Ero sivun ”Suuri peli” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
välitallennus |
laajennettu mainitun lähteen mukaan +{{työstetään}} pois |
||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
{{työstetään}} |
|||
[[Kuva:Gulistan-Treaty.jpg|thumb|250px|Persian–Venäjän raja ennen ja jälkeen Gulistanin sopimuksen]] |
[[Kuva:Gulistan-Treaty.jpg|thumb|250px|Persian–Venäjän raja ennen ja jälkeen Gulistanin sopimuksen]] |
||
[[Kuva:XXth Century Citizen's Atlas map of Central Asia.png|thumb|Keski-Aasian kartta vuodelta 1903.]] |
|||
'''Suuri peli''' (''The Great Game'') tarkoittaa [[Venäjän keisarikunta|Venäjän]] ja [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannia]]n strategista kilpailua [[Keski-Aasia]]n hallinnasta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. |
'''Suuri peli''' (''The Great Game'') tarkoittaa [[Venäjän keisarikunta|Venäjän]] ja [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannia]]n strategista kilpailua [[Keski-Aasia]]n hallinnasta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. |
||
Afganistan oli itsenäinen emiraatti vuodesta 1747. 1800-luvulla Venäjän vaikutusvalta lisääntyi Keski-Aasiassa. Venäjän ja Intiaa hallitsevan Britannian edut kohtasivat Afganistanissa ja syntyi konflikti, joka johti muun muassa kolmeen sotaan Afganistanin ja Britannian välillä (vuosina 1839–1842, 1878–1880 ja 1919). Vuonna 1907 solmitussa Venäjän ja Britannian välisessä sopimuksessa taattiin Afganistanin autonomia ja vuoden 1919 afgaanisodan tuloksena Afganistan itseäistyi.<ref>{{kirjaviite | Tekijä=Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka| Vuosi=1998 |Selite=hakusana Afganistan| Nimeke= Historian suursanakirja| | Julkaisija=Juva:WSOY | Tunniste=ISBN 951-0-22044-2}}</ref> |
Afganistan oli itsenäinen emiraatti vuodesta 1747. 1800-luvulla Venäjän vaikutusvalta lisääntyi Keski-Aasiassa. Venäjän ja Intiaa hallitsevan Britannian edut kohtasivat Afganistanissa ja syntyi konflikti, joka johti muun muassa kolmeen sotaan Afganistanin ja Britannian välillä (vuosina 1839–1842, 1878–1880 ja 1919). Vuonna 1907 solmitussa Venäjän ja Britannian välisessä sopimuksessa taattiin Afganistanin autonomia ja vuoden 1919 afgaanisodan tuloksena Afganistan itseäistyi.<ref>{{kirjaviite | Tekijä=Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka| Vuosi=1998 |Selite=hakusana Afganistan| Nimeke= Historian suursanakirja| | Julkaisija=Juva:WSOY | Tunniste=ISBN 951-0-22044-2}}</ref> |
||
| ⚫ | Suuren pelin katsotaan yleensä alkaneen vuoden 1813 [[Gulistanin rauha|Gulistanin rauhansopimuksesta]], jossa suuria alueita silloisesta [[Persia]]sta liitettiin Venäjään, ja ainakin lieventyneen vuonna 1907 solmitun Britannian ja Venäjän välisen sopimuksen ansiosta, jolla jaettiin maiden etupiirit Persiassa, Afganistanissa ja [[Tiibet]]issä. <!-- tälle osiolle ei ole lähdettä --> |
||
| ⚫ | 1870-luvulle tultaessa |
||
==Suuri peli== |
|||
Pohjois-Persiassa venäläisten vaikutusvalta oli 1880-luvulle tultaessa kohtalaisen vahva. Venäjälle laajentuminen Keski-Aasian oli palkitsevaa: laajentuminen tuotti halpaa kunniaa ja kansainvälistä arvovaltaa sekä mahdollisuuden haastaa Britannian valta-asema Intiassa.Laajentumisen riskit olivat vähäiset Venäjälle: ainoa todellinen riski oli yksittäisten yli-innokkaiden venäläisten upseerin toiminta, joka saattaisi johtaa Britannin ja Venäjän väliseen sotaan, joka olisi vaarantanut Venäjän edut Euroopassa. |
