Ero sivun ”Vanha Suomi” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 6: Rivi 6:
Vanha Suomi syntyi suuren Pohjan sodan seurauksena vuonna 1721. Ruotsi joutui vuonna [[1700]] yksin sotaan Venäjää, [[Tanska]]-[[Norja]]a, [[Preussi]]a ja [[Saksi]]-[[Puola]]a vastaan. Alkumenestyksestään huolimatta kääntyi sota Ruotsille tappiolliseksi kuningas [[Kaarle XII|Kaarle XII:n]] kärsittyä murskatappion Venäjää vastaan [[Pultavan taistelu]]ssa vuonna [[1709]]. Etulyöntiasemansa turvin Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta vuosien [[1710]]–[[1715]] kuluessa. Suomen valtauksesta alkoi [[isoviha]], vuoteen 1721 saakka kestänyt venäläismiehitys Suomessa.
Vanha Suomi syntyi suuren Pohjan sodan seurauksena vuonna 1721. Ruotsi joutui vuonna [[1700]] yksin sotaan Venäjää, [[Tanska]]-[[Norja]]a, [[Preussi]]a ja [[Saksi]]-[[Puola]]a vastaan. Alkumenestyksestään huolimatta kääntyi sota Ruotsille tappiolliseksi kuningas [[Kaarle XII|Kaarle XII:n]] kärsittyä murskatappion Venäjää vastaan [[Pultavan taistelu]]ssa vuonna [[1709]]. Etulyöntiasemansa turvin Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta vuosien [[1710]]–[[1715]] kuluessa. Suomen valtauksesta alkoi [[isoviha]], vuoteen 1721 saakka kestänyt venäläismiehitys Suomessa.


Ruotsin ja Venäjän väliset vihollisuudet suuressa Pohjan sodassa päättänyt [[Uudenkaupungin rauha]] solmittiin vuonna 1721. Rauhansopimuksen yhteydessä siirtyi [[Käkisalmen lääni]]n etelä- ja keskiosat sekä pääosa [[Viipurin lääni]]stä Venäjän haltuun. Alueliitoksen myötä syntyi Viipurin kuvernementti, myöhemmin Vanhaksi Suomeksi kutsuttu alue. Alkuperäiseen Vanhan Suomen alueeseen sisältyivät myös [[Viipuri]]n, [[Käkisalmi|Käkisalmen]] ja [[Sortavala]]n kaupungit.
Ruotsin ja Venäjän väliset vihollisuudet suuressa Pohjan sodassa päättänyt [[Uudenkaupungin rauha]] solmittiin vuonna 1721. Rauhansopimuksen yhteydessä siirtyi [[Käkisalmen lääni]]n etelä- ja keskiosat sekä pääosa [[Viipurin lääni]]stä Venäjän haltuun. Alue muodosti hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin kuuluneen Viipurin ja Käkisalmen provinssin. Tähän alkuperäiseen Vanhan Suomen alueeseen sisältyivät myös [[Viipuri]]n, [[Käkisalmi|Käkisalmen]] ja [[Sortavala]]n kaupungit.


Venäjän kiinnostusta Vanhan Suomen alueeseen lisäsi [[Neva (joki)|Neva-joen]] suuhun [[Inkerinmaa]]lle vuodesta [[1703]] rakennettu [[Pietari-Paavalin linnoitus]] ja jo vuonna [[1712]] keisarikunnan pääkaupungiksi nostettu [[Pietari (kaupunki)|Pietari]]n kaupunki. Rauhansopimuksessa Venäjään liitetyt Vanhan Suomen alueet toimivat suojavyöhykkeenä uudelle pääkaupungille.
Venäjän kiinnostusta Vanhan Suomen alueeseen lisäsi [[Neva (joki)|Neva-joen]] suuhun [[Inkerinmaa]]lle vuodesta [[1703]] rakennettu [[Pietari-Paavalin linnoitus]] ja jo vuonna [[1712]] keisarikunnan pääkaupungiksi nostettu [[Pietari (kaupunki)|Pietari]]n kaupunki. Rauhansopimuksessa Venäjään liitetyt Vanhan Suomen alueet toimivat suojavyöhykkeenä uudelle pääkaupungille.

