Grand Canyon

Grand Canyon

Grand Canyon ("Suuri kanjoni") on Colorado-joen uurtama värikäs, jyrkkäreunainen kanjoni Luoteis-Arizonassa Yhdysvalloissa. Sitä ympäröi Yhdysvaltain ensimmäisiin kansallispuistoihin lukeutuva Grand Canyonin kansallispuisto.

Grand Canyon luokitellaan usein maailman seitsemän luonnonihmeen joukkoon. Kanjoni on noin 446 kilometriä pitkä, ja sen leveys vaihtelee kuudesta 29 kilometriin. Syvyys on enimmillään lähes kaksi kilometriä. Kanjonin seinät ovat valtava, miljoonia vuosia kestäneiden geologisten prosessien näyttely.

Kanjonin aluetta asuttivat Amerikan alkuperäiskansat jo kauan ennen kuin ensimmäinen eurooppalainen, García López de Cárdenas ehätti paikalle vuonna 1540. Intiaanit rakensivat asumuksiaan kanjonin seiniin. Nykyään kanjoni on suosittu vaelluskohde, jossa liikutaan jalan, ratsain tai vesitse Colorado-jokea pitkin. Grand Canyonissa käy miljoonia matkailijoita vuodessa.

Maantiede

Grand Canyonin sijainti Yhdysvaltojen kartalla

Grand Canyon sijaitsee luoteisessa Arizonassa Williamsin ja Flagstaffin pohjoispuolella ja noin 365 km pohjoiseen osavaltion pääkaupungista Phoenixista. Kanjonin katsotaan yleensä alkavan Lee's Ferry -nimisestä kohdasta idässä ja päättyvän Lake Meadiin lännessä.

Mannerlaattojen liikkeet ja maankohoaminen synnyttivät laajat Coloradon tasangot (Colorado Plateaus), jonka sedimenttiin Colorado-joki sivujokineen on aikojen saatossa kuluttanut tämän valtavan luonnonmuodostuman. Kohoaminen lisäsi myös sademääriä, mutta alue on edelleen karua ja kuivaa. Kanjonin noin 450 kilometristä 350 kuuluu kansallispuiston alueelle. Puiston pinta-ala on yhteensä 4 925 km². Kanjoni jaetaan kahteen osaan: eteläreunaan (South Rim) ja pohjoisreunaan (North Rim). Epätasainen maankohoaminen on aiheuttanut sen, että kanjonin pohjoisreuna on huomattavasti (noin 300 metriä) eteläistä korkeammalla. Tämän vuoksi myös Coloradojoki virtaa lähempänä kanjonin eteläosaa. Pohjoisreunan lämpötilat ovat korkeuden vuoksi alhaisempia, ja kovakin lumentulo talvisin on yleistä.

Kanjoni on niin syvä, että eri korkeuksilla on erilainen ilmasto ja kasvillisuus. Sanotaan, että Grand Canyonista löytyvät kaikki Yhdysvaltain ilmastovyöhykkeet tropiikkia lukuun ottamatta. Talvella kanjonin ylimpiin osiin voi sataa metrikaupalla lunta, mutta sen pohja pysyy aina lumettomana. Kanjoni ja sen pohjalla virtaava joki ovat myös ylitsepääsemättömiä esteitä useille pienille eläinlajeille. Siksi esimerkiksi eri puolilla kanjonia elävät hiiri- ja oravakannat ovat eriytyneet omiksi lajeikseen. Esimerkiksi kaibabinorava (Sciurus aberti kaibabensis) elää omana populaationaan kanjonin pohjoisreunalla, kun eteläreunalla asustaa muuallakin Yhdysvalloissa yleinen abertinorava (Sciurus aberti). Molemmat lajit ovat täysin riippuvaisia ponderosamännystä eivätkä siksi voi ylittää kanjonin männytöntä keskiosaa. Niiden huomattavia ulkonäöllisiä eroavaisuuksia ei ole osattu selittää: kaibabinoravan vatsa on musta ja häntä vitivalkoinen, kun taas abertinoravalla on harmaa häntä ja valkoinen vatsa.