|||
| ⚫ | Venäjä oli edennyt 1870-luvulle tultaessa [[Turkestan]]in läpi ja Venäjän keisarikunnalla oli jo lähes yhteinen raja Afganistanin kanssa. Afganistanista tuli näin [[puskurivaltio]] Venäjän hallitseman Keski-Aasian ja Britannian hallitseman Intian välissä. Tilanne aiheutti kitkaa valtioiden välille ja muun muassa toisen afgaanisodan vuosina 1878–1880. Kriisejä puhkesi myös vuosina 1885 ([[Pandjehin kriisi]]) ja 1892–1894 ([[Pamirin kriisi]]). Keski-Aasian ja Balkanin tilanteella oli yhteys: vuoden 1878 kriisi ja Pandjehin kriisi liittyivät selvästi Balkanilla vallinneeseen tilanteeseen.<ref name=Lowe>Lowe</ref> |
||
Venäjälle laajentuminen Keski-Aasian oli palkitsevaa: laajentuminen tuotti vähäisillä kustannuksilla kunniaa ja kansainvälistä arvostusta sekä mahdollisuuden haastaa Britannian valta-asema Intiassa. Laajentumisen riskit olivat Venäjälle vähäiset: ainoa todellinen riski oli yksittäisten yli-innokkaiden venäläisten upseerin toiminta, joka olisi saattanut johtaa Britannin ja Venäjän väliseen sotaan, mikä olisi vaarantanut Venäjän edut Euroopassa. Britannian hallitus ja erityisesti Intian hallinto suhtautui suureen peliin hyvin vakavasti. Britannian armeijan vahvuus kaksinkertaistettiin Intiassa 70 000 mieheen vuosien 1884–1894 välillä. Britannian aseman suurvaltana nähtiin riippuvan Intiasta: ilman Intiaa Britannia olisi ollut kolmannen luokan toimija. Afganistanille ja Venäjälle muodostui pitkä yhteinen raja vuonna 1903, jonka jälkeen venäläiset yrittivät entistä voimakkaammin luoda suoran yhteyden Afganistanin emiiriin. Yritykset häiritsivät suunnattomasti Intian brittiläistä hallintoa.<ref name=Lowe/> |
|||
Pandjehin kriisi oli uhkaava. Se syntyi kun venäläiset etenivät [[Kaspianmeri|Kaspianmeren]] itärannalta itään ja Venäjään liitettiin [[Merv]] vuonna 1884. Etenemistä tuki venäläisten rakentama strateginen rautatie Kaspianmereltä Merviin. Merv sijaitsi vain 300 kilometrin päässä Luoteis-Afganistanin [[Herat]]ista, joka sijaitsi lähellä Persian ja Afganistanin huonosti määriteltyä rajaa. Venäläiset saattoivat edetä Heratiin joko Mervistä tai Pohjois-Persiasta. Britannian hallitus reagoi venäläisten etenemiseen kohtalaisen vihamielisesti, vaikka venäläisten tarkoituksena oli suunnata huomiota pois Balkanilta. Britannian hallitus tiesi tämän, mutta sillä ei ollut varaa ottaa asiassa riskiä.<ref name=Lowe/> |
|||
| ⚫ | Britannia ei voinut vastata Venäjän toimiin Keski-Aasiassa lähettämällä alueelle laivastoa. Tämän vuoksi 1900-luvun alussa Britannian |
||
Venäjän kasvavan vaikutusvallan Persiassa nähtiin uhkaavan Britannian ylivaltaa Persianlahdella ja myös Intiaa. Koska Venäjällä ja Persialla oli yhteistä rajaa, venäläiset |
Pohjois-Persiassa venäläisten vaikutusvalta oli 1880-luvulle tultaessa kohtalaisen voimakasta. Venäjän kasvavan vaikutusvallan Persiassa nähtiin uhkaavan Britannian ylivaltaa Persianlahdella ja myös Intiaa. Koska Venäjällä ja Persialla oli yhteistä rajaa, venäläiset pystyivät helposti hallitsemaan Pohjois-Persiaa sotilaallisesti. Lisäksi venäläisten vaikutusvaltaa lisäsivät maiden välinen kauppasopimus ja venäläisten halukkuus tarjota lainaa Persian shaahin horjuvalle hallinnolle. Britannia pyrki estämään venäläisten vaikutusvallan laajenemisen Etelä-Persiaan. Britannian pankit olivat haluttomia myöntämään shaahille poliittisesti kannattavia, mutta taloudellisesti kannattamattomia lainoja ilman Britannian hallituksen takuita.<ref name=Lowe/> |