Versio 10. kesäkuuta 2012 kello 06.36

Vaakuna Viipurin kuvernementin kartastossa 1797, Kansallisarkisto

Vanha Suomi on Viipurin kuvernementin alue, joka siirtyi Ruotsilta Venäjän valtaan vuosina 1721 ja 1743. Vanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Vuodesta 1803 Viipurin kuvernementti tunnettiin nimellä Suomen kuvernementti.[1] Nimitys Vanha Suomi on suomalaisittain katsottuna hieman epäjohdonmukainen. Ymmärrettäväksi se tulee katsottaessa asiaa venäläisittäin: Vanhan Suomen alue liitettiin keisarikuntaan lähes sata vuotta ennen muuta (Uutta) Suomea.

Suuri Pohjan sota — Vanha Suomi syntyy

Vanhan Suomen kartta
Pääartikkeli: Suuri Pohjan sota

Vanha Suomi syntyi suuren Pohjan sodan seurauksena vuonna 1721. Ruotsi joutui vuonna 1700 yksin sotaan Venäjää, Tanska-Norjaa, Preussia ja Saksi-Puolaa vastaan. Alkumenestyksestään huolimatta kääntyi sota Ruotsille tappiolliseksi kuningas Kaarle XII:n kärsittyä murskatappion Venäjää vastaan Pultavan taistelussa vuonna 1709. Etulyöntiasemansa turvin Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta vuosien 17101715 kuluessa. Suomen valtauksesta alkoi isoviha, vuoteen 1721 saakka kestänyt venäläismiehitys Suomessa.

Ruotsin ja Venäjän väliset vihollisuudet suuressa Pohjan sodassa päättänyt Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721. Rauhansopimuksen yhteydessä siirtyi Käkisalmen läänin etelä- ja keskiosat sekä pääosa Viipurin läänistä Venäjän haltuun. Alue muodosti hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin kuuluneen Viipurin ja Käkisalmen provinssin. Tähän alkuperäiseen Vanhan Suomen alueeseen sisältyivät myös Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit.

Venäjän kiinnostusta Vanhan Suomen alueeseen lisäsi Neva-joen suuhun Inkerinmaalle vuodesta 1703 rakennettu Pietari-Paavalin linnoitus ja jo vuonna 1712 keisarikunnan pääkaupungiksi nostettu Pietarin kaupunki. Rauhansopimuksessa Venäjään liitetyt Vanhan Suomen alueet toimivat suojavyöhykkeenä uudelle pääkaupungille.

Hattujen sota — Vanha Suomi laajenee

Pääartikkeli: Hattujen sota

Ruotsin revanssinhaluinen hattupuolue ryhtyi Venäjän vastaiseen sotaan vuonna 1741 tavoitteenaan kostaa suuren Pohjan sodan aikaiset nöyryytykset ja vallata ainakin osa Ruotsin sodassa menettämistä alueista takaisin. Ruotsin armeija oli varustautunut sotaan heikosti ja Suomen alue joutui venäläismiehityksen alaiseksi kuten suuressa Pohjan sodassakin. Vuonna 1743 solmittuun rauhaan saakka kestänyttä miehitystä kutsutaan pikkuvihaksi.

Hattujen sota päättyi Turun rauhaan, jossa Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa siirrettiin edelleen lännemmäksi ja uudeksi rajaksi muodostui Kymijoki ja siihen laskeva Mäntyharjun reitti. Pohjoisemmassa rajalinja halkoi Saimaata pirstoen sen useampaan osaan rajanaapureiden kesken. Raja teki koukkauksen Savonlinnan kohdalla liittäen tämän Saimaan solmukohdan osaksi Venäjää. Sen sijaan Puumala, toinen Saimaan kapeikko, jäi Ruotsille. Vesitie eteläiseltä Saimaalta pohjoiselle kulki väistämättä sekä Puumalan että Savonlinnan kautta. Viipurin kuvernementtiin liitetyillä alueilla sijaitsivat Savonlinnan lisäksi Haminan ja Lappeenrannan kaupungit sekä kyseisissä kaupungeissa sijainneet Ruotsin rajalinnoitukset.

