Ero sivun ”Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Tureku (keskustelu | muokkaukset)
Ei muokkausyhteenvetoa
Tureku (keskustelu | muokkaukset)
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 20: Rivi 20:
{{sitaatti2|right|Yhdistyksen toiminta on omiaan vaikeuttamaan ja vaarantamaan ystävällisten suhteiden voimassa pitämistä ja niiden kehittämistä Suomen ja Neuvostoliiton kesken, sekä että yhdistys todellisuudessa on tarkoitettu toiminaan vastoin lakia ja hyviä tapoja.| Helsingin [[Raastuvanoikeus|raastuvanoikeuden]] päätös 23.joulukuuta 1940 <ref name="Lundin s. 141-146" />}}
{{sitaatti2|right|Yhdistyksen toiminta on omiaan vaikeuttamaan ja vaarantamaan ystävällisten suhteiden voimassa pitämistä ja niiden kehittämistä Suomen ja Neuvostoliiton kesken, sekä että yhdistys todellisuudessa on tarkoitettu toiminaan vastoin lakia ja hyviä tapoja.| Helsingin [[Raastuvanoikeus|raastuvanoikeuden]] päätös 23.joulukuuta 1940 <ref name="Lundin s. 141-146" />}}


Seuran toiminta tyrehtyi syksyn 1940 aikana. [[Max Jakobson]]in mukaan tämä johtui paitsi Suomen viranomaisten toimenpiteistä, myös Neuvostoliiton asenteesta. Suomi ja [[Hitlerin Saksa]] solmivat saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen elokuussa 1940, mikä vaikutti välittömästi Neuvostoliiton asenteeseen Suomea kohtaan. Neuvostolehdistö lakkasi kirjoittamasta seuran toiminnasta eikä ulkoministeri [[Vjatšeslav Molotov]] enää ottanut sitä puheeksi neuvotellessaan Suomen Moskovan-lähettilään [[J. K. Paasikivi|J. K. Paasikiven kanssa]].<ref> Max Jakobson: ''Väkivallan vuodet'', s. 316–317. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.</ref>
Seuran toiminta tyrehtyi syksyn 1940 aikana. [[Max Jakobson]]in mukaan tämä johtui paitsi Suomen viranomaisten toimenpiteistä, myös Neuvostoliiton asenteesta. Suomi ja [[Hitlerin Saksa]] solmivat saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen elokuussa 1940, mikä vaikutti välittömästi Neuvostoliiton suhtautumiseen Suomeen. Oireellista oli, että neuvostolehdistö lakkasi kirjoittamasta seuran toiminnasta eikä ulkoministeri [[Vjatšeslav Molotov]] enää ottanut sitä puheeksi neuvotellessaan Suomen Moskovan-lähettilään [[J. K. Paasikivi|J. K. Paasikiven kanssa]].<ref> Max Jakobson: ''Väkivallan vuodet'', s. 316–317. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.</ref>


Järjestö julistettiin laittomaksi 23. joulukuuta 1940.<ref name="Lundin s. 141-146" /> [[Jatkosota|Jatkosodan]] jälkeen perustettiin [[Suomi–Neuvostoliitto-Seura]] (SNS).
Järjestö julistettiin laittomaksi 23. joulukuuta 1940.<ref name="Lundin s. 141-146" /> [[Jatkosota|Jatkosodan]] jälkeen perustettiin [[Suomi–Neuvostoliitto-Seura]] (SNS).

Versio 23. tammikuuta 2015 kello 07.39

Mauri Ryömä ja hänen puolisonsa Elvi Sinervo 1950-luvulla.

Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura (SNRYS) oli talvisodan jälkeen, välirauhan aikana toukokuun loppupuolella 1940 perustettu suomalainen järjestö. Toiminta-ajatuksena oli kirjallisuuden julkaiseminen ja kokouksien, juhlien ja esitelmätilaisuuksien järjestäminen. Seuran yhtenä perustajajäsenenä oli Mauri Ryömä, joka oli myös koko seuran olemassaolon ajan sen puheenjohtajana. Varapuheenjohtajana toimi Lauri Vilenius. Seura ajoi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamista. Jäsenmäärä nousi melkein heti perustamisen jälkeen yli 35 000 jäseneen, ja organisaatio käsitti kaiken kaikkiaan noin 115 paikallisjärjestöä. Osaa sen jäsenistöä pidettiin kommunistien myötäilijöinä tai he olivat lakkautetun kommunistipuolueen entisiä jäseniä. Seura joutui heti perustamisen jälkeen, Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi sisä-ja ulkopolitiikan välikappaleeksi, joko tahallaan tai tahtomattaan.[1][2]