||
==Liennytys== |
|||
Venäjän laajentuminen Kauko-idässä aiheutti Britannian ja Venäjän välillä kriisejä vuosina 1898 (Port Arthurin kriisi) ja 1901. Tämä lisäsi Britannian tarvetta vähentää ristiriitoja Venäjän kanssa. Tammikuussa 1898 |
|||
| ⚫ | Britannia ei voinut vastata Venäjän toimiin Keski-Aasiassa lähettämällä alueelle laivastoa. Tämän vuoksi 1900-luvun alussa Britannian hallitus arvioi Venäjän vastaisessa sodassa Intian puolustamiseksi tarvittavan 100 000 miestä lisää. Britannian oli vaikea käsitellä Venäjän aiheuttamaa uhkaa kahdesta syystä. Ensimmäiseksi kasvavat sotilasmenot uhkasivat nostaa veroja Britanniassa sietämättömälle tasolle. Toiseksi Britannia ei voinut enää vastata Venäjän uhkaan perinteisesti uhkaamalla laivastollaan Venäjän [[Mustameri|Mustanmeren]] rannikkoa. Euroopan valtiot olivat vastustaneet Pandjehin kriisin yhteydessä Britannian laivaston etenemistä Turkin salmien kautta Mustallemerelle ja 1890-luvulla Britannian hallitukselle tuli selväksi, ettei tämä vaihtoehto olisi enää käytettävissä tulevaisuudessakaan. Turkin vihamielisyys Britanniaa kohtaan ja Venäjän liitto Ranska kanssa tekivät Mustanmerenvaihtoehdosta vaikean. Samaan aikaan kun Britannia menetti tärkeimmän vastatoimensa, parantuneet rautatieyhteydet Keski-Aasiassa mahdollistivat Venäjälle suuren armeijan tuomisen Keski-Aasiaan uhkaamaan [[Kandahar]]ia ja [[Kabul]]ia. Samalla [[Intian varakuningas]] [[George Curzon]] vaati Britannian vaikutusvallan laajentamista Tiibetissä, Afganistanissa ja Persiassa.<ref name=Lowe/> |
||
Venäjän laajentuminen Kaukoidässä aiheutti Britannian ja Venäjän välillä kriisejä vuosina 1898 (Port Arthurin kriisi) ja 1901 (Mantsurian kriisi). Tämä lisäsi Britannian tarvetta vähentää ristiriitoja Venäjän kanssa. Tammikuussa 1898 [[Robert Gascoyne-Cecil|Robert Gascoyne-Cecil Salisbury]] kävi neuvotteluja venäläisten kanssa, mutta sai aikaiseksi merkitykseltään vähäisen sopimuksen. Myös vuosina 1901–1902 [[Henry Petty-Fitzmaurice Lansdowne]] käymät neuvottelut epäonnistuivat, vaikka Venäjän [[Vladimir Lamsdorf]] olikin aikasempaa sovittelevampi. Neuvottelut jatkuivat vuonna 1903. Tällöin Japani suhtautui sotaisasti Venäjään ja toukokuussa 1904 tsaari [[Nikolai II]] hyväksyi ajatuksen sopimuksesta Britannian kanssa. [[Venäjän–Japanin sota]] oli kuitenkin jo syttynyt. Sodan aikana Venäjän ja Britannian suhteet huononivat, koska venäläiset kokivat Britannian yllyttäneen Japania sotaan. Suhteita huononsi edelleen [[Doggermatalikon selkkaus]], jossa Venäjän laivasto hyökkäsi englantilaisia kalastusaluksia vastaan lokakuussa 1904.<ref name=Lowe/> |
|||
| ⚫ | Käsitteen keksijäksi mainitaan usein tiedustelu-upseeri ''[[Arthur Conolly]]'' (1807−1842), mutta tunnetuksi sen teki [[Rudyard Kipling]] romaanissaan ''[[Kim (vuoden 1901 kirja)|Kim]]'' (1901), jossa Hurree Babu sanoo: "Sitten kun joka ainoa on kuollut, on suuri peli päättynyt, ei ennen."<ref>Rudyard Kipling, Kim, suom. Eeva Heikkinen, WSOY 1971, 2. osa, s. 91</ref> |