Lahjoitusmaajärjestelmä

Vanhan Suomen yhteiskunnallisia oloja vaikeimmin vaivannut ongelma oli lahjoitusmaajärjestelmä. Keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitetut lahjoitusmaat kavensivat merkittävästi niillä asuneiden talonpoikien vapautta ja taloudellista toimeentuloa. Lahjoitusmaiden talonpoikien asema heikkeni lähelle Venäjän maaorjien asemaa. Erityisesti lahjoitusmaiden isäntien eli donataarien oikeus määrätä alustalaistensa verotuksesta hiersi heidän ja talonpoikien välejä niin Vanhan Suomen aikana kuin alueen Suomen suuriruhtinaskuntaan liittämisen jälkeenkin. Samoin isäntien käyttämät ruumiilliset kuritukset, kuten maaorjille Venäjällä, olivat törkeä loukkaus talonpoikien oikeuksia kohtaan.

Lahjoitusmaakysymys ratkesi vasta autonomian aikana 1870-luvulle mennessä kun Suomen valtio osti lahjoitusmaat donataareilta. Talonpojat saivat lunastaa viljelemänsä maat perintötiloikseen edullisten ja pitkäaikaisten valtionlainojen avulla.

Donataarien ja talonpoikien välejä hiertänyt lahjoitusmaakysymys on osaltaan ollut antamassa Vanhan Suomen ajalle poikkeuksellisen negatiivista leimaa Suomen historiankirjoituksessa.[2]

Elämää Vanhassa Suomessa

Uusi valtioyhteys ei mullistanut, lahjoitusmaakysymystä lukuun ottamatta, Vanhan Suomen elinoloja niin paljon kuin Suomessa on toisinaan haluttu nähdä. Maanviljely ja perinteinen elämäntapa säilyi jokseenkin muuttumattomina myös uuden hallitsijan alaisuudessa. Uudenkaupungin rauhan sopimuksessa vuonna 1721 sovittiin myös Ruotsin vallan aikaisten lakien ja oikeuskäytännön jäämisestä voimaan Vanhan Suomen alueella. Alueen väestö sai myös harjoittaa vapaasti luterilaista uskontoaan ja verotus hoidettiin ruotsalaisen käytännön mukaisesti. Vanhan Suomen asukkaat olivat vapautetut sotilaspalveluksesta 1797 saakka. Käytäntö ei ollut poikkeuksellinen monikansallisessa keisarikunnassa.

Vanhassa Suomessa asunut rahvas jäi asuinsijoilleen alueen siirtyessä Venäjän valtaan, mutta valtaosa aatelistosta ja papistosta oli paennut venäläismiehitystä Ruotsin puolelle jo isovihan aikana. Osa paenneista palasi takaisin Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen, mutta huomattava osa virkamiehistä ja papeista ei halunnut siirtyä Venäjän keisarin palvelukseen. Myöskään uusien pappien ja virkamiesten rekrytointi Ruotsin puoleisesta Suomesta ei sujunut suunnitellusti. Vajetta täytettiin Venäjältä ja Baltian saksalaisalueilta kotoisin olevilla virkamiehillä. Vanhan Suomen virkamieskunta venäläistyi ja saksalaistui nopeasti. Alueen pappispula helpotti vasta Vanhasta Suomesta kotoisin olevan uuden pappissukupolven kasvaessa.