Sensijaan, että hallitus olisi työskennellyt Suomen ja NL:n suhteiden saattamiseksi luottamukselliselle ja ystävälliselle kannalle, se päinvastoin yrittää jarruttaa tällaista kansamme elinetujen mukaista kehitystä...valtiovallan kontrolloiman sanomalehdistön kirjoittelu on edelleen NL:n kohtaan vihamielistä, mutta samaan aikaan pyritään estämään näiden maiden ystävällisiä suhteita kannattavan laajan kansalaismielipiteen julkisuuteen pääsyä ...

– SNRYS:n lähettämä kirje eduskunnan puhemiehelle 26. kesäkuuta 1940.[1]

Seura hyökkäsi voimakkaasti hallitusta sekä erityisesti sosialidemokraatteja puoluetta ja sen vaikutusvaltaisinta henkilöä Väinö Tanneria vastaan. Eräässä kokouksessa Tanner vastasi hyökkäyksiin: [järjestö on] "selvästi kommunistinen yhdistys" "viides kolonna, joka pyrkii elämään Venäjän leveän selän takana" ja vaati samalla seuran kieltämistä.[1][2] Suomen hallitus ei uskaltanut lakkauttaa seuraa, koska se nautti Neuvostoliiton luottamusta. Sosiaalidemokraattien puoluejohto kielsi melkein heti puolueen äänenkannattajia julkaisemasta mitään seuran eri tapahtumista, ja samoin kiellettiin tapahtumien järjestäminen puolueen omistamissa tiloissa. Talvisodan jälkeen oli yhä voimassa lehdistösensuuri, jonka avulla myös seuran julkaisemia lehtiä voitiin kieltää ja uutisia sensuroida tarvittaessa, ja niin myös tapahtui aika ajoin. Seuran julkaiseman lehden Soihdun ensimmäinen erikoisnumero ja muissa numeroissa julkaistuja yksittäisiä uutisia kiellettiin. SNRYS:n ilmoituksia muissa ilmestyvissä lehdissä sensuroitiin samaan aikaan.[1][2] Syyskuussa lakkautettiin Työkansan Sanomat kahden ilmestymiskerran jälkeen.[2]

Kuva on otettu mahdollisesti SNRYS:n Helsingissä järjestämästä mielenosoituksesta kesällä 1940.

Seuran jäseniltä kiellettiin kokoontumisia eri perusteilla. Näiden toimenpiteiden vuoksikenen mukaan? SNS otti hyvin kriittisen kannan muun muassa hallituksen toimintaan. Seuran johto otti yhteyttä silloiseen eduskunnan puhemieheen kirjeellä, jossa arvosteltiin vallassa olevan hallituksen kykyä hoitaa Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita ja lehdistön sensuuria. Kirjeessä vaadittiin myös hallituksen vaihtamista sellaiseen, joka pystyisi vaalimaan ystävällisempiä suhteita Neuvostoliittoon.[2][1] Seuran johto lähetti onnittelusähkeitä uusille neuvostotasavalloille. Samaan aikaan seuran viralliset lehdet iloitsivat kirjoituksissaan Baltian maiden tapahtumista. Myös paikallisissa kokoontumisissa kuultiin uhkaavia kannustushuutoja ”Eläköön Neuvosto-Suomi”, ”Parin viikon perästä näytämme mihin pystymme”.[1]

Seura järjesti myös mielenosoituksia, jotka ajoittain muuttuivat mellakoiksi muun muassa Helsingissä, jonka aikana syttyi tulipalo. Myös mielenosoittajien päälle suihkutettiin vettä. Pari päivää myöhemmin pidettiin mielenosoitus Turussa, ja sen aikana poliisi joutui turvautumaan aseisiin saadakseen mielenosoituksen loppumaan.[3][2][1]Jäsenet innostuivat huutamaan mielenosoituksissa iskulauseita, muun muassa ”syksyllä on toinen meininki Suomessa” tai ”parin viikon kuluttua tulee Helsinkiin pommeja”. Osa jäsenistä puhui vallankaappauksesta. Seura pyrki esittämään levottomuudet niin, että kannattajia vainottiin poliisien taholta ja leimaamaan prokaatiot ”taantumuksellisen” hallituksen neuvostovastaiseksi politiikaksi. Tilanne ajautui jopa niin pahaksi, että joitakin armeijan joukko-osastoja asetettiin hälytysvalmiuteen ja yksitäisiä reserviläisiä kutsuttiin palvelukseen.[1]

Työkansan Sanomat ylisti ja ihannoi yksipuolisesti vierasta valtiota ja sen yhteiskunnallisia oloja pyrkien selvästi antamaan lukijalle sen väärän käsityksen, että vastaavat olot olivat tuntuvasti huonommat omassa maassa...

