Eläimet

Eläinkunta
Eläinkunnan monimuotoisuutta.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia Linnaeus, 1758
Alakunnat
Sienieläinmäiset Parazoa Monisoluiset Eumetazoa Kaksikylkiset (Bilateria) Säteittäissymmetriset (Radiata)
Katso myös
Eläimet Wikispeciesissä   Eläimet Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Eläinkunta (Animalia, syn. Metazoa) on laaja monisoluisista aitotumallisista eliöistä muodostuva taksonominen kunta. Eläinkunta muodostaa erittäin monimuotoisen ryhmän, johon kuuluu hyvin erilaisiin oloihin sopeutuneita eliöitä. Ominaista eläimille on, että ne ovat heterotrofisia eli toisenvaraisia, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ne kykene tuottamaan energiaa itse, kuten vaikkapa kasvit fotosynteesin avulla, vaan ne joutuvat käyttämään muita eliöitä ravintona pysyäkseen hengissä. Monet eläimistä kykenevät liikkumaan itsenäisesti eli niillä on lihaksisto ja oma hermosto lukuun ottamatta Parazoa-alakuntaa. Useimmilla eläimillä on jonkinlaiset aistinelimet, joiden avulla ne pystyvät reagoimaan tarkoituksenmukaisesti ympäristöönsä ja erilaisiin aistiärsykkeisiin. Lisäksi eläimet eroavat siinä, että eläinsoluilla ei ole soluseinää. Usein arkikielessä ja oikeustieteessä sanaa ”eläin” käytetään viittaamaan kaikkiin muihin eläimiin paitsi ihmisiin, vaikka biologisesti tarkasteltuna ihminenkin on eläin. Eläinten tieteellistä tutkimista kutsutaan zoologiaksi ja etologia tutkii eläinten käyttäytymistä.

Eläinlajeja esiintyy niin maalla, vedessä kuin ilmassakin. Lentokykyisiä eläimiä ovat monet hyönteiset, kuten perhoset, ja suuri osa linnuista sekä lepakot. Vedessä elävistä eläimistä tutuin ryhmä on kala ja maaelämään sopeutuneista nisäkkäät, kuten kettu, norsut ja metsäjänis. Eläimiä tai eläinryhmiä ei voi kuitenkaan tarkasti määritellä näin, sillä osa eläimistä on sopeutunut elämään eri kerroksissa, kuten vaikkapa maalla ja vedessä (esim. hylkeet, sammakot ja kilpikonnat). Eläinlajien lukumäärää ei tiedetä kovin hyvin, mutta tyypillisesti arviot vaihtelevat välillä 3–30 miljoonaa. Vain pieni osa (3 %) näistä on arvioitu olevan selkärankaisia ja loput selkärangattomia. Eläinlajeja on hävinnyt useita kertoja olosuhteiden muutosten vuoksi ja nykyään ihmisen toimintaa pidetään tärkeimpänä syynä uhanalaisten eliölajien määrän kasvulle.

Muun muassa Suomen lainsäädäntö katsoo eläimet esineiksi, joskin näkemys on monissa Euroopan maissa muuttumassa. Esimerkiksi Alankomaiden ja Norjan laeissa korostetaan eläinten itseisarvoa. Sveitsin eläinsuojelulaissa erikseen korostetaan, että eläin ei ole esine.

Anatomia

Eläinsolu

Kaaviokuva jossa tyypillisimpiä eläinsoluun kuuluvia soluelimiä.

Pääartikkeli: Solu

Kaikilla eläimillä on eläinsoluja, jotka ovat eukaryoottisia eli niissä on tuma ja sitä suojaava tumakotelo (nisäkkäillä poikkeus: punasolu). Solut ovat erikoistuneet tiettyyn tehtävään ja ne muodostavat kudoksia. Esimerkiksi hermosolut muodostavat hermokudoksia. Solujen koko ja muoto vaihtelee hyvin paljon. Esimerkiksi ihmisen kohdalla munasolu on koko ihmiskehon suurin solu ja sen voi nähdä jopa paljain silmin (halkaisija n. 1 mm), mutta pienin on taas siittiö (alle 60 µm pitkä). Toisaalta ihmiskehon pisin hermosolu on jopa metrin pituinen.

Eläinsolulla ei ole kasvisolun tapaan suojaavaa soluseinää, mutta solua koossa pitää ohut solukalvo. Sen tehtävänä on myös huolehtia solun sisäisestä aineiden vaihdosta eli sen toiminta on olennaisesti osana soluhengitystä. Solukalvo suojaa sisälleen nestemäistä solulimaa, jonka tehtävänä on lähinnä kuljettaa ravinteita ja toimia muutoinkin solun sisäisen viestinnän välittäjänä. Solulimassa lepää eukayoottisilla soluilla erilaisia soluelimiä, joiden tehtävät poikkeavat proteiinisynteesistä soluhengitykseen. Eläinsolu tarvitsee myös erillisen tukirangan, joka pitää soluelimiä paikoillaan ja antaa solulle tukea sekä muodon. Tukiranka muodostuu erilaisista säikeistä ja filamenteista.

