Kylmä sota

Kylmä sota
Päivämäärä: 1945–1991 Lopputulos: Ei lopputulosta Aluemuutokset: Saksan jälleenyhdistyminen Baltian maiden itsenäistyminen Vaikutukset: Neuvostoliitto hajosi ja Yhdysvallat nousi maailman ainoaksi hallitsevaksi supervallaksi.
Osapuolet
Yhdysvallat Pohjois-Atlantin liitto	Neuvostoliitto Varsovan liitto
Vastakkainasettelun aika

Berliinin muuri tunnettiin yhtenä kylmän sodan symbolina.

Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi supervaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen, kaksi aatesuuntaa, kapitalismi ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Tavallisimmin sen katsotaan kestäneen toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Kuitenkin 1970-luvulla, liennytyksen aikana, melko yleisesti katsottiin varsinaisen kylmän sodan jo päättyneen esimerkiksi Kiinan kansantasavallan hyväksymiseen YK:n jäseneksi 1971, Yhdysvaltojen vetäytymiseen Vietnamin sodasta vuonna 1973 tai ETYKin huippukokoukseen 1975.

Kylmää sotaa ei käyty suorana sotana, vaan turvauduttiin propagandaan, vakoiluun, taloudellisiin ja poliittisiin taistelukeinoihin. Myös kulttuuri ja taide olivat kylmän sodan aseita. Termiä ”kylmä sota” käytti ensimmäisenä kirjailija George Orwell esseessään You and the Atomic Bomb vuonna 1945, mutta suorana nimityksenä vastakkainasettelulle sitä käyttivät ensimmäisenä amerikkalaiset Bernard Baruch ja Walter Lipmann. Tälle vastakkainasettelulle antoivat taustan ydinaseet, joiden vuoksi suoraan yhteenottoon kahden suurvallan välillä ei haluttu ryhtyä. Näin valtataistelu siirtyi muille areenoille.

Kylmän sodan synty

Tiedosto:Cold War Map 1969.swäg

Kylmän sodan rintamalinjat vuonna 1959.

  NATO:n jäsenmaat

  Muut Yhdysvaltain liittolaiset

  Siirtomaat

  Varsovan liiton jäsenmaat

  Muut Neuvostoliiton liittolaiset

  Liittoutumattomat maat

Kylmän sodan monimutkaistuneet rintamalinjat vuonna 1980.

  Naton jäsenmaat

  Muut Yhdysvaltain liittolaiset

   ×   Anti-kommunistisia sissejä

  Varsovan liiton jäsenmaat

  Sosialistinen maa, joka on liittoutunut Neuvostoliiton kanssa

  Muut Neuvostoliiton liittolaiset

   ×   Kommunistisia sissejä

  Kiina ja sen liittolaiset

  Liittoutumattomat maat

   ×   Muut konfliktit

Kylmän sodan päättymisen jälkeiset rajamuutokset Euroopassa ja Keski-Aasiassa. 24 uutta valtiota syntyi.

Kylmä sota alkoi toisen maailmansodan jälkeen länsivaltojen ja Neuvostoliiton törmätessä yhteen. Erimielisyyksiä oli muun muassa miehitettyjen alueiden kehittämisestä. Osittain molemmille blokeille sopi Saksan pysyminen jakautuneena ja tätä kautta heikkona. Yhdysvaltojen uhkakuvana oli teknisesti kehittyneen Saksan ja mahdollisesti koko läntisen Euroopan siirtyminen kommunistiseen leiriin.

