Ero sivun ”Ilman saastuminen” versioiden välillä
[arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
p r2.7.2) (Botti muokkasi: ru:Загрязнение атмосферы Земли |
p r2.7.1) (Botti lisäsi: sa:वायुमालिन्यम् |
||
Rivi 115: | Rivi 115: | ||
[[pt:Poluição atmosférica]] |
[[pt:Poluição atmosférica]] |
||
[[ru:Загрязнение атмосферы Земли]] |
[[ru:Загрязнение атмосферы Земли]] |
||
[[sa:वायुमालिन्यम्]] |
|||
[[sq:Ndotja e ajrit]] |
[[sq:Ndotja e ajrit]] |
||
[[simple:Air pollution]] |
[[simple:Air pollution]] |
Versio 30. huhtikuuta 2012 kello 11.09
Ilman saastuminen tarkoittaa kemikaalien, pienhiukkasten tai mikroskooppisten eliöiden aiheuttamaa ilman laadun pilaantumista. Yleensä saastumisen määritelmään lasketaan myös haitan aiheuttaminen ihmiselle tai muille eliöille. Yleisimpiä ilmansaasteita ovat hiilidioksidi, rikkidioksidi, typen oksidit ja pienhiukkaset.[1]
Saasteiden pitoisuus tietyssä paikassa tietyllä hetkellä riippuu päästöjen määrästä, tuulen suunnasta ja nopeudesta, sekä ilmakehän stabiilisuudesta, joka määrää, kuinka paksuun ilmakerrokseen saasteet sekoittuvat. Kaukokulkeutumisen takia myös aiemmin ylätuulen puolella päästetyt aineet vaikuttavat paikalliseen ilmanlaatuun. Inversiotilanteessa saasteet jäävät lähelle maanpintaa ja ilman laatu on erityisen huono.
Historia
Vesien saastumisen haitallisuus ihmisen terveydelle ymmärrettiin jo keskiajalla, mutta ilman saastumista pidettiin pitkään esteettisenä ja hajuhaittana. Esimerkiksi vuonna 61 jaa Seneca kirjoitti Rooman valtakunnan ilmansaasteista, ja vuonna 1306 Edvard I kielsi kivihiilen polttamisen käsityöläisten uuneissa pahanhajuisten savukaasujen takia. Kielto kumottiin myöhemmin, sillä kaupunkia oli pakko lämmittää[2].[3]
Ilma saastui kasvavassa määrin teollistumisen myötä, mutta saastumista ohjattiin edelleen pitkälti esteettisistä ja taloudellisista syistä. Terveysriskien tunnistaminen kesti osittain ilman saastumisen luonteen vuoksi: ilman saastumista ei yleensä ole yhtä helppo tunnistaa kuin veden saastumista, joten terveysriski voidaan sivuuttaa, kunnes saastuminen saavuttaa suuret mittasuhteet. [3]
Ensimmäiset vakavat saastumisepisodit ilmenivät 1800-luvulla: esimerkiksi Lontoon vuoden 1891 joulun hernerokkasumu (engl. pea soup fog) kesti 10 tuntia ja sen kerrotaan aiheuttaneen 1400 ihmisen kuoleman. 1930- ja 1940-luvuilla merkittäviä episodeja olivat esimerkiksi Maas-joen laakson vuoden 1930 episodi, jossa sääolojen aiheuttama inversioilmiö aiheutti 10-kertaisen kuolleisuuden. Hengitysteiden ärsytykseen kuoli etenkin vanhuksia ja keuhko- ja sydäntauteja sairastavia ihmisiä. Los Angelesissa oli niin ikään vakavia ilmansaasteongelmia vuosina 1945-1947.[2]
Ilmansaaste-episodeja[3] | ||||||
---|---|---|---|---|---|---|
Episodi | Vuosi | Syy | Seuraukset | |||
Maas-joen laakso, Belgia | 1930 | suuret pitoisuudet rikkidioksidia lämpötilainversion aikana |
63 kuoli, tuhansia sairastui | |||
Donora, Pennsylvania, Yhdysvallat |
1948 | suuret pitoisuudet rikkidioksidia, lämpötilainversio ja sumuinen sää |
20 kuoli sydän- ja hengityssairauksiin, 6000 valitti oireista kuten yskästä ja rintakivusta | |||
Poza Rica, Mexico | 1950 | Maakaasulaitokselta vapautui epähuomiossa rikkivetyä, lämpötilainversio ja sumuinen sää |
22 kuoli, 320 sairaalahoitoon | |||
Lontoo, Englanti "Great smog" |
1952 | Viisi päivää kestäneen lämpötilainversion seurauksena happamat aerosolit jäivät leijumaan kaupungin ylle |
4000 menehtyi sairauksiin, kuten keuhkoputkentulehdukseen ja keuhkokuumeeseen |
Lontoon vakavin ilmansaaste-episodi, suuri savusumu (engl. great smog) vuonna 1952 aiheutti arviolta 4000 ihmisen menehtymisen sairauksiin. Episodin jälkeen voimakas yleinen mielipide vaikutti siihen, että Isossa-Britanniassa säädettiin v. 1956 ns. Clean Air Act vähentämään savusumusta johtuvaa ilman saastumista. Laki vähensi kaupunkien ilmansaasteita huomattavasti.[2]
Liikenteen päästöjä on voitu puhdistaa jonkin verran katalysaattoreilla, joita alettiin käyttää vuodesta 1974 lähtien. Autojen pakokaasuille on myös asetettu erilaisia normeja.[2]
Päästöjen lähteet
Ilman saastumisen päästölähteet voidaan jakaa seuraaviin pääluokkiin:
- liikenteen päästöt: moottoriajoneuvot, lentokoneet, junat ja laivat. Näistä useimmat polttavat fossiilisia polttoaineita.
