Ero sivun ”Elokuvateatteri” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
p r2.7.2+) (Botti lisäsi: be:Кінатэатр |
Ism (keskustelu | muokkaukset) Ei muokkausyhteenvetoa |
||
| Rivi 6: | Rivi 6: | ||
http://www.ses.fi/dokumentit/Elokuvavuosi%202009.pdf | Nimeke = Elokuvavuosi 2009 – Suomen elokuvasäätiön tilastoja | Tekijä = | Tiedostomuoto = PDF | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = 2010 | Julkaisija = Suomen elokuvasäätiö | Viitattu = 26.1.2011}}</ref> |
http://www.ses.fi/dokumentit/Elokuvavuosi%202009.pdf | Nimeke = Elokuvavuosi 2009 – Suomen elokuvasäätiön tilastoja | Tekijä = | Tiedostomuoto = PDF | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = 2010 | Julkaisija = Suomen elokuvasäätiö | Viitattu = 26.1.2011}}</ref> |
||
Suomessa oli vuonna 2009 yhteensä 196 elokuvateatteria, joissa oli yhteensä 306 salia.<ref name="elokuvavuosi2009"/> |
Suomessa oli vuonna 2009 yhteensä 196 elokuvateatteria, joissa oli yhteensä 306 salia.<ref name="elokuvavuosi2009"/> Joissakin maissa on elokuvateatterit kielletty.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://yle.fi/uutiset/saudi-arabiassa_tehtiin_historiaa_nainen_sai_ohjata_elokuvan/6278452 | Nimeke = Saudi-Arabiassa tehtiin historiaa: Nainen sai ohjata elokuvan| Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Yle.fi Uutiset| Ajankohta = 1.9.2012| Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 1.9.2012 | Kieli = }}</ref> |
||
== Tekniikka == |
== Tekniikka == |
||
Versio 1. syyskuuta 2012 kello 14.21
Elokuvateatteri on tila, jossa esitetään elokuvia suurille katsojaryhmille. Elokuvateatterissa voi olla useita saleja, joissa on erilaiset tekniset ominaisuudet (esimerkiksi äänentoistolaitteisto, erikoiskokoinen valkokangas).
Monisalisia elokuvateattereita kutsutaan myös monisaliteattereiksi eli multiplekseiksi. Suomen elokuvasäätiön määritelmän mukaan teatteri luokitellaan multipleksiksi, jos siinä on yli seitsemän salia.[1]
Suomessa oli vuonna 2009 yhteensä 196 elokuvateatteria, joissa oli yhteensä 306 salia.[1] Joissakin maissa on elokuvateatterit kielletty.[2]
Tekniikka
Kuva
Elokuvateattereissa elokuvat esitetään edelleen pääasiassa filmiprojektoreilla, jotka käyttävät 35 mm:n filmiä. Kuva saadaan filmiltä kankaalle projisoimalla kirkasta valoa filmin ja suurentavan optiikan läpi. Nykyään valo tuotetaan tavallisimmin ksenonlampuilla, joiden tehot ovat yleensä useita kilowatteja.
Yhtenäisen liikkuvan kuvan illuusio saadaan aikaan projektorin mekanismilla, joka väläyttää valoa kankaalle tavallisesti 48 tai 72 kertaa sekunnissa ja siirtää filmiä ruudun eteenpäin aina kahden tai kolmen väläytyksen jälkeen, niin että kuvaruutu vaihtuu 24 kertaa sekunnissa.
Elokuvia kuvataan ja esitetään useissa eri muodoissa eli kuvasuhteissa. Koneenhoitaja asettaa ennen esitystä oikean kuvasuhteen vaihtamalla projektoriin oikean kokoisen kuvaportin (valoa läpäisemätön metallilevy, jossa on suorakaiteen muotoinen reikä) ja sopivan optiikan, jolla kyseinen kuvasuhde saadaan halutun kokoisena kankaalle. Useimmat nykyteatterit pystyvät esittämään oikeassa muodossaan ainoastaan yleisimmät kuvasuhteet 1,85:1 ja 2,39:1 ("CinemaScope"), joista jälkimmäinen vaatii anamorfisen erikoisoptiikan.