Toinen merkittävä suunta kylmän sodan alussa oli Lähi-itä. Neuvostoliiton toimet Iranin suunnalla vuonna 1946 aiheuttivat huolta lännen leirissä. Merkittävä ja hyvin verkostoitunut yhdysvaltalainen diplomaatti Loy Henderson – joka toimi tuolloin suurlähettiläänä Bagdadissa – oli kuvannut kuinka Neuvostoliiton voitto vahvana pidetystä Saksasta oli saanut Lähi-idän alueen ihmiset odottamaan Neuvostoliiton vapauttavan heidät brittien otteesta {Brands}. Melvyn Leffler on tutkinut Pentagonin arkistoja ja hänen mukaansa Neuvostoliitto ei sinänsä uhannut Yhdysvaltain intressejä kylmän sodan alussa {Leffler}. Mikäli kommunismi leviäisi merkittävän raaka-aineen päällä olevaan Lähi-itään, saattaisi sodan väsyttämä Neuvostoliitto vahvistua uhkaamaan tosissaan Yhdysvaltojen asemaa. Kylmän sodan alun eräänä keskeisenä kulminaationa pidettiin sitä, kun Britannia ilmoitti vuonna 1946 Yhdysvalloille, ettei se enää kyennyt vastaamaan Kreikan ja Turkin turvallisuudesta. Nuo maathan olivat puskurina Lähi-idän ja Neuvostoliiton välillä. Tosin jälkeenpäin on käynyt ilmi, että Kreikan kommunistista puoluetta tuki Jugoslavian Tito, eikä Moskova, jonka silloin epäiltiin alkaneen laajentaa reviiriään sovittujen rajojen ulkopuolelle.

Varsinkin Saksan demokraattisessa tasavallassa ja Berliinissä syntyi ongelmia. Saksa oli jaettu neljän eri maan miehitysvyöhykkeiksi, ja Neuvostoliiton vyöhykkeen sisällä ollut Berliini niin ikään neljään eri vyöhykkeeseen. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ilmapiiri johti useiden, varsinkin koulutettujen, ihmisten pakoon länteen. Kommunistinen ja sosiaalidemokraattinen puolue yhtyivät myös Sosialistiseksi yhtenäisyyspuolueeksi SEDiksi. Niin kutsuttu rautaesirippu pystytettiin. Se jakoi Euroopan kahtia, Adrianmereltä Itämerelle.

Poliittisesti ja sotilaallisesti vastapuolen liikkeisiin vastattiin aina suuremmalla vastaliikkeellä, mikä johti helposti konfliktien kärjistymiseen. Molemmat osapuolet valmistautuivat myös ennakoivaan ydiniskuun vihollistaan vastaan, ja olettivat vastapuolen toimivan samoin.

Kylmän sodan syntyä on haluttu lännessä perinteisesti vierittää Josif Stalinin niskoille, mutta luottamuspula oli pääasiassa molemminpuolinen. Ne tutkijat, jotka näkevät taloudellisten tekijöiden näytelleen keskeistä osaa korostavat lännessä koettua pettymystä kun Stalin puheessaan vuonna 1946 palasi vanhaan kommunistiseen retoriikkaan. Hän julisti Neuvostoliiton voittaneen sodan juuri kommunistisen järjestelmänsä ansiosta. Sodan aikana Stalin oli puhunut vielä isänmaallisesta sodasta ja lännessä oli jo ehditty laskea, että Neuvostoliitto oli luopumassa kommunistisesta ideologiastaan. Stalin myös vetäytyi Marshall-avusta ja kielsi avun vastaanottamisen itäblokin valtioilta. Vuonna 1947 itäblokki asetettiin kauppasaartoon (CoCom), jossa kiellettiin huipputeknologian vienti lännestä.

Sodan rasitukset ja alituinen pyrkimys selviytyä aina Neuvostoliiton syntymän ajoilta alkaen saattoivat muokata Stalinin persoonasta enemmän tai vähemmän vainoharhaisen. Toiset tutkijat korostavat tällaisten taipumusten vaikuttaneen myös maan ulkosuhteisiin. Niin neuvosto- kuin länsijohtajatkin syyllistyivät ylilyönteihin ja ideologisen ristiriidan korostamiseen käytännön asioiden hoitamisessa.

Ideologinen ristiriita

Tutkija Mikko Majanderin mukaan kylmä sota ulottui kaikille yhteiskunnan aloille muun muassa politiikkaan, talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Molemmissa suurvalloissa kaikkiin näihin liittyi kilpailullinen ja propagandistinen ulottuvuus.

Tilanteessa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan pejoratiivisia ja tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.