Soluelimistä lysosomi vastaa solun sisäisestä ”jätteen huollosta”. Se tuhoaa solun omia vaurioituneita soluelimiä ja tuhoaa solun sisälle päässeitä bakteereita tai vieraita aineita. Lysosomeja syntyy Golgin laitteessa, joka vastaan myös ribosomien pinnalla tapahtuvasta proteiinin valmistuksen viimeistelystä. Ribosomit sijaitsevat pääasiallisesti solulimakalvostossa, jolloin ne yleensä tuottavat proteiineja solun ulkopuolelle. Solulimakalvostossa irti olevat ribosomit sen sijaan yleensä tuottavat proteiineja solun omiin tarkoituksiin. Golgin laite lisää proteiineihin rikkiä ja fosforia sekä tarvittaessa pätkii proteiineja pienemmiksi. Mitokondriot taas huolehtivat solun energiataloudesta. Sen sisällä tapahtuu kemiallisia reaktioita, jotka muuntavat glukoosin (sokeria) sisältämän energian ATP-molekyyleihin, jota muut soluelimet voivat hyödyntää energialähteenä omille toiminnoilleen. Eniten mitokondrioita on runsaasti energiaa vaativissa soluissa kuten maksa- ja lihassoluissa. Näiden solujen mitokondrioiden lukumäärä vaihtelee muutamista kymmenistä jopa satoihin. Mitokondriot poikkeavat muista soluelimistä siinä, että sillä on oma DNA.

Solun suurin elin on tuma, joita solussa on tavallisesti yksi ja se sisältää solun perimäaineksen. Monitumaisia soluja ovat esimerkiksi poikkijuovaiset lihassolut ja kehittyneellä punasolulla ei ole lainkaan tumaa. Tuman erottaa muusta solusta solukalvostoon kiinnittynyt tumakotelo, jonka pinnalla on myös ribosomeja. Tumakotelo ei ole täysin tiivis, vaan siinä on pieniä tumahuokosia, joiden avulla viestit muualta solulta pääsee tumaan ja tuman lähettämät viestit pääsevät muualle soluun. Tuman sisällä on lisäksi tumalima ja tumajyväsiä.

Selkärankaiset ja -rangattomat

Katso myös: hermosto, selkäranka, keskushermosto

Eläinkunnan yksi tutkituimmista pääjaksoista on selkäjänteiset, sillä siihen kuuluvat suurimmat ja helpoimmin tutkittavat kohteet eli selkärankaiset. Selkäjänteisiin kuuluu myös selkärankaisiin verrattaen alkeellisia eliöitä (suikulaiset ja vaippaeläimet). Näitä kolmea ryhmää kuitenkin yhdistää se piirre, että niillä on ainakin jossakin kehitysvaiheessa selkäjänne, selkäydin, pyrstö tai häntä ja kiduksen aiheet. Osa näistä piirteistä kuitenkin surkastuu sikiönkehityksen aikana, mutta kaikilla niillä selkäytimestä kehittyy hermosto. Esimerkiksi ihmisellä kiduksen aiheet, häntä ja selkäjänne ovat surkastuneet. Selkärankaisilla selkäjänteestä kehittyy selkäranka.

Selkärankaisilla eläimillä on pitkälle kehittynyt keskushermosto, joka ohjailee yksilön liikkumista, kommunikointia, tunteita, aisteja ja muistia. Suuren kokonsa vuoksi selkärankaiset ovat muita eläimiä enemmän kosketuksissa ihmisten kanssa (mm. nisäkkäät, linnut, sammakot, matelijat), mikä selittää sen miksi selkärankaisia on tutkittu niin paljon. Hermoston lisäksi selkärankaisten muut elimistöt ovat pitkälle kehittyneitä. Useimmilla eläimillä on ainakin tietyntyyppinen hermosto, mutta kaikkein alkeellisimmilta eläimiltä hermosto puuttuu täysin (esim. sienieläimet). Esimerkiksi hyönteisillä on tikapuumainen hermosto, johon kuuluu myös aivot.

Tiede tuntee nykyään noin 40 000 selkärankaislajia. Kehittyneen hermoston ja tukielimistön ansiosta lajit ovat onnistuneet sopeutumaan niin vesi- kuin maaelämäänkin. Osa lajeista on myös lentokykyisiä. Tästä huolimatta selkärankaiset edustavat vain pientä osaa kaikista eläinlajeista (2–3 %). Loput lajeista on selkärangattomia, joihin kuuluu kirjavajoukko eliöitä: matoja, hyönteisiä, hämähäkkejä ja nilviäisiä. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin se, ettei niillä ole lainkaan selkärankaa. Selkärankaisiin verrattuna selkärangattomat ovat yleensä varsin pienikokoisia, vain joitain senttimetrejä pitkiä.

Vaihto- ja tasalämpöiset

Eläimet jaetaan tavallisesti tasalämpöisiin ja vaihtolämpöisiin. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki muut eläimet paitsi linnut ja nisäkkäät. Linnuilla tasalämpöisyyttä esiintyi jo dinosaurusten elinaikana. Vaihtolämpöiset eläimet ovat sellaisia, jotka eivät säätele omaa ruumiinlämpöään sisäisten mekanismien avulla, vaan se vaihtelee ympäristön lämpötilan mukana. Tasalämpöiset eläimet taas pystyvät ruumiintoimintojensa avulla säätelemään omaa ruumiinlämpötilaansa. Tieteellisissä teksteissä saattaa törmätä termeihin endoterminen tai eksoterminen. Näistä edeltävä tarkoittaa tasalämpöistä (endo-, ’sisäinen’) ja jälkimmäinen vaihtolämpöistä (ekso-, ’ulkoinen’). Tasalämpöiset pyrkivät vähentämään lämpöhukkaa turkin tai höyhenpeitteen avulla tai voivat yrittää lisätä lämpöhukkaa läähättämällä tai hikoilemalla, joka toisaalta voi johtaa nestetasapainon järkkymiseen.

