Ero sivun ”Veikko Aaltonen” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Ei muokkausyhteenvetoa
siirsin sisältöä omaksi artikkelikseen Isä meidän (elokuva), lyhennetään selostusta hieman täältä
Rivi 14: Rivi 14:
| puoliso =
| puoliso =
| kotisivu =
| kotisivu =
| tunnetuimmat ohjaukset= ''[[Tuhlaajapoika (vuoden 1992 elokuva)|Tuhlaajapoika]]''<br>''[[Isä meidän]]''<br>''[[Rakkaudella, Maire]]''<ref name=rompotti>Harri Römpötti, Maalta kohti Helppoa elämää, Helsingin Sanomat 29.3.2011 D 5</ref>
| tunnetuimmat ohjaukset= ''[[Tuhlaajapoika (vuoden 1992 elokuva)|Tuhlaajapoika]]''<br>''[[Isä meidän (elokuva)|Isä meidän]]''<br>''[[Rakkaudella, Maire]]''<ref name=rompotti>Harri Römpötti, Maalta kohti Helppoa elämää, Helsingin Sanomat 29.3.2011 D 5</ref>
| imdb =
| imdb =
| elonet = he263a
| elonet = he263a
Rivi 38: Rivi 38:


==Isä meidän==
==Isä meidän==
Aaltonen käsikirjoitti ja ohjasi seuraavan elokuvansa itse (Küttnerin tosin toimiessa dramaturgina). ''Isä meidän'' (1993) sijoittuu suomalaiselle maaseudulle. Hannu Kiviojan näyttelemä Juhani palaa lapsuudenkotiinsa vietettyään useita vuosia merellä. Hän lämmittää kylmän mökin, jonka katon alla hänen lapsuudenmuistonsa heräävät henkiin. Juhani hakee myös vanhainkodista dementoituneen, rullatuoliin joutuneen isänsä ([[Martti Katajisto]]) ja ryhtyy elämään tämän kanssa. Fragmentteina esitetyt lapsuuden muistot kuitenkin piinaavat Juhania ja vähitellen selviää, että isä on aikoinaan käyttänyt häntä hyväkseen.
Aaltonen käsikirjoitti ja ohjasi seuraavan elokuvansa itse, Küttnerin tosin toimiessa [[dramaturgi]]na. ''[[Isä meidän (elokuva)|Isä meidän]]'' (1993) kertoo synnyinkotiinsa palaavasta Juhanista ([[Hannu Kivioja]]), joka hakee vanhainkodista dementoituneen, rullatuoliin joutuneen isänsä ([[Martti Katajisto]]) ja ryhtyy elämään tämän kanssa. Fragmentteina esitetyt lapsuuden muistot kuitenkin piinaavat Juhania ja vähitellen selviää, että isä on aikoinaan käyttänyt häntä hyväkseen. Elokuva sai kolme Jussi-palkintoa, Kivioja parhaasta miespääosasta, Aaltonen ohjauksesta ja [[Olavi Tuomi]] kuvauksesta.

''Isä meidän'' on elokuva rakastamisesta ja anteeksiannosta sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisestä suhteessa. Kysymys on siitä, pystyykö Juhani antamaan anteeksi isälleen sen, mitä tämä on hänelle tehnyt. Läsnä on takaumissa esiintyvä hirviö-isä ([[Matti Onnismaa]]) ja Martti Katajiston vanha mies, joka ei tunnu tajuavan nykymaailman tapahtumista enää mitään. ''Isä meidän'' on myös elokuva unohtamisesta ja siitä pystyykö menneisyyden jättämään taakseen. Elokuvan lopussa Juhani vie isänsä takaisin vanhainkotiin ja tulee itse isäksi. Vasta sitten kun menneisyyden kauhut on käyty läpi, pystyy han aloittamaan oman elämänsä isänä ja aviomiehenä.

Elokuva sai kolme Jussi-palkintoa, Kivioja parhaasta miespääosasta, Aaltonen ohjauksesta ja [[Olavi Tuomi]] kuvauksesta.