Ääni
35 mm:n elokuvafilmillä käytetään nykyään sekä analogista että digitaalista ääntä rinnakkain. Jokaisessa esityskopiossa on aina vähintään analoginen optinen ääniraita (vallitseva formaatti nykyään Dolby SR). Analogiäänen lisäksi kopiossa voi olla digitaaliääni 1–3 erilaisessa formaatissa, jotka ovat Dolby Digital (yleisin), SDDS ja DTS. Kaikki elokuvateatterit pystyvät edelleen esittämään ongelmitta myös filmikopion, jossa on ainoastaan analoginen ääniraita.
Niin analoginen ääni kuin Dolby Digital- ja SDDS-formaattien digitaaliäänetkin on tallennettu 35 mm:n filmikopion reunaan paljaalla silmällä näkyviksi raidoiksi tai laatikoiksi. Elokuvaa esitettäessä projektorien optiset äänilukijat lukevat haluttua ääniraitaa ja lähettävät signaalin erilliselle ääniprosessorille. Prosessori purkaa signaalin ääneksi, joka syötetään päätevahvistimiin ja siitä edelleen salikaiuttimiin. Kaiuttimet on sijoiteltu salin seinille (ja usein lisäksi kankaan taakse) niin, että katsojien ympärille saadaan muodostettua niin sanottu surround-toisto.
Edellä mainituista formaateista poiketen DTS-ääni on tallennettu erillisille CD-ROM-levyille, joita lukee erillinen DTS-lukulaite. DTS-ääni on synkronoitu filmikuvan kanssa filmiltä optisesti luettavan aikakoodin avulla.
Myös THX-sertifikaatti on noussut monien tietoisuuteen joissain teattereissa esitettyjen THX-trailereiden vuoksi. Vastoin yleistä käsitystä THX ei itse asiassa ole edellä lueteltujen tapaan ääniformaatti, vaan yhdysvaltalaisen THX Ltd.:n myöntämä laatuluokitus. Luokitus sisältää vaatimuksia, jotka liittyvät muun muassa projisoidun kuvan laatuun, teatterisalin akustiikkaan ja äänentoiston laatuun. Tämän lisäksi koko äänentoistoketjussa käytettyjen laitteistomallien tulee olla THX-hyväksynnän saaneita.
Digitalisoituminen
35 mm:n elokuvafilmi on säilyttänyt valta-asemansa elokuvakäytössä niin kuvaus- kuin esitysformaattinakin jo yli sata vuotta. Suurimmat muutokset formaattiin tänä aikana ovat olleet äänen, värin, laajakuvan ja stereoäänen lisääminen. Lähitulevaisuudessa digitaalisten projisointitekniikoiden uskotaan vihdoin syrjäyttävän filmin ainakin kaupallisessa elokuvateatteritoiminnassa.
Tällä hetkellä hallitseva digitaalisen elokuvateatteritekniikan standardi on DCI (Digital Cinema Initiatives; käytetään myös nimitystä D-Cinema), joka julkaistiin heinäkuussa 2005. D-Cinema-saleissa käytetään erittäin korkealaatuisia, moninkertaisesti kotiteatteriprojektoreita kalliimpia ja suurempia videoprojektoreita. Projektorit voivat perustua esimerkiksi DLP- tai SXRD-tekniikoihin, joista DLP on tällä hetkellä yleisin. Valo tuotetaan filmiprojektorien tapaan ksenonlampuilla.
Elokuvateatterien digitalisoitumista hidastavat laitteistohankintojen vaatimat suuret investoinnit. Suomen ensimmäinen D-Cinema-laitteisto otettiin käyttöön Helsingin Tennispalatsissa loppuvuodesta 2006[3] ja toinen Hämeenlinnan Bio Rexissä syksyllä 2007[4]. Kesäkuussa 2009 D-Cinema-laitteisto oli asennettu Suomessa 27 elokuvasaliin,[5] ja vuoden 2011 alkuun mennessä 30 prosenttiin maan saleista.[6] Osassa digisaleista on edelleen myös perinteinen 35 mm:n projisointilaitteisto.
Useimpiin Suomen elokuvateatterisaleihin on asennettu varsinaisen elokuvaprojektorin lisäksi matalaresoluutioinen videoprojektori, jota käytetään mainosten ja satunnaisten videonäytösten esittämiseen. Myös tällaisia saleja on toisinaan harhaanjohtavasti nimitetty "digitaalisiksi elokuvateattereiksi".