||
Britannian uusi ulkoministeri [[Edward Grey]] aloitti innokkaasti uudet neuvottelut venäläisten kanssa kesäkuussa 1906. Venäjän uusi ulkoministeri [[Alexander Izvolsky]] aloitti vakavat neuvottelut Britannian kanssa saatuaan vahvistuksen Saksalta lokakuussa 1906, että se ei vastustanut suhteiden lämmittämistä Britannian kanssa.<ref name=Lowe/> |
|||
1800-luvun alussa Britannian hallitseman [[Intia]]n ja Venäjän keisarikunnan alueen välissä oli noin 3 000 kilometriä eurooppalaisille lähes tuntematonta aluetta. Venäjän laajeneminen Keski-Aasiaan johti imperialistisen diplomatian, tutkimusretkien ja vakoilun täyttämään valtapeliin, jossa keskeisenä alueena oli [[Afganistan]]. Suuri peli johti uhkaaviin konflikteihin, mutta ei laajentunut avoimeksi sodaksi suurvaltojen välillä. |
|||
Lämpimät suhteet Venäjään olivat Britannialle tärkeät siirtomaiden vuoksi ja Euroopan voimatasapainon takia: Saksa vahvistui edelleen ja Venäjä oli heikentynyt Japanille hävityn sodan takia. Venäjä puolestaan luopui eduistaan Aasiassa saavuttakseen etuja Euroopassa. Lisäksi Venäjä joutui olemaan uskollinen liittolaiselleen Ranskalle, jonka tarjoamista lainoista se oli riippuvainen. Venäjän haluun ja mahdollisuuksiin lämmittää suhteita Britanniaan vaikutti myös Ranskan ja Britannian ristiriitojen väheneminen siirtomaakilvoittelussa. Lisäksi Saksa oli aktivoitunut Lähi-idässä ja uhkasi Venäjän ja Britannian asemaa alueella. Myös Venäjän asema Kaukoidässä oli huonontunut ja lämpimät suhteet Britanniaan, Japanin liittolaiseen, nähtiin hyödyllisinä.<ref name=Lowe/> |
|||
| ⚫ | Suuren pelin katsotaan yleensä alkaneen vuoden 1813 [[Gulistanin rauha|Gulistanin rauhansopimuksesta]], jossa suuria alueita silloisesta [[Persia]]sta liitettiin Venäjään, ja ainakin lieventyneen vuonna 1907 solmitun Britannian ja Venäjän välisen sopimuksen ansiosta, jolla jaettiin maiden etupiirit Persiassa, Afganistanissa ja [[Tiibet]]issä. |
||
==Sopimus== |
|||
Venäjän ja Britannian välinen sopimus syntyi vuoden neuvotteluiden jälkeen. Sopimus käsitteli Afganistania, Tiibetiä ja Persiaa. Venäjä luopui yrityksistä luoda suora yhteys Afganistanin emiiriin ja tunnusti maan kuuluvan Britannian etupiiriin. Osapuolet tunnustivat Tiibetin alueellisen yhtenäisyyden, ja Intia luopui aikaisemmasta Tiibetiin suuntautuneesta politiikastaan (esimerkiksi [[Younghusbandin retkikunta]] vuonna 1904). Kummatkin osapuolet pitivät Persiaa neuvotteluiden tärkeimpänä kohtana, koska yhteisymmärryksen saavuttaminen oli tärkeää ennen kuin Saksan vaikutusvalta kasvaisi alueella. Persia jaettiin kolmeen osaan: suurempi pohjoisosa kuului Venäjän ja pienempi eteläosa Britannian etupiiriin. Näiden välissä oli neutraali alue. Käytännössä Britannia tunnusti Venäjän poliittisen ja taloudellisen vaikutusvallan Pohjois-Persiassa. Lisäksi Venäjä tunnusti Britannian ''halun säilyttää status quo Persianlahdella''.<ref name=Lowe/> |
|||
Syntyneeseen sopimukseen suhtauduttiin kriittisesti sekä Venäjällä että Britanniassa. Äänekkäimmät kriitikot olivat Venäjällä sotilaita ja Britanniassa Intian hallinnosta. Venäjä löi laimin toistuvasti sopimusta, mikä heikensi jatkuvasti sen suhteita Britanniaan ennen vuotta 1914 ja [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäisen maailmansodan]] syttymistä.<ref name=Lowe/> |
