Vokaali

Röntgenkuvia fonetiikan­tutkija Daniel Jonesista ääntämässä suppeita kardinaali­vokaaleja [i] ja [u] sekä väljiä kardinaali­vokaaleja [a] (lähinnä vastaa suomen ä-kirjainta) ja [ɑ] (vastaa suomen a-kirjainta).

Vokaali eli ääntiö on äänne, jota muodostettaessa ääntöväylä on avoin ja äännearvo riippuu ensisijaisesti leuan ja kielen sekä huulten asennosta. Tällöin keuhkoista tuleva ilmavirta pääsee kulkemaan jatkuvasti ja esteettä suun (tai joskus nenän) kautta ulos eikä ilmanpainetta keräänny ääniraon yläpuolelle. Sitä vastoin konsonanttia eli keraketta muodostettaessa jokin tai jotkin ääntöväylän osat supistetaan tai suljetaan.

Vokaalilla voidaan tarkoittaa myös kirjainta, joka kirjoituksessa edustaa jotain tiettyä vokaaliäännettä. Se, millaista äännettä milläkin kirjaimella tarkkaan ottaen merkitään, vaihtelee kuitenkin kielikohtaisesti, ja yksittäistä äännettä voidaan merkitä kirjainyhdistelmälläkin.

Tausta

Sana vokaali tulee latinan sanasta vōcālis ’puhuva’, sillä useimmissa kielissä sanat ja täten puhe eivät olisi mahdollisia ilman vokaaleja. Vokaali on syllabinen äänne, joka muodostaa tavun ytimen, kun taas konsonantti voi ääntyä ytimen edellä ja joissakin kielissä (mm. suomessa) myös sen perässä. Epäsyllabista äännettä, jota muodostettaessa ääntöväylä on kuitenkin avoin, kutsutaan puolivokaaliksi. Suomen kielessä tavun ytimenä on aina vokaali, mutta joissakin muissa kielissä konsonanttikin voi toisinaan olla tavun ytimenä, kuten [n] englannin sanassa button [ˈbʌtn̩] sekä [r] serbian sanassa vrba [vr̩ba] tai tšekin sanassa krk (’kurkku’ ruumiinosana).

Monissa kielissä vokaaleja on viisi, ja niiden voi sanoa karkeasti vastaavan suomen etuvokaaleja [i] ja [e] sekä takavokaaleja [u], [o] ja [ɑ] (suomen oikeinkirjoituksessa A/a). Melko yleisiä ovat myös [u]:n etuvokaalinen vastine [y] (joidenkin kielten oikeinkirjoituksessa Ü/ü) ja [o]:n etuvokaalinen vastine [ø] (suomen oikeinkirjoituksessa Ö/ö). Suomessa esiintyy lisäksi [ɑ]:n etuvokaalinen vastine [æ] (Ä/ä), joka on yleisesti ottaen melko harvinainen. Vielä harvinaisempia ovat esimerkiksi ruotsissa esiintyvä [u]:n keskinen vastine [ʉ] (ruotsin oikeinkirjoituksessa U/u) ja virossa tavattava [o]:n laveana ääntyvä vastine [ɤ] (viron oikeinkirjoituksessa Õ/õ).

Artikulaatio ja kardinaalivokaalit

	etinen		keskinen		takainen
suppea	i • y ɨ • ʉ ɯ • u ɪ • ʏ • ʊ e • ø ɘ • ɵ ɤ • o ə ɛ • œ ɜ • ɞ ʌ • ɔ æ ɐ a • ɶ ɑ • ɒ IPA:n vokaalikaavio ilmentää vokaalien suhteellista ääntymispaikkaa suuontelossa (suuaukon ajatellaan olevan vasemmalla ja nielun oikealla). Jos kaksi vokaalia esiintyy rinnakkain, vasemmanpuoleinen ääntyy laveana ja oikeanpuoleinen pyöreänä.
puolisuppea
välinen
puoliväljä
väljä

Vokaalit lajitellaan niitä erottavien artikulaatio-ominaisuuksien perusteella. Foneetikko Daniel Jonesin kehittämä kardinaalivokaalijärjestelmä käyttää luokitteluperusteina vokaalien kolmea perusominaisuutta:

• suppeus tai väljyys (pystysuuntainen ulottuvuus)
• etisyys tai takaisuus (vaakasuuntainen ulottuvuus)
• laveus tai pyöreys (huulten asento).