Vaihtolämpöisillä eläimillä kuten matelijoilla, sammakoilla ja kaloilla on kuitenkin kehittynyt erilaisia keinoja, joiden avulla ne voivat kohottaa ruumiinlämpötilaa ympäristöä korkeammalle. Esimerkiksi merileguaani paistattelee päivää ruumiinlämpötilan kohottamiseksi. Päivän paistattelu voi olla kuitenkin liian vaarallista, sillä pedot voivat tällöin uhata niitä. Eloonjäämisen parantamiseksi eräs liskolajilla on erityinen lämpöä keräävä elin päässä, jolloin se voi kaivautua kaulaansa myöten maahan ja jättää vain päänsä maanpinnalle. Tämä elin siirtää lämmön lopulta verenkierron avulla koko elimistöön. Tämän on myös syy sille, että vaihtolämpöiset ovat aktiivisia päivisin tai vain silloin kun aurinko lämmittää ilmaa tarpeeksi ja siksi niitä ei elä kovin pohjoisilla alueilla (missä nisäkkäät ja linnut taas pärjäävät).

Kylmyyden ja kuumuuden siedossa karhukaiset ovat eksperttejä. Ne voivat selviytyä lähes −270 °C kylmyydestä tai kiehuvasta vedestä.

Liikkuminen

Suurin osa koko eläinkunnan lajeista kykenee tavalla tai toiselle liikkumaan itsenäisesti koko elämänsä ajan tai ainakin osan siitä. Vain niveljalkaisilla ja selkärankaisilla on erityisesti liikkumiseen tarkoitetut raajat. Selkärankaisilla raajat rakentuvat luista, joita lihakset liikuttavat. Niveljalkaisilla taas on ulkoinen tukiranka, johon kiinnittyneet lihakset saavat raajat liikkumaan. Linnuilla on myös maassa kulkemista varten raajat, mutta useimmat linnut kuitenkin ovat lentokykyisiä. Lintujen lisäksi useat hyönteiset pystyvät myös lentämään.

Yksinkertaisemmat eläimet taas voivat liikkua värekarvojen (esim. rataseläimet ja laakamadot) avulla tai ryömiä (kastemadot), liukua (etanat). Mustekalat voivat liikkua vedenpohjassa lonkeroita liikuttamalla tai vaihtoehtoisesti sifoni-nimisellä suihkumoottorin toimintaa muistuttavalla elimellä.

Ravinto

Eläimet eivät pysty tuottamaan tarvitsemaansa energiaa kasvien tai bakteerien tapaan. Siksi ne ovat riippuvaisia muista elämän muodoista. Eläinten ruoanhankintastrategiat poikkeavat kasviravinnosta (kasvinsyöjät) eläinperäiseen ravintoon (lihansyöjät, hyönteissyöjät). Yhtä hyvin eläin voi olla kaikkiruokainen eli syödä niin toisia eläimiä kuin kasveja (tai muita elämän muotoja).

Kasvinsyöjien etuihin kuuluu ruoan runsaus, sillä napa- tai muita äärialueita lukuun ottamatta kasveja kasvaa kaikkialla. Kasvinsyöjät ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeässä roolissa, sillä ne levittävät kasvisiemeniä tiputtelemalla tai ulostamalla niitä eri alueille. Haittapuolina kasvinsyönnissä yleensä on se, että saadakseen tarvittavat määrät ravintoaineita eläimen on kulutettava paljon aikaa pelkkään syömiseen, koska kasvit eivät ole kovinkaan energiarikkaita ravintolähteitä. Kasviravinto tarvitsee myös omanlaisen ruoansulatuksen, jotta eläin pystyisi hyödyntämään ravintoansa mahdollisimman hyvin.

Lihansyöjien kohdalla ravinnon määrästä tai sen ravintoainepitoisuudet eivät ole ongelma, vaan lähinnä sen hankinta. Tämän ongelman ratkaisemiseksi eri eläimillä on eri saalistustapoja. Esimerkiksi hämähäkit saalistavat kutomalla hankalasti erotettavia seittejä ja odottaa vain jonkin hyönteisen lentävän siihen. Leijonat ja sudet taas saalistavat ryhmissä. Lihan- ja kasvinsyöjillä on ravintoon erikoistuneet hampaat tai nokat.

Levinneisyys

Eläimet kehittyivät muun elämän tapaan vedessä, josta pitkällisen kehityksen ansiosta sopeutuivat myös maaelämään. Edelleen luonnossa elää eläinlajeja, jotka ovat sopeutuneet ainoastaan vedessä elämiseen. Esimerkiksi kalat ja jotkin sammakkoeläinlajit. Veteen sopeutuneilla eläinlajeilla, etenkin merieläimillä, on se etu, että niiden elinolosuhteet muuttuvat hyvin vähän tai hyvin pitkällä aikajänteellä. Merten ja valtamerien eläinten monimuotoisuus painottuu melko selvästi rannikoille ja koralliriutoille, joka tarjoaa paitsi ravintoa myös hyvän piilopaikan saalistajilta. Koralliriutat rakentuvat itse asiassa itsekin eläimistä, nimittäin korallieläimistä. On arvioitu, että maailman kaikista kalalajeista puolet elävät koralliriutoilla, joten niiden tuhoutuminen olisi suuri menetys merielämän monimuotoisuudelle. Merieläinten pääravinnon lähde on plankton.

Vaikka merielämä painottuukin lähelle merenpintaa, jossa valaistus on yleensä erinomainen, on useiden kilometrien syvyyteen suuresta paineesta ja pimeydestä huolimatta kehittynyt hyvin mielenkiintoisia elämänmuotoja, joita kaikkia tiede ei vielä edes tunne.

