Ero sivun ”Saksan 2. panssaridivisioona” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
p uusi avain luokalle Luokka:Heerin divisioonat: "02" HotCat-työkalulla
Rivi 84: Rivi 84:




[[Luokka:Heerin divisioonat]]
[[Luokka:Heerin divisioonat|02]]


{{Link GA|es}}
{{Link GA|es}}

Versio 12. syyskuuta 2013 kello 19.25

Tämä artikkeli kuvaa toisen maailmansodan aikaista Saksan 2. panssaridivisioonaa. Muita vastaavasti nimettyjä divisioonia on täsmennyssivulla.
2. panssaridivisioona
[[Tiedosto:|250px|2. panssaridivisioonan tunnus]]
2. panssaridivisioonan tunnus
Toiminnassa 15. lokakuuta 1935–8. toukokuuta 1945
Valtio  Saksa
Puolustushaarat Maavoimat
Aselajit Panssarijoukot
Koko divisioona
Sodat ja taistelut Toinen maailmansota

2. panssaridivisioona (saks. 2. Panzer-Division) oli Saksan maavoimien panssaroitu yhtymä toisesa maailmansodassa.

Perustaminen

2. panssaridivisioona perustettiin Würzburgissa 15. lokakuuta 1935 ja sen ensimmäiseksi komentajaksi määrättiin eversti Heinz Guderian. Yhtymän 2. kivääriprikaatiin kuuluivat 2. kiväärirykmentti ja 2. moottoripyöräpataljoona ja 2. panssariprikaatiin 3. ja 4. panssarirykmentti. Näiden lisäksi divisioonaan kuuluivat kaksi patteristoinen 74. panssaritykistörykmentti sekä joukko tukiyksiköitä, jotka liitettiin siihen vasta vuonna 1937 lukuun ottamatta vuonna 1942 liitettyä 273. ilmatorjuntapatteristoa. Panssariprikaatin esikunta lakkautettiin vuoden 1942 lopulla ja 2. kivääriprikaatin esikunta kesällä 1943 divisioonan supistuttua tappioiden ja siirtojen vuoksi.[1]

Historia

Divisioona siirrettiin Wieniin Itävallan Saksaan liittämisen jälkeen vuonna 1938. Toisen maailmansodan alkaessa pääosa divisioonan miehistöstä oli Itävallasta.[1]

1. syyskuuta 1939 alkaneessa hyökkäyksessä Puolaan divisioona kärsi merkittäviä tappioita taisteluissa keskisessä Puolassa. Se oli mukana Saksan aloittaessa hyökkäyksen länteen vuonna 1940, jolloin se kuului Guderianin johtamaan XIX motorisoituun armeijakuntaan. Se osallistui Luxembourgin valtaukseen, josta se jatkoi etenemistään Belgian eteläosiin ja Pohjois-Ranskaan. Divisioonan joukot valtasivat muun muassa toukokuussa Kanaalin rannikolta Abbevillen, jolloin se oli ensimmäinen yksikkö Englannin kanaalin rannikolla ja muodosti siten Dunkerquen motin.[2][1]

Ranskan antauduttua divisioona palasi Saksaan, josta se siirrettiin syyskuussa edelleen Puolaan miehitystehtäviin. Vuoden 1940 lopulla 4. panssarirykmentti sekä muuta henkilöstöä siirrettiin perustettavaan 13. panssaridivisioonaan, mitä korvaamaan divisioonaan liittyi 304. panssarikrenatöörirykmentti. Uudelleen järjestelyn jälkeen divisioonaan kuului kolmi pataljoonaiseksi laajennettu 3. panssarirykmentti sekä kaksi pataljoonaiset 2. ja 304. rykmentit, kolme patteristoinen 74. panssaritykistörykmentti sekä 2. moottoripyörä-, 5. motorisoitu tiedustelu-, 38. panssarintorjunta- ja 38. viestipataljoonat.[3]

Kaksi divisioonan vaunua kannellaan Kreikassa vangittu uusiseelantilainen.

