Muinaiskreikka

Osa artikkelisarjaa

Kreikan kielen historia

Alkukreikka
(n. 2000 eaa.)

Mykeneläinen kreikka
(n. 1600–1100 eaa.)

Muinaiskreikka

• Homeerinen kreikka
• Klassinen kreikka
  (n. 800–300 eaa.)
• Koinee-kreikka
  (n. 300 eaa.–330)

Bysantin kreikka
(n. 330–1453)

Nykykreikka
(1453–)

• Katharévousa
• Dimotikí
• Kreikan kielikiista

Katso myös

Kreikkalaisen kirjaimiston historia

Codex laudianus, käsikirjoitus 600-luvulta. Ote Raamatun Apostolien teoista. Vasemman puoleinen palsta on latinaksi, oikeanpuoleinen kreikaksi.

Muinaiskreikka on indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvan kreikan kielen historiallinen kehitysvaihe. Laajimmassa merkityksessään muinaiskreikka voi tarkoittaa kaikkia nykykreikkaa edeltäviä vaiheita, mutta useimmiten sillä viitataan erityisesti antiikin aikana käytettyyn kreikkaan. Tuolloin kreikkalainen kielialue oli huomattavasti nykyistä laajempi ja kreikka oli pitkään koko itäisen Välimeren lingua franca.

Muinaiskreikkaa ei oikeastaan tarvitse luokitella eri kieleksi kuin nykykreikkaa, koska nykykreikka perustuu muinaiskreikkaan. Kreikan kielellä on ollut monia kehitysvaiheita ja selvien rajojen vetäminen on jossain määrin mielivaltaista. Yleisesti nyky- ja muinaiskreikka kuitenkin erotetaan, koska ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat olleet merkittäviä. Muinais- ja nykykreikan välistä eroa voitaisiin verrata latinan ja sen suorimman seuraajan, italian, väliseen eroon.

Varhaisimmat säilyneet kreikankieliset tekstit on kirjoitettu noin 3400 vuotta sitten. Kiinaa lukuun ottamatta minkään muun yhä elävän kielen historia ei ole dokumentoitu yhtä pitkältä ajanjaksolta. Muutenkin kreikan kielen merkitys länsimaiselle kulttuurille on ollut valtava. Antiikin Kreikan kulttuuri vaikutti ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin ja kreikan kielellä on kirjoitettu lukuisia maailmanhistorian merkittävimpiin kuuluvia teoksia. Lainasanojen muodossa muinaiskreikka on edelleen vahvasti läsnä kaikissa eurooppalaisissa nykykielissä.

Kreikan kielen kehitysvaiheet

Varhaisvaiheet

Pääartikkeli: alkukreikka

Selkeää syntyajankohtaa kreikan kielelle ei ole mahdollista määrittää. Kuten kaikki muutkin indoeurooppalaiset kielet, kreikka on kehittynyt indoeurooppalaisesta kantakielestä, joka jakautui eri kieliryhmiin mahdollisesti kolmannella vuosituhannella eaa. Kreikka muodostaa indoeurooppalaisen kielikunnan sisällä oman erillishaaransa eikä sillä ole muita lähisukulaisia kuin korkeintaan muinainen makedonia, sikäli kuin sitä ei lasketa kreikan murteeksi. Maantieteellisesti katsoen kreikan kielen ydinalueet vakiintuivat noin vuoden 2000 eaa. tienoilla, kun kreikkalaisten esivanhemmat saapuivat nykyisen Kreikan alueelle. Näistä varhaisvaiheista ei ole olemassa minkäänlaista kirjallista lähdeaineistoa, vaan kaikki tiedot perustuvat myöhempiin johtopäätöksiin.