==Merisairas==
==Merisairas==

Versio 14. tammikuuta 2012 kello 01.21

Veikko Aaltonen
Henkilötiedot
Syntynyt1. joulukuuta 1955
Sääksmäki
Ammatti elokuvaohjaaja
käsikirjoittaja
Ohjaaja
Aktiivisena 1980-luvulta alkaen
Tunnetuimmat ohjaukset Tuhlaajapoika
Isä meidän
Rakkaudella, Maire[1]
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Veikko Onni Juhani Aaltonen (s. 1. joulukuuta 1955 Sääksmäki) on suomalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.

Alku-ura

Aaltonen on opiskellut Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja TV-linjalla vuosina 1975–1980, josta hän valmistui elokuvaohjaajaksi. Ennen ensimmäistä omaa pitkän elokuvan ohjaustyötä hän toimi muun muassa äänittäjänä muutamassa Mika Kaurismäen elokuvassa (Saimaa ilmiö 1981, Jackpot2 1982, Helsinki Napoli All Night Long 1987) sekä näytteli sivuroolin niin Kaurismäen-veljesten ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Arvottomat (1982). Aaltosen alku-uran merkittävä yhteistyökumppani oli kuitenkin elokuvaohjaaja Rauni Mollberg. Hän toimi apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana tämän elokuvissa Milka – elokuva tabuista (1980) sekä Tuntematon sotilas (1985). Aaltonen asui pitkään maalla Elimäellä, jolloin hän teki elokuvan Maa[1]. Nykyisin hän asuu Helsingissä.

Esikoisohjaus

Tilinteko (1987) oli Aaltosen ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaus. Elokuvan alussa Juhani Niemelän ja Esko Nikkarin esittämät miehet ryöstävät postiauton. Nikkari ampuu Niemelää ja karkaa yksin saaliiksi saamien rahojen kanssa. Niemelä joutuu sairaalan kautta vankilaan, mutta ei suostu paljastamaan rikostoverinsa nimeä. Sillä välin Nikkari pääsee ryöstörahojensa avulla nousemaan erään pikkukaupungin johtajaksi. Ensimmäisellä lomallaan Niemelä kuitenkin saapuu samaiseen pikkukaupunkiin tavoitteenaan kostaa pettäjälleen.

Tilinteon selvät esikuvat löytyy sekä amerikkalaisesta film noirista että lännenelokuvasta -sillä on yhtymäkohtia muun muassa Sergio Leonen Huuliharppukostajan (1968) yksinäisen kostajan-teemaan. Esikuviensa tavoin myös Niemelän esittämä hahmo on vähäpuheinen, vähäilmeinen ja vähäeleinen antisankari. Elokuvan minimalismi ja dialogi tuo myös mieleen Aki Kaurismäen elokuvat, mikä ei sinällään ole ihme, sillä Kaurismäki toimi sekä elokuvan tuottajana että toisena käsikirjoittajana Aaltosen ohella.

Läpimurto

Aaltosen varsinainen taiteellinen läpimurto tapahtui kuitenkin viisi vuotta myöhemmin elokuvalla Tuhlaajapoika (1992). Se oli tiivistunnalmainen elokuva nuoresta vankilasta vapautuvasta pikkurikollisesta, Esasta (Hannu Kivioja). Ansaitakseen elantonsa hän ryhtyy pahoinpitelemän ihmisiä rahasta. Eräänä päivänä hänen ovensa taakse ilmestyy kuitenkin psykiatri Lindström (Esko Salminen), joka tarjoaa Esalle suuren summan rahaa, jos tämä suostuisi pahoinpitelemään häntä säännöllisesti.