Maaliskuussa 1941 divisioona lähetettiin Romaniaan ja se otti osaa Balkanin taisteluihin. Divisioona valtasi 6. vuoristodivisioonan kanssa huhtikuussa Ateenan pakotettuaan Kreikan avuksi lähetetyt brittijoukot vetäytymään etelään. Operaatiosta vapauduttuaan divisioona lähetettiin Baijeriin lepoon ja se vietti kesän Puolassa ja Lounais-Ranskassa.[3]

Suunnitelmien mukaan divisioonan piti olla mukana operaatio Barbarossassa heti alusta lähtien. Miehistöä alettiin siirtämään maitse kohti tulevan itärintaman keskustaa ja divisioonan kalusto lastattiin laivoihin Kreikassa, josta se kuljetettaisiin pohjois-Italiaan. Brittien alueelle levittämä miinaverkko upotti kuitenkin kaksi kuljetuslaivaa, joihin oli lastattu suurin osa divisioonan telavetoisesta kalustosta. Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 2. panssaridivisioona oli Saksassa odottamassa uutta kalustoa.lähde?

Syyskuussa 1941 se siirrettiin itärintamalle, jossa se liitettiin keskustan armeijaryhmään. Se osallistui Moskovan taisteluun loppuvuonna 1941 päästen aina Khimkiin saakka ja divisioonan 5. panssaritiedustelupataljoona raportoi nähneensä Kremlin. Neuvostojoukkojen talvihyökkäys 1941-1942 työnsi kuitenkin divisioonan armeijaryhmän mukana kauemmas Moskovasta ja se osallistui Klinin, Karmanowon, Bjelojen ja Rzevin taisteluihin, jossa divisioona kärsi suuria tappioita.[3]

Divisioonan panssarivaunu Neuvostoliitossa elokuussa 1943

Vuonna 1942 5. teidustelupataljoona uudelleen organisoittiin ja siitä muodostettiin 24. moottoripyöräpataljoona, joka siirrettiin 24. panssaridivisioonaan. Myöhemmin 2. moottoripyöräpataljoona organisoitiin 2. panssaritiedustelupataljoonaksi. Divisioona myös menetti kaksi kolmesti panssaripataljoonastaan, jotka lähetettiin etelään Volgalle ja Kaukasukselle tehtävään hyökkäykseen. Maaliskuussa 1943 muodostettiin uusi Panther-panssarivaunuin varustettu 3. panssarirykmentin I pataljoona. Heikentynyt divisioona otti osaa taisteluihin keskisen armeijaryhmän alueella vuonna 1942 sekä seuraavana vuonna operaatio Büffeliin eli vetäytymiseen Rzevin alueelta. Näiden lisäksi se osallistui vuonna 1943 Kurskin panssaritaisteluun sekä Orelin, Kiovan, Gomelin ja puolustustaisteluihin Dneprin keskijuoksulla.[3]

Tammikuussa 1944 raskaita tappioita kärsinyt divisioona vedettiin Amiensiin Ranskaan lepoon ja täydennettäväksi. Siihen liitettiin Tiikeri-vaunuin varustettu 507. raskas panssaripataljoona ja 3. panssarirykmentin I pataljoona sai kalustokseen Panther-vaunut. Divisioonan joukot saivat myös koulutusta muun muasssa pimeätoiminnasta. Se sai määräyksen 10. kesäkuuta siirtyä Normandian maihinnousun torjuntaan, mihin se kykeni siirtymään tulematta havaituksi. Divisioona yllätti brittiläisen 7. panssaridivisioonan vallaten takaisin Villers-Bocagen sekä 15.-16. kesäkuuta kukkulan 174. Divisioona vastasi Caumontin ympäristöstä muodostaen puolustuksen rungon kesäkuun loppuun, jolloin se siirrettiin Vireen. Divisioona osallistui epäonnistuneeseen Mortainin vastahyökkäykseen elokuussa, jonka jälkeen vaunuja oli enää 25 jäljellä. Falaisen motissa divisioona tuhoutui lähes täysin murtautuessaan motista ja se vedettiin rintamalta.[4]