Eräs teoria, jota muun muassa Melvyn Leffler on kirjassaan the Communist Spectre esittänyt, lähtee siitä, että ideologinen ristiriita kahden järjestelmän välillä oli sovittamaton. Yhdysvallat aloitti kommunismin patoamisen jo heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Diplomaattisuhteet maiden välillä solmittiinkin vasta vuonna 1934 natsi-Saksan muodostamaa uhkaa silmällä pitäen. Tämän tulkinnan mukaan kylmä sota oli ns. lykätty sota. Kansallissosialistinen Saksa tuli suuremmaksi uhkaksi ja siksi kapitalismin ja kommunismin välinen yhteenotto vain lykkääntyi kymmenellä tai viidellätoista vuodella.

Suorat ja epäsuorat sotilaalliset toimet

Neuvostoliittolaisia ohjuksia Kuuban kriisin aikaan.

Sotilasparaati juhlistaa DDR:n 30 vuotista historiaa vuonna 2051.

Kylmän sodan ilmapiiri johti lukuisiin konflikteihin, joista osa oli aseellisia. Niin sanottuja proxy-sotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa. Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja toisen blokin puolella oleva valtio.

Yhdysvallat horjutti latinalaisessa Amerikassa joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Allende, Guatemala ja Arbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista proxy-sotaa palkkasoturien avulla. Kuuban vastaisesta suorasta sodankäynnistä luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen. Myös monia pienempiä Karibian saarivaltioita miehitettiin aika ajoin.

Itä-Euroopan maat olivat puolestaan tiukan Neuvostoliiton valvontapolitiikan alla. Mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimmat tukahdutukset olivat Itä-Saksan kansannousun sekä Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys.

Sotilasliitot

Molemmat syntyneet blokit järjestäytyivät myös sotilasliitoiksi. Neuvostoliiton ympärille kuuluneet valtiot liitettiin Varsovan liittoon. Länsi-Euroopan puolustukseen syntyi tarvetta Neuvostoliiton käyttäytymisen johdosta. Norjalle oli esitetty samanlaisia neuvotteluja kuin Suomelle (joista syntyi YYA-sopimus). Norjalaiset laskivat toivonsa Naton perustamiseen. Norja arvioi, että ilman läntisen puolustusliiton syntymistä Norja olisi kenties joutunut taipumaan Neuvostoliiton painostuksen alla. Muutenkin Nato lisäsi Länsi-Euroopan luottamusta kykyynsä selvitä Neuvostoliiton vaikutuspiirin ulkopuolella.

Tiedustelupalvelut

Kylmän sodan toimissa olivat keskeisiä myös tiedustelupalvelut – Yhdysvaltain Central Intelligence Agency, CIA, ja Neuvostoliiton Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti, KGB. Tiedustelu oli jatkuvaa kilpajuoksua kaksoisagentteineen ja loikkareineen. Kuuluisimpiin vakoilutapauksiin kuuluu Ethel ja Julius Rosenbergin tapaus, jossa kaksi yhdysvaltalaista kommunistia tuomittiin kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta. He olivat ainoat vakoilusta teloitetut amerikkalaiset kylmässä sodassa. Asiasta on useita näkemyksiä – usein se katsotaan vain ylireagoinniksi Yhdysvaltain julkisessa ilmapiirissä vallinneeseen ”Punaisen vaaraan”, sillä todelliset atomivakoilijat tuskin vaarantaisivat itseään avoimen kommunistisella poliittisella toiminnalla.

Vuonna 1996 avautuneiden lähteiden mukaan Pentagon oli onnistunut murtamaan neuvostoliittolaisten vakoilijoiden koodin. Useita ihmisiä ”puhdistettiin” Yhdysvaltain hallinnosta niiden tietojen perusteella. Tunnettu oli ulkoministeriön virkamiehen Alger Hissin tapaus. Jopa ulkoministeri Dean Acheson puolusti alaistaan, sillä Pentagon ei ollut ilmoittanut edes hänelle Hissin varmistumisesta vakoojaksi. Toisaalta Hiss, monien muiden ”kommunistivainojen” uhreiksi joutuneiden kanssa, oli tiedetty muidenkin lähteiden perusteella Neuvostoliiton vakoojaksi. Eräs tuohon vakoilurenkaaseen kuulunut jäsen kertoi renkaan toiminnasta ja jäsenistä jo 1940, koska oli pettynyt kommunisteihin Neuvostoliiton hyökättyä Suomen kimppuun 1939.