Tuhlaajapojassa tuli ensimmäistä kertaa esille ne teemat, joiden pariin Aaltonen palasi myös myöhemmissä elokuvissaan. Seksuaalisuuden eri muodot (seksuaalisia perverssioita unohtamatta) sekä psykologisesti kuvatut perhe- ja ihmissuhteet. Tuhlaajapojan keskiössä on Esan ja Lindströmin sairaalloinen isä-poika-suhde. Se ei niinkään ole mikään SM-piirien kuvaus ja elokuvan sadomasokismikin on pääosin varsin viitteellistä. Eikä elokuva ota kantaa siihen onko tuo kyseinen seksuaalisuuden muoto väärin vai ei. Olennaisinta on se henkinen alistajan/alistetun välinen suhde, joka Tuhlaajapojassa välittyy. Fyysisesti Esa saatta olla alistajan asemassa, mutta henkisesti todellinen alistaja on Lindström, joka omien sairaiden perverssioidensa kautta koitaa muokata itsestään isää ja Esasta hänen poikaansa. Esan kieltäytyminen tästä kunniasta on sodanjulistus Lindströmiä vastaan ja se aiheuttaa osien vaihtumisen. Nyt Lindströmistä tulee todellinen fyysinen alistaja ja Esasta alistettu. Mutta Esalle se ei ole enää leikkiä vaan totisinta totta.

Tuhlaajapoika perustui Iiro Küttnerin käsikirjoitukseen, joka oli sijoittunut toiseksi 1990-luvun alussa pidetyssä kansallisessa elokuvakäsikirjoituskilpailussa. Näin ollen Tuhlaajapoika oli yhtä lailla niin Aaltosen kuin Küttnerinkin läpimurto. Küttner palkittiinkin ansaitusti Jussi-palkinnolla. Kaksi muuta Jussia saivat Esko Salminen parhaasta miessivuosasta ja Mauri Sumén musiikista.

Isä meidän

Aaltonen käsikirjoitti ja ohjasi seuraavan elokuvansa itse, Küttnerin tosin toimiessa dramaturgina. Isä meidän (1993) kertoo synnyinkotiinsa palaavasta Juhanista (Hannu Kivioja), joka hakee vanhainkodista dementoituneen, rullatuoliin joutuneen isänsä (Martti Katajisto) ja ryhtyy elämään tämän kanssa. Fragmentteina esitetyt lapsuuden muistot kuitenkin piinaavat Juhania ja vähitellen selviää, että isä on aikoinaan käyttänyt häntä hyväkseen. Elokuva sai kolme Jussi-palkintoa, Kivioja parhaasta miespääosasta, Aaltonen ohjauksesta ja Olavi Tuomi kuvauksesta.

Merisairas

Isä meidän elokuvan jälkeen Aaltonen alkoi suunnitella kansainvälistä trilleriä. Küttner kirjoitti käsikirjoituksen elokuvaan, joka sai nimekseen Merisairas (Seasick) (1996). Elokuva oli kokonaan englanninkielinen ja pääosia siinä esittivät arvostetut brittinäyttelijät Bob Peck (Kärpästen herra, Jurassic Park, Lumen taju) ja Katrin Cartlidge (Naked, Breaking the Waves, From Hell). Tapahtumapaikkana oli Välimeri ja siellä purjehtiva rahtialus, joka oli täynnä ydinjätettä. Laiva yritti turhaan päästä mihinkään satamaan, sillä kukaan ei halunnut ottaa heitä vastaan. Ja lopulta yhtiö, jonka lastia laiva on kuljettamassa, kieltää koko laivan olemassaolon ja jättää miehistön oman onnensa nojaan.

Merisairas oli aiheeltaan varsin mielenkiintoinen ekologinen trilleri, mutta se sai murskaavan vastaanoton. Elokuva joutui odottamaan pitkään ensi-iltaansa. Ja kun se lopulta tuli elokuva sai vain kourallisen katsojia ja kriitikoiden mielestä Aaltonen oli epäonnistunut täysin.

Rakkaudella, Maire

Merisairaan jälkeen Aaltonen tarttui käsikirjoittaja Antti Karumon aiheeseen keski-ikäisestä naisesta, jonka elämän todellisuus on kadonnut iltapäivä- ja juorulehtien skandaaliuutisiin. Tuloksena oli Rakkaudella, Maire (1999) kahdella tapaa merkittävä elokuva. Ensinnäkin sitä pidettiin Aaltosen erinomaisena paluuna edellisen epäonnistumisensa jälkeen ja toiseksi elokuva merkitsi myös Eeva Litmaselle ensimmäistä pitkän elokuvan pääosaa. Myös keski-ikäisen naisen näkeminen elokuvan pääosassa oli ylipäätään harvinainen tapaus.

