Kauhukirjallisuus

Kauhukirjallisuus on niinkuin lasse on kirjallisuuden laji, joka käsittelee pelottavia ja kauhua herättäviä asioita tai olentoja. Usein tarkoituksena on herättää lukijassa samaa kauhun tunnetta, jota teoksen henkilötkin kokevat. Yliluonnolliset ilmiöt ovat perinteisesti käytetty teema, esimerkiksi kummitukset, vampyyrit ja ihmissudet. Kauhukirjallisuus ei kuitenkaan välttämättä sisällä yliluonnollisuuksia, vaan voi käsitellä esimerkiksi julmia rikoksia.

Varhainen kauhukirjallisuus

Kauhuteemoja on löydettävissä vanhimmista myyteistä ja kummitus-, vampyyri- yms. tarinat ovat kuuluneet kansanperinteeseen ympäri maailmaa. Grimmin veljesten kokoamat ja toimittamat kansansadut sisältävät kauhuelementtejä.

Modernin kauhukirjallisuuden juuret ovat 1700–1800-lukujen vaihteen englantilaisessa goottilaisessa romaanissa, joka liittyi kirjallisuuden romanttiseen suuntaukseen, kuvaten ihmismielen selittämätöntä ja pimeää puolta. Kauhufiktiota onkin kutsuttu myös kauhuromantiikaksi, mutta termi sopii huonosti suureen osaan uudempaa kauhua. Goottilaisen kauhun perusteoksena on pidetty Horace Walpolen The Castle of Otrantoa (1764). Goottilaiselle romaanille tyypillistä ovat kirotut paikat, suvussa kulkevat kiroukset, aaveet, hulluus jne. Tyylin nimi tullee siitä, että tarinat sijoitettiin usein (uus)goottilaisiin rakennuksiin. Mary Shelleyn Frankenstein, uusi Prometheus vuodelta 1818 on tunnettu goottilaisen romaanin muunnelma, joskin sitä on pidetty myös scifiromaanina. Myöhäisempi goottilaisen romaanin perillinen on Bram Stokerin Dracula.

Edgar Allan Poe

Goottilaisen romaanin suurelta osin korvasivat Englannissa viktoriaanisella kaudella lyhyet kummitustarinat, joiden mestariksi on mainittu M.R. James ja parhaiksi tarinoiksi Algernon Blackwoodin Pajut (Willows) ja Oliver Onionsin Kutsuva kaunokainen (The Beckoning Fair One) (löytyvät suomeksi antologiasta Englantilaiset aaveet).

Merkittävä kauhukirjallisuuden vaikuttaja 1800-luvulla oli Edgar Allan Poe joka, vaikka käyttikin goottilaistyyppistä kuvastoa, kehitti kauhua enemmän psykologiseen suuntaan. Yliluonnollisuuksilla on vähän tai ei lainkaan osuutta Poen tarinoissa, muuten kuin symbolisessa merkityksessä. Poe otti myös paljon vaikutteita omasta elämästään. Poe on harvoja kauhukirjallisuutta kirjoittaneita, joilla on keskeinen asema myös valtavirtakirjallisuudessa. Kauhun vaikuttajana lähes yhtä merkittävä on H. P. Lovecraft, vaikka häntä ei valtavirtakirjallisuudessa pidetäkään Poeen verrattavana.

Kauhukirjallisuus nykyisin on SWAG

Eräänä kauhun nykyjuonteena on ollut äärimmäisen väkivallan tavoittelu (etenkin splatterpunk), mikä on leimannut koko lajityyppiä. Suuri osa nykykauhusta onkin hyvin väkivaltaista, mutta genrestä löytyy silti yhä muitakin ulottuvuuksia.

Nykyisistä kauhukirjailijoista varmasti tunnetuin on Stephen King, joka aloitti uransa vuonna 1974 ilmestyneellä Carrie–kirjallaan. Stephen Kingin ansioksi katsotaan muun muassa kauhun tuominen perinteisiltä goottilaistyyppisiltä tapahtumapaikoilta (hautausmaat, vanhat linnat jne.) sivistyneen yhteiskunnan ja uuden teknologian keskelle. Clive Barker pyrki 80-luvulla kirjoittamillaan Veren kirjoilla kauhun peruskliseiden kiertämiseen. Anne Rice on jatkanut vampyyriromaanin perinnettä aiempaa psykologisemmin. Thomas Harrisin Hannibal Lecteriä kuvaavat kirjat elokuvaversioineen ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että ”eksentrisistä” ja yliälykkäistä sarjamurhaajista on tullut nykyviihteessä jopa kliseenomaisia hahmoja.

Muita tunnettuja nykykauhukirjailijoita ovat muun muassa Dan Simmons, Joe R. Lansdale, Ramsey Cambell, R.L. Stine ja Peter Straub.

Kauhukirjallisuus Suomessa

Ensimmäinen suomalainen akateeminen kauhuromantiikan tutkimus lienee kirjallisuudentutkija Eino Railon väitöskirja Haamulinna, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa 1925. Alaotsikkona on Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Muuten Suomessa kauhukirjallisuus on jäänyt jokseenkin marginaaliin. Mika Waltari kirjoitti aikanaan Poe-vaikutteisia kauhunovelleja nimimerkillä Kristian Korppi. Kotimaista nykykauhua edustavat muun muassa Boris Hurtta ja Kari Nenonen.

Kirjallisuutta

• Bengtsson, Niklas: Kauhua ja kirmailevia kummituksia: Kotimaisen kauhun varhaisia vaiheita ja 90-luvun kauhukirjallisuutta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2001. ISBN 951-692-497-2.
• Halme, Jukka & Nummelin, Juri (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2005. ISBN 951-692-595-2.
• Hänninen, Harto & Latvanen, Marko: Verikekkerit: Kauhun käsikirja. 2. uudistettu painos. Helsingissä: Otava, 1996. ISBN 951-1-14031-0.
• Sarjala, Jukka: Salonkien aaveet: Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1141. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-933-3.
• Savolainen, Matti & Mehtonen, Päivi (toim. ): Haamulinnan perillisiä: Artikkeleita kauhufiktiosta 1760-luvulta 1990-luvulle. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1992. ISBN 951-692-295-3.

Aiheesta muualla

• Suomenkieliset sf-, fantasia- ja kauhukirjat 1887–2005.
• Horror Writers Association (englanniksi)
• Horace Walpolen The Castle of Otranto (englanniksi)
• Bram Stokerin Dracula (englanniksi)
• Mary Shelleyn Frankenstein (englanniksi)
• M.R. Jamesin Ghost Stories of an Antiquary (englanniksi)
• Algernon Blackwoodin Willows (englanniksi)
• Frans Mäyrä: Nopea viillos kauhuun. Ulkomaisia kauhukirjailijoita -teoksen esipuhe, luonnosversio. (PDF)