Venäjään liittäminen toi Vanhan Suomen ortodoksiselle väestölle helpotusta Ruotsin vallan aikaiseen syrjintään verrattuna. Ortodoksit saattoivat harjoittaa uskontoaan vapaasti ja Laatokan alueen luostarit pystyivät käynnistämään toimintansa uudestaan. Monikansallinen ja useista uskontokunnista koostuva Venäjä suvaitsi Vanhan Suomen luterilaisen väestön uskontoa varsin hyvin. Vanhan Suomen luterilaiset papit saivat käydä koulunsa edelleen Turussa ja Turun piispa vihki edelleen pappeja virkoihinsa myös Vanhan Suomen alueella. Rajaseudun halkaistujen seurakuntien jäsenet saivat myös käydä kirkossa valtakunnan rajan yli. Kirkon ylin valta siirtyi kuitenkin venäläisten käsiin. Vanhan Suomen luterilaista kirkkoa hallinnoitiin yhdessä Venäjän muiden ei-ortodoksisten kirkkokuntien kanssa.

Vanhan Suomen alue kärsi varsin paljon toistuvien sotien seurauksena, mutta jälleenrakennusta auttoi Suomenlahden pohjukkaan perustetun Pietarin kaupungin ostovoima. Alueen talous monipuolistui ja kaupunkiin rahdattiin elintarvikkeita, rakennustarpeita ja polttopuuta. Venäjä ei harjoittanut Ruotsin kaltaista merkantilistista talouspolitiikkaa, mikä osaltaan edisti Vanhan Suomen talouskehitystä. Vanhan Suomen alueella sai kaataa metsää sahateollisuuden tarpeisiin, minkä ansiosta alueelle nousi kukoistava sahateollisuus. Vanhassa Suomessa otettiin käyttöön Ruotsin mallin mukaisia sahauskieltoja vasta 1700-luvun lopulla. Nämäkään kiellot eivät ulottuneet yläluokan hallitsemille lahjoitusmaille. Vanhan Suomen alueella sai myös harjoittaa kaupankäyntiä maaseudulla eikä maatilojen halkomiselle asetettu Ruotsin kaltaisia rajoituksia. Toisaalta alueen poikki kulki useita maatullirajoja, jotka vaikeuttivat liikkumista ja kauppaa.

Aluetta hallinneen apatian ja vierasmaalaisen yläluokan takia sieltä ei ole juurikaan jäänyt merkittäviä henkilöitä historiaan. Ainoa muita huomattavampi on David Alopaeus, Viipurissa syntynyt virkamies, joka toimi keisarillisessa hallinnossa monissa tehtävissä, muun muassa Venäjän lähettiläänä Keski-Euroopan maissa.

Venäjä kiristää otettaan Vanhasta Suomesta

Vanhan Suomen, kuten monien muidenkin keisarikunnan osien, itsenäisyyttä ryhdyttiin rajoittamaan 1700-luvun loppupuolella keisarinna Katariina II:n käynnistämän venäläistämisohjelman myötä. Venäjästä ryhdyttiin luomaan yhtenäisesti hallittua valtakuntaa. Osa keisarinnan uudistuksista jouduttiin myöhemmin kumoamaan, mutta hajanaisen keisarikunnan ja alueellisten erioikeuksien aika alkoi olla ohi. Merkittävimmän poikkeuksen venäläistämiskehityksestä teki vuonna 1809 syntynyt Suomen autonominen suuriruhtinaskunta.

Toinen Vanhaa Suomea tiukemmin Venäjään kiinnittänyt 1700-luvun loppupuolen hanke oli Ruotsia vastaan käydyn Kustaa III:n sodan kokemusten perusteella käynnistetty laajan Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmän rakennustyö. Maineikkaan kenraali Aleksandr Suvorovin johdolla toteutetun hankkeen myötä luotiin Vanhaan Suomeen useista sisäkkäisistä linnoitusketjuista koostuva linnoitusjärjestelmä jonka tehtävänä oli torjua mahdollisen Ruotsin puoleisesta Suomesta Pietaria kohti suunnatut hyökkäykset. Tällöin Suomen alueelle muutti pysyvästi tuhansia ei-suomalaisia, lähinnä venäläisiä sotilaita ja baltiansaksalaisia upseereita ja virkamiehiä.

