Ero sivun ”Salomo Kortetniemi” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 1: Rivi 1:
[[Kuva: Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu 6.png|thumb|300px|right|Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu. Sisältää myös kuolleet haarat.<ref>Talonen 2001 s. 25 ja 30.</ref><ref>Hepokoski 2002. s. 28, 40-41, 43-45, 85-91 ja 108</ref><ref>Kinnunen 2004. s. 438</ref>]]
[[Kuva: Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu 6.png|thumb|300px|right|Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu. Sisältää myös kuolleet haarat.<ref>Talonen 2001 s. 25 ja 30.</ref><ref>Hepokoski 2002. s. 28, 40-41, 43-45, 85-91 ja 108</ref><ref>Kinnunen 2004. s. 438</ref>]]
'''Salomo Kortetniemi''' ([[1819]]-[[1904]])<ref>Seppo Lohi, ''Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat'', s. 20.</ref> oli 1800-luvun [[lestadiolaisuus|lestadiolais]]saarnaaja ja -johtaja.
'''Salomo Kortetniemi''' ([[1819]]-[[1904]])<ref>Lohi 2007. s. 20.</ref> oli 1800-luvun [[lestadiolaisuus|lestadiolais]]saarnaaja ja -johtaja.


Kortetniemi toimi [[Ylitornio]]n suntiona vuosina [[1845]]-[[1852]], mutta hänet erotettiin, kun hänen ei katsottu huolehtivan hautojen riittävästä syvyydestä ja koska häntä pidettiin heränneistä pahimpana rauhanhäiritsijänä.<ref>Lohi 2007. s. 20-21.</ref> Hän oli nimittäin lestadiolaisuutta levittääkseen turvautunut niin sanottuun 'nyrkkikristillisyyteen', uskosta osattoman väkivaltaiseen taivutteluun.<ref>Lohi 2007. s. 116</ref> Hän muutti perheineen [[Norja]]n [[Hammerfest]]iin [[1866]] ja Pohjois-Amerikan [[Calumet]]iin, [[Michigan]]in osavaltioon vuonna [[1871]].<ref>Seppo Lohi, ''Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat'', s. 21.</ref> Täällä hän syrjäytti aiemman lestadiolaisjohtajan Antti Vitikkohuhdan ja nousi kuuden vuoden ajaksi Kuparisaaren lestadiolaisten vapaaseurakunnan maallikkopapiksi. Hänen vaikutuksensa näkyi myös seurakunnan nimessä ''Salomo Kortetniemen luterilainen seura'' (''Salomo Kortiniemi Lutheran Society'')<ref>Lohi 2007. s. 146.</ref> Seurakunta toimi alkuvaiheessa jopa kaikkien Michiganin kaivosalueen suomalaisten seurakuntana, Kortetniemen suorittaessa kaikki kirkolliset toimitukset.<ref>Seppo Lohi, ''Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat'', s. 148.</ref>
Kortetniemi toimi [[Ylitornio]]n suntiona vuosina [[1845]]-[[1852]], mutta hänet erotettiin, kun hänen ei katsottu huolehtivan hautojen riittävästä syvyydestä ja koska häntä pidettiin heränneistä pahimpana rauhanhäiritsijänä.<ref>Lohi 2007. s. 20-21.</ref> Hän oli nimittäin lestadiolaisuutta levittääkseen turvautunut niin sanottuun 'nyrkkikristillisyyteen', uskosta osattoman väkivaltaiseen taivutteluun.<ref>Lohi 2007. s. 116</ref> Hän muutti perheineen [[Norja]]n [[Hammerfest]]iin [[1866]] ja Pohjois-Amerikan [[Calumet]]iin, [[Michigan]]in osavaltioon vuonna [[1871]].<ref>Lohi 2007. s. 21.</ref> Täällä hän syrjäytti aiemman lestadiolaisjohtajan Antti Vitikkohuhdan ja nousi kuuden vuoden ajaksi Kuparisaaren lestadiolaisten vapaaseurakunnan maallikkopapiksi. Hänen vaikutuksensa näkyi myös seurakunnan nimessä ''Salomo Kortetniemen luterilainen seura'' (''Salomo Kortiniemi Lutheran Society'')<ref>Lohi 2007. s. 146.</ref> Seurakunta toimi alkuvaiheessa jopa kaikkien Michiganin kaivosalueen suomalaisten seurakuntana, Kortetniemen suorittaessa kaikki kirkolliset toimitukset.<ref>Lohi 2007. s. 148.</ref>