Mykeneläinen kreikka

Pääartikkeli: mykeneläinen kreikka

Varhaisimmat dokumentit ajoittuvat 1300-luvulle eaa. ja ne on kirjoitettu mykeneläisellä lineaari B-kirjoituksella. Kirjoituksen käyttö oli tuohon aikaan vielä hyvin rajoittunutta, joten kreikan tätäkään kehitysvaihetta ei tunneta yhtä hyvin kuin myöhempiä. Monet säilyneet tekstit ovat erittäin lyhyitä, esimerkiksi amforoiden kylkeen kaiverrettuja, sisältöä kuvaavia sanoja. Joidenkin palatsien arkistoista on löytynyt pidempiäkin tekstejä, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi luetteloita palatsin varastossa olevista tavaroista tai muita samantapaisia tekstejä, jotka eivät ole kielen rakenteen analyysin kannalta kovin antoisia. Mykeneläisen kulttuurin tuhouduttua 1100-luvulla eaa. lineaari-B-kirjoitus painui unohduksiin ja lähteet katoavat taas pitkäksi aikaa.

Muinaiskreikka

Kirjallisia lähteitä on taas käytettävissä sen jälkeen kun kreikkalaiset noin vuoden 800 eaa. paikkeilla olivat omaksuneet foinikialaisen aakkoston ja kehittäneet siitä kreikkalaisen aakkoston. Juuri tästä alkaa se kehitysvaihe, johon useimmiten viitataan termillä ”muinaiskreikka”. Muinaiskreikka voidaan vielä tarkemmin jaotella kahteen pääryhmään: klassisen ajan kreikkaan lukuisine murteineen ja hellenistisen ajan koinee-kreikkaan.

Klassinen kreikka

Pääartikkeli: klassinen kreikka

Klassisena aikana kreikka ei ollut yhtenäinen kieli, vaan se jakaantui useaan eri murteeseen, joiden keskinäinen ymmärrettävyys oli joskus heikkoa. Sivistyneistö pystyi kuitenkin useimmiten kommunikoimaan keskenään. Murteisiin kuuluivat Arkadiassa ja Kyproksella puhuttu Arkado-kyproslainen murre, Etelä- ja Länsi-Kreikassa puhuttu doorilainen murre (johon lasketaan usein myös niin sanotut luoteismurteet), Lesboksen saarella ja Vähän-Aasian rannikon pohjoisosissa puhuttu aiolialainen murre sekä Vähän-Aasian rannikon eteläosissa puhuttu joonialainen murre, josta Attikassa puhuttu attikalainen murre on kehittynyt.

Yhtenäistä kirjakieltä ei vielä ollut, vaan murteita käytettiin myös kirjallisuudessa. Esimerkiksi kuorolyriikka oli yleensä kirjoitettu doorilaisella murteella. Homeroksen eepokset on kirjoitettu taiteellisella sekakielellä, jossa yhdistyy monen eri murteen ja aikakauden vaikutus ja jota kukaan ei puhunut sellaisenaan. Arvostetuimpaan asemaan nousi attikalainen murre, jota pidetään kreikan kaikkein ”klassisimpana” muotona ja jolla suurin osa kaikkein kuuluisimmista kreikankielisistä teoksista on kirjoitettu. Se on myös juuri se kreikan muoto, jota myöhempinä aikoina on opetettu kouluissa klassisena kielenä.

Koinee

Pääartikkeli: koinee

Hellenistisellä ajalla, itsenäisten kaupunkivaltioiden menetettyä merkityksensä ja koko itäisen Välimeren kasvaessa yhdeksi yhtenäiseksi kulttuuripiiriksi, vanhat murre-erot alkoivat tasoittua. Syntyi uusi yleiskieli, jota kutsuttiin nimellä ”koinee” (he koine dialektos, yhteinen murre). Sitä voidaan luonnehtia yksinkertaistetuksi versioksi attikalaisesta murteesta, ja se on pääosin ymmärrettävää nykykreikkalaisillekin. Koinee säilytti asemansa itäisen Välimeren valtakielenä myös Rooman valtakunnan aikana ja siitä tuli Uuden testamentin kieli ja kirkon yleiskieli. Kaunokirjallisuudessa kuitenkin pyrittiin välttämään uutta puhekieltä ja pidettiin pitkälti kiinni attikalaisesta murteesta (tätä tyyli-ihannetta kutsutaan attikismiksi). Näin sai alkunsa kreikan kielelle aivan viime aikoihin asti niin leimaa-antava diglossia eli kahden toisistaan selvästi poikkeavan kielimuodon (kirjoitetun ja puhutun kielen) rinnakkaisuus. Koine-aikana elävä, puhuttu kieli koki suuria muutoksia ja muistutti jo roomalaisajalla äännemaailmaltaan enemmän nykypäivän kreikkaa kuin klassista kieltä.

