Taistelu Britanniasta

Taistelu Britanniasta
Osa länsirintamaa toisessa maailmansodassa
Heinkel He 111 -koneita pommituslennolla Britanniaan.
Päivämäärä: 10. heinäkuuta 1940 – 31. lokakuuta 1940 Paikka: Britannian ja Englannin kanaalin ilmatila. Lähinnä Etelä-Englanti Lopputulos: Britannian voitto
Osapuolet
Yhdistynyt kuningaskunta Kansainyhteisö	Saksa  Italia
Komentajat
Hugh Dowding Keith Park Trafford Leigh-Mallory Quintin Brand Richard Saul	Hermann Göring Albert Kesselring Hugo Sperrle Hans-Jürgen Stumpff Rino Corso Fougier
Vahvuudet
600 yksipaikkaista hävittäjää 150 kaksipaikkaista hävittäjää 550 pommikonetta	1 100 yksipaikkaista hävittäjää 350 kaksipaikkaista hävittäjää 1 400 pommikonetta
Tappiot
544 kuollutta 422 haavoittunutta 1 547 lentokonetta Siviilit: 43 381 kuollutta 32 138 haavoittunutta 175 000 asuinrakennusta, 24 500 teollisuusrakennusta	2 698 kuollutta 1 887 lentokonetta 967 vangittua 638 kadonnutta

Taistelu Britanniasta (engl. The Battle of Britain) eli Ison-Britannian ilmasota käytiin toisessa maailmansodassa Britannian Kuninkaallisten ilmavoimien (Royal Air Force eli RAF) ja natsi-Saksan Luftwaffen välillä. Taistelu käytiin aikavälillä 10. heinäkuuta – 31. lokakuuta 1940. Taistelun nimi tulee puheesta, jonka pääministeri Winston Churchill piti parlamentin alahuoneessa 18. kesäkuuta 1940: ”Taistelu Ranskasta on ohitse, mutta taistelu Britanniasta on vasta alkamassa.”

Maailman ensimmäisessä lähes yksinomaan ilmavoimien käyttöön perustuneessa kamppailussa Luftwaffe yritti saavuttaa ilmaherruuden Englannin kanaalin ja Etelä-Englannin yläpuolella. Ilmatilan hallintaa pidettiin edellytyksenä operaatio Merileijonalle eli maihinnousulle Englantiin. Taistelu jakautui Luftwaffen suunnitelman ja RAF:n vastatoimien myötä useaan vaiheeseen. Taistelu Britanniasta päättyi brittien voittoon. Sen virallinen muistopäivä Britanniassa on 15. syyskuuta.

Taistelun osapuolet

Royal Air Force (RAF)

Pääartikkeli: Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat

Royal Air Forcea eli kuninkaallisia ilmavoimia komensi ilmamarsalkka Sir Hugh Dowding. Heinäkuun 1940 alussa briteillä oli välittömässä palveluvalmiudessa 347 Hurricane-hävittäjää 29 eri laivueessa ja 199 Spitfire-hävittäjää 19 eri laivueessa. Varikoilla olevat mukaanlukien koneita oli 754. Lisäksi oli 10 laivuetta raskaita Defiant-hävittäjiä ja hävittäjiksi muunnettuja Bristol Blenheim -pommikoneita. Laivueet oli jaettu neljään rykmenttiin (Group), jotka olivat numeroiltaan 10, 11, 12 ja 13. Niiden vastuualueet olivat Etelä-Wales ja Länsi-Englanti (10. rykmentti), Suur-Lontoo ja Kaakkois-Englanti (11. rykmentti), Keski- ja Itä-Englanti (12. rykmentti) sekä Pohjois-Englanti ja Skotlanti (13. rykmentti). Rykmenttien komentajina olivat Quintin Brand (10.), Keith Park (11.), Trafford Leigh-Mallory (12.) ja Richard Saul (13.). Heidän sotilasarvonsa vastasivat Parkin tapauksessa lähinnä kenraalia (Air Chief Marshal), muuten kenraalimajuria (Air Vice Marshal).

Dunkerquen evakuoinnin suojaaminen oli RAF:n Britannian yksiköiden tulikoe. Hävittäjät toimivat toimintasäteensä äärirajoilla ja lukumääräistä ylivoimaa vastaan. Hävittäjät eivät voineet täysin estää Luftwaffen toimintaa tai olla näkyvästi läsnä, mikä aiheutti katkeruutta maavoimissa. RAF:n taisteluhenki oli hyvä, vaikka tappiot olivat raskaita. Osa koneista menetettiin polttoaineen loppumisen vuoksi. Sama ongelma toistui saksalaisilla hävittäjälentäjillä Britannian ilmasodassa. Kotimaan yllä taisteleminen kohotti RAF:n moraalia. Alasammutulla lentäjällä oli mahdollisuus palata yksikköönsä välittömästi tai ainakin tietoisuus hoidosta haavoittumisen sattuessa.