Vanha Suomi liitetään Suomen suuriruhtinaskuntaan

Vaikka Vanha Suomi ei yleisen käsityksen vastaisesti varsinaisesti taantunutkaan Venäjän vallan alla, se jäi etenkin yhteiskunnallisessa kehityksessä jälkeen Ruotsin puoleisen Suomen ripeästä kehityksestä 1700-luvulla. Talonpoikiin kohdistunut venäläisen aateliston mielivalta loi aluetta leimanneen apatian taloudessa muutenkin. Loputkin Suomesta liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuosina 18081809 käydyn Suomen sodan ja sitä seuranneen Haminan rauhan yhteydessä. Samalla ryhdyttiin niin Suomessa kuin keisarin hovissa puuhaamaan Vanhan Suomen liittämistä muun Suomen, eli Venäjältä käsin katsottuna Uuden Suomen yhteyteen.

Yhdistymishankkeella tavoiteltiin kansallisesti yhtenäisen autonomisen alueen muodostamista ikään kuin Ruotsin mallin mukaisen modernin valtion kokeilukentäksi ja näyteikkunaksi Eurooppaan keisarin hyväntahtoisuuden merkkinä. Samalla uskottiin taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Ruotsin puoleisesta Suomesta jälkeenjääneen Vanhan Suomen kurovan isoveljensä etumatkan kiinni. Alueliitoksen toivottiin myös kasvattavan suomalaisten uskollisuutta uutta hallitsijaansa kohtaan. Elettiinhän Euroopassa yhä Napoleonin sotien levotonta aikakautta. Lopullisesti päätös Vanhan Suomen liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan sinetöityi keisari Aleksanteri I:n vuoden 1811 lopulla antamalla dekreetillä (käskykirjeellä). Liitos astui voimaan vuodenvaihteessa 1812. Entisen Vanhan Suomen alue muodosti siitä lähtien Viipurin läänin.

Uuteen Suomeen liittämisen jälkeen ulottuivat suuriruhtinaskunnan lait ja autonominen asema myös Vanhaan Suomeen. Alueliitos toteutui olosuhteisiin nähden varsin kivuttomasti, ja Vanha Suomi kuroi nopeasti kiinni suuriruhtinaskunnan edellisellä vuosisadan ottaman etumatkan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Alueen läheisyys alati kasvavaan Pietarin kaupunkiin auttoi etenkin Vanhan Suomen taloudellista kehitystä. Ainoastaan lahjoitusmaajärjestelmä ja sen edelleen aiheuttamat ristiriidat jäivät pidemmäksi aikaa (lunastus kesti lähes 60 vuotta) muistuttamaan Uuden ja Vanhan Suomen satavuotisesta valtiollisesta erosta.

Vaakunat

Vanhan Suomen vaakuna 1788–1811

Viipurin kuvernementin ensimmäisessä vaakunassa oli punainen yläkenttä ja sininen alakenttä. Edellisen aseistetut käsivarret edustivat Viipurin lääniä ja jälkimmäisen kurki Käkisalmen lääniä. Vuonna 1788 tämä vaakuna siirrettiin Käkisalmen kaupungille ja korvattiin Karjalan vaakunaan pohjautuvalla vaakunalla. Molemmat sapelit olivat kuitenkin suippoja ja kumpikin käsivarsi oli kultahaarniskoitu: vaakuna ei kuvannut sotaa, vaan aseveljeyttä. Kruunuja oli kaksi allekkain: entinen kuninkaallinen alue oli keisarin suojeluksessa.[3]

Lähteet

  1. Arkistonmuodostaja: Viipurin kuvernementinhallitus II - kansallisarkisto
  2. Jyrki Paaskoski: Vanhan Suomen donataarit ja tilanhoitajat - katsaus aatelisten lahjoitusmaatalouteen vuosina 1710-1811 - Genos 64 (1993), s. 138-152
  3. Aulis Oja: Viipurin kuvernementin ja sen kaupunkien vaakunat, Kalevalaseuran vuosikirja 1973

Aiheesta muualla

  • Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca Historica 24. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1997. ISBN 951-710-063-9.