Ero sivun ”Moskovan välirauha” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Tureku (keskustelu | muokkaukset)
seulojat
52 209 muokkausta
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 27: Rivi 27:
*Suomen armeijan saattaminen rauhanaikaiseen vahvuuteensa kahden ja puolen kuukauden kuluessa välirauhansopimuksen allekirjoittamisesta<ref> Välirauhansopimus, 4. artikla</ref>,
*Suomen armeijan saattaminen rauhanaikaiseen vahvuuteensa kahden ja puolen kuukauden kuluessa välirauhansopimuksen allekirjoittamisesta<ref> Välirauhansopimus, 4. artikla</ref>,
*diplomaattisuhteiden katkaiseminen kaikkiin Saksan [[vasallivaltio]]ihin; sopimustekstissä todettiin Suomen katkaiseen suhteensa Saksaan jo syyskuun alkupäivinä<ref>Välirauhansopimus, 5. artikla</ref>,
*diplomaattisuhteiden katkaiseminen kaikkiin Saksan [[vasallivaltio]]ihin; sopimustekstissä todettiin Suomen katkaiseen suhteensa Saksaan jo syyskuun alkupäivinä<ref>Välirauhansopimus, 5. artikla</ref>,
*Suomessa oleskelleiden Saksan ja [[Unkari]]n kansalaisten [[internointi]] ja heidän omaisuutensa [[takavarikko|takavarikointi]]<ref>Välirauhansopimus, 2. ja 16. artikla</ref> sekä
*Suomessa oleskelleiden Saksan ja [[Unkari]]n kansalaisten [[internointi]] ja heidän omaisuutensa [[saksalaisomaisuuden takavarikointi 1944|takavarikointi]]<ref>Välirauhansopimus, 2. ja 16. artikla</ref> sekä
*Suomessa vielä tuolloin olleiden [[natsi-Saksa|saksalaisten]] joukkojen riisuminen aseista<ref>Välirauhansopimus, 2.artikla</ref>, mikä johti [[Lapin sota]]an.
*Suomessa vielä tuolloin olleiden [[natsi-Saksa|saksalaisten]] joukkojen riisuminen aseista<ref>Välirauhansopimus, 2.artikla</ref>, mikä johti [[Lapin sota]]an.


Versio 14. lokakuuta 2014 kello 20.17

Tämä artikkeli käsittelee jatkosodan päättänyttä aseleposopimusta. Talvisodan päätti Moskovan rauhansopimus.
Moskovan rauha
Jatkosodan jälkeen Moskovan rauhassa luovutetut alueet. Porkkala palautettiin Suomelle vuonna 1956 runsaasti etuajassa ennen 50-vuotisen vuokrasopimuksen umpeutumista.
Jatkosodan jälkeen Moskovan rauhassa luovutetut alueet. Porkkala palautettiin Suomelle vuonna 1956 runsaasti etuajassa ennen 50-vuotisen vuokrasopimuksen umpeutumista.
Allekirjoitettu 19. syyskuuta 1944
Allekirjoituspaikka Moskova, Neuvostoliitto
Kielet venäjä, englanti, ruotsi, suomi
Osapuolet

Moskovan välirauha on Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välinen jatkosodan päättänyt aseleposopimus, joka allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet jo 4.–5. syyskuuta 1944.[1]

Suomen edustajina Moskovan neuvotteluissa olivat pääministeri Antti Hackzell, puolustusministeri, jalkaväenkenraali Rudolf Walden, yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, kenraaliluutnantti Oscar Enckell[1] sekä asiantuntijoina ulkoasianministeriön kansliapäällikkö P. J. Hynninen, vuorineuvos Berndt Grönblom, lähetystöneuvos Johan Nykopp ja ulkoasianministeriön neuvotteleva virkamies, lakitieteen tohtori Erik Castrén.lähde?[2] Valtuuskunta tapasi neuvostoliittolaiset neuvottelijat viikon odottelun jälkeen myöhään illalla 14. syyskuuta, johon mennessä Neuvostoliitto ja Iso-Britannia olivat päässeet yksimielisyyteen Suomelle asetettavista ehdoista.[3] Neuvostoliiton neuvottelijoita johti ulkoministeri Vjatšeslav Molotov.[4] Juuri ennen ensimmäistä tapaamista pääministeri Antti Hackzell sai halvauskohtauksen menettäen puhekykynsä, ja valtuuskunta valitsi tilapäiseksi johtajakseen Rudolf Waldenin.[5] Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi matkusti kaksi päivää myöhemmin ulkoasiainministeri Carl Enckell.[6]