Kolmiulotteisuus
Kolmiulotteisia eli 3-D-elokuvia on esitetty elokuvateattereissa maksavalle yleisölle 1920-luvulta alkaen. Ensimmäisen kerran kolmiulotteisuus nousi hetkeksi suursuosioon 1950-luvulla. 3-D-elokuvia on vuosien mittaan esitetty useilla filmiin perustuvilla järjestelmillä, vaihtelevalla yleisömenestyksellä.
Kaikkein alkeellisimpia 3-D-järjestelmiä (esimerkiksi kaksivärisiä laseja käyttävä anaglyfinen järjestelmä) lukuunottamatta kolmiulotteisuus vaatii elokuvateatterilta kallista erikoiskalustoa. Tästä syystä 3-D:tä on viime vuosikymmeninä nähty lähinnä erikoisteattereissa, joissa on esitetty niitä varten erikseen tuotettua erikoisohjelmistoa. Esimerkiksi IMAX-teattereissa on ollut käytössä erittäin korkealaatuinen 70 mm:n filmiin ja polarisaatioon perustuva 3-D-tekniikka 1980-luvulta saakka.
3D-grafiikan kehittymisen ja elokuvateatterien digitalisoitumisen myötä kolmiulotteisuus on 2000-luvulta alkaen ollut tekemässä paluuta valtavirtaan. Korkealaatuisen 3-D-tekniikan lisääminen digitaaliseen esityslaitteistoon on suhteellisen helppoa, joten digitaalista kalustoa joka tapauksessa hankkivat tavalliset elokuvateatterit voivat pienellä lisäinvestoinnilla tehdä salistaan samalla 3-D-kelpoisen. Sekä 3-D-salien että -ohjelmiston määrä onkin kasvanut huimasti 2000-luvulla; esimerkiksi kaikissa Finnkinon digitaalisaleissa on myös 3-D-esitystekniikka.
D-Cinema-saleihin on saatavilla useita vaihtoehtoisia 3-D-järjestelmiä. Suomessa yleisin näistä on Finnkinonkin käyttämä [7] XpanD 3D; muita maailmalla suosittuja järjestelmiä ovat RealD Cinema ja Dolby 3D. Kaikki mainitut järjestelmät pystyvät esittämään D-Cinema-standardin mukaisia 3-D-kopioita.
Toistaiseksi kaikki elokuvateatterikäyttöön sopivat kolmiulotteiset esitysjärjestelmät – niin filmipohjaiset kuin digitaalisetkin – vaativat katsojilta erikoislasien käyttöä.
Tapakulttuuri elokuvateattereissa
Hyviin tapohin kuuluu pitää matkapuhelin kiinni elokuvateatterissa.[8]
Lähteet
- ↑ a b Elokuvavuosi 2009 – Suomen elokuvasäätiön tilastoja (PDF) 2010. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 26.1.2011.
- ↑ Saudi-Arabiassa tehtiin historiaa: Nainen sai ohjata elokuvan Yle.fi Uutiset. 1.9.2012. Viitattu 1.9.2012.
- ↑ Veli-Pekka Lehtonen: Tennispalatsiin Suomen ensimmäinen digitaalinen projektori Helsingin Sanomat. 19.11.2006. Viitattu 22.9.2009. (suomeksi)
- ↑ Bio Rex digitalisoi koko elokuvateatteriketjun ja avaa Suomen ensimmäisen 3D-elokuvateatterin Nordisk Film – Uutiset. 17.4.2008. Viitattu 22.9.2009. (suomeksi)
- ↑ Harri Ahokas: Ajankohtaista (PDF) SESinfo 1/2010. 2010. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 8.2.2010. (suomeksi)
- ↑ Suomalaisen elokuvan tavoiteohjelma 2011–2015 (PDF) 2011. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 26.1.2011. (suomeksi)
- ↑ 3D-tekniikka Finnkinon teattereissa Finnkino. Viitattu 20.3.2010. (suomeksi)
- ↑ Simpson-Giles, Candace: Kuinka olla leidi, s. 11. (How to be a lady: A contemporary guide to common courtesy, 2001.) Suomentaneet Päivi Liski ja Pasi Jääskeläinen. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7050-2.