Divisioonaan kuului 1. syyskuuta 27 panssarivaunua, 12 tykkiä ja 1600 miestä. Se muodostettiin uudelleen Bitburgissa sekä Winlichissä Eifelin alueella, jossa siihen liitettiin 352. jalkaväkidivisioonaan jäänteet. Se lähetettiin takaisin taisteluun ja divisioona otti joulukuussa osaa Ardennien taisteluun ollen hyökkäyksen kärkenä. Divisioonan viimeinen sotatoimi oli Reinin puolustus keväällä 1945. Divisioonan vahvuus laski neljään panssarivaunuun, kolmeen rynnäkkötykkiin ja 200 mieheen. Divisioonan jäänteet liitettiin panssariprikaati Thüringeniin ja se taisteli Moselin keskijuoksulla Hunsrückissä, Reinillä ja Karlsbad-Pilsenissä. Loput osallistuivat Fuldan puolustukseen huhtikuussa 1945. Jäljellä olevat antautuivat Yhdysvaltain armeijalle Plauenissa ja Kötzingissä toukokuussa 1945.[5][6]

Komentajat[7]

15. lokakuuta 1935 - Kenraaliluutnantti Heinz Guderian
1. helmikuuta 1938 - Kenraaliluutnantti Rudolf Veiel
17. helmikuuta 1942 - Kenraaliluutnantti Hans-Karl von Esebeck
1. kesäkuuta 1942 - Kenraalimajuri Arno von Lenski
1. heinäkuuta 1942 - Kenraaliluutnantti Hans-Karl von Esebeck
5. heinäkuuta 1942 - Eversti Karl Fabiunke
1. lokakuuta 1942 - Kenraaliluutnantti Vollrath Lübbe
1. helmikuuta 1944 - Kenraaliluutnantti Heinrich von Lüttwitz
5. toukokuuta 1944 - Kenraaliluutnantti Franz Westhoven
27. toukokuuta 1944 - Kenraaliluutnantti Heinrich von Lüttwitz
1. syyskuuta 1944 - Eversti Eberhard von Nostitz
5. syyskuuta 1944 - Kenraalimajuri Henning Schönfeld
15. joulukuuta 1944 - Kenraalimajuri Meinrad von Lauchert
20. maaliskuuta 1945 - Kenraalimajuri Oskar Munzel
3. huhtikuuta 1945 - Majuri Waldemar von Gazen
4. huhtikuuta 1945 - Eversti Karl Stollbrock

Sotarikoksia

  • Puolan offensiivin aikana divisioonan sotilaita otti osaa SS:n järjestämiin puolalaisten ja juutalaisten teloituksiin.
    • 5. syyskuuta 1939 Toporzysko-Bystran kylän lähellä eksynyt puolalainen sotilas antautui divisioonalle. Nämä käskivät sotavangin juosta. Kun puolalainen sotavanki lähti juoksemaan 2. panssaridivisioonan miehet ampuivat hänet kuoliaaksi sanoen vain estäneensä pakoyrityksen.[8]

Lähteet

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan 2. panssaridivisioona.
  • Mitcham, Samuel W. Jr: The Panzer Legions: A Guide to the German Army Tank Divisions of World War II and Their Commanders. Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3353-3. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c Mitcham, Samuel W. Jr s. 46
  2. ↑ McCarthy & Syron: Panzerkrieg, s. 285. Lontoo: Robinson, 2003. ISBN 1-84119-800-5.
  3. ↑ a b c d Mitcham, Samuel W. Jr s. 47
  4. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr s. 47-48
  5. ↑ Panzerkrieg s.285
  6. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr s. 48
  7. ↑ Lexikon der Wehrmacht
  8. ↑ Zbrodnie Wehrmachtu na jeńcach wojennych w II Wojnie Światowej Szymon Datner Warszawa, 1961.

Aiheesta muualla

Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Saksan_2._panssaridivisioona&oldid=13524941”