Nämä perusominaisuudet ilmenevät kansainvälisen foneettisen kirjaimiston (IPA) vokaalikaaviosta. Vokaaleilla voi kuitenkin olla myös muita ominaisuuksia, kuten kitapurjeen asento (nasaalius), äänihuulten värähtelyn laji (fonaatio) ja kielen tyven asento.

Suppeus tai väljyys

Suppeus tai väljyys eli kielen korkeus viittaa siihen, kuinka väljä ääntöväylä kielen ja kitalaen väliin muodostuu. Suppeat eli korkeat vokaalit, kuten [i] ja [u], ääntyvät kieli lähellä kitalakea, kun taas väljät eli matalat vokaalit, kuten [a], ääntyvät kieli etäällä kitalaesta. Väljyys näyttäisi olevan vokaalin perustavanlaatuisin ominaisuus, sillä kaikissa kielissä vokaaleja erotellaan niiden väljyyden perusteella. Joissakin kielissä väljyys on ainoa vokaaleja erottava ominaisuus.

Kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa määritellään seitsemän väljyysastetta, mutta tiettävästi yksikään kieli ei tee eroa niiden kaikkien välillä. Yleiskaaviossa erotellaan tavallisesti viisi väljyysastetta:

• suppea vokaali (suljettu, ahdas, korkea vokaali)
• puolisuppea vokaali
• välivokaali (välinen vokaali)
• puoliväljä vokaali
• väljä vokaali (avoin, matala vokaali).

Näiden lisäksi kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa on erikoiskirjaimia, joiden äännearvoa voidaan luonnehtia lähes suppeaksi – [ɪ], [ʏ], [ʊ] – tai lähes väljäksi – [æ], [ɐ].

Suomen fonologiassa erotetaan kolme väljyysastetta:

• suppeat vokaalit [i], [y], [u]
• välivokaalit [e], [ø], [o] (jotka ääntyvät väljempinä kuin IPA:n vokaalikaaviossa)
• väljät vokaalit [æ], [ɑ].

Näistä [i], [e] ja [æ] ovat sekä etisiä että laveita, joten suppeus tai väljyys on ainoa niitä erottava ominaisuus. Vastaavasti etiset ja pyöreät [y] ja [ø] samoin kuin takaiset ja pyöreät [u] ja [o] eroavat toisistaan vain siten, että toinen on suppea ja toinen välivokaali.

Etisyys tai takaisuus

Etisyys tai takaisuus viittaa siihen, sijaitseeko kielen massa äännettäessä suun etu- vai takaosassa. Etuvokaalit, kuten [i] ja [y], ääntyvät kieli suun etuosassa, kun taas takavokaalit, kuten [u], ääntyvät kieli lähempänä suun takaosaa. Kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa määritellään viisi takaisuuden astetta, mutta tiettävästi yksikään kieli ei tee eroa niiden kaikkien välillä; enimmillään yhdessä kielessä on havaittu esiintyvän kolmea takaisuuden astetta.

Foneettisissa yleiskaavioissa erotellaan tavallisesti kolme takaisuuden astetta:

• etuvokaali (palataalivokaali, etinen vokaali)
• keskivokaali (keskinen vokaali)
• takavokaali (velaarivokaali, takainen vokaali).

Näiden lisäksi kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa on erikoiskirjaimia, joiden äännearvoa voidaan luonnehtia lähes etiseksi – [ɪ], [ʏ] – tai lähes takaiseksi – [ʊ].

Suomen äännejärjestelmässä esiintyy vain etu- ja takavokaaleita:

• etuvokaalit [i], [y], [e], [ø], [æ]
• takavokaalit [u], [o], [ɑ].

Näistä [y] ja [u] ovat sekä suppeita että pyöreitä, joten etisyys tai takaisuus on ainoa niitä erottava ominaisuus. Vastaavasti väliset ja pyöreät [ø] ja [o] samoin kuin väljät ja laveat [æ] ja [ɑ] eroavat toisistaan vain siten, että toinen on etu- ja toinen takavokaali.