RAF:n puutteita olivat Ranskan taistelukokemuksen jättäminen huomiotta ja virallinen pitäytyminen kaavamaisissa taistelumenetelmissä, vaikka niiden heikkoudet olivat jo tiedossa. Myös henkilöiden välillä oli kitkoja ja kiistoja käytiin tavasta käyttää laivueita. Everstiluutnantti Douglas Bader ajoi suurten muodostelmien (Big Wing) käyttöä yhdessä Leigh-Malloryn kanssa.

Brittien tutkaverkko ilmasodan aikana.

Laivueenkomentaja Adolph ”Sailor” Malan oli tärkein taktinen uudistaja, mutta hänen menetelmänsä tulivat käyttöön vasta 1941. Brittien etuna oli Chain Home -tutkajärjestelmä, joka mahdollisti ilmassa oleville koneille lähes viiveettömän taistelunjohdon.

Raskaimmat hyökkäykset kohdistuivat Parkin johtaman 11. rykmentin alueelle. Parkin periaatteena oli käyttää laivueita tarpeen mukaan ja kerätä voimat pääkohteen lähelle. Pitkin lähestymisreittiä toistetut hyökkäykset pakottivat vihollisen saattohävittäjät kuluttamaan polttoainettaan taistelemiseen. Ensisijainen tehtävä ja päämäärä oli Parkin mielestä pommitusten estäminen. Leigh-Mallory puolestaan kannatti voimien käyttöä kokonaisvaltaiseen torjuntaan, mitä Park taas piti vihollisen päämääränä RAF:n hävittäjävoimien kuluttamiseksi. Dowding ei saanut kiistaa asettumaan, mikä oli osasyynä hänen siirtoonsa muihin tehtäviin taistelun päätyttyä.

Sekä RAF:n ja Luftwaffen lentäjien valinta ja erittäin vaativa koulutus olivat maailman huippuluokkaa. RAF:n ylempi organisaatio oli silti tehokkaampi kuin Luftwaffen, mikä oli brittien voiton perusta.

RAF:n lentäjiä olivat esimerkiksi James ”Ginger” Lacey, George Unwin ja John Dundas, jotka kukin pudottivat vahvistetusti yli 10 lentokonetta Britannian ilmasodan aikana.

Luftwaffe

Pääartikkeli: Luftwaffe (Wehrmacht)

Luftwaffea komensi valtakunnanmarsalkka Hermann Göring, joka oli ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä. Häntä pidettiin karismaattisena johtajana. Göringin puutteena oli kyvyttömyys kuunnella rintamalentäjien kokemuksia ja tehdä niistä johtopäätöksiä.

Saksalaisten lentäjien etuna oli tuore taistelukokemus. Lisäksi heidän taktiset menetelmänsä ilmataistelussa olivat parempia ja kokemuksen hiomia. Saksalaiset hävittäjälentäjät arvostelivat raskaasti ylempää johtoaan pommikoneiden suosimisesta hävittäjien kustannuksella.

Luftwaffen taisteluun osallistuvat koneet oli jaettu kolmeen osastoon. Norjassa ja Tanskassa oli Luftlotte l eli lentolaivasto 1, jota komensi kenraali Hans-Jürgen Stumpff. Belgiassa ja Hollannissa oli lentolaivasto 2 kenraalisotamarsalkka (Generalfeldmarschall) Albert Kesserlingin komennuksessa. Tärkein oli lentolaivasto 3, jota komensi sotamarsalkka Hugo Sperrle. Sen tunnetuimpia lentäjiä olivat ässät Werner Mölders, Adolf Galland, Helmut Wick ja Wilhelm Balthasar. He olivat sodan tässä vaiheessa jo veteraaneja, joilla oli lukuisia ilmavoittoja aina Espanjan sisällissodasta saakka.

Luftwaffe käytti pommikoneita, syöksypommittajia, hävittäjiä ja tiedustelukoneita. Luftwaffen koneita ei kuitenkaan ollut suunniteltu operaatio Merileijonan toteuttamisen vaatimiin strategisiin operaatioihin, vaan nopeisiin iskuihin Wehrmachtin salamasodan tukemiseksi. Tämä oli pääsyy ongelmiin, joita Luftwaffella oli saamiensa tehtävien toteuttamisessa. Esimerkiksi pommittajille ei suhteellisen lyhyen toimintasäteen vuoksi voitu valita vaihtelevia lentoreittejä puolustuksen painopisteiden välttämiseksi. Lentolaivasto 3:n pommittajien tukikohdat sijaitsivat puolikaarella, joka ulottui Pariisin länsipuolelta Hollantiin. Tanskasta ja Norjasta tehtiin hyökkäyksiä Britannian pohjoisosiin. Syöksypommittajien tukikohdat olivat Lillen ja Rouenin kaupunkien välillä.

