Nuottikirjoitus

Nykyaikaista nuottikirjoitusta: Ludwig van Beethovenin jousikvartetto nro 4 op. 18.

Nuottikirjoitus eli notaatio (latinan sanasta nota ’merkki’) on kirjallinen merkkijärjestelmä musiikin merkitsemiseksi. Merkitsemistä kutsutaan nuotinnukseksi.

Osa artikkelisarjaa

Musiikki

Musiikin tyylilajit

• Taidemusiikki
• Populaarimusiikki:
• Pop | Rock | Iskelmä
• Afroamerikkalainen musiikki
• Kansanmusiikki
• Maailmanmusiikki

Musiikinteoria

• Nuottikirjoitus
• Melodia
• Harmonia
• Tonaalisuus
• Sävelasteikko
• Sävellaji
• Tahtilaji
• Musiikkifilosofia
• Musiikin vaikutukset
• Musiikin historia

Musiikin tekeminen

• Muusikko
• Säveltäminen
• Improvisointi
• Soitin
• Laulu
• Konsertti
• Äänen tallennus
• Tekijänoikeus

Historia

Muinaiskulttuureissa on esiintynyt nuottikirjoitusta monessa eri muodossa ja osa havainnoista viittaa että säveliä merkittiin ylös ensimmäisen kerran jo 2000 eaa. nuolenpääkirjoituksella.

Euroopassa vielä 600-luvulla musiikinteoreetikko Isidorus Sevillalainen väitti kirjoituksissaan, että on mahdotonta merkitä musiikkia ylös. Kuitenkin 800-luvulla ensimmäiset eurooppalaiset nuottimerkinnät, neumit, alkoivat jo kehittyä. Niihin merkityt sävelet olivat vain suuntaa-antavia, eivätkä ne sisältäneet tarkkaa tietoa sävelten intervallisuhteista. Vuonna 995 syntynyt Guido Arezzolainen mullisti nuottikirjoituksen käyttämällä neliviivaista nuottiviivastoa. Mensuraalinotaatio otettiin käyttöön 1200-luvulla, mikä toi mukanaan nuottien vaihtelevan pituuden. Se oli käytössä aina 1600-luvulle asti, kunnes nykyinen notaatio korvasi sen.

Moderni nuottikirjoitus

Nykyään käytettävä nuottikirjoitus on lähtöisin eurooppalaisesta taidemusiikista, ja sitä käytetään laajalti ympäri maailman.

Nuottiviivasto

Nuottikirjoituksessa käytetään viisirivistä nuottiviivastoa, johon merkityt nuotit kertovat soitettavan sävelen korkeuden ja keston. Nuottiviivaston viivat numeroidaan alhaalta ylöspäin 1...5 samoin kuin nuottiviivojen välit alhaalta ylöspäin 1...4. Viivasto jaetaan pystyviivoilla tahteihin. Viivastoon alkuun merkitään nuottiavain, joka osoittaa tietyn sävelen sijainnin. Useimmiten kyseessä on G-avain, kuten kuvassa. Viivaston ulkopuolella olevia nuotteja voidaan merkitä joko viivaston alle, viivaston päälle tai käyttämällä apuviivoja; ylä- ja ala-apuviivat.

Nuottiavaimen viereen merkitään käytettävä sävellaji ylennys- ja alennusmerkkien avulla, jolloin määrätyt sävelet tulee soittaa koko kappaleessa muutetulta korkeudelta, jollei erikseen toisin mainita. Seuraavaksi on tahtilaji, mikä ilmoittaa iskun keston ja montako iskua yksi tahtiosa saa.

Lyömäsointinmusiikin nuotinnuksessa käytetään yleensä pienempiä 1..2 rivin nuottiviivastoja. Toisaalta uudessa ei-tonaalisessa musiikissa suurempien kuin viisirivisen nuottiviiaston käyttö on yleistä ja eri merkintätapoja käytetään ristiin.

Lisämerkinnät

Dynamiikka-, kertaus- ja tempomerkinnät sijoitetaan tavallisesti viivaston ala- ja yläpuolelle. Dynamiikalla voidaan vaikuttaa soiton voimakkuuteen ja tempolla soittonopeuteen. Lisäksi säveltäjä on voinut merkitä erilaisia tyylimerkintöjä, kuten staccato tai legato, ja fermaattimerkkejä, jotka vaikuttavat sävelen kestoon. Populaarimusiikista voi löytää myös lyhyitä sointumerkintöjä nuottiviivaston yläpuolelta.

Eri instrumenteilla

Pianomusiikissa on tavallisesti kaksi nuottiviivastoa, diskantti- ja bassoavaimin. Orkesterit taas käyttävät monirivisiä partituureja. Kitaramusiikki kirjoitetaan toisinaan myös myös tabulatuuriksi. Perinteistä nuottikirjoitusta käytetään yleisimmin klassisessa musiikissa.

Kirjallisuutta

• Floros, Constantin: The Origins of Western Notation. (Universaler Neumenkunde, 1970.) Revised and translated by Neil Moran. Frankfurt am Main: Peter Lang, 2011. ISBN 978-3-631-61559-1.
• Gould, Elaine: Behind Bars: The Definitive Guide to Music Notation. London: Faber Music, 2011. ISBN 978-0-571-51456-4.
• Oksala, Yrjö: Musiikin perusteet I: Nuottikirjoitus. Helsinki: Musiikki Fazer, 1984. ISBN 951-757-006-6.

Aiheesta muualla

• Sibelius-Akatemia, Musiikinteoria 1: Notaatio