Bysantin kreikka

Pääartikkeli: Bysantin kreikka

Bysantin valtakunnassa antiikin jälkeen käytettyä kreikkaa, niin sanottua keskikreikkaa, ei usein enää lasketa kuuluvaksi muinaiskreikkaan. Viimeiset merkittävät muinaiskreikaksi kirjoitetut teokset (esimerkiksi Prokopioksen historiateos) syntyivät 500-luvulla, minkä jälkeen valtakunnan ulkoinen ahdinko ja taloudellinen lama johtivat korkeakirjallisen tuotannon lakkaamiseen pitkäksi aikaa. Kreikankielisen Itä-Rooman ja latinalaisen Länsi-Rooman ajauduttua erilleen kreikasta oli tullut valtakunnan ainoa virallinen kieli, mutta kielen yleistä merkitystä heikensi se, että lännessä kreikan osaaminen hiipui. Bysanttilaiselle kreikalle on tunnusomaista, että kirjoitettu ja puhuttu kieli etääntyivät yhä kauemmas toisistaan. Kirjoitettu kieli pyrittiin pitämään ”puhtaana” muinaiskreikkana, mutta puhuttu kieli oli sekä ääntämykseltään että kieliopiltaan jo huomattavasti lähempänä nykykreikkaa.

Kohti nykykreikkaa

Pääartikkeli: nykykreikka

Turkkilaisten osmanien vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 Bysantin valtakunta lakkasi olemasta ja samoin lakkasi kreikan opettaminen kouluissa. Tämä johti kirjakielen käytön tyrehtymiseen vuosisadoiksi, mikä oli omiaan entisestään höllentämään puhutun kielen suhdetta kirjoitettuun kieleen eli käytännössä muinaiskreikkaan. Näin syntyi vähitellen Kreikassa nykyään puhuttu dimotiki. Toisaalta lännessä muinaiskreikka koki eräänlaisen renessanssin, mikä johtui osaltaan siitä, että bysanttilaisen ja italialaisen älymystön kesken oli 1300-luvulta lähtien alkanut olla yhteyksiä, ja useat kreikkalaiset oppineet opettivat kieltään renessanssi-Italian opin keskuksissa. Osmanivalloitusten yhteydessä suuri määrä bysanttilaisia oli myös paennut turkkilaisia länteen. Kreikantaidot alkoivat taas yleistyä ja kirjapainotaidon keksimisen jälkeen varhaisimmat kreikkalaiset kirjat painettiinkin nimenomaan Länsi-Euroopassa. Myös Suomen yliopistopiireissä kreikka saavutti huomattavan aseman ja pelkästään vuosina 1648–1786 Turun akatemiassa kirjoitettiin lähes 400 tekstiä muinaiskreikaksi.

Kielioppia

Alla on esitetty joitakin yleisiä piirteitä, jotka ovat tunnusomaisia muinaiskreikalle, siis sekä klassiselle kreikalle, koinee-kreikalle että Bysantin ajan (kirjoitetulle) kreikalle. Eri kehitysvaiheiden tarkempia erikoispiirteitä käsitellään niitä koskevissa erillisissä artikkeleissa.