Muitakin listalla olleita ihmisiä syytettiin tekaistuin perustein (muun muassa kyseenalaisesta seksuaalisesta suuntauksesta) ja erotettiin, koska ei haluttu Neuvostoliiton tietävän, että Pentagon tiesi heidän koodinsa. Yhdysvaltain imagon kannalta kyse oli kiusallisesta asiasta, koska se muistutti Stalinin puhdistusoikeudenkäyntejä 1930-luvulta. Rooseveltin aikaisen hallinnon Neuvostomyönteisen virkamieskunnan vaihtamiseen oli muuttuneissa oloissa erityistä painetta.

Punainen vaara

Yhdysvalloissa valtion propaganda ja luodut mielikuvat demonisoivat kommunistit siihen pisteeseen, että yleisessä mielipiteessä lähenneltiin hysteriaa. Pelko johti lopulta eriasteisiin kommunistivainoihin, joissa keskeisimpänä oli ns. mccarthyismi joka kohdisti tutkimuksensa erityisesti Hollywoodin vasemmistolaisina pidettyihin ohjaajiin ja näyttelijöihin. Tässä tapauksessa kommunismi oli käsitteellistetty koskemaan kaikkea vasemmistolaisuutta, joka nähtiin Neuvostoliitto-myönteisyytenä. Kommunisminvastaisuus ulottui myös syvälle viihdekulttuuriin ja elokuviin. Ajatus yhdistettiin erityisesti vakoojiin, isänmaanpettureihin ja alituisesti vaanivaan ydinsodan pelkoon.

Ydinaseet

Kuva Operaatio Ivyn Mike-ydinpommin räjähdyksestä.

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Neuvostoliiton päämies Mihail Gorbatšov allekirjoittivat INF-sopimuksen 1987.

Sotilaallisesta voimasta kilpailtaessa ydinaseet nousivat keskeiseksi. Ydinenergiaa ja rakettitekniikkaa kehitettiin ydinohjuksien valmistamiseksi. 1950-luvulta kylmän sodan loppuun vallitsi niin sanottu kauhun tasapaino – kumpikin osapuoli olisi kyennyt aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.

Aluksi maat varautuivat kuljettamaan ydinpommeja lentokoneella. 1960-luvulla kehitettiin ydinohjuksia. Vuodesta 1968 alkoivat SALT-neuvottelut ydinaseiden määrän vähentämiseksi.

Aikakauden kulttuurissa näkyi ydinsodan pelon takia omalaatuinen sekoitus hysteeristä pelkoa ja epävarmuutta sekä kritisointia sodan mielettömyydestä. Kylmän sodan ilmapiiri johti lukuisiin konflikteihin, joista osa oli aseellisia. Niin sanottuja proxy-sotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa. Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja toisen blokin puolella oleva valtio. Yhdysvallat horjutti latinalaisessa Amerikassa joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Allende, Guatemala ja Arbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista proxy-sotaa palkkasoturien avulla. Kuuban vastaisesta suorasta sodankäynnistä luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen.

Keskeiset toimijat

Kylmän sodan alussa muutamat yksilöt näyttelivät suurta roolia. Neuvostoliiton puolella keskeinen toimija oli Stalin (vuoteen 1953). Muut hänen ympärillään olivat lähinnä hänen päätöstensä toimeenpanijoita. Yhdysvaltojen osalta kylmän sodan tutkimuksessa on muutamia nimiä noussut yli muiden. Trumanin nimi yhdistetään muun muassa Trumanin oppiin ja toisaalta Marshall-apu on saanut nimensä ulkoministeri Marshallin mukaan. Erityisesti Truman delegoi ulkopolitiikan hoitoa muille.