Historia

Intiaaniasutus

Grand Canyon

Arkeologisten tutkimusten perusteella ihmisten on arveltu kulkeneen Grand Canyonin alueella jo noin 10 500 vuotta sitten. Pysyvää asutusta alueella on ollut ainakin 4 000 vuotta. Ensimmäisinä sinne asettuivat eri intiaaniheimot, aluksi varhaisia metsästäjä-keräilijöitä. Korinvalmistustaidostaan tunnettu anasazi-heimo eli kanjonin luolissa ja harjoitti jonkin verran myös maanviljelyä. Myöhemmin he rakensivat kivestä, savesta ja puusta maanpäällisiä asumuksia. 1200-luvun lopussa jokin aiheutti alueen kulttuurien katoamisen, kun asukkaat muuttivat pois. Syyksi on arveltu ilmastonmuutoksen tuomaa kuivuutta. Useat anasazit muuttivat Rio Granden alueelle. Heidän jälkeläisensä hopi-intiaanit uskovat yhä syntyneensä kanjonissa ja kunnioittavat sitä pyhänä paikkana.

Anasazien muuttoa seurasi yli vuosisadan kestänyt ajanjakso, jolloin kanjonissa ei asunut ihmisiä. Paiutet olivat ensimmäisiä alueen uudelleenasuttajia. 1400-luvulla heitä seurasivat navajot, mutta myöhemmin Yhdysvaltain hallitus pakotti nämä intiaanikansat siirtymään reservaatteihin. Kanjonissa asuu kuitenkin yhä vielä pieni havasupai-intiaanien heimo.

Eurooppalaisten saapuminen

Auringonlasku Grand Canyonin etelälaidalla

1500-luvun puolimaissa kolmensadan miehen konkistadorijoukko Francisco Vásquez de Coronadon johdolla lähti Meksikosta pohjoiseen etsimään tarunomaisia kultaisia intiaanikaupunkeja. Niitä he eivät löytäneet, mutta pieni retkikunta García López de Cárdenasin johdolla teki tutkimusretken Grand Canyonin alueelle hopi-intiaanien opastamana. He saapuivat kanjonin eteläreunalle ja näkivät alapuolellaan joen. Osa sotilaista yritti laskeutua kanjoniin, mutta heidän oli pakko palata veden puutteen vuoksi. On arveltu intiaanien olleen haluttomia opastamaan espanjalaisia alas joelle. Cardenas aliarvioi joen leveyden luullen sen olleen vain muutaman metrin levyinen puro.

Seuraavat eurooppalaiset saapuivat kanjonille yli kaksisataa vuotta myöhemmin. Tällöin kaksi espanjalaista pappia, Francisco Atanasio Dominguez ja Silvestre Velez de Escalante tutkivat eteläistä Utahia joukko sotilaita mukanaan. Ryhmä kulki kanjonin pohjoisreunalla yrittäessään etsiä reittiä New Mexicon Santa Festä Kalifornian Montereyyn vuonna 1776.

Yhdysvaltalaiset sotilaat alkoivat tutkia alueen luonnonvaroja 1800-luvun puolivälissä. Luutnantti Joseph Ives johti retkikuntaa, jonka tarkoituksena oli kartoittaa luonnonvaroja ja löytää rautatie- tai vesiväylä Yhdysvaltain länsirannikolle. Ryhmä kulki Colorado-jokea pitkin Explorer-nimisellä höyryaluksella. Törmättyään kallioon retkikunnan oli hylättävä aluksensa ja jatkettava matkaa jalan. Ives luokitteli alueen "täysin arvottomaksi" ja arveli, että hänen matkansa olisi valkoisten viimeinen retki "tälle tuottamattomalle alueelle". Joukon geologi John Strong Newberry oli kuitenkin eri mieltä, ja hän suositteli majuri John Wesley Powellille veneretkikunnan lähettämistä kanjoniin Coloradojokea pitkin. Powell toteuttikin sarjan tutkimusretkiä, ensimmäisen vuonna 1869. Puuveneillä kanjonin tuntemattomissa koskissa liikkuminen ei ollut helppoa, mutta ainoat kuolonuhrit olivat ne kolme miestä, jotka matkan vaikeuksiin kyllästyneinä erosivat retkikunnasta ja joutuivat intiaanien käsiin. Näillä matkoilla Powell joukkoineen luetteloi systemaattisesti alueen kivilajeja, kasveja, eläimiä ja arkeologisia paikkoja, otti valokuvia ja laati piirustuksia. Tämä aloitti kanjonin geologiset tutkimukset.