Ääntämys ja oikeinkirjoitus

Kreikan oikeinkirjoitus oli alkujaan varsin foneeminen, eli karkeasti ottaen kirjainmerkit vastasivat merkityksellisiä äänneyksiköitä, toisin sanoen sanat kirjoitettiin samalla tavalla kuin ne äännettiin. Oikeinkirjoituksen kerran vakiinnuttua sitä ei kuitenkaan enää sopeutettu yhtä innokkaasti ääntämyksen myöhempiin muutoksiin; lopulta Ateenan kaupunkivaltiossa otettiin vuoden 403 eaa. aakkosuudistuksessa virallisesti käyttöön se 24 kirjaimen aakkosto (kreikkalainen kirjaimisto), joka levisi koko kreikkalaisen maailman käyttöön ja jolla kreikkaa kirjoitetaan nykyäänkin.

Muinaiskreikan ääntämyksestä ja sen muutoksista voidaan saada tietoa muun muassa tutkimalla sitä, millaiset kirjoitusvirheet yleistyvät milloinkin ja millaisen muodon kreikkalaiset lainasanat ovat saaneet muissa kielissä. Arvokkaita tietoja saadaan myös antiikin kreikkalaisten kielentutkijoiden (grammaatikkojen) omista asiaa koskevista maininnoista.

Suomalaisen kannalta ehkä erikoisin piirre muinaiskreikan alkuperäisessä ääntämyksessä liittyy sanapainoon. Toisin kuin esimerkiksi suomessa, painollista tavua ei erotettu muista tavuista pääasiallisesti suuremmalla äänenvoimakkuudella vaan eri äänenkorkeudella. Kreikassa oli siis musiikillinen aksentti, ja puhe luultavasti kuulosti jossain määrin laulavalta, hieman kuten nykyään esimerkiksi riikinruotsi tai kiina.

Äänenkorkeutta kuvaamaan kreikkalaisiin aakkosiin lisättiin hellenistisellä ajalla seuraavat aksenttimerkit:

• akuutti ( ´ ): korkea äänenkorkeus
• gravis ( ` ): matala äänenkorkeus
• sirkumfleksi ( ^ ): laskeva äänenkorkeus (sirkumfleksi ^ muodostuu merkkien ´ ` yhdistelmästä, koska vokaali alkaa korkealla sävelellä ´ ja päättyy matalaan `) — esiintyy vain pitkissä vokaaleissa ja diftongeissa.

Aksentti vaikutti sanain merkitykseen. Esimerkiksi pan sirkumfleksillä tarkoittaa "kaikki", kun taas sama sana akuutilla on jumala Panin nimi. Musiikillisen aksentin arvellaan kuitenkin jo hellenistisenä aikana väistyneen äänenvoimakkuuteen perustuvan aksentin tieltä. Itse asiassa juuri se, että tuolloin aksentin merkitsemistä alettiin pitää tarpeellisena, voidaan nähdä merkkinä siitä, että "oikea" aksentti ei enää ollut kaikille kreikan puhujille itsestäänselvyys.

Nominit

Nomineihin kuuluvat substantiivit, adjektiivit ja pronominit, jotka kaikki taipuvat niin luvussa, suvussa kuin sijamuodossa. Myös partisiipit, verbaaliadjektiivit ja infinitiivit taipuvat, mutta niitä ei lasketa nomineiksi vaan välimuodoiksi (verbin nominaalimuodoiksi).

Luvut

Kreikassa on kolme kieliopillista lukua eli numerusta:

• yksikkö (singulaari): ὁ θεός (ho theos, jumala)
• monikko (pluraali): οἱ θεοί (hoi theoi, jumalat)
• kaksikko (duaali): τὼ θεώ (to theo, kaksi jumalaa). Tämä luku tosin katosi kreikasta jo suhteellisen varhain. Se esiintyy vielä klassisella kaudella (harvoin), sen jälkeen korkeintaan tietoisena vanhastavana ilmauksena.

Suvut

Kuten useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä (esimerkiksi latina, saksa, ruotsi, venäjä) mutta toisin kuin suomessa, kreikan sanat jakautuvat eri sukuihin eli genuksiin. Vaikka joitakin säännönmukaisuuksia on olemassa, annetun sanan kieliopillista sukua ei ole aina mahdollista ennustaa, vaan se on vain opittava sanan mukana.