Suomessa eduskunta hyväksyi sopimuksen jo samana päivänä kuin se oli allekirjoitettu.[7] Hyväksyminen tapahtui salaisessa istunnossa ilman keskustelua ja äänestystä 141 kansanedustajan ollessa paikalla. Hallituksen puolesta istunnossa esiintyi vt. pääministeri Ernst von Born. Luettuaan ulkoministeri Carl Enckellin Moskovasta lähettämän sähkeen, jonka mukaan Molotov ja varaulkoministeri Vladimir Dekanosov olivat uhanneet Suomea neuvostojoukkojen miehityksellä, ellei rauhanehtoja hyväksyttäisi, von Born korosti sopimuksen hyväksymisen tärkeyttä.[8] Suomen valtuuskunta palasi kotiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen.[9]

Rauhanehdot

Rauhanehdot olivat alueluovutusten osalta samankaltaiset kuin Moskovan rauhan:[10] Suomen tuli luovuttaa Neuvostoliitolle jatkosodan aikana vallatut Karjalankannaksen, Laatokan pohjoispuolen sekä Kuusamon–Sallan alueen. Uutena luovutuksena Neuvostoliitto vaati itselleen Petsamon.[11] Moskovan rauhan ehtoihin kuulunut Hangon vuokraus Neuvostoliitolle vaihdettiin Porkkalan alueeseen, joka vuokrattiin Neuvosto­liitolle 50 vuodeksi.[12] Aluevaatimusten lisäksi rauhanehtoihin kuului esimerkiksi

  • 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin (vuoden 1938 rahanarvon mukaan) arvoiset sotakorvaukset[13],
  • kommunistien poliittisen toiminnan salliminen ja poliittisista syistä vangittujen henkilöiden – enimmäkseen juuri kommunistien – välitön vapauttaminen sekä kaikkien syrjivien lainsäädännöllisten määräysten ja niistä johtuvien rajoitusten kumoaminen[14],
  • sotarikollisten ja sotaan syyllisten pidättäminen sekä tuomitseminen[15],
  • fasististen ja ylipäätään kaikkien Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittavien järjestöjen toiminnan lakkauttaminen ja sellaisten olemassaolon estäminen vastaisuudessa[16],
  • Suomen armeijan saattaminen rauhanaikaiseen vahvuuteensa kahden ja puolen kuukauden kuluessa välirauhansopimuksen allekirjoittamisesta[17],
  • diplomaattisuhteiden katkaiseminen kaikkiin Saksan vasallivaltioihin; sopimustekstissä todettiin Suomen katkaiseen suhteensa Saksaan jo syyskuun alkupäivinä[18],
  • Suomessa oleskelleiden Saksan ja Unkarin kansalaisten internointi ja heidän omaisuutensa takavarikointi[19] sekä
  • Suomessa vielä tuolloin olleiden saksalaisten joukkojen riisuminen aseista[20], mikä johti Lapin sotaan.

Välirauhansopimuksen toimeenpanoa Suomessa valvoi sopimuksen 22. artiklan mukaisesti liittoutuneiden valvontakomissio,[21] jota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov.[22] Yrjö Soinin mukaan 22. artikla antoi valvontakomissiolle takaportin sopimustekstin myöhempiä tulkintoja varten. Sopimusta täydensi liiteosa, jossa annettiin tarkempia määräyksiä eräisiin sen artikloihin. [23]