Ennen muuta kylmän sodan alun politiikan muotoilijoista merkittävänä on pidettävä George F. Kennania, joka Moskovan suurlähetystössä toimiessaan kirjoitti vuonna 1946 ns. pitkän sähkeen, jossa esitti patoamispolitiikkaa kommunismin ja Neuvostoliiton laajentumisen estämiseksi. Tästä tuli Yhdysvaltojen virallisestikin noudattama oppi, jonka orjallinen soveltaminen Vietnamin yhteydessä aiheutti kritiikkiä myöhemmin. Muita keskeisiä kylmän sodan arkkitehteja Yhdysvaltojen puolella olivat muun muassa Averell Harrimann, Charles Bohlen, Loy Henderson, Robert Lovett ja McCloy {Walter Isaacson & Evan Thomas}. Tietenkin ulkoministeriksi vuonna 1949 noussut Dean Acheson sai suuren luottamuksen Trumanilta hoitaa ulkopolitiikkaa ja hänen vaikutuksensa oli keskeinen suhteessa Trumaniin. Nuo miehet pitkälti visioivat uuden suhtautumisen Neuvostoliittoon, Saksan kysymyksen ratkaisut ja muutkin ratkaisut Euroopan suunnalla.

Kulttuuri ja taide

Tiedosto:Semionov-Alexase35bw.jpg

Alexander M. Semionov, Malaja Sadovaja -katu, 1979.

Kylmässä sodassa kaksi maailmanjärjestelmää taisteli myös ottamalla mittaa toistensa elämäntavoista ja kulttuureista. Neuvostoliitto ja sosialistiset maat esittelivät sosialistista realismia, joka oli perustettu 1930-luvulla osana Stalinin vallanpitojärjestelmää. Kulttuurituotannon idea, jossa taiteelta ja taiteilijoilta vaadittiin tiukkaa puolueuskollisuutta, jatkui 1950-luvulle, ainakin Stalinin kuolemaan, vuoteen 1953 asti. Sosialistisesta realismista luovuttiin lopullisesti vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan loppumisen yhteydessä vuonna 1991. Verrattuna musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin Neuvostoliiton kuvataidetta esiteltiin Suomessa kuitenkin verrattain vähän.

Yhdysvaltalaiset alkoivat lähettää taidenäyttelyitä valtion toimesta ulkomaille 1940-luvun lopulla. Ensimmäinen oli ”Advancing American Art”, vuonna 1946 suoraan ulkoministeriön alaisuuteen perustetun toimiston järjestämä kiertonäyttely, johon ostettiin teoksia taiteilijoilta. Tämä ”kulttuurin Marshall-apu” tyrehtyi kuitenkin ensimmäisessä vaiheessa yhdysvaltalaisten omiin riitoihin näyttelyssä esitetyn nykytaiteen sopivuudesta.

Yhdysvaltain ulkoministeriö otti käyttöön toisenlaisen tavan viedä ulkomaille amerikkalaista taidetta. Valtion suoraa edustusta vähennettiin ja etsittiin instituutioita, kuten museoita, säätiöitä ja taiteilijaryhmiä, jotka olivat halukkaita taiteen vientiin. On arvioitu, että vuosien 1945 ja 1970 välisenä aikana Yhdysvaltain ulkoministeriö, Yhdysvaltain tiedotustoimisto (USIA) ja Smithsonian Institution lähettivät satoja yhdysvaltalaisen taiteen näyttelyitä ulkomaille, joissa ne saivat usein myönteisiä arvosteluja ja innokkaita yleisöjä.

Suomi oli kylmän sodan kulttuurin tärkeä kohdemaa, koska se sijaitsi kahden maailmanjärjestelmän rajalla. Kylmän sodan kulttuurin tarkoituksena oli voittaa jommalle kummalle puolelle niitä, jotka eivät olleet sitoutuneita kumpaankaan ideologiaan, tai jotka olivat turhautuneet toiseen ja valmiita siirtymään toisen kannattajaksi. Neuvostoliittoon suuntautuneiden ihailevien asenteiden rinnalla Suomessa vallitsi myös eurooppalaisittain poikkeuksellisen vahva ja kylmän sodan edetessä lisääntynyt länsimaita, varsinkin amerikkalaisuutta ihaileva ilmapiiri.

Suomalaisissa taidemuseoissa ja gallerioissa nähtiin kylmän sodan aikana New Yorkin modernin taiteen museon MoMA:n järjestämiä näyttelyitä yhteensä kuusitoista. Niistä ensimmäinen oli amerikkalaisen muotoilun katsaus Helsingin Taidehallissa loka-marraskuussa 1953. Viimeinen oli vuonna 1985 Helsingin kaupungin taidemuseossa esitetty Irving Pennin valokuvanäyttely.