Laveus tai pyöreys

Laveus tai pyöreys viittaa siihen, missä asennossa huulet ovat vokaalia äännettäessä. Useimmissa kielissä pyöreys on täydentävä ominaisuus, eikä niinkään selvästi erottuva ominaisuus.^lähde? Yleensä pyöreys on sitä voimakkaampaa, mitä suppeampi takavokaali on. Joissain kielissä, kuten ranskassa ja saksassa (pyöreitä etuvokaaleja), useimmissa uralilaisissa kielissä, turkkilaisissa kielissä, vietnamissa ja koreassa, pyöreyttä ja takaisuutta käsitellään erikseen.^selvennä

Suomen äännejärjestelmässä laveita ja pyöreitä vokaaleita on yhtä monta:

• laveat [i], [e], [æ], [ɑ]
• pyöreät [y], [ø], [u], [o].

Näistä [i] ja [y] ovat sekä suppeita että etisiä, joten laveus tai pyöreys on ainoa niitä erottava ominaisuus. Vastaavasti väliset ja etiset [e] ja [ø] eroavat toisistaan vain siten, että toinen on lavea ja toinen pyöreä.

Pituus

Vokaali voi ääntyä ylilyhyenä, vajaalyhyenä, lyhyenä, puolipitkänä, pitkänä tai ylipitkänä. Suomen kielessä erotetaan kaksi kieliopillista pituusastetta eli lyhyt ja pitkä, mutta esimerkiksi virossa pituusasteita on kolme ja nykykreikassa puolestaan vain yksi.

Vokaalin fonologinen pituus eli kvantiteetti on suhteellinen mitta, jonka havaitseminen on korvamääräistä. Äänteen fysikaalisesti mitattava kesto voi vaihdella esimerkiksi puhenopeuden ja sanan pituuden mukaan, mutta puhetilanteessa kielen käyttäjät tavallisesti mieltävät vokaalit määrämittaisiksi.

Suomen oikeinkirjoituksessa lyhyttä vokaalia merkitään yhdellä kirjaimella, kun taas pitkää vokaalia merkitään yleensä kahdella kirjaimella, minkä vuoksi sitä voidaan kutsua myös kaksoisvokaaliksi. Joissain muissa kielissä pitkää vokaalia merkitään yhdellä kirjaimella, johon liitetään jokin erityinen tarke, kuten pituusmerkki tai akuutti (esim. tšek. citrón ’sitruuna’). Kansainvälistä foneettista kirjaimistoa käytettäessä puolestaan pitkä vokaali merkitään lisäämällä äännearvon osoittavan kirjaimen perään kolmiomainen kaksoispiste (esim. tšek. citrón [ˈtsitroːn], suom. sitruuna [ˈsitruːnɑ]).

Monoftongit, diftongit ja triftongit

Pääartikkelit: Monoftongi, Diftongi, Triftongi

Jos vokaaliäänteen ominaisuudet eivät muutu vokaalin keston aikana, kyseessä on monoftongi. Monoftongeja kutsutaan joskus yksinkertaisiksi tai puhtaiksi vokaaleiksi. Jos vokaali sen sijaan koostuu kahdesta ominaisuuksiltaan erilaisesta, samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä, kyseessä on diftongi eli pariääntiö (suomen oikeinkirjoituksessa diftongia merkitään kahden erilaisen vokaalikirjaimen yhdistelmällä, mutta jos kirjainten välissä on tavuraja, kyseessä ei ole diftongi vaan vokaaliyhtymä). Kolmesta ominaisuuksiltaan erilaisesta, samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä koostuvaa äännettä kutsutaan triftongiksi.

Kaikissa tunnetuissa kielissä on monoftongeja ja useissa kielissä on diftongeja, mutta triftongit tai jopa kolmea useammasta vokaalielementistä koostuvat äännesarjat ovat melko harvinaisia. Suomen kielessä on monoftongien lisäksi lukuisia diftongeja (ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, uo, yö, iy, ey ja ie), mutta triftongeja ei esiinny (paitsi ehkä onomatopoeettisessa sanassa miau).