Käyttäytyminen

Katso myös: Etologia

Vuoden- ja vuorokaudenajat

Eläimet ovat aktiivisia hyvin eri aikoihin vuorokaudessa. Suurin nisäkkäistä nukkuu öisin ja on aktiivinen päiväsaikaan (diurnaalisuus), mutta monet nisäkkäät ovat sopeutuneet hämärään aikaan tai yöelämään, koska silloin on esimerkiksi saalistajia vähemmän. Tämän on kasvinsyöjien kannalta edullinen piirre. Kotieläinten kohdalla muutamien eläinten, jotka luonnossa liikkuvat hämärään tai öiseen aikaan, on havaittu muuttuneen päiväeläimiksi. Esimerkiksi kissa on luonnossa hämärän ajan eläin, mutta kotieläimenä ne ovat muuttaneet elintapoja sopimaan paremmin ihmisen päivärytmiin.

Eläinten aistit kehittyvät pitkälti aktiivisuusajan mukaisesti. Yöeläimillä on usein kokoonsa suhteutettuna suuremmat silmät ja ne ovat likinäköisiä, koska ne tarvitsevat näköänsä lähinnä sellaisissa etäisyyksissä joista se voi hyökätä saaliinsa kimppuun. Muuten ne luottavat muihin aisteihinsa. Päiväaikaan on taas hyödyllistä havaita vihollisia pitkien matkojen päästä, jolloin kuuloaistista ei ole niin paljoa hyötyä. Öiseen aikaan liikkuvilla sammakoilla ja linnuilla on poikkeuksellisen tarkka syvyysnäkö, josta esimerkiksi pöllöjen kohdalla kertoo niiden silmien sijoittuminen suoraan eteen, eikä sivuille, jolloin niiden stereonäkö on parempi. Uudessa-Seelannissa elävä kiivi-linnut suunnistaa hajuaistinsa turvin. Yöeläinten suuret silmät johtuvat siitä, että suuret silmät kasvattavat verkkokalvon pinta-alaa, jolloin verkkokalvolle pääsevän valon määräkin suurenee. Verkkokalvolla yöeläimillä on paljon valoa aistivia sauvasoluja, jotka parantavat hämäränäköä. Kääntöpuolena taas on, että yöeläimillä on erittäin vähän värinäköön erikoistuneita tappisoluja eli yöeläimet ovat käytännössä värisokeita. Päiväsaikaan yöeläimet pystyvät kyllä kulkemaan, mutta niiden on suojeltavat silmiään turhalta valolta.

Yöeläimet ovat hyvin riippuvaisia kuuloaistista, koska se on ainoa keino, jolla useimmiten on mahdollista saada tietoa lähestyvästä saalistajasta. Jotkin eläimet ovat taas erikoistuneet kuuloaistin suhteen niin pitkälle, että ne voivat suunnistaa kuulonsa perusteella. Esimerkiksi lepakko kykenee tähän lähettämällä ultraääniä ja vastaanottamalla niitä suurilla korvilla.

Samanlaista vaihtelua aktiivisuuden suhteen on myös eri vuodenaikojen välillä. Lämpimillä alueilla ei tällaista vaihtelu saattaa johtua sade- ja kuivakausista, mutta lähempänä napa-alueita talvet ovat yleensä niin kylmiä, että monet selkärankaiset ja hyönteiset hidastavat ruumiintoimintojaan oleellisesti vähentääkseen energiankulutusta. On myös tavallista, että eläimet hankkivat ruokaa talvivarastoon tai syövät itsensä kylläiseksi talvenvaralta.

Lisääntymistavat ja sukupuolet

Eläimet voivat lisääntyä joko suvuttomasti tai suvullisesti. Suvuttoman lisääntymisen etuna on se, että eliö voi lisääntyä ilman toista sukupuolta. Toisaalta heikkona puolena on se, että syntyneet jälkeläiset ovat geneettisesti identtisiä, jolloin jälkeläiset perivät niin hyvät kuin huonotkin ominaisuudet vanhemmaltaan. Esimerkiksi laakamadot voivat lisääntyä siten, että muodostavat omasta ruumiistaan kurouman, joka lopulta kuroutuu kokonaan irti vanhemmasta, jolloin uusi jälkeläinen on syntynyt. Kuroutuminen on yleisintä sienien ja kasvien keskuudessa. Vastaavalla tavalla voivat lisääntyä myös sienieläimet. Jotkin eläimet, kuten kirvat ja Cnemidophorus -teijulisko, voivat lisääntyä partenogeneettisesti eli neitseellisesti.

Suvutonta lisääntymistä huomattavasti yleisempi keino on suvullinen lisääntyminen. Se vaati kaksi eri sukupuolta, mutta toisaalta etuna on geneettinen muuntelu.

Taksonomia

Yleistä

Suppeassa taksonomiassa eläinkunta jaotellaan pääjaksoihin (vrt. kasvi- ja sienikuntien kaaret), joita nykytutkimuksen mukaan on 36 kappaletta, jotka sisältävät vielä olemassa olevia eliölajeja. Vanhemmissa lähteissä saatetaan onteloeläimet (Coelenterata) vielä tunnistaa omaksi pääjaksoksi, mutta nykyisin se on yhdistetty polttiaiseläimiin. Tietyissä yhteyksissä eläinkunnan tieteellisestä nimestä saatetaan käyttää muotoa Metazoa tutumman Animalia sijasta. Tällä samalla termillä saatetaan myös viitata vain monisoluisiin, mutta useimmin sillä tarkoitetaan koko eläinkuntaa.