Pahin heikkous oli Me 109 -hävittäjäkoneiden lyhyt toimintasäde, joka rajoitti taistelualueen noin yhteen kymmenesosaan Britteinsaarista. Toiminta-ajan maksimoimiseksi hävittäjien tukikohdat sijaitsivat Calais’n, Normandian ja Cotentinin niemimaan alueilla mahdollisimman lähellä Englantia. Hävittäjät eivät voineet saattaa lentolaivasto 5:n pommittajia, jotka kokivat raskaita tappioita tekemissään hyökkäyksissä.

Pommittajille voitiin antaa hävittäjäsuojaa vain eteläisimmässä Englannissa, joten lentokonetehtaat ja tärkeät telakat esimerkiksi Liverpoolissa olivat käytännössä saksalaisten ulottumattomissa. Ilman hävittäjäsuojaa tehdyt päivähyökkäykset aiheuttivat saksalaisille sietämättömät tappiot. Yöpommituksissa taas ei saavutettu riittävää tarkkuutta. Alkuvaiheessa oli vielä ehdoton siviilikohteiden pommituskielto.

Luftwaffe pyrki RAF:n tuhoamiseen lähettämällä voimakkaita lento-osastoja sen lentokenttiä sekä tutka-asemia ja johtokeskuksia vastaan. Toisaalta tavoitteena oli myös vetää vihollisen hävittäjät kuluttaviin taisteluihin. Englannin kanaalin yllä pyrittiin estämään brittien merenkulku. Oman henkisen rasituksensa saksalaisille lentäjille aiheutti tietoisuus mahdollisesta sotavankeudesta, jos kone ammuttaisiin alas. Ilmasodan aikana Luftwaffe menetti 1887 konetta.

Saksalaisten sukellusveneet eivät tuolloin vielä vähäisen lukumääränsä vuoksi kyenneet estämään polttoainetoimituksia Yhdysvalloista ja Kanadasta. Britannian ”merisaartoa” toteutti vain noin 4–6 sukellusvenettä kerrallaan, kun saksalaisten laskelmien mukaan veneitä olisi tarvittu tehokkaaseen saartoon noin 300.

Luftwaffen tärkeimmät konetyypit

Junkers Ju 88

• Pommikoneet:
  • Dornier Do 17Z, keskiraskas kaksimoottorinen pommikone
  • Heinkel He 111, keskiraskas kaksimoottorinen pommikone
  • Junkers Ju 87 Stuka, kaksipaikkainen syöksypommittaja
  • Junkers Ju 88, keskiraskas kaksimoottorinen vaaka- ja syöksypommituskone
• Hävittäjät:
  • Messerschmitt Bf 109, mallit D ja E, kevyt torjuntahävittäjä. Koneen kokonaislentoaika oli noin tunti, mikä tarkoitti vain 10–20 minuutin toiminta-aikaa Englannin ilmatilassa.
  • Messerschmitt Bf 110, raskas kaksimoottorinen kaukohävittäjä, josta suunniteltiin Luftwaffen päätyyppiä. Se ei pärjännyt ketterämpiä Hurricane- ja Spitfire-hävittäjiä vastaan. Konetyyppi siirrettiin pois päivähävittäjäkäytöstä.

Royal Air Forcen hävittäjät

Spitfire, varhainen malli Mk I

• Boulton Paul Defiant. Kaksipaikkainen hävittäjä, jossa oli neljä taka-ampujan käyttämää konekivääriä. Defiant oli pettymys, koska taka-ampumon painon vuoksi ne olivat kömpelöitä eikä niissä ollut lainkaan eteenpäin ampuvia aseita. Koneet siirrettiin nopeasti yöhävittäjiksi Blenheim I F -koneiden rinnalle.
• Gloster Gladiator. RAF:n viimeinen kaksitasoinen hävittäjätyyppi. Gladiator oli jo vanhentunut, ja siksi sitä käytettiin vain pommikoneita vastaan Ison-Britannian pohjoisosissa, jonne saksalaisten hävittäjien lentosäde ei yltänyt.
• Hawker Hurricane -hävittäjä. Spitfireä hitaampi, mutta kestävä ja helppo valmistaa. Suurimman osan ilmavoitoista saivat Hurricanet, koska suorituskykyisemmät Spitfiret ohjattiin taistelemaan hävittäjiä vastaan Hurricanejen taistellessa pommikoneita vastaan. Alle 6 000 m:n korkeudessa Hurricane pystyi liikehtimään paremmin kuin saksalaisten Bf 109, ja se oli vakaa ampuma-alusta.
• Supermarine Spitfire -hävittäjä. Keskikorkeuksissa ketterämpi kuin Bf 109, mutta hävisi nousukyvyssä. Joistakin heikkouksistaan huolimatta Spitfire on usein arvioitu parhaaksi taistelussa Britanniasta käytetyksi hävittäjätyypiksi.

