Korkeusmittari

Lentokoneen korkeusmittari

Korkeusmittarilla mitataan korkeutta haluttuun referenssitasoon verrattuna. Tyypillinen referenssitaso on keskimääräinen merenpinnan korkeus.

Mittauksen tekniikkaa

2000-luvulla korkeusmittarin toimintaperiaatteita on kolme. Mukana kuljetettavat laitteet perustuvat joko ilmanpaineen mittaamiseen, GPS-paikannukseen tai näiden yhdistelmään. Kolmas, vanhin, menetelmä perustuu teodoliitteihin ja trigonometriaan, jossa kolmion yksi sivu voidaan laskea toisen sivun ja kulmien avulla. Tätä käytetään perinteisesti maanmittauksessa, esimerkiksi tielinjojen suunnittelussa ja arkeologisten kohteiden kartoituksessa. Teodoliitin rinnalla käytetään myös takymetria ja vaaituslaitteita.

On tyypillistä, että absoluuttinen korkeus (esimerkiksi juoksulenkin lähtöpiste) määritetään GPS:n avulla ja muutos tähän painemittauksen avulla.

Lentokoneen korkeusmittari

Ilmailussa voidaan korkeutta mitata paineen avulla

• keskimääräiseen merenpinnan korkeuteen (lentokoneen korkeusmittarin QNH-asetus),
• lentokoneen lähtö- tai kohdekentän pinnan korkeuteen (QFE-asetus) tai
• standardi-ilmakehän alarajan paineeseen 1013,25 hPa verrattuna (QNE-asetus eli painekorkeus).

Paineen mittauselementtinä on yleesä aneroidianturi. Digitaaliset painemittarit ovat kuitenkin yleistymässä ilmailussakin.

Matalalla lentävissä ilma-aluksissa ja risteilyohjuksissa on käytetty tutkakorkeusmittareita, joka mittaa korkeuden siten, että ilmanpaine ja ilman lämpötila ei aiheuta virheitä mitattuun korkeuteen. Nopeasti matalalla lentävät lentokoneet ovat 1960-luvultä lähtien käyttäneen "maastoa seuraavia tutkia" (terrain-following radar).

Katso myös

• Syvyysmittari