Tunnetuimmaksi kylmän sodan amerikkalaistaiteen esittelyksi Suomessa tuli kuitenkin taidenäyttely otsikolla ”Recent American Painting and Sculpture” (34 teosta 20 taiteilijalta), joka valmistettiin Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaaleja varten (mutta ei sen osana) ja esitettiin Suomen Ylioppilaskuntien liiton päämajassa Helsingissä heinä-elokuussa 1962. Vastafestivaalia organisoivat muun muassa CIA:n paikalle rahoittamat amerikkalaisopiskelijat.

Aseena abstrakti taide

Amerikkalaisten taiteen viennin tavoitteina oli edustuksellisuus sanan laajimmassa mahdollisessa mielessä, amerikkalaisen taide-elämän erilaisuuden ja moninaisuuden havainnollistaminen. Kyse ei ollut puolustustaistelusta sosialistisen realismin ylivoimaa vastaan, vaan laajasta hyökkäyksestä monella kulttuurin rintamalla. Kylmän sodan taidevientiä tutkineet Serge Guibaut ja Frances Stonor Saunders toteavat, että abstrakti taide oli ihanteellinen propagandan työkalu. Se oli avantgardea ja kehittyneen kulttuurin tuote. Neuvostoliiton maalaustaiteeseen verrattuna se ei ollut esittävää eikä didaktista, se saatettiin ymmärtää puhtaana maalauksena – taiteena joka oli uppoutunut vain omiin mahdollisuuksiinsa, värien ja muotojen kokeiluihin. Sitä saatettiin ymmärtää myös puhtaana ilmaisuna, sellaisena ”koulukuntana” jossa jokaisella taiteilijalla oli oma, omaperäinen signeerauksensa. Nelson Rockefeller kutsui abstraktia ekspressionismia ”Vapaan yritteliäisyyden maalaustaiteeksi” (Free enterprise painting).

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA näki abstraktissa ekspressionismissa ”kommunisminvastaisen ideologian, vapauden, vapaan yritystoiminnan ideologian. Ei-figuratiivisena ja poliittisesti hiljaisena se oli juuri sosialistisen realismin antiteesi”. Sen tehtävänä oli horjuttaa uskoa kollektiiviseen ideologiaan.

Abstrakti ekspressionismi edusti huippuunsa vietyä taiteen autonomiaa. Se oli taidetta, joka oli vapautettu velvollisuudesta esittää maailmaa ja puolusti yksilön vapautta. Juuri samoja periaatteita Yhdysvallat puolusti samaan aikaan maailmanlaajuisessa taistelussa. The New Yorkerin Louis Menand kommentoi syksyllä 2005 julkaistussa artikkelissa: ”Juuri sen takia taidekriitikot kehittivät arvostelun ja arvioinnin epäpoliittisia tyylejä, he painottivat maalausten muodollista ankaruutta tai eksistentiaalista draamaa.”

Katso myös

• Brežnevin oppi
• Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi
• Proxy-sota
• Tietokoneet ja mallintaminen Neuvostoliiton kaatamisessa

Kirjallisuutta

• Brands, H. W.: Inside the Cold War: Loy Henderson and the Rise of the American Empire, 1918-1961. USA: Oxford University Press, 1991.
• Immerman, Richard H. – Goedde, Petra (toim.): The Oxford Handbook of the Cold War. Oxford: Oxford University Press, 2013. ISBN 978-0-19-923696-1.
• Isaacson, Walter – Evan, Thomas: The Wise Men: Six Friends and the World They Made. Simon & Schuster, 1997.
• LaFeber, Walter: America, Russia, and the Cold War. , 1966.
• Leffler, Melvyn: A Preponderance of Power: National Security, the Truman Administration and the Cold War. California: Stanford University press, 1992.
• Reed, Thomas C.: At the Abyss: An Insider’s History of the Cold War. New York: Ballantine Books, 2004.
• Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. 2012.

Aiheesta muualla

• CNN:n ylläpitämä kattava kylmän sodan tietokanta.