Ero sivun ”Ruutukaava” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
lähdettä kaipaltu yli 1 kk, ei kuulu
Rivi 11: Rivi 11:


== Ilmansuunnat ==
== Ilmansuunnat ==
Roomalaisessa asemakaavassa itä-länsisuuntaisia katuja kutsutaan nimellä ''decumanus'' ja pohjois-eteläsuuntaisia ''cardo''. Pääkadut ovat nimeltään ''Decumanus Maximus'' ja ''Cardo Maximus''.
Ruutukaava toteutetaan yleensä [[pääilmansuunnat|pääilmansuuntien]] mukaisesti. Jos katujen suunnat poikkeavat pääilmansuunnista, voidaan käyttää nimiä ''ruutupohjoinen'' ja ''ruutuetelä'' viittaamaan ruutukaavan mukaisiin kardinaalisuuntiin erotukseksi kompassisuunnista.{{Lähde|21. joulukuuta 2012|Googlella löytyy ainoastaan tästä artikkelista. Missä muualla?|vuosi=2012 }}

Roomalaisesa asemakaavassa itä-länsisuuntaisia katuja kutsutaan nimellä ''decumanus'' ja pohjois-eteläsuuntaisia ''cardo''. Pääkadut ovat nimeltään ''Decumanus Maximus'' ja ''Cardo Maximus''.


== Ruutukaava Suomessa ==
== Ruutukaava Suomessa ==

Versio 25. tammikuuta 2013 kello 01.51

Manhattanin säännöllistä ruutukaavaa. Kartta vuodelta 1920.

Ruutukaava eli ruutuasemakaava tarkoittaa kaavoituksessa eli kaupunkisuunnittelussa asemakaavaa, jossa kadut muodostavat säännöllisen ruudukon. Ruutuasemakaavassa katuverkko on suorakulmainen, ja korttelit ovat suorakaiteen muotoisia.

Ruutuasemakaava on hyvin vanha keksintö – vanhimmat ruutukaavan mukaan suunnitellut kaupungit rakennettiin jo 2500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Suorakulmaisen ruutukaavan mukaisia kaupunkien jäänteitä on löydetty mm. Egyptistä ja Indus-kulttuurin alueelta nykyisestä Pakistanista.[1]

Antiikin aikana kaupunkisuunnittelu kehittyi pisimmälle Kreikassa. Ennen persialais­sotia kreikkalaiset kaupungit olivat epä­säännöllisiä ja kasvaneet vähitellen ilman yhtenäistä suunnitelmaa, mutta sotien aikana ja niiden jälkeen muutamat hävitetyt kaupungit jälleen­rakennettiin säännöllisen ruutu­kaavan mukaisesti. Kreikkalaisen ruutukaavan parhaana esimerkkinä pidetään Hippodamoksen vuonna 494 eaa. suunnittelemaa Miletoksen asemakaavaa.[1][2] Roomalaiset omaksuivat kaupunkisuunnittelun periaatteet kreikkalaisilta ja yhdistivät niihin oman käytännöllisyytensä, joka näkyi ennen kaikkea vesi- ja viemäröintijärjestelmien suunnittelussa. Eri puolille valtakuntaa perustetut roomalaiset sotilasleirit, castrat, olivat pohjana useille eurooppalaisille kaupungeille ja levittivät ruutukaavaa edelleen.[1]

Euroopan keskiaikaiset kaupungit olivat yleensä epäsäännöllisesti rakennettuja.[1] Ruutukaavan idea säilyi kuitenkin (antiikin muun tiedon mukana) luostarilaitoksen piirissä.lähde? Erityisen merkityksen sai 1300-luvulla Barcelonassa ja Valenciassa vaikuttaneen fransiskaanimunkki Francesc Eiximenenin julkaisema ideaalikaupunkisuunnitelma. Katalonialaiset perustivat valtapiiriinsä läntisellä Välimerellä yhteensä parikymmentä sen mukaista pikkukaupunkia. Niiden voidaan katsoa ennakoivan renessanssin kaupunkisuunnittelua.

Löytöretkien käynnistyttyä espanjalaiset valloittajat levittivät ruutukaavan Amerikan mantereelle perustaessaan uusia kaupunkeja. Myös Pohjois-Amerikan siirtolaisten perustamat kaupungit olivat valtaosin ruutukaavaisia. Esimerkkejä ovat mm. Philadelphian ja Savannahin vanhat asemakaavat. Pohjois-Euroopassa ruutukaava yleistyi renessanssin myötä. Nuori Yhdysvallat omaksui myös ruutukaavan kaupunkisuunnittelun ihanteeksi, ja esimerkiksi New Yorkin Manhattan on eteläisintä ja vanhinta osaansa lukuun ottamatta suunniteltu ruutukaavan mukaan.[3]

Ilmansuunnat

Roomalaisessa asemakaavassa itä-länsisuuntaisia katuja kutsutaan nimellä decumanus ja pohjois-eteläsuuntaisia cardo. Pääkadut ovat nimeltään Decumanus Maximus ja Cardo Maximus.