Koska Jaakko Rovaisen kannattajat epäilivät Kortetniemeä liljebladin eriseuraan menneeksi puoliheränneeksi, eivätkä hyväksyneet hänen autoritääristä johtamistapaansa, eivätkä Jumalan palvelusten muotomenoja tai Barbergin toimintatapoja, alkoivat Rovaisen kannattajat järjestää Cokatossa vuonna 1876 omia erillisiä seuroja<ref>Lohi 2007. s. 148-149</ref>. Sen johdosta Amerikan lestadiolaisuus jakaantui vuoden 1876 hajaannuksessa kahteen osaan, joista ylivoimaisesti suurempaa johtivat Kortetniemi ja Barberg, mutta pienempää oppositioryhmää johtivat Jaakko Rovainen ja N. P. Stark. Euroopan lestadiolaisjohtajat puolustivat kuitenkin hajaannuksessa Rovaisen ja Starkin johtamaa vähemmistöryhmää. [[Juhani Raattamaa]] lähetti Juho Takkisen Amerikkaan syrjäyttämään Kortetniemen papin virasta, jonka seurauksena Amerikan hajaannus päättyi vastentahtoiseen sovintoon vuonna 1878. Takkisesta tulikin Calumetin seurakunnan maallikkopappi vuoden 1877 marraskuun loppuun mennessä.<ref>Lohi 2007. s. 148-158.</ref> Kortetniemi liittyi myöhemmin [[haalilaisuus|haalilaisuuteen]].<ref>Talonen 2001. s. 30</ref><ref>Hepokoski 2002. s. 31</ref>
Koska Jaakko Rovaisen kannattajat epäilivät Kortetniemeä liljebladin eriseuraan menneeksi puoliheränneeksi, eivätkä hyväksyneet hänen autoritääristä johtamistapaansa, eivätkä Jumalan palvelusten muotomenoja tai Barbergin toimintatapoja, alkoivat Rovaisen kannattajat järjestää Cokatossa vuonna 1876 omia erillisiä seuroja<ref>Lohi 2007. s. 148-149</ref>. Sen johdosta Amerikan lestadiolaisuus jakaantui vuoden 1876 hajaannuksessa kahteen osaan, joista ylivoimaisesti suurempaa johtivat Kortetniemi ja Barberg, mutta pienempää oppositioryhmää johtivat Jaakko Rovainen ja N. P. Stark. Euroopan lestadiolaisjohtajat puolustivat kuitenkin hajaannuksessa Rovaisen ja Starkin johtamaa vähemmistöryhmää. [[Juhani Raattamaa]] lähetti Juho Takkisen Amerikkaan syrjäyttämään Kortetniemen papin virasta, jonka seurauksena Amerikan hajaannus päättyi vastentahtoiseen sovintoon vuonna 1878. Takkisesta tulikin Calumetin seurakunnan maallikkopappi vuoden 1877 marraskuun loppuun mennessä.<ref>Lohi 2007. s. 148-158.</ref> Kortetniemi liittyi myöhemmin [[haalilaisuus|haalilaisuuteen]].<ref>Talonen 2001. s. 30</ref><ref>Hepokoski 2002. s. 31</ref>

Versio 9. marraskuuta 2012 kello 03.11

Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu. Sisältää myös kuolleet haarat.[1][2][3]

Salomo Kortetniemi (1819-1904)[4] oli 1800-luvun lestadiolaissaarnaaja ja -johtaja.