|||
==Muuta== |
|||
| ⚫ | Käsitteen ''suuri peli'' keksijäksi mainitaan usein tiedustelu-upseeri ''[[Arthur Conolly]]'' (1807−1842), mutta tunnetuksi sen teki [[Rudyard Kipling]] romaanissaan ''[[Kim (vuoden 1901 kirja)|Kim]]'' (1901), jossa Hurree Babu sanoo: "Sitten kun joka ainoa on kuollut, on suuri peli päättynyt, ei ennen."<ref>Rudyard Kipling, Kim, suom. Eeva Heikkinen, WSOY 1971, 2. osa, s. 91</ref> |
||
==Lähteet== |
==Lähteet== |
||
*{{kirjaviite | Tekijä=Lowe, John| Vuosi=1994 |Sivu=132-139| Nimeke= The Great Powers, Imperialism and the German Problem, 1865–1925| | Julkaisija=Lontoo ja New York:Routledge | Tunniste=ISBN 0-415-10444-0}} |
|||
| ⚫ | |||
===Viitteet=== |
|||
{{tynkä/Historia}} |
|||
| ⚫ | |||
[[Luokka:Afganistanin historia]] |
[[Luokka:Afganistanin historia]] |
||
Versio 9. huhtikuuta 2012 kello 15.22
Suuri peli (The Great Game) tarkoittaa Venäjän ja Britannian strategista kilpailua Keski-Aasian hallinnasta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.
Afganistan oli itsenäinen emiraatti vuodesta 1747. 1800-luvulla Venäjän vaikutusvalta lisääntyi Keski-Aasiassa. Venäjän ja Intiaa hallitsevan Britannian edut kohtasivat Afganistanissa ja syntyi konflikti, joka johti muun muassa kolmeen sotaan Afganistanin ja Britannian välillä (vuosina 1839–1842, 1878–1880 ja 1919). Vuonna 1907 solmitussa Venäjän ja Britannian välisessä sopimuksessa taattiin Afganistanin autonomia ja vuoden 1919 afgaanisodan tuloksena Afganistan itseäistyi.[1]
Suuren pelin katsotaan yleensä alkaneen vuoden 1813 Gulistanin rauhansopimuksesta, jossa suuria alueita silloisesta Persiasta liitettiin Venäjään, ja ainakin lieventyneen vuonna 1907 solmitun Britannian ja Venäjän välisen sopimuksen ansiosta, jolla jaettiin maiden etupiirit Persiassa, Afganistanissa ja Tiibetissä.
Suuri peli
Venäjä oli edennyt 1870-luvulle tultaessa Turkestanin läpi ja Venäjän keisarikunnalla oli jo lähes yhteinen raja Afganistanin kanssa. Afganistanista tuli näin puskurivaltio Venäjän hallitseman Keski-Aasian ja Britannian hallitseman Intian välissä. Tilanne aiheutti kitkaa valtioiden välille ja muun muassa toisen afgaanisodan vuosina 1878–1880. Kriisejä puhkesi myös vuosina 1885 (Pandjehin kriisi) ja 1892–1894 (Pamirin kriisi). Keski-Aasian ja Balkanin tilanteella oli yhteys: vuoden 1878 kriisi ja Pandjehin kriisi liittyivät selvästi Balkanilla vallinneeseen tilanteeseen.[2]
Venäjälle laajentuminen Keski-Aasian oli palkitsevaa: laajentuminen tuotti vähäisillä kustannuksilla kunniaa ja kansainvälistä arvostusta sekä mahdollisuuden haastaa Britannian valta-asema Intiassa. Laajentumisen riskit olivat Venäjälle vähäiset: ainoa todellinen riski oli yksittäisten yli-innokkaiden venäläisten upseerin toiminta, joka olisi saattanut johtaa Britannin ja Venäjän väliseen sotaan, mikä olisi vaarantanut Venäjän edut Euroopassa. Britannian hallitus ja erityisesti Intian hallinto suhtautui suureen peliin hyvin vakavasti. Britannian armeijan vahvuus kaksinkertaistettiin Intiassa 70 000 mieheen vuosien 1884–1894 välillä. Britannian aseman suurvaltana nähtiin riippuvan Intiasta: ilman Intiaa Britannia olisi ollut kolmannen luokan toimija. Afganistanille ja Venäjälle muodostui pitkä yhteinen raja vuonna 1903, jonka jälkeen venäläiset yrittivät entistä voimakkaammin luoda suoran yhteyden Afganistanin emiiriin. Yritykset häiritsivät suunnattomasti Intian brittiläistä hallintoa.[2]