Oikeusministeri Ernst von Born[2]

Pääministeri Risto Ryti keskusteli Ryömän kanssa seuran tulevaisuudesta. Hän antoi seuran jatkaa toimintaa sillä ehdolla, että seurasta poistettaisiin kommunistit ja se lieventäisi kannanottoja.[4] Samaan aikaan muun muassa Helsingin Sanomat hyökkäsi seuran toimintaa vastaan ja mustamaalasi sitä järjestelmällisesti esittelemällä sen toimintaa kielteiseen sävyyn.[1]lähde tarkemmin?

Heinäkuun puolenvälin aikoihin Ryömää ja Vileniusta syytettiin kapinallisen julkaisun levittämisestä eli eduskunnan puhemiehelle lähetetystä kirjeestä. Heinäkuun loppupuolella Neuvostoliiton suurlähettiläs Zotov teki vierailuja seuran paikallisosastoihin.[1] Vierailujen jälkeen eri osastot saivat kirjeen, jossa otettiin kantaa Ryömän ja Vileniuksen syytteisiin ja pidettiin niitä provokaationa Neuvostoliittoa vastaan, samalla vaadittiin hallituksen eroa. Samaan aikaan eduskunnan puhemies Väinö Hakkila hyökkäsi erään puheen aikana seuran toimintaa vastaa kun piti toimintaa kumouksellisina, kuten myös sosialisteja lähellä oleva lehdistö jatkoi seuran mustamaalaamista. Suomen hallitus asetti selvitysmiehen joka pyrki pääsemään sopuun seuran johdon kanssa niistä toimista, joilla toimintaa pystyttäisiin jatkamaan, Seuran hallitus kokoontui vankilassa Ryömän ja Vileniuksen johdolla, mutta neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Elokuun puolenväliin mennessä vangittiin noin viisikymmentä eri osastojen johtohenkilöä. Syyskuussa Ryömä ja Vilenius saivat lyhyet vankeustuomiot.[1]

Yhdistyksen toiminta on omiaan vaikeuttamaan ja vaarantamaan ystävällisten suhteiden voimassa pitämistä ja niiden kehittämistä Suomen ja Neuvostoliiton kesken, sekä että yhdistys todellisuudessa on tarkoitettu toiminaan vastoin lakia ja hyviä tapoja.

– Helsingin raastuvanoikeuden päätös 23.joulukuuta 1940 [2]

Seuran toiminta tyrehtyi syksyn 1940 aikana. Max Jakobsonin mukaan tämä johtui paitsi Suomen viranomaisten toimenpiteistä, myös Neuvostoliiton asenteesta. Suomi ja Hitlerin Saksa solmivat saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen elokuussa 1940, mikä vaikutti välittömästi Neuvostoliiton suhtautumiseen Suomeen. Oireellista oli, että neuvostolehdistö lakkasi kirjoittamasta seuran toiminnasta eikä ulkoministeri Vjatšeslav Molotov enää ottanut sitä puheeksi neuvotellessaan Suomen Moskovan-lähettilään J. K. Paasikiven kanssa.[5]

Järjestö julistettiin laittomaksi 23. joulukuuta 1940.[2] Jatkosodan jälkeen perustettiin Suomi–Neuvostoliitto-Seura (SNS).

Lähteet

  • Lundin, Charles Leonard: Suomi toisessa maailmansodassa. 2. painos. Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1961.
  • Upton, Anthony F.: Välirauha. Helsinki: Kirjayhtymä, 1965.

Viitteet

  1. a b c d e f g h i j k Upton s. 124-165
  2. a b c d e f g h i Lundin s. 141-146
  3. Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot, WSOY, 1994, s. 249
  4. Upton s. 153
  5. Max Jakobson: Väkivallan vuodet, s. 316–317. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.

Aiheesta muualla