Kortetniemi toimi Ylitornion suntiona vuosina 1845-1852, mutta hänet erotettiin, kun hänen ei katsottu huolehtivan hautojen riittävästä syvyydestä ja koska häntä pidettiin heränneistä pahimpana rauhanhäiritsijänä.[5] Hän oli nimittäin lestadiolaisuutta levittääkseen turvautunut niin sanottuun 'nyrkkikristillisyyteen', uskosta osattoman väkivaltaiseen taivutteluun.[6] Hän muutti perheineen Norjan Hammerfestiin 1866 ja Pohjois-Amerikan Calumetiin, Michiganin osavaltioon vuonna 1871.[7] Täällä hän syrjäytti aiemman lestadiolaisjohtajan Antti Vitikkohuhdan ja nousi kuuden vuoden ajaksi Kuparisaaren lestadiolaisten vapaaseurakunnan maallikkopapiksi. Hänen vaikutuksensa näkyi myös seurakunnan nimessä Salomo Kortetniemen luterilainen seura (Salomo Kortiniemi Lutheran Society)[8] Seurakunta toimi alkuvaiheessa jopa kaikkien Michiganin kaivosalueen suomalaisten seurakuntana, Kortetniemen suorittaessa kaikki kirkolliset toimitukset.[9]

Koska Jaakko Rovaisen kannattajat epäilivät Kortetniemeä liljebladin eriseuraan menneeksi puoliheränneeksi, eivätkä hyväksyneet hänen autoritääristä johtamistapaansa, eivätkä Jumalan palvelusten muotomenoja tai Barbergin toimintatapoja, alkoivat Rovaisen kannattajat järjestää Cokatossa vuonna 1876 omia erillisiä seuroja[10]. Sen johdosta Amerikan lestadiolaisuus jakaantui vuoden 1876 hajaannuksessa kahteen osaan, joista ylivoimaisesti suurempaa johtivat Kortetniemi ja Barberg, mutta pienempää oppositioryhmää johtivat Jaakko Rovainen ja N. P. Stark. Euroopan lestadiolaisjohtajat puolustivat kuitenkin hajaannuksessa Rovaisen ja Starkin johtamaa vähemmistöryhmää. Juhani Raattamaa lähetti Juho Takkisen Amerikkaan syrjäyttämään Kortetniemen papin virasta, jonka seurauksena Amerikan hajaannus päättyi vastentahtoiseen sovintoon vuonna 1878. Takkisesta tulikin Calumetin seurakunnan maallikkopappi vuoden 1877 marraskuun loppuun mennessä.[11] Kortetniemi liittyi myöhemmin haalilaisuuteen.[12][13]

Lähteet

  • Lohi, Seppo: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK), 2007. ISBN 978-951-843-109-4.
  • Talonen, Jouko: Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. Lestadiolaisuuden hajaannukset (pdf). Suomen teologinen instituutti (STI), 2001. ISBN 952-9857-11-X.
  • Hepokoski, Warren: The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861-2000 2002. Warren Hepokoski. Viitattu 31. heinäkuuta 2012. (pdf-versiossa on sivunumerot) (englanniksi)

Viitteet

  1. Talonen 2001 s. 25 ja 30.
  2. Hepokoski 2002. s. 28, 40-41, 43-45, 85-91 ja 108
  3. Kinnunen 2004. s. 438
  4. Lohi 2007. s. 20.
  5. Lohi 2007. s. 20-21.
  6. Lohi 2007. s. 116
  7. Lohi 2007. s. 21.
  8. Lohi 2007. s. 146.
  9. Lohi 2007. s. 148.
  10. Lohi 2007. s. 148-149
  11. Lohi 2007. s. 148-158.
  12. Talonen 2001. s. 30
  13. Hepokoski 2002. s. 31