Pandjehin kriisi oli uhkaava. Se syntyi kun venäläiset etenivät Kaspianmeren itärannalta itään ja Venäjään liitettiin Merv vuonna 1884. Etenemistä tuki venäläisten rakentama strateginen rautatie Kaspianmereltä Merviin. Merv sijaitsi vain 300 kilometrin päässä Luoteis-Afganistanin Heratista, joka sijaitsi lähellä Persian ja Afganistanin huonosti määriteltyä rajaa. Venäläiset saattoivat edetä Heratiin joko Mervistä tai Pohjois-Persiasta. Britannian hallitus reagoi venäläisten etenemiseen kohtalaisen vihamielisesti, vaikka venäläisten tarkoituksena oli suunnata huomiota pois Balkanilta. Britannian hallitus tiesi tämän, mutta sillä ei ollut varaa ottaa asiassa riskiä.[2]
Pohjois-Persiassa venäläisten vaikutusvalta oli 1880-luvulle tultaessa kohtalaisen voimakasta. Venäjän kasvavan vaikutusvallan Persiassa nähtiin uhkaavan Britannian ylivaltaa Persianlahdella ja myös Intiaa. Koska Venäjällä ja Persialla oli yhteistä rajaa, venäläiset pystyivät helposti hallitsemaan Pohjois-Persiaa sotilaallisesti. Lisäksi venäläisten vaikutusvaltaa lisäsivät maiden välinen kauppasopimus ja venäläisten halukkuus tarjota lainaa Persian shaahin horjuvalle hallinnolle. Britannia pyrki estämään venäläisten vaikutusvallan laajenemisen Etelä-Persiaan. Britannian pankit olivat haluttomia myöntämään shaahille poliittisesti kannattavia, mutta taloudellisesti kannattamattomia lainoja ilman Britannian hallituksen takuita.[2]
Liennytys
Britannia ei voinut vastata Venäjän toimiin Keski-Aasiassa lähettämällä alueelle laivastoa. Tämän vuoksi 1900-luvun alussa Britannian hallitus arvioi Venäjän vastaisessa sodassa Intian puolustamiseksi tarvittavan 100 000 miestä lisää. Britannian oli vaikea käsitellä Venäjän aiheuttamaa uhkaa kahdesta syystä. Ensimmäiseksi kasvavat sotilasmenot uhkasivat nostaa veroja Britanniassa sietämättömälle tasolle. Toiseksi Britannia ei voinut enää vastata Venäjän uhkaan perinteisesti uhkaamalla laivastollaan Venäjän Mustanmeren rannikkoa. Euroopan valtiot olivat vastustaneet Pandjehin kriisin yhteydessä Britannian laivaston etenemistä Turkin salmien kautta Mustallemerelle ja 1890-luvulla Britannian hallitukselle tuli selväksi, ettei tämä vaihtoehto olisi enää käytettävissä tulevaisuudessakaan. Turkin vihamielisyys Britanniaa kohtaan ja Venäjän liitto Ranska kanssa tekivät Mustanmerenvaihtoehdosta vaikean. Samaan aikaan kun Britannia menetti tärkeimmän vastatoimensa, parantuneet rautatieyhteydet Keski-Aasiassa mahdollistivat Venäjälle suuren armeijan tuomisen Keski-Aasiaan uhkaamaan Kandaharia ja Kabulia. Samalla Intian varakuningas George Curzon vaati Britannian vaikutusvallan laajentamista Tiibetissä, Afganistanissa ja Persiassa.[2]
