Filmikamera

Kinofilmikamera

Filmikamera on kamera, joka tallentaa kuvan valoherkälle filmille. Nimitystä käytetään sekä liikkuvaa kuvaa kuvaavista elokuvakameroista että staattista kuvaa kuvaavista valokuvakameroista, etenkin silloin kun halutaan korostaa digitaalikameran ja filmikameran eroavaisuuksia. Kamera-sana tulee latinankielisestä ilmaisusta camera obscura eli pimeä huone.

Alkuvaiheet

Ensimmäiset valokuvat, dagerrotyypit, valotettiin elohopealla käsitellylle kuparilevylle ilman filmiä. Dagerrotyypit olivat uniikkeja. Pian kehitettiin lasilevy, jolle valettiin valoherkkää emulsiota ja näistä pystyi kehittämisen ja kiinnittämisen jälkeen tekemään niin monta vedosta kuin haluttiin. Ensin kuvaajan oli itse valettava emulsio lasilevylle ja valotettava ja kehitettävä se emulsion ollessa vielä kosteaa, mutta 1872 esiteltiin kuivalevyt, jotka saattoi valottaa ja kehittää koska halusi. Lasilevy oli yleisin kuvausmateriaali 1880-luvulle saakka, jolloin markkinoille tuli teollisesti valmistettu filmi, jolle emulsio oli valettu. Lasilevyjä käytettiin kuitenkin yleisesti toiseen maailmansotaan saakka ja jotkut kuvaajat käyttivät niitä vielä 1960-luvulla. Erikoistarkoituksiin (tähtitieteellisessä kuvaamisessa) lasilevyjä käytettiin vielä 1980-luvulla.

Varsinaiset filmikamerat

Ensimmäiset filmikamerat valmisti Kodak, jonka Kodak No.1-kamerassa vuonna 1888 käytettiin rullafilmiä. Varsinainen markkinoiden avaaja oli Kodak Brownie-kamera vuonna 1900, jossa filmin taustalle oli sijoitettu suojapaperi. Tämä mahdollisti filmin vaihtamisen valossa. Kamera oli alkujaan tarkoitettu lapsille. Yhdelle filmirullalle mahtui 6 kuvaa. Brownie-laatikkokameroiden yksinkertaisuus teki valokuvaamisesta laajalle levinneen harrastuksen. Melko pian kehitettiin laatikon rinnalle kokoon taittuva paljekamera, joka mahtui esimerkiksi taskuun.

Filmejä valmistettiin erilaisina rullina erilaisiin kameroihin, esimerkiksi 1920-luvulla markkinoilla oli 28 erilaista rullatyyppiä. Vaikka kinofilmikamerat tulivat teollisen valmistuksen piiriin 1920-luvulla, niin rullafilmi pysyi pääasiallisena filmimateriaalina 1950-luvulle saakka. Etenkin ammattikuvaajien suosima kamera oli 120-puolaa käyttävä Rolleiflex. Värifilmin siirtyminen näppäilykäyttöön ja valotusautomatiikka lisäsivät pienkameroiden suosiota. Suomessa kinofilmikamerat olivat yleisimpiä 1970-luvulta lähtien, jolloin harrastajatkin alkoivat ottaa kameroillaan värillisiä diakuvia ja vaihto-objektiivein varustetut peiliheijastusjärjestelmäkamerat halpenivat. Samanaikaisesti taskukamerat eli pokkarit (englanniksi pocket camera) yleistyivät. Jakoa järjestelmäkameroihin ja taskukameroihin ovat lieventäneet taskukameroihin tulleet vaihtuvapolttoväliset objektiivit, joissa yhdellä zoomobjektiivilla saavutetaan järjestelmäkameralle ominainen vaihteleva kuvakulma.