Maire on keski-ikäinen, naimisissa oleva nainen, joka on vieraantunut sekä lapsistaan että aviomiehestään, joka enimmäkseen elää toisella puolella maapalloa, Japanissa, hoitamassa liikeasioitaan. Ainoan sisällön yksinäiseen elämäänsä hän saa alkoholista ja lehtien traagisista uutisista. Erityisesti hänen silmäänsä pistää juttu yksinhuoltajaäidistä, Kirsi-Marista (Minna Haapkylä), jonka poliisiaviomies on saanut surmansa työtehtävissään. Maire eläytyy Kirsi-Marin tarinaan ja ryhtyy Kirsi-Marin tahtomatta suunnittelemaan kostoa tämän miehen murhaajalle.

Rakkaudella, Maire oli ehdolla Jussi-patsaan saajaksi muun muassa käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja kuvauksesta (Pekka Uotila), mutta pystinsä se voitti parhaasta naispääosasta (Eeva Litmanen) ja parhaasta naissivuosasta (Minna Haapkylä).

Juoksuhaudantie

Vaikka Aaltonen on aikoinaan vannonut, että hän ei aio sotkeutua romaanifilmatisointeihin, niin kuitenkin hänen viimeisin pitkä elokuvansa perustuu Kari Hotakaisen Finlandia-palkittuun romaaniin. Juoksuhaudantie (2004) oli tragikoominen tarina suomalaisesta unelmasta: omasta talosta ja pihasta. Tarinan päähenkilö on varastomies Matti Virtanen (Eero Aho ensimmäisessä elokuvapääosassaan), hyvä ja hellä perheenisä, joka kuitenkin vaimonsa tunteenpuuskan jälkeen erehtyy antamaan tälle nyrkkiä. Avioliitto loppuu saman tien, mutta Matti kuitenkin kuvittelee saavansa perheen takaisin hankkimalla heille oman talon Helsingin omakotitaloalueelta Juoksuhaudantieltä.

Aaltonen laati itse käsikirjoituksen elokuvaansa, josta Kari Väänänen sai parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon. Lisäksi elokuva oli ehdokkaana kahdessa sarjassa.

Dokumenttielokuvat ja televisiotyöt

Aaltonen on ohjannut myös kolme dokumenttielokuvaa. Maa (2001) oli elokuva suomen maaseudusta ja Euroopan Unionin siihen vaikuttavista tekijöistä. Työväenluokka (2004) oli elokuva Imatran ja Valkeakosken tehdastyöläisten epävarmuudesta työn jatkuvuudesta. Paimenet (2005) oli elokuva Helsingin Kallion seurakunnan virallista luterilaista linjaa noudattavista papeista.

Dokumenttien ja fiktioelokuviensa ohella Aaltonen on tehnyt työtä myös televisiosarjojen parissa. Hän on ohjannut ja käsikirjoittanut jaksoja YLE TV1:en kausisarjaan Kotikatu sekä ohjannut neljä jaksoa Kari Heiskasen tähdittämään televisiosarjaan Uudisraivaaja (2006). Vuonna 2008 Yle TV1 esitti kevään kausisarjanaan Aaltosen 12-osaisen draamasarjan Harvoin tarjolla (2008). Aaltosen ohjaustyö Helppo elämä on MTV3:lla esitettävä draamasarja, josta alkoi kolmas kausi keväällä 2011[1].

Leikkaajana

Aaltonen on myös itse leikannut lähes jokaisen elokuvansa. Tämän lisäksi hän on toiminut leikkaajana muun muassa Aki Kaurismäen ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Rikos ja rangaistus (1983) sekä Mika Kaurismäen elokuvassa Paperitähti (1989).

Filmografia

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ a b c Harri Römpötti, Maalta kohti Helppoa elämää, Helsingin Sanomat 29.3.2011 D 5
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Veikko_Aaltonen&oldid=11145027”