Venäjän laajentuminen Kaukoidässä aiheutti Britannian ja Venäjän välillä kriisejä vuosina 1898 (Port Arthurin kriisi) ja 1901 (Mantsurian kriisi). Tämä lisäsi Britannian tarvetta vähentää ristiriitoja Venäjän kanssa. Tammikuussa 1898 Robert Gascoyne-Cecil Salisbury kävi neuvotteluja venäläisten kanssa, mutta sai aikaiseksi merkitykseltään vähäisen sopimuksen. Myös vuosina 1901–1902 Henry Petty-Fitzmaurice Lansdowne käymät neuvottelut epäonnistuivat, vaikka Venäjän Vladimir Lamsdorf olikin aikasempaa sovittelevampi. Neuvottelut jatkuivat vuonna 1903. Tällöin Japani suhtautui sotaisasti Venäjään ja toukokuussa 1904 tsaari Nikolai II hyväksyi ajatuksen sopimuksesta Britannian kanssa. Venäjän–Japanin sota oli kuitenkin jo syttynyt. Sodan aikana Venäjän ja Britannian suhteet huononivat, koska venäläiset kokivat Britannian yllyttäneen Japania sotaan. Suhteita huononsi edelleen Doggermatalikon selkkaus, jossa Venäjän laivasto hyökkäsi englantilaisia kalastusaluksia vastaan lokakuussa 1904.[2]
Britannian uusi ulkoministeri Edward Grey aloitti innokkaasti uudet neuvottelut venäläisten kanssa kesäkuussa 1906. Venäjän uusi ulkoministeri Alexander Izvolsky aloitti vakavat neuvottelut Britannian kanssa saatuaan vahvistuksen Saksalta lokakuussa 1906, että se ei vastustanut suhteiden lämmittämistä Britannian kanssa.[2]
Lämpimät suhteet Venäjään olivat Britannialle tärkeät siirtomaiden vuoksi ja Euroopan voimatasapainon takia: Saksa vahvistui edelleen ja Venäjä oli heikentynyt Japanille hävityn sodan takia. Venäjä puolestaan luopui eduistaan Aasiassa saavuttakseen etuja Euroopassa. Lisäksi Venäjä joutui olemaan uskollinen liittolaiselleen Ranskalle, jonka tarjoamista lainoista se oli riippuvainen. Venäjän haluun ja mahdollisuuksiin lämmittää suhteita Britanniaan vaikutti myös Ranskan ja Britannian ristiriitojen väheneminen siirtomaakilvoittelussa. Lisäksi Saksa oli aktivoitunut Lähi-idässä ja uhkasi Venäjän ja Britannian asemaa alueella. Myös Venäjän asema Kaukoidässä oli huonontunut ja lämpimät suhteet Britanniaan, Japanin liittolaiseen, nähtiin hyödyllisinä.[2]
Sopimus
Venäjän ja Britannian välinen sopimus syntyi vuoden neuvotteluiden jälkeen. Sopimus käsitteli Afganistania, Tiibetiä ja Persiaa. Venäjä luopui yrityksistä luoda suora yhteys Afganistanin emiiriin ja tunnusti maan kuuluvan Britannian etupiiriin. Osapuolet tunnustivat Tiibetin alueellisen yhtenäisyyden, ja Intia luopui aikaisemmasta Tiibetiin suuntautuneesta politiikastaan (esimerkiksi Younghusbandin retkikunta vuonna 1904). Kummatkin osapuolet pitivät Persiaa neuvotteluiden tärkeimpänä kohtana, koska yhteisymmärryksen saavuttaminen oli tärkeää ennen kuin Saksan vaikutusvalta kasvaisi alueella. Persia jaettiin kolmeen osaan: suurempi pohjoisosa kuului Venäjän ja pienempi eteläosa Britannian etupiiriin. Näiden välissä oli neutraali alue. Käytännössä Britannia tunnusti Venäjän poliittisen ja taloudellisen vaikutusvallan Pohjois-Persiassa. Lisäksi Venäjä tunnusti Britannian halun säilyttää status quo Persianlahdella.[2]
Syntyneeseen sopimukseen suhtauduttiin kriittisesti sekä Venäjällä että Britanniassa. Äänekkäimmät kriitikot olivat Venäjällä sotilaita ja Britanniassa Intian hallinnosta. Venäjä löi laimin toistuvasti sopimusta, mikä heikensi jatkuvasti sen suhteita Britanniaan ennen vuotta 1914 ja ensimmäisen maailmansodan syttymistä.[2]
Muuta
Käsitteen suuri peli keksijäksi mainitaan usein tiedustelu-upseeri Arthur Conolly (1807−1842), mutta tunnetuksi sen teki Rudyard Kipling romaanissaan Kim (1901), jossa Hurree Babu sanoo: "Sitten kun joka ainoa on kuollut, on suuri peli päättynyt, ei ennen."[3]
Lähteet
- Lowe, John: The Great Powers, Imperialism and the German Problem, 1865–1925, s. 132-139. Lontoo ja New York:Routledge, 1994. ISBN 0-415-10444-0.