Kreikassa sukuja on kolme:

• maskuliini: miespuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ὁ ἀνήρ (ho aner, mies). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki tuulet, joet ja kuukaudet.
• feminiini: naispuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ἡ γυνή (he gyne, nainen). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki maat, saaret ja kaupungit.
• neutri: sukupuolineutraaleina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi τὸ πρᾶγμα (to pragma, asia). Voidaan myös käyttää maskuliini- ja feminiinisanojen pienentämiseen (esimerkiksi lasta tarkoittava τὸ τέκνον, to teknon, on neutri).

Huomattavaa on, että silloin kun lauseen subjekti on neutrisana, predikaatti on aina yksikössä, vaikka subjekti olisikin monikossa. Tämä johtuu siitä, että kreikan neutrin monikko ei alun perin ollut aito monikko, vaan ns. kollektiivinen yksikkö (siis sellainen sana, joka sisältää useamman kuin yhden asian, vaikka se on muodollisesti yksikkö; vrt. suom. laiva, laivasto).

Sijamuodot

Indoeurooppalaisen kantakielen kahdeksasta sijamuodosta kreikassa on säilynyt viisi. Kadonneiden sijamuotojen funktiot ovat jakautuneet datiivin ja genetiivin kesken.

• nominatiivi: ilmaisee tekijää eli lauseen subjektia.
• akkusatiivi: ilmaisee tekemisen kohdetta eli lauseen objektia. Muu käyttö: latiivi (ilmaisee suuntaa, pituutta, kestoa).
• genetiivi: ilmaisee omistajaa tai alaa, aluetta, yhteyttä. Muu käyttö: separatiivi (alkuperä) sekä genetivus absolutus -konstruktio.
• datiivi: ilmaisee tekemisen vaikutusaluetta eli lauseen epäsuoraa objektia. Muita käyttöjä: sosiatiivi (yhteenkuuluvuus), instrumentaali (keino), lokatiivi (paikka, aika).
• vokatiivi: kutsumiseen tai puhutteluun käytetty sijamuoto.

Deklinaatiot

Nominit jakautuvat kolmeen eri taivutuskategoriaan eli deklinaatioon riippuen siitä, mihin kirjaimeen niiden vartalo päättyy.

• 1. eli a-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -α (tietyissä tapauksissa myös -η). Tämä deklinaatio sisältää vain feminiini- ja maskuliinisukuisia sanoja.
• 2. eli o-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -ο (joskus -ω). Tämä deklinaatio sisältää lähinnä maskuliini- ja neutrisukuisia, mutta myös joitakin feminiinisukuisia sanoja.
• 3. eli konsonanttinen deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat konsonanttiin tai vokaaleihin -ι tai -υ tai diftongiin. Sisältää kaikensukuisia sanoja.

Artikkeli

Useimpien indoeurooppalaisten kielten tapaan kreikassa on olemassa määräinen artikkeli (vrt. engl. the). Se taipuu niin kuin muutkin nominit. Sen sijaan epämääräinen artikkeli (engl. a, an) kehittyi kreikkaan vasta myöhemmin eikä sellaista muinaiskreikassa vielä tunnettu.

Verbit

Luvut

• yksikkö (singulaari)
• monikko (pluraali)
• kaksikko (duaali). Katosi jo suhteellisen varhain, aivan kuten nominienkin puolella. Kaksikkoa käytetään vain toisessa ja kolmannessa persoonassa.

Persoonat

• ensimmäinen persoona (minä / me)
• toinen persoona (sinä / te / te kaksi)
• kolmas persoona (hän, se / he, ne / he kaksi, ne kaksi)

Modukset

Tapaluokkia eli moduksia, jotka kuvastavat puhujan suhtautumista predikaatin kuvamaan toimintaan, on muinaiskreikassa neljä: indikatiivi, optatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Niiden funktiot ovat hyvin monipuolisia, mutta ne voidaan karkeasti määritellä seuraavasti.