Laajasta monimuotoisuudestaan huolimatta muutamien piirteiden voidaan katsoa yhdistävän kattavasti kaikkia eläimiä. Eläimet ovat monisoluisia ja niiden soluissa on sen toimintaa ohjaava yksikkö, tuma. Lisäksi ne ovat toisenvaraisia, jolloin niiden soluissa ei ole yhteyttämiskykyisiä soluelimiä, kuten vaikkapa kasveilla on fotosynteesiä ylläpitäviä viherhiukkasia. Eläinsoluilta puuttuu kokonaan soluseinä, joka löytyy sieniltä (kitiiniä) ja kasveilta (selluloosaa). Suurimmalla osalla eläimistä on liikkumiskyky ainakin osan aikaa niiden elämästä ja alkionkehityksessä niiden elimet muodostuvat kahdesta tai kolmesta solukerroksesta (ekto-, meso-, ja endodermi).

Täsmällisemmässä taksonomiassa eläinkunta jaetaan kahteen alakuntaan: sienieläinmäisiin (Parazoa) ja monisoluisiin (Eumetazoa). Sienieläinmäisiltä puuttuu kokonaan symmetrinen rakenne, kun taas monisoluisilla on tietty säännöllinen rakenne ja symmetria. Lisäksi monisoluisten kohdalla kudosrakenteet muodostavat elimiä, jotka vastaavasti ovat osa elimistöä (esim. ruoansulatuselimistö). Sienieläinmäisiin kuuluu kaksi pääjaksoa: laakkoeläimet (Placozoa) ja sienieläimet (Porifera). Eumetazoa-alakunta jaetaan edelleen symmetriatyypin perusteella kahtia: säteittäissymmetrisiin (Radiata) ja kaksikylkisiin (Bilateria). Kaksikylkisillä eläimiltä löytyy symmetria-akseli, jonka molemmilta puolilta löytyy vastaava osa. Esimerkiksi perhosen molemmat siivet ovat samanlaisia, mutta toinen on vain peilikuva. Kaksikylkissymmetrisiltä eläimiltä voidaan löytää etu- ja takapään lisäksi myös sivusuunnassa oikea ja vasen puoli sekä ylä- ja alapuoli. Säteittäissymmetrisiltä eläimiltä voidaan määrittää ainoastaan ylä- ja alapuoli ja ne voidaan jakaa usealla eri tavalla niin, että lopputuloksena on lähes identtiset osat.

Kaksikylkiset jaetaan vielä kolmeen osaan: 1. ruumiinontelottomat 2. valeruumiinonteloiset 3. ruumiinonteloiset. Ruumiinonteloiset jaetaan vielä alkusuisiin (Protostomata) ja jälkisuisiin (Deuterostomata). Nämä kaksi ryhmää eroavat erityisesti niiden alkionkehityksessä, jossa ensimmäisellä ryhmän jäsenillä alkionkehityksessä blastoporista kehittyy suu ja peräaukko kehittyy myöhemmin, kun jälkimmäisen ryhmän lajeilla blastoporista kehittyy peräaukko ja suu kehittyy muualta.

Pääjaksot

Alla on luettelo eläinkuntaan kuuluvista pääjaksoista ja lyhyt kuvaus niiden tyypillisestä rakenteesta. Lähteenä on käytetty Integrated Taxonomic Information Systemin taksonomista tietokantaa (21.1.2009) ja täydennetty Grzimek's Student Animal Life Resource -kirjasarjalla (Thomson, 2005), johon kuvauksetkin pääosin perustuvat.