Järjestelmäkameroissa on vaihdettavat objektiivit, ja niihin on saatavilla monenlaisia lisävarusteita. Järjestelmäkameroita käyttävät vaativat harrastajat sekä esimerkiksi uutiskuvaamiseen tai luontokuvauksiin erikoistuneet ammattilaiset. Pokkarit puolestaan on suunniteltu mahdollisimman helppokäyttöisiksi ja rakenteeltaan yksinkertaisiksi käyttökameroiksi, jotka sopivat mm. lomakuvien ottamiseen.

Leica 1 vuodelta 1925

Kinofilmikamera Leica esiteltiin Leipzigin kevätmessuilla 1925. Vilho Setälä osti tiettävästi ensimmäisen Suomeen tuodun Leican. Leican osoittauduttua suosituksi alkoivat muutkin tehtaat valmistaa 36 mm x 24 mm -filmikokoa käyttävää kameratyyppiä. Ensin markkinoille tuli Zeiss Ikon-tehdas Contax-kamerallaan ja sen jälkeen Kodak Retinalla. Eroina oli se, että Leica ja Contax olivat vaihdettavaobjektiivisia mittaetsinkameroita. Retinassa taas oli kiinteä objektiivi ja kameran hinta huomattavasti halvempi kuin kilpailijoiden. Retinankin polttoväliä voitiin vaihdella erilaisten lisäkkeiden avulla. Varsinainen uutuus oli vuonna 1936 esitelty ensimmäisen kinofilmipeilikamera. Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset patentit katsottiin rauenneiksi ja erilaisia kinofilmikameroita tuli markkinoille monista maista, joissa aikaisemmin oli ollut tuotantoa lähinnä omiin tarpeisiin. Etsinkamerat kehittyivät ja niihin tuli kaksi päätyyppiä: järjestelmärungot, joihin saattoi vaihtaa objektiivin ja joitain muitakin osia, ja kiinteäobjektiiviset, joissa objektiivi oli kiinteä. Kiinteäobjektiiviset kehittyivät niin, että niihin rakennettiin ensin valotusmittari, ja sitten kamerasta tuli automaattinen, jossa elektroniikka sääti joko himmentimen arvon tai sulkimen ajan tai molemmat. Seuraavaksi kameroihin ilmestyi automaattinen salama, ja lopulta kamera automatisoitui niin, että laite sääti valotuksen, etäisyyden ja väläytti tarvittaessa salamaa.

Erilaisia kuvakokoja eri käyttöihin

Käytetyt filmikoot ovat historian myötä pienentyneet. Koska suurennuskojeet yleistyivät hitaasti, oli negatiivin koolla 1900-luvun alkuun asti suuri merkitys, koska vedokset tehtiin pinnakkaiskopioina. Maisemakuvaajat, kuten Signe Brander, I. K. Inha ja Daniel Nyblin käyttivät usein ns. täyden koon negatiivia saadakseen kookkaita vedoksia. Levyjen koot vaihtelivat, 10x15, 13x18, 18x24 cm jne, mutta Suomessa käytettiin eniten 9x12 cm laseja. Lasilevyjä käytettiin rinnan pakkafilmikasetissa olevien laakafilmien kanssa, laakafilmi syrjäytti lasilevyt ammattikuvauksessa lopullisesti vasta 1950-60-luvuilla, jolloin muotokuvaus värifilmillä yleistyi.

Ammattivalokuvaajat käyttävät usein kinofilmiä huomattavasti suurempia filmikokoja, jotka takaavat paremman kuvanlaadun. Esimerkiksi studiokäytössä yleisissä rullafilmikameroissa käytetään 6 cm leveää filmiä. Yleisiä rullafilmikameroiden negatiivikokoja ovat 6x4.5, 6x6, 6x7, 6x9 ja 6x12 cm. Laakafilmikameroissa on tätäkin suuremmat negatiivikoot: 9x12 cm (4x5 tuumaa) ja 18x24 cm (8x10 tuumaa).

Filmikameroissa on alatyyppejä; esimerkiksi erikoiskamerat kuten vedenalais-, pienois-, pikakuvaus- ja panoraamakamerat.

Lähteet

• Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). Suom. Veli-Pekka Ketola. Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4. Suomi