Indikatiivin käyttö kertoo, että puhuja pitää predikaatin kuvaamaa toimintaa todellisena. Muut modukset kertovat, että puhuja pitää sitä kuvitteellisena, ei (vielä) todellisena.

• imperatiivi: käsky, komento
• konjunktiivi: tahto (voluntatiivi) tai odotus (prospektiivi)
• optatiivi: toivomus (kupitiivi) tai mahdollisuus (potentiaali)

Aikamuodot (aspektit)

Kreikassa on seitsemän aikamuotoa eli tempusta, jotka voidaan jakaa neljään tempusvartaloon: preesensvartalo (johon kuuluvat preesens ja imperfekti), aoristivartalo (aoristi), perfektivartalo (perfekti, perfektin futuuri ja pluskvamperfekti) sekä futuurivartalo (futuuri). Tosin futuuria lukuun ottamatta nämä aikamuodot eivät ensisijaisesti kuvaa verbin tapahtuma-aikaa, vaan sen aspektia. Vakiintunut termi ”aikamuoto” ei siten ole oikeastaan kovin osuva.

Preesensvartalon aspekti on duratiivinen eli se korostaa tapahtuman kestoa. Vielä tarkemmin voidaan erottaa seuraavat käyttötavat: lineaarinen, iteratiivinen, konatiivinen.

Esimerkkejä:

• νοσεῖν, nosein = sairastaa, olla sairaana
• (ἀπο)θνῄσκειν, (apo)thneskein = (kuolla eli) tehdä kuolemaa, olla kuoleman kielissä

Aoristivartalon aspekti on yleisesti ottaen punktuaalinen eli se korostaa tapahtuman hetkellisyyttä. Tosin tämä määritelmä ei aina päde, vaan usein aoristia myös käytetään ilman että se merkitsisi kannanottoa tapahtuman kestoon tai hetkellisyyteen. Silloin kun se viittaa tapahtuman hetkellisyyteen, ajatellaan usein joko tapahtuman alkupistettä (ingressiivinen käyttö) tai loppupistettä (efektiivinen käyttö).

Esimerkkejä:

• ingressiivinen: νοσῆσαι, nosesai = sairastua, tulla sairaaksi
• efektiivinen: (ἀπο)θανεῖν, (apo)thanein = kuolla (viittaa kuolinhetkeen)

Perfektivartalon aspekti on resultatiivinen eli se korostaa toiminnan lopputulosta. Se voi myös yksinkertaisesti kuvailla olotilaa tai jonkin asian laatua.

Esimerkki:

• τεθνηκέναι, tethnekenai (τεθνάναι, tethnanai) = olla kuollut, olla vainaja

Futuurivartalo kehittyi kreikkaan muita tempusvartaloita myöhemmin ja poikkeaa linjasta sikäli että sillä on aina puhtaasti ajallinen merkitys (viittaa tulevaisuuteen).

Muut ajalliset suhteet kuin tulevaisuus tulevat siis periaatteessa vain ”kiertoteitse” esille aspektien kautta. Lisäksi eri tempuksilla voi olla ajallista merkitystä vain indikatiivissa, ei muissa moduksissa. Niissä tempuksissa, joita voidaan käyttää menneisyydestä puhuttaessa (sivutempuksissa), on olemassa vain indikatiivi.

Indikatiivin tempusten jaottelu

	Päätempus	Sivutempus
Preesensvartalo	preesens	imperfekti
Aoristivartalo	–	aoristi
Perfektivartalo	perfekti, perfektin futuuri	pluskvamperfekti
Futuurivartalo	futuuri	–

Verbin genukset (diateesi)

Siinä missä useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä on vain kaksi verbin genusta, kreikassa niitä on kolme: aktiivi, mediumi ja passiivi. Näistä aktiivi ja mediumi periytyvät indoeurooppalaisesta kantakielestä, passiivi tuli myöhemmin niiden rinnalle (se ei siis korvannut mediumia kuten useimmissa muissa kielissä).

