Ero sivun ”Vitamiini” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
kuva |
|||
| Rivi 110: | Rivi 110: | ||
|[[Edward Mellanby]] [[1922]] |
|[[Edward Mellanby]] [[1922]] |
||
|Elimistö syntetisoi vitamiinia itse riittävän voimakkaassa auringonvalossa. |
|Elimistö syntetisoi vitamiinia itse riittävän voimakkaassa auringonvalossa. |
||
|[[Riisitauti]] |
|[[Riisitauti]], [[Osteomalasia]] |
||
|- |
|- |
||
| E |
| E |
||
Versio 8. elokuuta 2013 kello 13.35
Vitamiinit ovat eliön pienessä määrin tarvitsemia orgaanisia yhdisteitä, joita eliö ei itse kykene tuottamaan lainkaan tai riittävästi ja jotka niin ollen on saatava ravinnosta. Poikkeuksen muodostaa D-vitamiini, jota ihmisen iho tuottaa riittävän voimakkaassa auringonvalossa ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta, mutta Suomessa kesää lukuunottamatta tarvitaan D-vitamiinia ravinnosta. Vitamiineihin ei lueta välttämättömiä aminohappoja eikä rasvahappoja eikä myöskään hivenaineita tai kivennäisaineita (jotka ovat epäorgaanisia aineita). Ihminen tarvitsee 13 eri vitamiinia.[1] Vitamiinit jaetaan fysikokemiallisten ominaisuuksiensa puolesta kahteen ryhmään eli vesiliukoisiin vitamiineihin ja rasvaliukoisiin vitamiineihin.
Sanan alkuperä
Sanan vitamiini loi puolalainen biokemisti Kazimierz Funk vuonna 1912. Sanassa yhdistyy vita (lat. elämä) ja amiini. Kun hän oli todennut B1-vitamiinin eli tiamiinin olevan amiini, hän päätteli virheellisesti muidenkin vitamiinien olevan amiineja (induktiivinen päättely). Vaikka nykyään tiedetään, että näin ei ole, nimi on kuitenkin säilynyt.[2]
Vitamiinien merkintätavat
Tutkimuksen varhaisvaiheessa vitamiinit nimettiin vain isoilla kirjaimilla. Kun myöhemmin osoittautui, että B-vitamiineja on useita, lisättiin kirjaimen jälkeen alaviitteeksi numero. Näitä nimiä käytetään edelleen, mutta niiden ohella vitamiineille on myöhemmin annettu myös erityisnimiä. B-vitamiinien numeroinnissa on kuitenkin aukkoja, koska aikaisemmin vitamiineina pidettiin myös eräitä aineita, jotka nykyisen käsityksen mukaan eivät sellaisia ole[3].
Ihmisen tarvitsemat vitamiinit
| Kirjaintunnus | Nimi | Vesi-/rasvaliukoinen | Suositeltu päiväannos (mies, 19-70 vuotta) [4] |
Löytäjä | Tietoa | Puutostauti |
|---|---|---|---|---|---|---|
| A | Retinoli | Rasvaliukoinen | 900 µg | Elmer V. McCollum ja M. Davis 1912–1914. | A-vitamiini ei ole yksi kemikaali vaan joukko retinolijohdannaisia. | Hämäräsokeus |
| B1 | Tiamiini | Vesiliukoinen | 1.2 mg | Kazimierz Funk 1912. | Beriberi | |
| B2 | Riboflaviini | Vesiliukoinen | 1.3 mg | D. T. Smith ja E. G. Hendrick 1926 | ||
| B3 | Niasiini | Vesiliukoinen | 16.0 mg | Conrad Elvehjem 1937 | Pellagra | |
| B5 | Pantoteenihappo | Vesiliukoinen | 5.0 mg | Roger Williams 1933 | ||
| B6 | Pyridoksiini | Vesiliukoinen | 1.3–1.7 mg | Paul Gyorgy 1934 | ||
| B7, H | Biotiini | Vesiliukoinen | 30.0 µg | |||
| B9 | Foolihappo | Vesiliukoinen | 400 µg | Lucy Wills 1933. | Tunnetaan myös folaattina | |
| B12 | Syanokobalamiini | Vesiliukoinen | 2.4 µg | Karl Folkers ja Alexander Todd 1948. | Ainoa vesiliukoinen vitamiini, joka varastoituu ihmiselimistöön pitkäksi aikaa. | Pernisiöösi anemia |
| C | Askorbiinihappo | Vesiliukoinen | 90.0 mg | A. Hoist ja T. Froelich 1912 | Jo vuonna 1747 James Lind väitti sitrushedelmien parantavan keripukin, mutta itse vitamiini löydettiin vasta 1900-luvulla. | Keripukki |
| D | Kolekalsiferoli | Rasvaliukoinen | 5.0 µg–10 µg | Edward Mellanby 1922 | Elimistö syntetisoi vitamiinia itse riittävän voimakkaassa auringonvalossa. | Riisitauti, Osteomalasia |
| E | Tokoferoli | Rasvaliukoinen | 15.0 mg | Herbert Evans ja Katherine Bishop 1922 | ||
| K | Menadioni | Rasvaliukoinen | 120 µg | Henrik Dam 1929 | Puutos heikentää veren hyytymistä. |
Lähteet
- Päivittäiset annokset (englanniksi)
Viitteet
- ↑ Antti Aro: Vitamiinit ja kivennäisaineet 2003. Terveyskirjasto.
- ↑ Vitamin FAQ vitamininformations.com.
- ↑ Marja-Leena Nurminen: Vitamiinien ja kivennäisaineiden ABC, s. 107-111, WSOY 1998, ISBN 951-0-23119-3
- ↑ [1]