Fonologiassa diftongit ja triftongit erotellaan sarjasta monoftongeja sen perusteella, voiko vokaaliäänteen jakaa eri foneemeihin. Esimerkiksi englannin sanan flower ’kukka’ kaksitavuisen ääntämisen vokaaliäänteet (britannianenglannin [flaʊə] ja amerikanenglannin [flaʊɚ] muodostavat foneettisesti kaksitavuisen triftongin, mutta ovat fonologisesti diftongin (jota kirjoitetussa kielessä edustavat kirjaimet <ow>) ja monoftongin (<er>) sarja. Jotkut kielitieteilijät käyttävät sanoja diftongi ja triftongi vain tässä foneemisessa mielessä.

Kirjoitetut vokaalit

Latinalaisessa peruskirjaimistossa vokaalikirjaimia ovat A/a, E/e, I/i, O/o, U/u ja Y/y. Koska ne eivät riitä kaikkien kielten tarpeisiin, kirjaimistoon on lisätty muun muassa Ä/ä, Ö/ö, Ü/ü, Å/å, Æ/æ ja Ø/ø. Kirjainten foneettiset arvot vaihtelevat kielestä riippuen, ja joissakin kielissä kirjainta I/i tai Y/y voidaan käyttää kuvaamaan konsonanttiäännettä [j]. Toisaalta joissain kielissä vokaaliäänteitä voidaan merkitä sellaisilla kirjaimilla, jotka yleensä liitetään konsonanttiäänteisiin. Esimerkiksi kymrissä kirjain W/w tarkoittaa äännettä [u] tai [ʊ], kun taas creekissä kirjain V/v on välisen keskivokaalin [ə] merkki.

Usein kielen kirjoitusjärjestelmän vokaalit eivät vastaa tarkalleen vokaaliäänteitä. Esimerkiksi monissa latinalaisia kirjaimia käyttävissä kielissä on enemmän vokaaleja kuin latinalaisten kirjainten vokaalimerkeillä voi esittää. Näin ollen esimerkiksi englannin viisi vokaalimerkkiä voivat kukin edustaa useita vokaaleja. Monissä kielissä yhtä vokaaliäännettä vastaa usean kirjoitetun vokaalin yhdistelmä kirjoitettujen vokaalien vähäisyyden takia, ja vakiinnuttuaan kirjainparit ovat joskus sulautua ligatuureiksi, kuten tanskassa ja norjassa esiintyvät Æ/æ ja Ø/ø, jotka ovat alkujaan syntyneet kirjainpareista AE/ae ja OE/oe. Toisissa kielissä kantakirjaimiin lisätään tarkkeita, kuten suomen Ä/ä:n ja Ö/ö:n pisteet. Kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa on vokaalien perusominaisuuksien kuvaamiseksi 28 kantamerkkiä, joihin voidaan liittää tarkkeita, jos kuvausta on tarpeen täsmentää.

Suomen kielen vokaalit

Kardinaalivokaalit, kuten [ɑ], [i] ja [ø], eivät suoraan vastaa niitä vokaaleja, jotka esiintyvät esimerkiksi suomen kielessä. Kaikki foneettiset tai kielikohtaisesti määrittyvät eli foneemiset puhutun kielen kuvaukset ovat enemmän tai vähemmän summittaisia, ja kardinaalivokaalien ensisijaisena tarkoituksena on tarjota kiintopisteet, joihin eri kielten todelliset vokaaliäänteet voidaan suhteuttaa. Etenkin foneemisen kuvailun tasolla kuitenkin usein riittää, että viitataan lähimpään kardinaalivokaaliin.

Seuraavassa taulukossa luetellaan suomen kielen vokaalit ja annetaan kullekin sekä foneeminen että yhdistyvällä tarkkeella täydennetty foneettinen kuvaus (niinpä foneettinen kuvaus tässä hahmottuu täsmällisemmäksi kuin foneeminen, mutta käytännössä foneettisen kuvauksen ei useinkaan tarvitse olla juuri foneemista tarkempi). Kansainvälisen foneettisen kirjaimiston (IPA) merkintöjen lisäksi taulukko näyttää vastaavat suomalais-ugrilaisen tarkekirjoituksen (SUT) merkinnät. IPA:n ohjeistuksen mukaan foneemiset kuvaukset kirjoitetaan kahden vinoviivan väliin ja foneettiset hakasulkeiden sisään. SUT:n kuvaukset puolestaan on tapana kursivoida.