Brittikoneet oli varustettu Rolls-Royce Merlin III -moottorilla, joissa oli kaasutin. Suora syöksyynlähtö aiheutti negatiivisen kiihtyvyyden, joka katkaisi polttoaineen virtauksen Merlin-moottorin kaasuttimelle sammuttaen moottorin hetkellisesti. Saksalaiskoneiden lentäjillä oli ahdistettuna tapana paeta syöksyyn, johon brittilentäjät eivät voineet välittömästi seurata. Bf-109:n ohjaimet tosin olivat oikaisussa hyvin raskaat. Matalalla tehdyn syöksyn seurauksena oli usein syöksyn jatkuminen maahan asti.

Sekä Spitfiren että Hurricanen ketteryys ja hyvä ohjattavuus tuottivat voittoja briteille. Spitfiren siipi tuotti paremman nostovoiman. Sen suunnittelu esti elliptisen siiven arvaamattoman sakkaamisen ja kaatumisen syöksyyn, mikä oli vaarana Bf 109 -koneilla. Lisäksi brittihävittäjät olivat hyvin aseistettuja. Kahdeksan konekivääriä olivat tulinopeudeltaan tehokkaammat kuin Bf 109:n kaksi kiväärikaliiberista runkokonekivääriä (MG 17) ja kaksi 20 mm:n siipitykkiä (MG FF), joiden rumpulippaiden kapasiteetti oli pieni. Runkoon sijoitettujen konekiväärien kohdistaminen oli helpompaa. Tykin ammusten osumateho oli parempi kuin konekiväärin. Konekivääreillä osuminen oli helpompaa suuren tulinopeuden ansiosta. De Wilde -sytytysluotien käyttöönotto paransi tuhovaikutusta.

RAF:n vieraat kansallisuudet

RAF:n ei-brittiläiset lentäjät
Kansalaisuus	Määrä
Puolalaisia	139
Uusiseelantilaisia	98
Kanadalaisia	86
Tšekkoslovakialaisia	84
Belgialaisia	29
Australialaisia	21
Eteläafrikkalaisia	20
Ranskalaisia	13
Irlantilaisia	10
Tuntemattomia	8
Amerikkalaisia	7
Jamaikalaisia	1
Palestiinalaisia	1
Etelärhodesialaisia	1

Briteille tuotti suuren ongelman koulutettujen lentäjien puute. Pulaa korjattiin rekrytoimalla Britanniaan paenneita puolalaisia, ranskalaisia ja tšekkiläisiä pilotteja. Lentäjiä otettiin myös laivaston lentojoukoista (Fleet Air Arm). Kuninkaallisiin ilmavoimiin oli myös liittynyt lentäjiä eri puolelta Britannian entisiä siirtomaa-alueita. Yhdysvalloistakin heitä liittyi vapaaehtoisina.

Natsi-Saksan valtaamista maista paenneista lentäjistä eniten oli puolalaisia, ja heistä muodostettiin Hurricanella lentäneet 302- ja 303-laivueet. Ne saivat pian mainetta raivokkaasta taistelutavastaan. Laivue 303 saavutti 44 pudotusta, mikä oli eniten kaikista Hurricanella lentäneistä yksiköistä. Useilla pakolaislentäjistä oli taistelukokemusta. Tŝekkiläinen Frantisek Dolezal oli taistellut ensin Ranskassa paettuaan Sudeettialueiden miehitystä. Hän saavutti taistelussa Britanniasta kuusi pudotusta, joista oli kolme jaettua. Puolalaisista Spitfire-koneilla lentäneistä menestyksekkäin oli Henryk Szczęsny. Hän saavutti neljä henkilökohtaista ja yhden jaetun voiton. Puolassa hän oli ampunut alas kaksi konetta. Monien pakolaislentäjien kielitaidottomuus aiheutti ongelmia. Heidän tappionsa olivat kuitenkin selvästi pienemmät kuin varsinaisten brittilentäjien, mikä johtui siitä, että heillä oli usein taistelukokemusta entuudestaan.