- maanviljelyksen päästöt: karjan ja riisinviljelyn metaanipäästöt, kaskeamisen pienhiukkaset
- teolliset päästöt: lukuisia erilaisia kemiallisia kaasupäästöjä erilaisten prosessien sivutuotteina
- rakentaminen: hiukkasia ja fossiilisten polttoaineiden palamistuotteita, lisäksi erilaisia maali- ja liuotinkaasuja
- kaatopaikat: hapettomissa oloissa hajoava orgaaninen aines tuottaa metaania[1]
Ilmansaasteet voidaan luokitella myös primäärisiin ja sekundäärisiin saasteisiin. Primääriset päästöt leviävät ilmakehään suoraan, ja sekundääriset päästöt syntyvät ilmakehässä erilaisten kemiallisten prosessien vuoksi.
Saasteiden leviäminen
Ilmansaasteet leviävät ilmakehään konvektiiivisen ja turbulentin liikkeen myötä. Lisäksi jotkut saasteet reagoivat kemiallisesti keskenään erityisesti auringonvalon vaikutuksesta. Näin tapahtuu esimerkiksi tiettyjen hiilivetymolekyylien ja typen oksidien reagoidessa, jolloin muodostuu valokemiallisia hapettimia, kuten otsonia ja vetyperoksidia[4].[1]
Ilmansaasteiden kulkeutumista voidaan tutkia matemaattisilla malleilla, jotka voidaan luokitella yleisellä tasolla seuraavasti:
- pistemallit, käytetään pääasiassa teollisissa päästölähteissä
- linjamallit, käytetään maanteiden, junaratojen ja lentokoneiden päästöjen mallintamiseen
- aluemallit, käytetään isojen pinta-alaisten päästölähteiden, kuten tulipalojen tai tuulen nostattaman pölyn mallintamiseen
- valokemialliset mallit, käytetään valokemiallisten hapettimien kulkeutumisen ja kemiallisten reaktioiden mallintamisessa[1]
Ensimmäinen saasteiden leviämisen pistemalli syntyi 1900-luvun alussa; siinä hyödynnettiin gaussilaista leviämismallia, jolla pyrittiin ennustamaan päästöjen leviämistä. Mallissa otettiin huomioon tuulen nopeus, päästön nousukorkeus, päästötaso ja ilmakehän turbulenssi. Maanteiden saasteiden leviämismalleja alettiin kehittää 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, ja alue- ja valokemiallisia malleja kehitettiin 1960- ja 1970-luvuilla.[1]
Ilmansaasteiden tyypit
Ilmansaasteita ovat mm.
- kasvihuonekaasupäästöt
- Happamoittavat päästöt - rikki- ja typpidioksidit
- pienhiukkaset
- Otsonikatoa aiheuttavat päästöt
- VOC-päästöt eli haihtuvat orgaaniset yhdisteet
- Valokemialliset hapettimet kuten alailmakehän otsoni
- Myös jotkut ongelmajätteet leviävät ilman kautta
Aiheesta muualla
- Paikallisista ilmasaasteista YTV:n verkkosivuilla
- Pienhiukkasten vaikutus ympäristöön, Helsingin Yliopiston Hiukkastieto.fi -sivusto
Viitteet
- ↑ a b c d e Air pollution 26.5.2010. Encyclopedia of Earth. Viitattu 5.11.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d Ympäristö ja terveys — menneisyyden ja tulevaisuuden ongelmia 15.2.1995. Arno Forsius. Viitattu 7.11.2010.
- ↑ a b c Origins of Modern Air Pollution Regulations U.S. Environmental Protection Agency. Viitattu 6.11.2010. (englanniksi)
- ↑ Overview - Impacts of Photochemical Oxidants (Ozone) Air Pollution Information System. Viitattu 10.11.2010. (englanniksi)