Ensimmäiset uudisasukkaat asettuivat alueelle 1880-luvulla. He toivoivat saavansa elantonsa kanjonista löydetyistä asbesti-, kupari-, lyijy- ja sinkkiesiintymistä, mutta huomasivat pian että turismi oli kaivostoimintaa kannattavampi elinkeino. Vuosisadan vaihteeseen mennessä kanjoni oli tunnettu matkailukohde. Alueen suurimpaan kaupunkiin Flagstaffiin saatiin rautatie vuonna 1882, ja se alkoi tuoda matkailijoita alueelle. Vuonna 1901 avattiin kanjonin etelälaidalle rautatie, Grand Canyon Railway, ja ensimmäiset hotellit rakennettiin. Grand Canyon Railwayn toiminta lakkasi vuonna 1968 matkustajien puutteeseen, kun se ei kyennyt kilpailemaan autojen kanssa. Se jatkoi liikennöintiä kuitenkin vuonna 1989. Grand Canyon National Park perustettiin vuonna 1919.

Näkymä kanjoniin Moran Pointista

Retkeilymahdollisuudet

Turistijoukko kanjonin äyräällä

Nykyään Grand Canyonin kansallispuistossa käy 4-5 miljoonaa vierailijaa vuodessa. Turisteja houkuttelevat vaellusreitit, joita pitkin kanjonin pohjalle voi laskeutua joko muulin selässä tai jalkaisin. Tavallisin tapa vierailla kanjonilla on kuitenkin tyytyä ihailemaan maisemia sen etelälaidalla. Kanjonia voi tutkia myös vesitse Colorado-jokea pitkin tai ilmasta käsin helikopterimatkoilla. Ylilentoja rajoitettiin vuonna 1956 vakavan yhteentörmäyksen jälkeen, jossa kaikki matkustajat kuolivat.

Vaellus kanjonissa on erittäin suosittua. Laskeutuminen kanjonin pohjalle vie aikaa, eikä edestakaista käyntiä pohjalla suositella päivävaellukseksi. Lämpötilat ovat pohjalla huomattavasti reunaa korkeampia: kuumuuteen ja veden puutteeseen uupuvat vaeltajat työllistävät etsintä- ja pelastuspartioita, joita tarvitaan satoja vuodessa. Jopa reunaa pitkin vaellettaessa on noudatettava varovaisuutta myös viitoitetuilla vaellusreiteillä.

Venematkoja Colorado-jokea pitkin järjestetään noin 15 hengen lautoilla. Matka kanjonin päästä päähän kestää noin kuusi päivää, mikäli veneissä on moottorit. Pelkillä airoilla ohjattavilla veneillä matka vie yli kaksi viikkoa, mutta on huomattavasti ympäristöystävällisempi ja mukavampi tapa matkustaa. Kanjonin lukuisista koskista monet ovat hyvin voimakkaita, kivikkoisia ja vaarallisiakin, ja venematkalaiset joutuvat helposti uimasilleen. Vaaraa ei kuitenkaan ole, kunhan turvavarusteista on huolehdittu.

Lähteet

• Wallace, Robert: Grand Canyon (ISBN 951-0-10107-9)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Grand Canyon Wikimedia Commonsissa

• Grand Canyon National Park Service (englanniksi)
• Matkaopas aiheesta Grand Canyon Wikivoyagessa (englanniksi)