Yhdysvaltalainen Hurricane-laivueessa Eagle Squadron lentänyt William Dunn saavutti kolme pudotusta. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen maansa hävittäjä-ässä toisessa maailmansodassa lentäessään Spitfire Mk II -konetta. Majuri Adolph Malan oli menestyksekkäin eteläafrikkalaisista. Hän saavutti taistelussa Britanniasta 21 pudotusta, joista kuusi oli jaettua. Hän oli merkittävä taktikko. Uusiseelantilainen luutnantti Alan Deere pudotti 15 konetta, joista kaksi oli jaettuja ilmavoittoja. Tuleva irlantilainen ässä Brendan ”Paddy” Finucane (yhteensä 26 täyttä ja kuusi jaettua ilmavoittoa) pudotti taistelussa Britanniasta yhden koneen. Kanadalaisia pilotteja oli mukana taistelussa, koska Kanada oli ulkopolitiikassaan Yhdistyneen kuningaskunnan alainen. Australialla ja Uudella-Seelannilla oli omat ilmavoimat, mutta myös niiden lentäjiä oli vapaaehtoisina mukana. Eniten ilmavoittoja RAF:n riveissä tuona aikana (heinäkuusta lokakuuhun 1940) saavutti Eric Lock, 23 kappaletta.

RAF:n puolalaisen 303. lentolaivueen lentäjiä

Lukumääriä

Luftwaffella oli taistelun alussa selkeä ylivoima.

Elokuun toisella viikolla briteillä oli 750 hävittäjää taisteluvalmiudessa, 350 hävittäjää huollossa ja 300 reservissä. Saksalla oli samaan aikaan 702 yksimoottorista ja 227 kaksimoottorista hävittäjää, joista taisteluvahvuudessa oli 550–600. Tämän lisäksi pommikoneita oli 875 ja syöksypommittajia 316. Taistelun edetessä brittien lukumääräinen ylivoima kasvoi jatkuvasti. Puolustuksen rakenteesta johtuen saksalaisten oli mahdollista kiistää brittien ilmaherruus ajallisesti ja paikallisesti. Lisäksi heidän tappionsa jakautuivat sekä pommittajille että hävittäjille, kun taas RAF menetti pelkästään hävittäjiä lentäjineen.

Taustaa

Pääartikkeli Operaatio Seelöwe

Ilmatilan tähystäjä lontoolaisen rakennuksen katolla. St. Paulin katedraali taustalla.

Puolan offensiivissa ja taistelussa Ranskasta Luftwaffe oli osoittanut tehokkuutensa. Saksan diktaattori Adolf Hitler ja Luftwaffen komentaja Hermann Göring uskoivat sen pystyvän tuhoamaan Britannian ilmavoimat. 15. syyskuuta 1940 Saksan oli tarkoitus tehdä maihinnousu Englantiin. Sitä ennen saksalaisilla olisi kuitenkin oltava ehdoton ilmaherruus.

Göring kehotti Hitleriä hyökkäämään Britanniaan välittömästi. Hitler kuitenkin tarjosi Britannialle rauhaa ja ehdotti kommunismin vastaisen sopimuksen solmimista. Osasyynä oli Hitlerin rotuopillinen näkemys englantilaisista arjalaisina. Winston Churchill totesi kuitenkin, että Saksa saattoi odottaa vain vastarintaa. Churchill ilmoitti Britannian pysäyttävän Saksan ja lupasi tunnetussa puheessaan kansalleen ”verta, hikeä ja kyyneliä”. Britteinsaarilla oli tuolloin ainoastaan kaksi taisteluvalmista divisioonaa. Brittien siirtoarmeija oli evakuoitu Ranskasta kaiken taistelukalustonsa menettäneenä.

Luftwaffen tavoitteiksi asetettiin ilmaherruuden hankkiminen maihinnousua varten, Britteinsaarten saarto yhdessä laivaston kanssa sekä Britannian vastarinnan murtaminen rajoittamattoman ilmasodan avulla. Tehtävä oli kokonaisuudessaan selkeästi strateginen.

Sotatoimet

Taistelu Britanniasta on voitu jakaa viiteen osaan.

Hitler antoi 16. heinäkuuta 1940 yleisohjeen nro 16 Seelöwe. Taistelun ensimmäinen vaihe oli silloin jo käynnissä.

Ensimmäinen vaihe

Ensimmäisessä vaiheessa 10. heinäkuuta – 7. elokuuta saksalaisten tarkoitus oli houkutella RAF:n hävittäjät taisteluihin. Pian RAF luopui voimia kuluttavista hyökkäyksistä pelkkiä hävittäjämuodostelmia vastaan. Laivueet vedettiin pois rannikon läheisiltä lentokentiltä, jossa ne olivat maassa alttiina hävittäjien tekemille matalahyökkäyksille. Luftwaffen taktinen paremmuus tuli ilmi. RAF:n Defiant-hävittäjän heikkoudet tulivat ilmi, ja ne siirrettiin yöhävittäjiksi.