Valvontakomission ensimmäiset neuvostoliittolaiset jäsenet saapuivat Helsinkiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen 22. syyskuuta[24] ja sen puheenjohtaja Andrei Ždanov ensimmäisen kerran 5. lokakuuta,[25] mutta brittiläiset jäsenet vasta 14. lokakuuta. Kaikkiaan komissioon kuului sen toiminta-aikana noin 150 neuvostoliittolaista ja parikymmentä brittiläistä jäsentä. Ensimmäisiä kysymyksiä, joihin valvontakomissio puuttui, olivat suomalaisten sotilaiden kotiuttaminen, suojeluskuntien ja eräiden muiden järjestöjen lakkauttaminen sekä suomalaiset sotarikolliset (ns. Lista 1). [26]

Suomen pyrkimys rauhaan

Suomi oli jo vuodesta 1943 lähtien pyrkinyt aktiivisesti irrottautumaan sodasta ja rauhaan Neuvostoliiton kanssa, mutta ongelmaksi muodostui Saksa ja Neuvostoliiton asennoituminen. Presidentti ja hallitus pyrkivät irrottautumaan sodasta Suomen itsenäisyys ja kansallinen itsemääräämisoikeus säilyttäen.[27]lähde tarkemmin? Suomessa oli alettu arvioida tilannetta uudelleen keväästä lähtien, jolloin suursodassa oli tapahtunut selkeä käänne liittoutuneiden hyväksi. Rauhaa yritettiin keväällä 1944, mutta eduskunta hylkäsi 12. huhtikuuta 1944 ehdotuksen, koska Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot koettiin liian ankariksi ja saattoivat käytännössä tarkoittaa antaumista.

Suomen joh sisäpiiri päätti heti Stalingradin taistelun jälkeen kokouksessaan Mikkelissä 3. helmikuuta 1943 aloittaa rauhanpyrkimykset. Kokouksessa esittämässään tilannearviossa Päämajan tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen toi ensimmäisen kerran esiin sen mahdollisuuden, että sota voidaan hävitä. [28] Muutamaa päivää myöhemmin Paasonen esitti saman katsauksen myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, mutta hänen selontekonsa sai monilta kansanedustajilta erittäin tylyn vastaanoton. [29] Rytin tultua valituksi toistamiseen presidentiksi ja Edvin Linkomiehen uudeksi pääministeriksi, hallitus aloitti 10. helmikuuta 1943 rauhantunnustelut. Saksalaiset pitivät erillisrauhaan pyrkimystä petoksena ja alkoivat vaatia Suomelta kirjallista sopimusta sitoutumisesta Saksaan. Asia kuitenkin raukesi 16. toukokuuta 1943, jolloin Saksaan ilmaistiin Suomen mieluimmin jatkavan taistelua kuin antautuvan ehdoitta.[30]

Yhdysvaltain Helsingin asiaianhoitaja Robert McClintock jätti 20. maaliskuuta 1943 nootin, jossa Yhdysvallat tarjosi Suomelle hyviä palveluksia sodasta irrottautumiseen. Kun Suomen ylinjohto neuvotteli asiasta, Carl Gustaf Emil Mannerheim korosti varovaisuutta ja ennakkoneuvotteluja Saksan kanssa. Ulkoministeri Henrik Ramsay matkusti Berliiniin, mutta siellä Suomen erillisrauhahanke torjuttiin. Kun Neuvostoliitolta kysyttiin lisätietoja, Vjatšeslav Molotov ilmoitti Yhdysvalloille tiedoksi Neuvostoliiton vähimmäisehdot, mutta ei pyytänyt välittämään niitä suomalaisille. Niissä vaadittiin Moskovan 1940 rauhansopimuksen saattamista voimaan, sotakorvauksia ja saksalaisten karkottamista maasta. Yhdysvalloissa ei uskottu suomalaisten hyväksyvän ehtoja ja päädyttiin vain yhteyden järjestämiseen. 5. huhtikuuta Molotov totesi ettei Suomen rauhantahdosta ollut riittävästi näyttöä ja asia hautautui, eikä yhteyttä enää käytetty. Vastatoimenpiteenä Saksa supisti ase- ja viljatoimituksia Suomeen.[31]

Eduskunta piti 3. syyskuuta 1943 salaisen istunnon, jossa käsiteltiin rauhan mahdollisuutta ja pyrkimystä siihen. Eduskuntaan oli syntynyt myös rauhanoppositio, johon kuului 33 kansanedustajaa.