• Aktiivi kuvastaa yksinkertaisesti toimintaa.
• Mediumin käyttö kertoo, että subjektin ja predikaatin ilmaiseman toiminnan välillä vallitsee läheinen suhde. Mediumi voi olla transitiivinen tai intransitiivinen. Transitiivinen mediumi kertoo, että subjekti on läheisesti osallinen toimintaan tai siitä erityisen kiinnostunut (tekee jotakin omassa intressissään). Intransitiivinen mediumi kertoo, että toiminta vaikuttaa itse subjektiin.
• Passiivi kertoo, että subjektiin vaikuttaa sellainen toiminta, johon subjekti itse ei ole osallinen. Koska kreikan passiivi on kehittynyt mediumista, se ei aina eroa siitä muotonsa puolesta.

Esimerkkejä:

• aktiivi: hän pesee (jotakuta tai jotakin muuta)
• transitiivinen mediumi: hän pesee itselleen, omassa intressissään (jotakuta tai jotakin muuta)
• intransitiivinen mediumi: hän peseytyy, pesee itsensä
• passiivi: häntä pestään (=joku muu pesee hänet)

Infiniittiset muodot

• infinitiivi ja partisiippi, jotka on olemassa preesensissä, futuurissa, aoristissa ja perfektissä kaikissa verbin genuksissa
• kaksi verbaaliadjektiivia
  • -τος (-tos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτός (fylaktos), "vartioitu" tai "vartioitava (=jota voidaan vartioida)"
  • -τέος (-teos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτέος (fylakteos), "vartioitava (=jota pitää vartioida)"

Konjugaatiot

Verbit voidaan jakaa karkeasti kahteen taivutuskategoriaan eli konjugaatioon.

• temaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -ω): verbit, joissa vartalon ja päätteen väliin lisätään ns. teemavokaali
• atemaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -μι): verbit, joissa pääte lisätään suoraan vartaloon

Katso myös

• Nykykreikan kieli
• Kreikkalaiset kirjaimet
• Antiikin Kreikka
• Bysantin valtakunta

Aiheesta muualla

• Greek Grammar on the Web – The Electronic Gateway to the Study of Ancient Greek (englanniksi)
• Humanistikreikkaa Kuninkaallisesta Turun akatemiasta

Kirjallisuutta

Kielen historia

• Beekes, Robert: Etymological dictionary of Greek 1–2. Boston: Brill, 2009. ISBN 978-9004174184. (englanniksi)
• Christidis, A. F. (toim.): A history of ancient Greek: From the beginnings to late antiquity. Cambridge: Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-83307-8. (englanniksi)
• Horrocks, Geoffrey: Greek: A history of the language and its speakers. London: Longman, 1997. ISBN 0-582-03191-5. (englanniksi)

Sanakirjoja

• H. G. Liddell, R. Scott, H. S. Jones, R. McKenzie: A Greek-English Lexicon. With a revised supplement. Clarendon Press, 1996. ISBN 0-19-864226-1. (www-versio)

Kielioppeja

• Carl Johan Lindeqvist: Kreikan kielioppi. BoD, 2008 (SKS 1881). ISBN 978-952-498-109-5.
• Weikko Pakarinen: Kreikan kielioppi. SKS, 1955, 2. painos. ISBN 951-717-111-0.
• Eduard Bornemann, Ernst Risch: Griechische Grammatik. Diesterweg, 1978, 2. painos. ISBN 3-425-06850-4.

Oppikirjoja

• Frösén, Jaakko: Epi oinopa ponton: Kreikan alkeet. Tekstit ja sanasto. Helsinki Porvoo: WSOY, 1998 (5. painos 2005). ISBN 951-0-23192-4.
• Pontén, Frithiof: Klassisen kreikan alkeisoppikirja. Pohjautuu alkuteokseen Grekisk läsebok för nybörjare med tillämpningsövningar. Suomeksi toimittanut Erkki Sironen. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-036-7.