, että ne lähtivät karkuun, jos niiden nimi sanottiin. Kiertoilmaukset eivät olleet olennon ”oikeita” nimiä, eivätkä siten yhtä vaarallisia. Usein kävi kuitenkin niin, että kiertoilmaus vakiintui ”oikeaksi” nimeksi, ja saatettiin joutua etsimään uutta kiertoilmausta.

Nykyisin

Länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa jotkut sanat ja ilmaukset ovat epäsopivia. Tällaisia ovat varsinkin eri etniset nimitykset ja ihmisten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, kuten vammaisuuteen liittyvät nimitykset. Esimerkiksi sanan neekeri sijasta käytetään sanoja musta, afrikkalainen tai afroamerikkalainen.

Esimerkiksi ”kuolema” on hyvin tunnelatautunut sana, ja siitä käytetäänkin termejä "nukkua pois", "poistua joukostamme" tai "kaatua".

Eufemismin vastakohta on dysfemismi, jolla pyritään saattamaan jokin asia huonoon valoon. Poliittisessa retoriikassa käytetään paljon dysfemismejä, kuten lahtari valkokaartilaiselle tai kulakki suurviljelijälle. Espanjan sisällissodassa "tasavaltalainen" ja "kansallismielinen" olivat osapuolten eufemismeja, ja "kommunisti" sekä "fasisti" niiden dysfemismejä.

Tyyppejä

Monet kiertoilmaisut kuuluvat yhteen tai useampaan seuraavista tyypeistä.

• Tekniset tai vierasperäiset ilmaisut
• Lyhenteet ("päin P:tä")
• Abstraktiot ("poistua keskuudestamme" kuolemasta)
• Epätäsmällisyydet ("takamus")
• Väärinääntämiset
• Käänteiset poissulkemiset ("ei kovin laiha" lihavuudesta)
• Substantiivien muuttamiset ilmaisuiksi

Katso myös

• Synonymia

Kirjallisuutta

• Varis, Markku: Sumea kieli: Kiertoilmauksen muoto ja intentio nykysuomessa. Väitöskirja: Oulun yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-079-1.