Samanaikaisesti Luftwaffe hyökkäsi laivaliikennettä vastaan. Stuka-syöksypommittajat osoittautuivat helpoksi maaliksi hävittäjille, mikä aiheutti kitkaa hävittäjälennoston suhteissa sekä pommitusvoimiin että ilmavoimien johtoon, jolle sodan alussa menestynyt Stuka oli ollut tärkeä propagandaväline. Kiistoja käytiin erityisesti siitä, pitäisikö hävittäjien toimia pommittajien välittömässä läheisyydessä, mikä kohotti pommitusmiehistöjen moraalia, vai vapaasti pommittajien lähestymisreiteillä, mikä salli hyökkäävän ja aloitteellisen toiminnan hävittäjän vahvuuksia käyttäen. Taistelun ensimmäisen vaiheen aikana suoritettiin loppuun 24. heinäkuuta 1940 Luftwaffen voimien keskitys.

Toinen vaihe

Toisen vaiheen varsinaisena aloituksena pidetään Göringin 13. elokuuta aloittamaa Adlerangriff-suurhyökkäystä (suom. Kotkahyökkäys) RAF:n tukikohtia vastaan.

23. elokuuta saakka hyökkäyksiä tehtiin tutka-asemia ja lähimpiä hävittäjätukikohtia vastaan. Hyökkäykset lentokentille olivat vaikeita ja tappiollisia tehtäviä ilmatorjunnan ja hyvän naamioinnin vuoksi. Norjasta ja Tanskasta käsin toimivat pommittajat kärsivät suuria tappioita ja lentolaivasto 5 vedettiin pois taistelusta. RAF:n lentäjät olivat jatkuvien taistelujen vuoksi kestokykynsä rajalla. Myös saksalaislentäjillä rasitus oli äärimmäistä erityisesti hävittäjälentäjillä, jotka suorittivat jopa viisi tehtävää päivässä. Ventnorin tutka-asema Wightsaarella tuhoutui näissä hyökkäyksissä. Sen menetys onnistuttiin salaamaan ja tilalle tuotiin liikkuva tutkayksikkö.

Kolmas vaihe

Kolmannessa vaiheessa saksalaiset hyökkäsivät lentokonetehtaita ja tukikohtia vastaan. Britit luopuivat Biggin Hillin tukikohdasta sen johtokeskuksen ja viestiyhteyksien vaurioiduttua.

Lontoon pommitustuhoja

Neljäs vaihe

Neljännessä vaiheessa 24. elokuuta hyökkäykset kohdistettiin Lontooseen. Tämä oli seurausta Luftwaffen pommitusmuodostelman erehdyksestä, jossa pommitettiin siviilikohteita. Winston Churchill määräsi kostohyökkäyksen Berliiniin. Adolf Hitler puolestaan määräsi kostohyökkäyksiä Lontooseen vastoin aiempaa käskyään. Saksalaisten tarkoitus ei ollut samanaikaisesti vähentää brittien ilmapuolustukseen kohdistuvaa painetta, mutta Luftwaffen voimat eivät riittäneet molempiin tehtäviin tehokkaasti.

Ensimmäinen merkittävä ”Blitz” (salama) eli Britannian kaupunkien pommitus tehtiin 7. syyskuuta noin 600 pommikoneen voimalla. Pommitukset saavuttivat huippunsa 15. syyskuuta, jolloin Luftwaffe pommitti kaupunkia yli 1 000 pommikoneen voimalla. Luftwaffe menetti tässä yhdessä iskussa 56 lentokonetta ja RAF 26. Luftwaffe luopui myöhemmin päivänvalossa suoritettavista pommituslennoista.

Blitz-pommitukset jatkuivat 1. lokakuuta saakka. Toiminta ja torjunta kohdistui Lontoon ympäristöön, mikä antoi briteille tilaisuuden siirtää laivueitaan lepoon. Vastaavasti taistelualueelle tuli levänneempiä yksiköitä määrävahvuisina maan muilta puolustusalueilta.

Viides vaihe

Viidennessä vaiheessa tehtiin yöpommituksia, jotka eivät johtaneet tulokseen siviilien moraalin tai maan sodankäyntikyvyn lamauttamiseksi.

Merkittävin yöpommitus tehtiin Coventryyn 14. marraskuuta 1940, kun Luftwaffen miltei 500 yöpommittajaa iskivät kaupunkiin surmaten 500 siviiliä ja tuhoten valtavia alueita. Pommittajat hyökkäsivät saman yön aikana kolme eri kertaa pudottaen kaupunkiin 1200 pommia, 30 000 palopommia ja 50 laskuvarjomiinaa. Saksalaisilla oli käytössä alkeellinen radiosuunnistusjärjestelmä Knickebein (”pihtikinttu”). Lähes 5 000 kotia ja 75 prosenttia kaupungin teollisuudesta tuhoutui. Päämaalina pommituksessa oli kaupungin sotateollisuus, varsinkin sen tärkeä lentokoneteollisuus. Yötorjunta oli kehittymätöntä, mutta eri syistä johtuvat onnettomuudet olivat hyökkääjälle yhtä suuri riski kuin torjunnan vaikutukset.

