Ero sivun ”Einari Ketola” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
[[file:Einariketola.jpg|300 px|thumb|Einari Ketola]] |
[[file:Einariketola.jpg|300 px|thumb|Einari Ketola]] |
||
'''Otto Einari Ketola''' (oik. Frestadius, [[23. huhtikuuta]] [[1904]] [[Impilahti]] - [[11. heinäkuuta]] [[1980]] |
'''Otto Einari Ketola''' (oik. Frestadius, [[23. huhtikuuta]] [[1904]] [[Impilahti]] - [[11. heinäkuuta]] [[1980]]<ref>http://www.hypermedia.fi/VYS/elinaikoja.html</ref>) |
||
oli [[Suomi|suomalainen]] [[näyttelijä]]. Ketola esitti usein hyvin puheliasta [[suomalaiset|suomalais]]miestä. |
oli [[Suomi|suomalainen]] [[näyttelijä]]. Ketola esitti usein hyvin puheliasta [[suomalaiset|suomalais]]miestä. |
||
Ketola esiintyi mm. [[Pekka Puupää#SF-elokuvat|Pekka Puupää]] -elokuvissa. Hän esiintyi 37 elokuvassa. Hänen suosituin hahmonsa oli [[korpraali Möttönen]], joka esiintyi elokuvassa [[Niin se on, poijaat!]] (1942). Möttösen nimen keksi [[Reino Palmroth]] eli Reino Hirviseppä, mutta hahmon kehitti Ketola itse. Ketola esiintyi puujalkavitsejä kertovana kansanomaisena korpraali Möttösenä sotasairaaloissa ja rintamalla pidetyissä viihdytystilaisuuksissa ja asemiesilloissa. |
Ketola esiintyi mm. [[Pekka Puupää#SF-elokuvat|Pekka Puupää]] -elokuvissa. Hän esiintyi 37 elokuvassa. Hänen suosituin hahmonsa oli [[korpraali Möttönen]], joka esiintyi elokuvassa [[Niin se on, poijaat!]] (1942). Möttösen nimen keksi [[Reino Palmroth]] eli Reino Hirviseppä, mutta hahmon kehitti Ketola itse. Ketola esiintyi puujalkavitsejä kertovana kansanomaisena korpraali Möttösenä sotasairaaloissa ja rintamalla pidetyissä viihdytystilaisuuksissa ja asemiesilloissa. |
||
Möttösen hahmo leimasi kuitenkin Ketolan niin, että hän ei sodan jälkeen enää saanut rooleja laatu[[teatteri|teattereista]]. Tämän takana oli useitakin suomalaisia [[Suomen Kommunistinen Puolue|kommunisteja]]. He onnistuivat pelottelemaan mm. [[Kansallisteatteri]]n johdon eli [[Arvi Kivimaa]]n ja [[Arvi Tuomi|Arvi Tuomen]] niin pahoin, ettei kumpikaan uskaltanut antaa Ketolalle töitä ("Sinä olet kuulemma Neuvostoliiton mielestä fasisti ja jos sinut otetaan tänne töihin, niin puna-armeija tulee ja miehittää Suomen!"<ref> Korpela, Viljo: Niin se on poijaat : viihdetaiteilijat sodissamme 1939-1945</ref>), mutta Iloisen teatterin johtaja Hirviseppä |
Möttösen hahmo leimasi kuitenkin Ketolan niin, että hän ei sodan jälkeen enää saanut rooleja laatu[[teatteri|teattereista]]. Tämän takana oli useitakin suomalaisia [[Suomen Kommunistinen Puolue|kommunisteja]]. He onnistuivat pelottelemaan mm. [[Kansallisteatteri]]n johdon eli [[Arvi Kivimaa]]n ja [[Arvi Tuomi|Arvi Tuomen]] niin pahoin, ettei kumpikaan uskaltanut antaa Ketolalle töitä ("Sinä olet kuulemma Neuvostoliiton mielestä fasisti ja jos sinut otetaan tänne töihin, niin puna-armeija tulee ja miehittää Suomen!"