Neuvostoliitto aloitti syksyllä 1943 Suomen vastaisen propagandakampanjan, joka liittyi lähestyvään Teheranin konferenssiin, jossa Neuvostoliitto asetti reunaehtoja, joista eräät vaikuttivat Suomeenkin. Yksi keskeinen periaate oli että Suomen kysymys oli pelkästään Suomen ja Neuvostoliiton keskeinen asia. Toinen oli Moskovan 1940 rauhanrajojen ottaminen keskustelun pohjaksi. Teheranista kantautui tietoja, joiden mukaan ehdottoman antautumisen vaatimus oli voimassa, joka tietenkin aiheutti pelkoa Suomessa.[31]

Yhdysvaltain asiainhoitaja jätti 30. tammikuuta 1944 Suomen hallitukselle nootin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä Moskovaan ja luvattiin samalla hyviä palveluksia.

Paasikivi matkusti 12. helmikuuta 1944 salaisesti Tukholmaan tunnustelemaan Neuvostoliiton rauhanehtoja. Neuvostoliitto oli lähettiläs Aleksandra Kollontain välityksellä nimenomaan toivonut Paasikiveä rauhanneuvottelijaksi. Hän tapasi Neuvostoliiton virallisen edustajan Kollontain kolme kertaa ja saa häneltä alustavat tiedot ehdoista sekä Neuvostohallituksen suostumuksen aloittaa rauhanneuvottelut. Paasikivi keskusteli Kollontain kanssa kahden kesken useita tunteja pitkälle yöhön ja informoi tätä laajasti Suomen silloisesta asemasta, lähettiläs lähinnä keskittyi kuuntelemaan. Paasikivi oli henkilökohtaisesti sitoutunut vuoden 1940 rajoihin ja oli muutoinkin mieleinen neuvottelukumppani Neuvostoliiton johdolle. Paasikivi sanoi myös Saksan harhauttaneen Suomen kansan sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomen poliittinen johto pelkäsi Paasikiven menevän myöntyväisyyslinjallaan liian pitkälle, mutta päätti kuitenkin jatkaa rauhanprosessia hänen välityksellään.[32]

Aleksandra Kollontain välittämät Moskovan rauhanehdot osoittautuvat erittäin tiukoiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Paasikivi oli hyvin pessimistinen niiden suhteen.

Neuvostoliitto yritti helmikuussa massiivisilla Helsingin suurpommituksilla pakottaa Suomen hyväksymään rauhanehdot.[33]

Paasikivi ja entinen ulkoministeri Carl Enckell lensivät 26. maaliskuuta Moskovaan, jossa heille selvitettiin, ettei Suomella ollut valinnan mahdollisuutta. Kollontain esittämät ennakkoteidot osoittautuivat eräänalaiseksi harhautukseksi, johon he olivat langenneet. Paasikivi paljasti muun muassa sotasalaisuuksia, kertomalla saksalaisten joukkojen määristä ja sijainnista Lapissa. Venäläisiä kiinnosti erityisesti oliko saksalaisia joukkoja Kannaksella, jolloin Carl Enckell joutui puuttumaan näihin keskusteluihin. Paasikivi olisi hyväksynyt Kremlin ehdot, mutta hallitus, ylipäällikkö ja Eduskunta hylkäsivät ne, koska katsoivat niiden ylittävän Suomen kestokyvyn. 15. huhtikuuta esitetty hylkäämispäätös perustui siihen ettei 600 miljoonan dollarin sotakorvauksista selviytymistä pidetty mahdollisena.[31][32][34]

Neuvostoliitto oli yhtynyt Moskovan ulkoministerikonferenssissa ns. neljän vallan julistukseen, joka vaati vihollismaan ehdotonta antaumista ja sen lisäksi oli aluperin sovittu ettei vihollismaan kanssa tehdä erillistä rauhansopimusta, jota oli kuitenkin myöhemmin lievennetty siten, että oli mahdollista tehdä väliaikainen rauha ennen lopullista rauhaa. Neuvostoliiton itsevarmuutta vaatia tiukkoja rauhanehtoja lisäsi Casablancan konferenssi tammikuussa 1943, jossa länsiliittoutuneet uudistivat ehdottoman antautumisen vaatimuksensa.[35]