Suomenkielinen nimi	Tieteellinen nimi (Auktori, vuosi)	Kuvaus	Lajeja
Säteittäissymmetriset
Kampamaneetit	Ctenophora (Eschscholtz, 1829)	Vedessä eläviä kahdesta solukerroksesta rakentuvia ja ruumiinonteloisia eliöitä, jotka muistuttavat ulkonäöllisesti paljon polttiaiseläimiä. Liikkuvat kahdeksalla kampamaisella levyllä, joissa on tuhansia pieniä värekarvoja.	n. 100
Polttiaiseläimet	Cnidaria	Yksinkertaisia säteittäissymmetrisiä eläimiä, joilla on erikoistuneita soluja (hermo-, aistin- ja poltinsoluja). Ei ruoansulatus- tai verenkiertoelimistöä. Esimerkkilajeina meduusat.	n. 11 000
Parazoa
Laakkoeläimet	Placozoa	Parazoa -alakuntaan kuuluva yhdestä solukerroksesta koostuva, vain yhden lajin sisältävä (Trichoplax adhaerens), pääjakso. Lajia tavataan esimerkiksi Välimeressä.	1
Sienieläimet	Porifera	Alkeellisia eläimiä, joilla ei ole kudoksia, verenkiertoa, aisteja tai hermostoa. Elävät pääosin merissä, mutta jotkin lajit elävät myös muissa vesistöissä (järvisieni). Tukiranka piitä tai kalkkia. Eivät pysty liikkumaan ja lisääntyvät suvullisesti tai suvuttomasti kuroutumalla. Pystyvät uusimaan tuhoutuneen osan. Kuuluvat Parazoa -alakuntaan. Esimerkkilajina pesusieni	n. 5 000
Kaksikylkiset
Esiselkäjänteiset	Hemichordata	Matomaisia vedessä eläviä eläimiä, jotka elävät joko yksin tai ryhmissä. Lajeja elää kaikissa merissä.	n. 100
Haarniskaiset	Loricifera	Alle millimetrin kokoisia, etenkin syvissä napa-alueiden vesissä, eläviä bakteerin ja levänsyöjiä.	n. 122
Jouhimadot	Nematomorpha (Vejdovsky, 1886)	Hiusta muistuttavia muissa eläinryhmissä loisina eläviä matoja. Aikuisena jouhimadot eivät syö lainkaan. Paritteluaikoina ne muodostavat suurta solmua muistuttavan kasa, minkä vuoksi niitä joskus kutsutaan myös Gordionin madoiksi myyttisen Gordionin solmun mukaan. Nuoret yksilöt elävät loisina, mutta aikuiset elävät muista eliöistä riippumatta.	n. 320
Kampaleukamadot	Gnathostomulida	Muutaman millimetrin pituisia, usein läpikuultavia eläimiä. Kampaleukamadoilla on liikkumiseen pieniä kuituja, joita ne voivat käyttää tuntoaisteina (hermosto). Eläimillä on suu, mutta ei peräaukkoa.	n. 100
Karhukaiset	Tardigrada	Ovat alle millimetrin kokoisia eläimiä ja tunnettuja kyvystä selviytyä äärioloissa. Ne pystyvät elämään esimerkiksi kiehuvassa vedessä tai selviytymään muutaman minuutin ajan hieman absoluuttista nollapistettä korkeammissa lämpötiloissa (−272 °C)	yli 1 000
Käsnäjalkaiset	Onychophora	Useimmiten mustan, sinisen, harmaan, ruskean tai punaisen värisiä matoeläimiä. Niillä on joustava iho ja kyljissään sillä on pieniä hengitykseen tarkoitettuja reikiä. Lajeja elää trooppisilla alueilla: Väli- ja Keski-Amerikassa, Etelä- ja Länsi-Afrikassa sekä Kaakkois-Aasiassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.	n. 200
Laakamadot	Platyhelminthes	Kaksikylkisiä, joilla on liikkumisen mahdollistavat lihakset sekä alkeellinen hermosto. Niillä ei ole hengitys- tai verenkiertoelimistöä. Ne elävät usein loisina. Esimerkkilajina verimato.	n. 25 000
Limamadot	Nemertea		900
Lonkerojalkaiset	Brachiopoda		300–500
Makkaramadot	Priapulida	Merenpohjissa eläviä lihaksikkaita ja lieriömäisiä matoja. Niillä ei ole verenkiertoa	17
Nilviäiset	Mollusca		n. 112 000
Niveljalkaiset	Arthropoda	Runsaslukuinen pääjakso, johon kuuluvat esimerkiksi hyönteiset, hämähäkkieläimet ja äyriäiset. Selkärankaisten ohella se on ainoa eläinryhmä, jolla on liikkumiseen tarkoitetut jalat.	yli 1 134 000
Nivelmadot	Annelida	Kaksikylkisiä, joilla on ruumiinontelo ja verenkiertoelimistö. Lisäksi sillä on värähtelyä ja valoa aistiva hermosto. Esimerkkilajina kastemato	n. 15 300
Nuolimadot	Chaetognatha	3–150 millimetrin pituisia suoria merissä eläviä matoja, joiden päässä on koukkuja, joita ne käyttävät planktonin tai toisten nuolimatojen saalistamiseen.	n. 100
Okapäämadot	Kinorhyncha		n. 150
Piikkinahkaiset	Echinodermata		n. 7 000
Pikarimadot	Entoprocta		n. 150
Rataseläimet	Rotifera	Mikroskooppisen pieniä läpikuultavia makeissa vesissä (muutamat lajit suolaisessa vedessä) ja rantahietikolla eläviä eläimiä, joilla on päässään ratasmainen elin, jota ne käyttävät liikkumiseen ja syömiseen.	n. 2 000
Ruiskumadot	Sipuncula		144–320
Sammaleläimet	Bryozoa		n. 5 000
Selkäjänteiset	Chordata		yli 100 000
Sukaspintaiset	Gastrotricha		n. 690
Sukkulamadot	Nemata		20 000
Tupsumadot	Phoronida (Hatschek, 1888)	Noin 45 cm:n pituisia matoja, joista osa kykenee venyttämään itsensä lähes viisinkertaisesti pitemmäksi. Niillä ei ole päätä, mutta ruoansulatus ja hermosto niiltä löytyy. Niiden munuaisenkaltaiset elimet toimivat verenkierron puhdistajina, mutta myös sukueliminä.	n. 12
Tähtimadot	Echiura (Newby, 1940)	Kuolleita kasveja ja eläimiä sekä pieneliöitä syöviä makkaranmuotoisia merieläimiä. Aiemmin tähtimadot luettiin nivelmatojen luokaksi, mutta A. C. Stephen ehdotti vuonna 1964 sitä pääjaksoksi. Ulkonäöltään ja tavoiltaan tähtimadot muistuttavat ruiskumatoja.	150
Väkäkärsämadot	Acanthocephala (Kohlreuther, 1771)	Niin selkärangattomissa kuin selkärankaisissa eläimissä eläviä loisia. Niillä on piikein varustettu imukärsä, jonka turvin se tarrautuu isäntänsä ruoansulatuskanavaan.	n. 1 150
	Cycliophora (Kristensen & Funch, 1995)	Koillis-Atlantilla ja Välimeressä eläviä rapujen suussa eläviä mikroskooppisia eläimiä. Ravintonsa ne kaappaavat samalla kun itse rapukin syö.
	Micrognathozoa (Kristensen & Funch, 2000)	Pääjaksoon kuuluu yksi eläin: Limnognathia maerski. Se on mikroskooppisen pieni ja muistuttaa paljon rataseläimiä ja kampaleukamatoja. Eläintä on toistaiseksi havaittu ainoastaan Grönlannin länsirannikolla ja eteläisellä Intian valtamerellä. Urospuolisia yksilöitä ei ole toistaiseksi havaittu.	1
	Monoblastozoa (J. Frenzel, 1892)	Kuuluu vain yksi laji, Salinella salve, jonka sanotaan löytyneen vuonna 1892 Keski-Argentiinasta. Monet tutkijat kyseenalaistavat pääjakson olemassaolon, sillä tuon jälkeen lajia ei ole havaittu. Ainoastaan sen löytäjä on havainnut ja kuvaillut sen.	0–1
	Myxozoa (Grassé, 1970)	Vaihtolämpöisissä eläimissä, tyypillisesti kaloissa, nivelmadoissa tai sammaleläimissä, eläviä loisia. Taksonomiassa Myxozoa saatetaan myös sijoittaa polttiaiseläimiin.
	Orthonectida (Girard, 1880)	Meriselkärangattomissa eläviä loisia. Tieteellinen nimi tarkoittaa ’suoraan uijat’, vaikkakin yleensä ne uivatkin spiraalin muotoista rataa.
	Rhombozoa (A. Krohn, 1839)	Muutaman solun kokoisia loiseläimiä (vähiten koko eläinkunnasta). Isäntälajina usein mustekala, kalmari tai seepia (munuaisissa).