Saksalaisten sodanjohto syytti päiväpommitusten epäonnistumisesta hävittäjäyksiköitä. Göring esitti virheellisesti, että hävittäjät olisivat kieltäytyneet pommittajien saattotehtävistä. Kolmasosa hävittäjistä määrättiin muutettaviksi hävittäjä-pommittajiksi. Tämä heikensi moraalia ja nosti edelleen jännitteitä ylimmän johdon ja laivueiden esimiesten välillä.

Molemmat osapuolet olivat järjestäneet meripelastuspalvelun, joka poimi alasammutut lentäjät tehokkaasti. Molemmilla oli muunneltuja torpedoveneitä ja erilaisia nopeita rannikkoaluksia nimenomaan pelastustehtäviä varten, koska koulutetut lentäjät olivat tärkeitä. Myös vastapuolen miehistöä saatettiin pelastaa, mikä tietenkin vei pelastetun sotavankeuteen.

Saksalaiset luopuvat maihinnoususta

Luftwaffe ei onnistunut tuhoamaan RAF:n voimia, ja lähestyvä syksy ja talvi tekivät maihinnousuyrityksestä käytettävissä olevilla aluksilla vaarallisen. 17. syyskuuta oli asetettu takarajaksi. Toisaalta Hitler toivoi edelleen erillistä aselepoa Britannian kanssa, mutta myös hänen aikeensa hyökkäyksestä Neuvostoliittoon vaikutti ratkaisevasti päätöksessä luopua maihinnousuyrityksestä.

Taistelun kuluessa RAF:n pommikoneet ja Britannian rannikkolennosto (Coastal Command) pommittivat satamiin koottuja maihinnousualuksia ja itse satamia. Syyskuussa britit havaitsivat, että aluksia oltiin siirtämässä pois.

Talven aikainen ilmasota

Ilmasota jatkui laimentuneena vielä toukokuuhun 1941 asti. Lokakuussa 1940 Belgiaan saapui Italian ilmavoimien yksikkö, joka hyökkäili Luftwaffen tukena Etelä-Englantiin. Talven aikana operaatiot Blitz ja Adlerangriff eivät kuitenkaan enää saavuttaneet aikaisempaa tehoaan. Talven aikana kumpikin osapuoli menetti noin 200 konetta. Luftwaffen ilmaiskut jatkuivat, mutta Britannia ei enää kokenut vuoden 1940 syksyllä tapahtuneen kaltaista tuhoa. Tilanne oli nyt RAF:n hallinnassa eikä Luftwaffe kyennyt enää aiheuttamaan kriittisiä tappioita. Päinvastoin se kärsi itse koko ajan tappioita, joihin ei olisi ollut varaa ajatellen tulevaa suurhyökkäystä itään. Talviolosuhteiden vuoksi saksalaisten hyökkäysten tarkkuus kärsi. Toukokuussa Englannin pommitukset eivät enää olleet suuri uhka. Jatkuvat ilmaiskut vaihtuivat epäsäännöllisiksi pommituksiksi.

Brittiläisten ja saksalaisten lentokoneiden käymän taistelun jättämiä tiivistysjuovia taivaalla 18. syyskuuta 1940

Taistelun seuraukset

Saksan ilmavoimat menettivät 31. lokakuuta mennessä yli 1 700 hävittäjä- ja pommikonetta. Brittien tappiot jäivät 1 400 lentokoneeseen. Lisäksi Luftwaffe menetti lukuisia lentäjiä vankeina kun taas alasammutuista koneista pelastautuneet britit päätyivät useimmiten turvallisesti omien puolelle. Ilmasotaa ja sen ratkaisevaa merkitystä kuvasi Winston Churchill:

”Ihmisten välisissä yhteenotoissa eivät niin monet koskaan ole olleet kiitollisuudenvelassa niin harvoille.”

Churchill tarkoitti tällä paitsi hävittäjistöä, niin myös ilmavalvonnan henkilöstöä, joista useita palkittiin ja keskeisimpiä aateloitiin. Churchill ei tutkan salaamissyistä voinut mainita ilmavalvontaa tässä puheessa.

Ennen taistelua Britanniasta ei tiedetty minkälaisia tuhoja modernin ilma-aseen pommituksista voisi suurkaupungeille aiheutua. Arveltiin, että jopa 700 000 saattaisi kuolla ja yli miljoona haavoittua.^lähde? Kaupunkilaiset lähettivät lapsensa turvaan maalle ja Kanadaan. Viimeksi mainittu kuitenkin lopetettiin, kun saksalaiset upottivat yhden lapsia kuljettaneista laivoista Atlantilla. Kaikkiaan lapsia siirrettiin yhteensä kaksi miljoonaa. Metroasemille rakennettiin ensiapukeskuksia ja käymälöitä sekä varattiin ruokaa. Saksalaisten pommitukset Britannian taistelun aikana surmasivat noin 27 450 siviiliä.