Välirauha vai välirauhan aika

Myöhemmin tarkastellen mahdollisesti sekaannuksia aiheuttava välirauha-nimitys tulee siitä, että kyseinen rauha solmittiin vain Suomen ja Neuvostoliiton sekä Ison-Britannian välillä ja rauha oli tarkoitettu olemaan voimassa vain väliaikaisesti, kunnes saatiin aikaan pysyvä rauhansopimus.[36]Toinen maailmansota jatkui vielä jatkosodan loppumisen jälkeenkin, ja rauhansopimukset solmittiin kaikkien maiden kesken Pariisin rauhassa vuonna 1947. Tällöin uusittiin myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauhansopimus jokseenkin samansisältöisenä kuin Moskovan välirauhansopimuskin. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui Suomesta Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan.

Moskovan välirauhaa ei tule sekoittaa Moskovan rauhaan, joka päätti talvisodan vuonna 1940.

Katso myös

Viitteet

  1. ↑ a b Hietanen, Silvo ym.: Kansakunta sodassa, 3. osa Kuilun yli, s. 106. Helsinki: Valtion painatuskeskus, Opetusministeriö, 1992. ISBN 951-861-384-2.
  2. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 179. Jyväskylä: Gummerus, 1997.
  3. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 179.
  4. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 181.
  5. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 179.
  6. ↑ Kansakunta sodassa, s. 108
  7. ↑ Kansakunta sodassa, s. 110
  8. ↑ Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 14−15. Helsinki: Otava, 1956.
  9. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 181.
  10. ↑ Välirauhansopimus, 1. ja 6 artikla
  11. ↑ Välirauhansopimus, 7. artikla
  12. ↑ Välirauhansopimus, 8. artikla
  13. ↑ Välirauhansopimus, 11. artikla
  14. ↑ Välirauhansopimus, 20. artikla
  15. ↑ Välirauhansopimus, 13. artikla
  16. ↑ Välirauhansopimus, 21. artikla
  17. ↑ Välirauhansopimus, 4. artikla
  18. ↑ Välirauhansopimus, 5. artikla
  19. ↑ Välirauhansopimus, 2. ja 16. artikla
  20. ↑ Välirauhansopimus, 2.artikla
  21. ↑ Välirauhansopimus, 22. artikla
  22. ↑ Kansakunta sodassa, s. 212
  23. ↑ Soini 1956, s. 20.
  24. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 182.
  25. ↑ Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, s. 121. Helsinki: Tammi, 1973.
  26. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 182.
  27. ↑ Veitsen terällä. Matti Koskimaa 1993. WSOY. ISBN 951-0-18811-5
  28. ↑ Jari Leskinen ja Antti Juutilainen (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 169. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2005.
  29. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 119.
  30. ↑ Jatkosodan Pikkujättiläinen. WSOY 2007. Neljäs painos. ISBN 978-951-0-28690-6
  31. ↑ a b c Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 1987. ISBN 951-0-14253-0
  32. ↑ a b Menetetty karjala? Jukka Seppinen. Kappale 4. Minervakustannus 2006. 2. painos. ISBN 952-5591-73-5
  33. ↑ Suomi taisteli 4 ISBN 951-0-03956-X
  34. ↑ Edwin Linkomies: Vaikea aika, s. 420–440. Helsinki: Otava, 1970. (Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjojen liitteinä olleet jäljennökset Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelijoiden kokouksessa Moskovassa 27. ja 29. maaliskuuta 1944 tehdyistä salaisista pöytäkirjoista.)
  35. ↑ Venäjän Historia. Sivu 436. Otava 2006. ISBN 978-951-1-15799-1
  36. ↑ Välirauhansopimus, johdanto

Aiheesta muualla


Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu
Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton rauhansopimukset (päättyneet sodat)
Tarton rauha 1920
Moskovan rauha 1940 (talvisota) | Moskovan välirauha 1944 (jatkosota) | Pariisin rauha 1947
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Moskovan_välirauha&oldid=14374813”