Evoluutio

Pääartikkeli: Eläinten evoluutio

Elämän kehittyminen

Vanhimmat elämään viittaavat löydöt (sinibakteerien muodostamat stromatoliitit) ovat peräisin eoarkeeiselta kaudelta eli noin 3,5–3,8 miljardin vuoden takaa ja ensimmäiset happea tuottavat solut kehittyivät geologisessa mielessä erittäin nopeasti, vain muutama sata miljoonaa vuotta myöhemmin. Maapallo oli tuolloin noin yhden miljardin vuoden ikäinen. Ennen kuin Maa oli täyttänyt 3 miljardia vuotta kaikki elävät organismit olivat prokaryootteja eli esitumallisia. Niiden solurakenne on hyvin alkeellinen, sillä niiltä puuttuvat monimutkaiset soluelimet eikä niillä ole kotelon ympäröimää tumaa, vaan sen genomi on hajallaan solulimassa.

Mesoproterotsooisen kauden alussa maapallolle ilmaantui kuitenkin eukaryootteja eli esitumallisista eliöistä kehittyneitä yksisoluisia (alkueliöt), joiden solurakenne on huomattavasti aiempaa monimutkaisempi. Ne sisälsivät sellaisia soluelimiä, joita löytyy edelleen eläinsoluista. Mielenkiintoisena piirteenä erään alkueliöihin kuuluvan siimaeliön käyttäytymisessä on, että vaikka suurin osa niistä elää yksin, saattavat ne joissakin olosuhteista muodostaa ryhmiä. Taipumuksen luoda ryhmiä on ollut suuri harppaus kohti eläinperäisen elämän muodostumista, sillä vaikka siimaeliöt elivätkin ryhmässä, ne toimivat edelleen yksilöinä, mutta nyt kuitenkin niin, että ne erikoistuivat tekemään tiettyä asiaa koko ryhmän edun säilymisen hyväksi. Ajan mittaan tällainen käyttäytyminen on johtanut kudosten muodostumiseen, josta edelleen elimien ja lopulta suurten monisoluisten eläimien kehittymiseen.

Ensimmäiset monisoluiset eliöt kehittyivät noin miljardi vuotta sitten prekambrisen ajan lopulla, mutta siitä eteenpäin kambrikaudelle (n. 650 miljoonaa vuotta sitten) fossiileja ei ole säästynyt kovin paljoa, joten eläimien kehityksen alkutaival on jäänyt hämäräksi. Arvioiden mukaan eläinperäinen elämä alkoi kehittyä useampaa reittiä pitkin. Yksi näistä johti sienieläimiin ja kaksi muuta taas johti alku- ja jälkisuisten eläinten kehittymiseen. Alkusuisten ja jälkisuisten perustavanlaatuinen ero alkionkehityksessä viittaa siihen, että nämä haarat ovat eriytyneet jo hyvin kauan aikaa sitten.

Elämän siirtyminen maalle

Ensimmäisiä monisoluisia olivat nivelmadot ja polttiaiseläimet. Tähän samaan ajanjaksoon osuu myös suvullisen lisääntymisen kehittyminen, joka on käytännössä tarkoittanut perinnöllisen muuntelun suurta kasvua. Kaikki elämä oli kuitenkin vielä elämän synnyinkodissa eli vedessä, joka oli tarjonnut tehokkaan suojan UV- ja muulta kosmiselta säteilyltä. Kambrikaudelta taas on löydetty suunnaton määrä eri fossiileja, jotka kielivät siitä, että eläinkunnan nykyiset pääjaksot olivat kehittyneet jo viimeistään kauden lopulla (500 mvs.). Tähän kambrikaudelta jääneeseen runsaaseen fossiiliaineistoon viitataan myös termillä kambrikauden räjähdys.

Kambrikautta seuranneen ordovikikauden (490–430 mvs.) meret kuhisivat monipuolista kasvillisuutta, selkärangattomia eläimistöä, leviä ja leuattomia kaloja. Arvioiden mukaan merenpinnalla eläneet levät huuhtoutuivat rannikolle, jonka myötä elämä alkoi hiljalleen siirtyä maalle. Esimerkiksi Omanista on löydetty fossiileja, joiden perusteella jo ordovikikaudella kasvoi maakasveja. Siluuria kuitenkin pidetään varsinaisena ajankohtana, jolloin elämä siirtyi merestä maalle. Kasveille valoa, tilaa ja hiilidioksidia oli niin paljon kuin ne vain ehtivät yhteyttämään. Kilpailun vähäisyyden vuoksi siirtymä uusille alueille oli eduksi. Olosuhteet suosivat suuria kasveja ja niiden perässä selkärangattomat eläimet kipusivat maankamaralle, ensimmäisten joukossa meriskorpioni. Siluurikautena alkoi esiintyä ensimmäistä kertaa myös leuallisia kaloja, joiden yliotteen seurauksena leuattomat kalat hävisivät lähes kokonaan.