Ruutukaava Suomessa

Useimpien ennen 1900-lukua perustettujen suomalaisten kaupunkien keskusta-alueet on rakennettu ruutukaavan mukaan. Varsinkin monet 1600-luvulla tai myöhemmin perustetut kaupungit suunniteltiin alusta lähtien ruutukaavan mukaisiksi.[4] Vuosien 1810 ja 1860 välisenä aikana myös monet sitä vanhemmat kaupungit saivat säännöllisen ruutukaavan, kun ne jälleenrakennettiin suurten tulipalojen jälkeen, joissa niiden tiiviisti rakennetut keskustat tuhoutuivat. Varsinkin Turun palon jälkeen ruutukaavoissa alettiin kadut rakentaa paloturvallisuuden vuoksi entistä leveämmiksi ja korttelit väljemmiksi.[5] Ruutukaavoihin alettiin sijoittaa korttelin läpi kulkevia lehtipuuvyöhykkeitä, palokujia, joiden niidenkin toivottiin parantavan paloturvallisuutta.

1800-luvulla ruutukaavat laati useimmin Yleisten rakennusten intendentinkonttorin johtaja, arkkitehti Carl Ludvig Engel. Engel laati ruutukaavoja sekä vastaperustettaviin kaupunkeihin että vanhempiin kaupunkeihin. Hänen käsialaansa ovat muun muassa Jyväskylän, Turun, Mikkelin, Hämeenlinnan, Porvoon ja Sortavalan ruutuasemakaavat. Engelin ruutukaavoissa yksi kortteli käsittää yleensä kuusi tonttia. Engelin ruutukaavoista ainoa täysin symmetrinen on Jyväskylän kaava, joka on pelkistetyssä säännöllisyydessään verrattavissa jopa renessanssin ihannekaupunkimalleihin.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruutukaavasta luovuttiin uusia kaupunkeja ja kaupunginosia kaavoitettaessa Camillo Sitten ajatuksia seuraten. 1960-luvulta lähtien siihen kuitenkin palattiin joissakin tiheään rakennetuissa uusissa kaupunginosissa kuten Helsingin Itä-Pasilassa ja Ruoholahdessa sekä Jyväskylän Kortepohjassa.

Seuraavien Suomen kaupunkien keskustassa on laajahko säännöllinen ruutukaava-alue:[6]

Helsinki

Helsingin keskustassa on kaksi laajaa erisuuntaista ruutukaava-aluetta sekä muutamia pienempiä. Mannerheimintien itäpuolella, Kruununhaassa, Kluuvissa, Kaartinkaupungissa ja osassa Ullanlinnaa kadut kulkevat pääilmansuuntien mukaisesti, poikkeuksena rantakadut kuten Pohjoisranta sekä alueelle myöhemmin rakennettu Kaisaniemenkatu. Lännempänä, suurimmassa osassa Kamppia ja Punavuorta, katuverkon suunta poikkeaa pääilmansuunnista noin 30 astetta. Näiden alueiden välisen, Mannerheimintieltä edelleen muun muassa Erottajan ja Viiskulman kautta Tehtaanpuistoon jatkuvan rajalinjan varrella on useita epäsäännöllisen muotoisia kortteleita ja pieniä puistoja.[8][9]

Viitteet

  1. a b c d Otavan suuri Ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 2824, art. Kaupunkisuunnittelu. Otava, 1978. 951-1-04658-6.
  2. Otavan iso Fokus, 3. osa (Io-Kp), s. 1722, art. Kaupunki. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  3. Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo-Qv), s. 2864, art. New York. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-5.
  4. Rakennusperintö: Suomalainen historiallinen kaupunki rakennusperinto.fi. Viitattu 4.8.2011.
  5. Otavan suuri Ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 2817, art. Kaupunki. Otava, 1978. 951-1-04658-6.
  6. eri kaupunkien kartat
  7. Otavan suuri Ensyklopedia, 7. osa (Optiikka-Revontulet), s. 5340, art. Porvoo. Otava, 1979. 951-1-05468-6.
  8. Helsingin opaskartta Helsingin kaupunki. Viitattu 4.8.2011.
  9. Kantakaupungin nivelet, Kolmiopuistot ja jäännösaukiot Helsingin ruutukaavaverkkojen saumakohdissa Helsingin kaupungin rakennusvirasto. Viitattu 24.11.2011.

Aiheesta muualla