<ref> Korpela, Viljo: Niin se on poijaat : viihdetaiteilijat sodissamme 1939-1945</ref>), mutta Iloisen teatterin johtaja Hirviseppä ei välittänyt uhkailuista - antaen töitä vanhalle ystävälle ja yhteistyökumppanille [[Iloinen Teatteri|Iloisessa Teatterissa]] sekä sen lopettamisen jälkeen seuraajaksi [[Ossi Elstelä]]n perustamassa [[revyy]]teatteri [[Punainen Mylly|Punaisessa Myllyssä]], josta aikanaan tuli Vallilan kesäteatteri. Ketola palvelikin Elstelää tämän uran loppuun asti eli vuoteen 1969. Silloin hän itsekin täytti 65 vuotta eli saavutti [[kansaneläke]]iän. |
||
Ketola oli pitkään eläkkeelle jäätyään sukulaisten ja ystävien tuen varassa; hänet oli erotettu sodan jälkeen Näyttelijäliitosta häntä etupäässä Möttösen hahmon ja yleensäkin toimineen propagandan vuoksi syvästi vihanneen, tuolloin [[punainen Valpo|Valtiollisen poliisin]] ylimääräienä osastopäällikkönä toimineen [[Suomen Kommunistinen Puolue|kommunisti]]johtaja [[Aimo Aaltonen|Aimo Aaltosen]] pelottelujen johdosta ("Se on Neuvostoliiton tahto!") tekosyyllä, ettei hänen alansa kuulu näyttämötaiteeseen ja liittoon kuulumattomuus oli tekosyy evätä muutkin eläkkeet - ja kansaneläkettä koskevat paperit makasivat unohtuneina jonkun kommunistisen eläkevirkailijan paperipinoissa. |
Ketola oli pitkään eläkkeelle jäätyään sukulaisten ja ystävien tuen varassa; hänet oli erotettu sodan jälkeen Näyttelijäliitosta häntä etupäässä Möttösen hahmon ja yleensäkin toimineen propagandan vuoksi syvästi vihanneen, tuolloin [[punainen Valpo|Valtiollisen poliisin]] ylimääräienä osastopäällikkönä toimineen [[Suomen Kommunistinen Puolue|kommunisti]]johtaja [[Aimo Aaltonen|Aimo Aaltosen]] pelottelujen johdosta ("Se on Neuvostoliiton tahto!") tekosyyllä, ettei hänen alansa kuulu näyttämötaiteeseen ja liittoon kuulumattomuus oli tekosyy evätä muutkin eläkkeet - ja kansaneläkettä koskevat paperit makasivat unohtuneina jonkun kommunistisen eläkevirkailijan paperipinoissa. |
||
| Rivi 12: | Rivi 12: | ||
Lopulta Ketolan vanha ystävä toimituspäällikkö [[Risto Karlsson]] kirjoitti vuonna 1976 artikkelin Ketolan kohtaloista [[Seura]]-lehteen. Lehti kulkeutui myös [[Suomen tasavallan presidentti|tasavallan presidentti]] [[Urho Kekkonen|Urho Kekkosen]] käsiin (tarkkaan ottaen Karlsson oli tehnyt ja postittanut eripainoksen artikkelista presidenttiä varten) ja hän julmistui lukiessaan näyttelijää kohdanneista vääryyksistä; presidentti otti asioista selvää ja muutama byrokraatti saikin saman tien potkut - jouduttuaan ensin vahvistamaan paperit, joilla Ketolalle vahvistettiin taannehtivasti vuodesta 1969 valtion erityistaiteilijaeläke.<ref> Risto Karlssonin haastattelu keväällä 1997</ref> Koko vainon takana ollut Aimo Aaltonen ei uskaltanut hiiskahtaakaan julkisesti - päiväkirjalleen kyllä raivosi senkin edestä.<ref> Aimo Aaltosen jälkeenjääneet paperit, Kansan Arkisto </ref> |
