Streptomysiini

Streptomysiini (SM) keksittiin vuonna 1943 Selman Waksmanin toimesta. Hän sai tästä innovaatiosta Nobelin palkinnon v. 1952.

Tutkimustuloksiin oli johtanut systemaattinen etsintä, joka kohdistui niin sanottuihin gram-negatiivisiin bakteereihin. Niihin ei penisilliini ollut vaikuttanut.

Streptomysiinillä todettiin kuitenkin toksisia vaikutuksia, joten sitä on voitu käyttää vain rajoitetusti. Lääkettä käytettiin tuberkuloosiin. Nykyisellään lienee myöskin SM:lle resistenttejä eli vastustuskykyisiä tbc-kantoja olemassa.

Läheistä sukua streptomysiinille ovat esimerkiksi, sekä viomysiini (VM) että kanamysiini (KM).

Vartiaisen Lääkeaineopissa kehoitetaan niin sanottuun yhdistelmähoitoon, silloin kun hoidetaan tuberkuloosia kemoterapeuttisesti. Vartiaisen mukaan on SM ollut aktiivikäytössä tubia (tbc) hoidettaessa vuodesta 1944. Toinen tämän multiterapian osanen, on INH eli isoniatsidi. Kolmas niin sanottu kemoterapeuttinen hoitoaine, on tässä yhteydessä niin ikään vuonna 1944 läpimurtonsa hoitoalalla saanut PAS, eli aminosalyyli taikka para-aminosalisyylihappo.

Lähteet

• J. Wickström: Tarttuvat taudit, SHKS-WSOY, 1970 (laitoksen 5. uudistettu painos - ei ISBN-numeroa, alkuteos ruotsinkielinen: Infektionssjukdomarna, s. 58) Suom. Leena Tuuteri
• Ilmari Vartiainen, Lääkeaineoppi (Farmakologia), SHKS-WSOY, 1960, (ei ISBN-tunnusta, s.233-234)