Maalle siirtyneistä selkärangattomista oli devonin ja kivihiilikausien aikana kehittynyt sammakkoeläimiä ja matelijoita, jotka luonnollisesti olivat sopeutuneet merielämään. Niillä oli vihollisia, joten permikausi tiesi niiden valtakautta. Matelijoiden joukosta löytyi niin kasvi- kuin lihansyöjiäkin. Maalla esiintyi myös hyönteisiä, suurin osa näistä oli nykyisten kovakuoriaisten sukulaisia. Matelijat syrjäyttivät permikauden lopulla sammakkoeläimet nopean lisääntymisen ja kehittymisen ansiosta. Meressä elämä oli edelleen monipuolisempaa: merisiilejä, kotiloita, lonkerojalkaisia. Permikausi päättyi laajaan massasukupuuttoon, jonka myötä ilmeisesti lähes 95 % kaikista eliölajeista kuoli. Mukana muun muassa trilobiitit. Ilmeisesti ilmaston muuttumisesta johtunut permikauden sukupuutto on elämän historian suurin sukupuutto, joskin nykyinen ihmisen toiminnasta johtuva sukupuutto saattaa ohittaa sen laajuudessaan.

Vaikka permikausi päättyikin suureen massasukupuuttoon, niin maaelämää hallitsivat vielä seuraavien aikakausien (trias-, jura-, ja liitukausi) aiempaa suurikokoisemmat liskot, dinosaurukset. Dinosaurusten valtakaudelle syntyivät myös ensimmäiset lentokykyiset dinosaurukset, joiden paleontologit uskovat olevan nykyisten lintujen esi-isiä. Jo tuohon aikaan niillä tiedetään olleen lämpöä eristävä sulkapeite ja ulkonäöllisestikin niiltä löytyy hyvin paljon yhteisiä piirteitä nykyisten lintujen kanssa. Liitukauden taittuessa tertiäärikauteen 65 miljoonaa vuotta sitten dinosaurukset (lintuja lukuun ottamatta) ja monet muutkin eläinlajit, muiden muassa simpukat, luukalat ja planktonlajit, kuolivat sukupuuttoon asteroidin iskeydyttyä Maahan. Kaikkea elämää se ei kuitenkaan tuhonnut, vaan useat arkosaurimatelijoiden ulkopuoliset matelijalajit sammakkojen ohella säilyivät. Tulevaisuuden kehityksen kannalta tärkein monilta osin säilynyt eläinryhmä oli kuitenkin nisäkkäät, siirryttiin matelijoiden valtakaudesta kohti nisäkkäiden valtakautta.

Katso myös

• Luettelo eläimistä

Kirjallisuutta

Evoluutio

• Lipps, Jere H. & Signor, Philip W.: Origin and Early Evolution of the Metazoa. Springer, 1992. ISBN 978-0-306-44067-0.
• Nielsen, Claus: Animal Evolution: Interrelationships of the Living Phyla. Oxford University Press, 2001. ISBN 978-0-19-850681-2.
• Valentine, James W.: On the Origin of Phyla. University of Chicago Press, 2004. ISBN 978-0-226-84548-7.

Yleisteoksia

• Sumich, James L. & Morrissey, John Francis: Introduction to the Biology of Marine Life (8. painos). Jones & Bartlett Publishers, 2004. ISBN 978-0-7637-3313-1.
• Ruppert, Edward E. & Barnes, Robert D. & Fox, Richard S.: Invertebrate Zoology (7. painos). Thomson-Brooks/Cole, 2004. ISBN 978-0-03-025982-1.
• Pough, F. Harvey & Janis, Christine M. & Heiser, John B.: Vertebrate Life (8. painos). Benjamin Cummings, 2008. ISBN 978-0-321-54576-3.
• Dugatkin, Lee Alan: Principles of Animal Behavior (2. painos). W. W. Norton, 2008. ISBN 978-0-393-93169-3.

Aiheesta muualla

• Encyclopedia of Life. Verkkotietosanakirja elämän muodoista. (englanniksi)
• GBIF. Tietokanta eliölajien taksonomiasta ja levinneisyydestä maittain. (englanniksi)
• ARKive. Kuvia, videoita ja äänitiedostoja sekä perustietoja maailman eliöistä. (englanniksi)
• BBC – Animals. Eläin-aiheinen teemasivu eläimistä. (englanniksi)
• Luonnontieteellinen keskusmuseo. Sisältää muun muassa tietokannan ja linkkejä eläinten suomenkielisiin nimiin.
• IUCN Redlist 2008. Eläinlajien uhanalaisuusluokitus. (englanniksi)
• Animal Diversity Web. Michiganin yliopiston eläintieteellinen museo.

Biologia

Osa-alueita	Aerobiologia Anatomia Astrobiologia Biokemia Ekologia Eliömaantiede Eläintiede Etologia Evoluutiobiologia Fysiologia Genomiikka Hydrobiologia Iktyologia Kasvipatologia Kasvitiede Kehitysbiologia Kudosoppi Meribiologia Mikrobiologia Molekyylibiologia Muoto-oppi Neurotiede Paleontologia Parasitologia Perinnöllisyystiede Sienitiede Solubiologia Systematiikka Taksonomia Toksikologia
Käsitteitä	abioottinen aineenvaihdunta biodiversiteetti biomi biotooppi biosfääri DNA ekologinen lokero ekosysteemi eliöyhteisö evoluutio kelpoisuus lisääntyminen luonnonvalinta populaatio ravinto sukkessio uhanalaisuusluokitus yhteyttäminen pääjakso kaari
Aiheeseen liittyvää	biologian filosofia