Lopulta Ketolan vanha ystävä toimituspäällikkö [[Risto Karlsson]] kirjoitti vuonna 1976 artikkelin Ketolan kohtaloista [[Seura]]-lehteen. Lehti kulkeutui myös [[Suomen tasavallan presidentti|tasavallan presidentti]] [[Urho Kekkonen|Urho Kekkosen]] käsiin (tarkkaan ottaen Karlsson oli tehnyt ja postittanut eripainoksen artikkelista presidenttiä varten) ja hän julmistui lukiessaan näyttelijää kohdanneista vääryyksistä; presidentti otti asioista selvää ja muutama byrokraatti saikin saman tien potkut - jouduttuaan ensin vahvistamaan paperit, joilla Ketolalle vahvistettiin taannehtivasti vuodesta 1969 valtion erityistaiteilijaeläke.<ref> Risto Karlssonin haastattelu keväällä 1997</ref> Koko vainon takana ollut Aimo Aaltonen ei uskaltanut hiiskahtaakaan julkisesti - päiväkirjalleen kyllä raivosi senkin edestä.<ref> Aimo Aaltosen jälkeenjääneet paperit, Kansan Arkisto </ref> |
||
Presidentin otettua kaltoin kohdellun näyttelijän tällä tavoin suojelukseensa Ketolan viimeiset elinvuodet olivatkin ansaitun huolettomia. Esimerkiksi [[Haikon kartano]]on kuntotukseen päässeille sotaveteraaneille oli riemun paikka kun saivat joukkoonsa muinaisen hauskuuttajansa - jonka taidot olivat jopa parantuneet vuosien varrella. |
Presidentin otettua kaltoin kohdellun näyttelijän tällä tavoin suojelukseensa Ketolan viimeiset elinvuodet olivatkin ansaitun huolettomia. Esimerkiksi [[Haikon kartano]]on kuntotukseen päässeille [[sotaveteraani|sotaveteraaneille]] oli riemun paikka kun saivat joukkoonsa muinaisen hauskuuttajansa - jonka taidot olivat jopa parantuneet vuosien varrella. |
||
== Valikoitu filmografia == |
== Valikoitu filmografia == |
||
Versio 23. tammikuuta 2013 kello 15.08
Otto Einari Ketola (oik. Frestadius, 23. huhtikuuta 1904 Impilahti - 11. heinäkuuta 1980[1]) oli suomalainen näyttelijä. Ketola esitti usein hyvin puheliasta suomalaismiestä.
Ketola esiintyi mm. Pekka Puupää -elokuvissa. Hän esiintyi 37 elokuvassa. Hänen suosituin hahmonsa oli korpraali Möttönen, joka esiintyi elokuvassa Niin se on, poijaat! (1942). Möttösen nimen keksi Reino Palmroth eli Reino Hirviseppä, mutta hahmon kehitti Ketola itse. Ketola esiintyi puujalkavitsejä kertovana kansanomaisena korpraali Möttösenä sotasairaaloissa ja rintamalla pidetyissä viihdytystilaisuuksissa ja asemiesilloissa.
Möttösen hahmo leimasi kuitenkin Ketolan niin, että hän ei sodan jälkeen enää saanut rooleja laatuteattereista. Tämän takana oli useitakin suomalaisia kommunisteja. He onnistuivat pelottelemaan mm. Kansallisteatterin johdon eli Arvi Kivimaan ja Arvi Tuomen niin pahoin, ettei kumpikaan uskaltanut antaa Ketolalle töitä ("Sinä olet kuulemma Neuvostoliiton mielestä fasisti ja jos sinut otetaan tänne töihin, niin puna-armeija tulee ja miehittää Suomen!"[2]), mutta Iloisen teatterin johtaja Hirviseppä ei välittänyt uhkailuista - antaen töitä vanhalle ystävälle ja yhteistyökumppanille Iloisessa Teatterissa sekä sen lopettamisen jälkeen seuraajaksi Ossi Elstelän perustamassa revyyteatteri Punaisessa Myllyssä, josta aikanaan tuli Vallilan kesäteatteri. Ketola palvelikin Elstelää tämän uran loppuun asti eli vuoteen 1969. Silloin hän itsekin täytti 65 vuotta eli saavutti kansaneläkeiän.
