Itä-Karjalan sotilashallinto

Itä-Karjalan sotilashallinto Öst Karelska Militärregimen
1941–1944
lippu vaakuna
Valtiomuoto	sotilashallinto
Väinö Kotilainen (1941–1942) J. V. Arajuuri (1942-1943) Olli Paloheimo (1943–1944)	Sotilashallintokomentaja
Pääkaupunki	Mikkeli (1941) Joensuu (1941–1943) Petroskoi (Äänislinna) (1943–1944)
Historia
– perustettu	1941
– lopetettu	1944
Viralliset kielet	suomen kieli, ruotsin kieli
Valuutta	Suomen markka
Edeltäjä(t)	Neuvosto-Karjala
Seuraaja(t)	Neuvosto-Karjala
Infobox OK

Itä-Karjalan sotilashallinto oli Suomen 1941–1944 muodostama tilapäishallinto Suomen miehittämille Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan alueille. Se perustettiin 15. heinäkuuta 1941, ja ensimmäiseksi sotilashallintokomiteaksi tuli Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen. Hänen apulaisekseen nimitettiin everstiluutnantti Ragnar Nordström. Esikuntapäälliköksi oli ajateltu Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilää, mutta hänet tarvittiin ylläpitämään suhteita Pohjois-Suomen saksalaisjoukkoihin.

Sotilashallintokomentajat

Väinö Kotilainen luopui tehtävästä 15. kesäkuuta 1942, minkä jälkeen sotilashallintokomentajana toimi eversti J. V. Arajuuri 19. elokuuta 1943 saakka, minkä jälkeen eversti Olli Paloheimo hoiti tehtävää Suomen miehityksen loppuun saakka 1944.

Mikkelistä Petroskoihin

Itä-Karjalan sotilashallinto aloitti toimintansa Mikkelissä, missä sijaitsi Suomen armeijan päämaja. 15. lokakuuta 1941 se siirtyi Joensuun seudulle Niittylahden kansanopistoon sekä 20. marraskuuta tilojen järjestyttyä Joensuun kaupunkiin. Hallinto siirrettiin Äänislinnaan 15. maaliskuuta 1943.

Organisaatio

Sotilashallintokomentajalla oli sotilashallintoesikunta, jota johti esikuntapäällikkö. Siihen kuuluivat komento-osasto, hallinnollinen osasto, taloudellinen osasto, hallinnollis-taloudellinen osasto, tiedusteluosasto, valistusasiainosasto, lääkintäosasto. Jokaisessa osastossa oli yleensä kaksi toimistoa. Osastoista riippumattomina erillisinä toimistoina toimivat sosiaalitoimisto, intendentin toimisto, postiasiaintoimisto sekä tilintarkastustoimisto. Itä-Karjalan sotahallintoesikunan alaisena toimi myös Itä-Karjalan sotasaalisarkisto

Akateeminen Karjala-Seura

Itä-Karjalan väliaikaisessa sotilashallinnossa toimi runsaasti Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä. Vilho Helanen, Reino Castrén ja Aarne Vuolle toimivat osastopäällikköinä, ja kuuluivat myös AKS:n johtoon.

Hallinnon tavoitteet

Sotatalous

Hallinnon tarkoituksena oli kytkeä Itä-Karjalan taloutta osaksi Suomen sotataloutta mm. puunhankinnan suhteen, lähentää karjalaisväestöä Suomeen opetuksen muodossa sekä valvoa venäläisperäistä väestöä. Hallinto ylläpiti kouluja. Se myös eristi venäläisperäisen väestön keskitysleireihin, joita alettiin kutsua 1943 siirtoleireiksi erotukseksi saksalaisista keskitysleireistä. 1943 suomalaisperäisen ja venäläisperäisen väestön kohtelu lähentyi toisiaan ja kuolleisuus leireillä väheni.

Suur-Suomi

Hallinnon pitkän tähtäimen alkutavoitteena oli luoda edellytykset sille, että Itä-Karjala jää pysyvästi Suomen haltuun Neuvostoliittoa vastaan käytävän sodan päätyttyä Saksan tuella. Alueella noudatettiin Suomen rikoslakia, ja koululaitos pyrki poiskasvattamaan alueen väestöä neuvostoliittolaisesta opetuksesta.

Alueen väestö luokiteltiin kansallisiin ja epäkansallisiin. Kansallisiin kuuluivat karjalaiset, vepsäläiset, inkeriläiset, suomalaiset, virolaiset, mordvalaiset ja muut suomensukuiset. Epäkansallisia olivat venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, tataarit, lättiläiset (latvialaiset), saksalaiset ja muut.

Osa epäkansallisista internoitiin keskitysleireihin turvallisuuden vuoksi. He muodostivat epäkansallisimpiakin heikommin palkatun ryhmä, jota käytettiin myös työssä. Kansallisten ja epäkansallisten välillä oli vapaassa työssä suuret säädetyt tuloerot, mikä lakkautettiin syksyllä 1943, kun oli vakuututtu Stalingradin taistelun jälkeen vähitellen, ettei Saksa voitakaan sotaa.

Hallinnon kansainvälistä mielikuvaa Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden keskuudessa pyrittiin kehittämään siten, että jo alusta alkaen hallinnon lainopilliseksi avustajaksi määrättiin elokuussa sotilasvirkamieheksi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski. Merikoski kirjoitti Itä-Karjalan sotilashallinnosta tutkimuksen Suomalainen sotilashallinto Itä-Karjalassa 1941-1944, jossa oli todellisuudesta poikkeavia näkemyksiä.

Hallinnon mallikkuutta korostamaan Mannerheim antoi 27. heinäkuuta 1941 käskyn kutsua kaksitoista Suomessa asunutta Itä-Karjalan sotilashallinnon neuvottelukuntaan, millä osoitettiin sotilashallinnon alttius kuunnella paikallisia mielipiteitä. Neuvottelukunnan jäsenet olivat kuitenkin paikallisille ulkopuolisia, koska olivat asuneet Suomessa jo 1920-luvulta alkaen heimosotien tappioista alkaen.

Itä-Karjalan sotilashallinnon ulkopuolelle jäi rintamaa lähellä olevien sotatoimiyhtymien oma sotilashallinto.

Hallinnon taloudellisena tavoitteena oli kytkeä valloitetun Itä-Karjalan osat Suomen talouteen siten, että esimerkiksi alueelle jääneellä työvoimalla olisi kyetty mahdollisimman suureen raakapuun hankintaan Itä-Karjalasta. Tässä tarkoituksessa käytettiin vapaan työvoiman lisäksi myös Itä-Karjalan sotilashallinnon vangitsemia keskitysleiriläisiä, joista osa oli vanhuksia ja lapsia. Itä-Karjalan sotilashallinnolle oli yllätys se, miten tehokkaasti Neuvostoliitto oli evakuoinut työvoimaa Itä-Karjalasta, minkä vuoksi Itä-Karjalan alueen hyödyntämismahdollisuudet olivat heikenneet suunnitellusta. Valtaosa suomalaisten keskityisleireille sulkemasta venäläisperäisestä väestöstä olikin naisia, lapsia ja vanhuksia.

Hallinnon pienin piiri, Maaselän piiri, lakkautettiin vuoden 1942 lopulla, ja sen alueista kaksi liitettiin Vienan piiriin ja kolme Aunuksen piiriin.

Lähteet

• Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot: Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06946-2.