Hugh Dowding ja Keith Park siirrettiin toisiin tehtäviin. Erityisesti Leigh-Mallory syytti Parkia siitä, että hän koki taistelun henkilökohtaisena eikä pyytänyt ajoissa apua hänen johtamaltaan rykmentiltä. Park puolestaan epäili Leigh-Malloryn vitkastelleen tahallisesti avun lähettämisessä sitä pyydettäessä. Dowding ei saanut kiistoja ratkaistuksi, mutta hän oli jo varsin iäkäs ja taistelu kulutti häntä henkisesti. Lisäksi hänen täytyi puolustaa hävittäjäasetta poliittisesti sekä ennen sotaa että sen aikana. Hän joutui vastustamaan esimerkiksi suuntausta, jossa kaksimoottorisilla hävittäjillä olisi ollut keskeinen osa, vaikka taistelukokemus jo osoitti muuta. Dowdingin tilalle RAF:n johtoon nousi Sholto Douglas. Tämä käytti hävittäjävoimia virheellisesti maahyökkäyksiin, joiden vaikutus oli vähäinen. Hyökkäykset aiheuttivat tappioita ja lentäjien moraali laski. Muun muassa Spitfire-ässät Eric Lock ja Brendan Finucane kaatuivat näissä tehtävissä ilmatorjuntatulen seurauksena.

Taistelu vaikutti siihen, että Britanniassa pidettiin vahvoja päivähävittäjävoimia, vaikka strategisia päiväpommituksia ei maahan enää tehty ja koneita olisi tarvittu kipeästi muilla sotanäyttämöillä. Luftwaffen keskuudessa oli vahva tunne puolustuskannalle siirtymisestä. Kiistat pommituslennoston vaikutuksesta koko Luftwaffeen jatkuivat edelleen, sillä kasvava hävittäjistön tarve oli jo nähtävissä.

Lähteet

• Bauer, Eddy: Toinen maailmansota 1. WSOY, 1973.
• Briggs, Asa: Ratkaisun hetket - 100 tapahtumaa jotka muuttivat maailmaa
• Galland, Adolf: Ensimmäiset ja viimeiset. WSOY, 1956.
• Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa
• Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. Sotataidon kolme vuosituhatta. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9.
• McKinstry, Leo: Hurricane - Victor of The Battle Of Britain. John Murray Publishers, 2010. ISBN 978-184854-341-6. (englanniksi)
• McKinstry, Leo: Spitfire - A Portrait of a Legend. John Murray Publishers, 2008. ISBN 978-0-7195-6875-6. (englanniksi)
• Spick, Mike: Luftwaffen hävittäjä-ässät. Koala-kustannus, 1999.
• Valtonen, Hannu: Messerschmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1999. ISBN 951-95688-7-5.
• Hyvönen, Jaakko: Yöhävittäjät iskevät. Tampere: Apali, 2010. ISBN 978-952-5877-14-4.
• http://www.thesoutheastecho.co.uk/Pilots/Szczesny.htm
• http://www.dogfighter.com/Supermarine-Spitfire-Mk-Vb/1192.html
• Kershaw, Alex: Vieraalla taivaalla. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21652-0.
• Saura, Veikko Emil: Tutka toisessa maailmansodassa. WSOY, 1950.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taistelu Britanniasta Wikimedia Commonsissa

Internetlinkkejä

• Brittien puolustautuminen ilmasodalta
• RAF:n historiaa
• Taistelu Britanniasta
• Kuvaus italialaisen lento-osaston toiminnasta "Taistelussa Britanniasta"

Kirjallisuutta

• Ensimmäiset ja viimeiset, Adolf Galland, Otava
• Lentäjäsankari Douglas Bader, Paul Brickhill, Otava
• Luftwaffe, John Killen, WSOY, 1969
• Hurricane - Victor Of The Battle Of Britain (englanniksi) - Leo McKinstry 2010 John Murray Publishers
• Spitfire - A Portrait of a Legend.(englanniksi) - Leo McKinstry 2008 John Murray Publishers

Elokuvia

• Taistelu Englannista, Michael Cainen elokuva vuodelta 1969
• Pilviin piirretty, Jan Sverákin elokuva vuodelta 2001

Musiikkia

• Natsi-Saksan propagandalaulu ”Bomben auf Engeland”
• ”Aces High”, Iron Maidenin kappale vuodelta 1984.

Tietokonepelejä

• Their Finest Hour: Battle of Britain, Lucasartsin (1990) lentosimulaattori Microsoft Windowsille ja Amigalle.

Malline:Link GA