Ketola oli pitkään eläkkeelle jäätyään sukulaisten ja ystävien tuen varassa; hänet oli erotettu sodan jälkeen Näyttelijäliitosta häntä etupäässä Möttösen hahmon ja yleensäkin toimineen propagandan vuoksi syvästi vihanneen, tuolloin Valtiollisen poliisin ylimääräienä osastopäällikkönä toimineen kommunistijohtaja Aimo Aaltosen pelottelujen johdosta ("Se on Neuvostoliiton tahto!") tekosyyllä, ettei hänen alansa kuulu näyttämötaiteeseen ja liittoon kuulumattomuus oli tekosyy evätä muutkin eläkkeet - ja kansaneläkettä koskevat paperit makasivat unohtuneina jonkun kommunistisen eläkevirkailijan paperipinoissa.
Lopulta Ketolan vanha ystävä toimituspäällikkö Risto Karlsson kirjoitti vuonna 1976 artikkelin Ketolan kohtaloista Seura-lehteen. Lehti kulkeutui myös tasavallan presidentti Urho Kekkosen käsiin (tarkkaan ottaen Karlsson oli tehnyt ja postittanut eripainoksen artikkelista presidenttiä varten) ja hän julmistui lukiessaan näyttelijää kohdanneista vääryyksistä; presidentti otti asioista selvää ja muutama byrokraatti saikin saman tien potkut - jouduttuaan ensin vahvistamaan paperit, joilla Ketolalle vahvistettiin taannehtivasti vuodesta 1969 valtion erityistaiteilijaeläke.[3] Koko vainon takana ollut Aimo Aaltonen ei uskaltanut hiiskahtaakaan julkisesti - päiväkirjalleen kyllä raivosi senkin edestä.[4]
Presidentin otettua kaltoin kohdellun näyttelijän tällä tavoin suojelukseensa Ketolan viimeiset elinvuodet olivatkin ansaitun huolettomia. Esimerkiksi Haikon kartanoon kuntotukseen päässeille sotaveteraaneille oli riemun paikka kun saivat joukkoonsa muinaisen hauskuuttajansa - jonka taidot olivat jopa parantuneet vuosien varrella.
Valikoitu filmografia
- Vihtori ja Klaara (1939)
- Kuollut mies rakastuu (1942)
- Niin se on, poijaat! (1942)
- Niskavuoren Heta (1952)
- Laivan kannella (1954)
- Minä soitan sinulle illalla (1954)
- Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955)
- Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955)
- Kiinni on ja pysyy (1955)
- Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957)
- Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1959)
- Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959)
- Pekka ja Pätkä neekereinä (1960)
- Kankkulan kaivolla (1960)
- Asfalttilampaat (1968)
- Aika hyvä ihmiseksi (1977)
- Ihmemies (1979)
Lähteet
- ↑ http://www.hypermedia.fi/VYS/elinaikoja.html
- ↑ Korpela, Viljo: Niin se on poijaat : viihdetaiteilijat sodissamme 1939-1945
- ↑ Risto Karlssonin haastattelu keväällä 1997
- ↑ Aimo Aaltosen jälkeenjääneet paperit, Kansan Arkisto
Aiheesta muualla
- Einari Ketolan esitystuotanto Suomen äänitearkistossa (1901–1999)
- Einari Ketolan sävellystuotanto Suomen äänitearkistossa (1901–1999)
- Einari Ketolan sanoitustuotanto Suomen äänitearkistossa (1901–1999)
- Einari Ketola Elonetissä.
- Pomus.net: Einari Ketola
- Korpela, Viljo: Niin se on poijaat : viihdetaiteilijat sodissamme 1939-1945 / Porvoo : Helsinki : Juva : WSOY, 1991