Kirjoitusasu	Foneeminen kuvailutaso			Tarkka foneettinen kuvailutaso
	IPA	SUT	luonnehdinta	IPA	SUT	täsmennys	selite (IPA-merkein)
a	/ɑ/	a	lavea väljä takavokaali	[ɑ̟]	a͕	etisempi	takavokaalin [ɑ] ja keskivokaalin [ä] välimuoto
e	/e/	e	lavea puolisuppea etuvokaali	[e̞]	e̬	väljempi	puolisuppean [e]:n ja puoliväljän [ɛ]:n välimuoto
i	/i/	i	lavea suppea etuvokaali	[i̞]	i̬	väljempi	suppean [i]:n ja puolisuppean [e]:n välimuoto
o	/o/	o	pyöreä puolisuppea takavokaali	[o̞]	o̬	väljempi	puolisuppean [o]:n ja puoliväljän [ɔ]:n välimuoto
u	/u/	u	pyöreä suppea takavokaali	[u̞]	u̬	väljempi	suppean [u]:n ja puolisuppean [o]:n välimuoto
y	/y/	ü	pyöreä suppea etuvokaali	[y̞]	ü̬	väljempi	suppean [y]:n ja puolisuppean [ø]:n välimuoto
ä	/æ/	ä	lavea (lähes) väljä etuvokaali	[æ]	ä̭	SUT: suppeampi	puoliväljän [ɛ]:n ja väljän [a]:n välimuoto
ö	/ø/	ö	pyöreä puolisuppea etuvokaali	[ø̞]	ö̬	väljempi	puolisuppean [ø]:n ja puoliväljän [œ]:n välimuoto

On syytä huomata, että kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa suomen a-kirjaimen äännearvoa edustaa [ɑ], kun taas foneettinen merkintä [a] varsinaisesti tarkoittaa äännettä, joka on hyvin lähellä [æ]:tä eli käytännössä vastaa lähinnä suomen ä-kirjainta. Foneettisissa merkinnöissä voi toisinaan esiintyä myös yläpuolisella pisteparilla eli treemalla varustettu [ä], jonka tarkoittama lavea avoin keskivokaali on [a]:n ja [ɑ]:n välimuoto ja käytännössä lähempänä suomen a-kirjainta kuin ä-kirjainta. Tilannetta sekoittaa entisestään se, että usein treema jää pois, jolloin [a] voikin merkitä keskivokaalia.

Suomalais-ugrilaisessa tarkekirjoituksessa treema on etuvokaalin merkki samalla tavalla kuin suomen kirjaimissa ä ja ö. Erityisesti suomenkielisissä yhteyksissä voidaan ü:n sijasta käyttää myös tutumpaa merkintää y.

Vokaalisointu

Suomessa vallitsee vokaalisointu etu- ja takavokaalien suhteen: omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko takavokaaleja ([ɑ], [o], [u]) tai etuvokaaleja ([y], [æ], [ø]); etuvokaalit [e] ja [i] ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, tyytymä-ttöm-yys.

Muuta

Täysvokaalien lisäksi maailman kielissä esiintyy reduktiovokaaleja. Niiden ääntymispaikka on tavallisesti keskellä suuonteloa eli ne ovat yleensä välisiä keskivokaaleja eli švaa-vokaaleja. Usein niillä on kuitenkin lisäksi jokin täysvokaalia muistuttava vivahde.

Joskus likvida (lateraali tai tremulantti) voi ottaa vokaalin tehtävän ja toimia tavua muodostavana elementtinä, esimerkiksi tšekin vlk 'susi', jossa l (lateraali) sallii ilmavirran kulkea kielen laidoitse.

Lähteet

• Crystal, David: The Cambridge Encyclopedia of Language. Cambridge University Press, 1997. ISBN 0-521-55967-7.
• Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-717-820-4.
• Iivonen, Antti; Horppila, Mari; Heikkonen, Miika; Rissanen, Olli: Fonetiikan termit 2000. Helsingin yliopisto – Fonetiikan laitos. Viitattu 12. helmikuuta 2007. Suomi