Ero sivun ”Aakkoslaji” versioiden välillä
[arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
jäsentelyä: väliotsikko "Isot ja pienet" oli turha ja vähän hämääväkin, kun sitä seurasi erillisenä jaksona "Koko ja muoto"; historialliset taustat koottu jaksoon "Kehitys ja käyttö" |
p →Kehitys ja käyttö: w |
||
Rivi 19: | Rivi 19: | ||
== Kehitys ja käyttö == |
== Kehitys ja käyttö == |
||
[[Kuva:Arch.of.Titus-Inscription.jpg|thumb|300px|Antiikin ''capitalis monumentalis'' - |
[[Kuva:Arch.of.Titus-Inscription.jpg|thumb|300px|Antiikin Rooman ''capitalis monumentalis'' -piirtokirjoitusta [[Tituksen riemukaari|Tituksen riemukaaressa]].]] |
||
Alun perin kirjaimet olivat muodoltaan suuraakkosia, kuten |
Alun perin kirjaimet olivat muodoltaan suuraakkosia, kuten antiikin [[Piirtokirjoitus|piirtokirjoituksissa]]. Käsin kirjoitettaessa kirjaimet muokkautuivat vähitellen sellaisiksi, että ne sopivat juoksevaan kirjoitukseen.<ref name="Korpela" /> Jako aakkoslajeihin tapahtui ensimmäisen kerran 800-luvulla, jolloin kehitettiin [[Karolinginen minuskeli|karolingiset minuskelit]].<ref name="Itkonen" /> Pienaakkosista tuli yleinen ja tavallinen aakkoslaji, mihin viittaa nimi ''gemena'' (vrt. {{k-sv|gemensam}} ’yhteinen, yleinen’), mutta suuraakkosetkin jäivät pienaakkosten rinnalle käytettäviksi samoissa teksteissä erikoistarkoituksiin, kuten sellaisten sanojen alkukirjaimina, joiden haluttiin erottuvan muusta tekstistä.<ref name="Korpela" /> |
||
Suuraakkosia käytetään muun muassa |
Suuraakkosia käytetään muun muassa |
Versio 2. marraskuuta 2011 kello 21.13
Aakkoslaji on yläkäsite, joka kuvaa moniin äännekirjoitusjärjestelmiin vakiintunutta tapaa jakaa kirjaimet suuraakkosiin (versaalit eli majuskelit, arkikielessä usein isot kirjaimet) ja pienaakkosiin (gemenat eli minuskelit, arkikielessä usein pienet kirjaimet). Näistä kahdesta aakkoslajista voidaan erottaa toisiinsa kytkeytyviä kirjainpareja, joiden kumpikin jäsen edustaa samaa äännettä mutta erilaisissa tilanteissa. Niinpä esimerkiksi suuraakkonen A ja pienaakkonen a ymmärretään yleensä saman kirjaimen vaihtoehtoisiksi muodoiksi.
Suuraakkoset: | A | B | C | D | E | F | G | H | I | J | K | L | M | N | O | P | Q | R | S | T | U | V | W | X | Y | Z | Å | Ä | Ö |
Pienaakkoset: | a | b | c | d | e | f | g | h | i | j | k | l | m | n | o | p | q | r | s | t | u | v | w | x | y | z | å | ä | ö |
Jako suur- ja pienaakkosiin on tapana tehdä useimmissa latinalaista, kreikkalaista tai kyrillistä kirjaimistoa käyttävissä kielissä. Sen sijaan esimerkiksi arabialaisessa kirjaimistossa ei ole erikseen suur- ja pienaakkosia.
Kirjainten koko ja muoto
Aakkoslajien suomenkieliset nimet viittaavat kirjainten kokoeroon, joka esimerkiksi latinalaisten kirjainten O/o ja S/s kohdalla onkin aivan olennainen piirre. Usein kokoeroa merkittävämpi on kuitenkin muotoero, kuten kirjaimissa A/a ja G/g, joissa pienaakkonen näyttää aivan erilaiselta kuin vastaava suuraakkonen. Toisinaan pienaakkonen voi (osin ehkä kirjasintyypistä riippuen) näyttää kookkaammaltakin kuin vastaava suuraakkonen, kuten islantilaisessa kirjaimessa Þ/þ.
Termit suuraakkonen ja pienaakkonen ovat peräisin kielenhuollosta. Arkikielinen puhe isoista ja pienistä kirjaimista on monitulkintaista, koska kirjainten ”isous” tai ”pienuus” voi viitata myös fontin kokoon. Siksi erityisesti kirjapainoalan ammattikielessä suositaan termejä versaali ja gemena.[1]
Kehitys ja käyttö
Alun perin kirjaimet olivat muodoltaan suuraakkosia, kuten antiikin piirtokirjoituksissa. Käsin kirjoitettaessa kirjaimet muokkautuivat vähitellen sellaisiksi, että ne sopivat juoksevaan kirjoitukseen.[1] Jako aakkoslajeihin tapahtui ensimmäisen kerran 800-luvulla, jolloin kehitettiin karolingiset minuskelit.[2] Pienaakkosista tuli yleinen ja tavallinen aakkoslaji, mihin viittaa nimi gemena (vrt. ruots. gemensam ’yhteinen, yleinen’), mutta suuraakkosetkin jäivät pienaakkosten rinnalle käytettäviksi samoissa teksteissä erikoistarkoituksiin, kuten sellaisten sanojen alkukirjaimina, joiden haluttiin erottuvan muusta tekstistä.[1]
Suuraakkosia käytetään muun muassa
- virkkeiden, otsikoiden ja erisnimien alkukirjaimina (Matti Möttönen)
- kunnioituksen osoittamiseen (Pyydän Teitä lähettämään...)
- kirjainlyhenteissä (HTML)
- opasteissa ja mainoskylteissä huomioarvon vahvistamiseksi (TAMPERE)
- korostuskeinona esimerkiksi lihavoinnin korvikkeena
- netiketissä kokonaan versaalilla kirjoitettu teksti vastaa huutamista.
Yksinomaan suuraakkosin kirjoitetun tekstin lukeminen on noin 13–20 % hitaampaa kuin pienaakkosin kirjoitetun tekstin.[3]
Gemenanumerot
Kirjainten ohella myös numerot voivat joskus esiintyä gemenamuotoisina, vaikka tavallisesti numerot muodoltaan ja kooltaan rinnastuvat pikemmin suuraakkosiin. Toisin kuin pienaakkosille, gemenanumeroille ei yleensä ole merkistöstandardeissa määritetty erillisiä merkkipaikkoja, vaan numeroiden mahdollinen gemenamaisuus on fontin ominaisuus.
Viitteet
- ↑ a b c Jukka K. Korpela: Aakkoslajit: gemena ja versaali cs.tut.fi. 4.4.2004 (täydennetty 4.8.2004). Viitattu 1.11.2011.
- ↑ Markus Itkonen: Typografian käsikirja, s. 21. Helsinki: RPS-yhtiöt, 2004. ISBN 953-5001-09-1.
- ↑ Karen Schriver: Dynamics in Document Design, s. 274. Wiley, 1996. ISBN 0-471-30636-3. (englanniksi)