Tynkäeduskunta

Tynkäeduskunta oli aluksi täysilukuinen, 200 kansanedustajasta koostunut Suomen eduskunta, joka valittiin Venäjän väliaikaisen hallituksen kesällä 1917 antaman hajotusmääräyksen jälkeen lokakuun alussa järjestetyissä eduskuntavaaleissa 1917. Tämä eduskunta hyväksyi Suomen hallituksen, Svinhufvudin senaatin antaman itsenäisyysjulistuksen äänin 100–88 6. joulukuuta 1917. Tammikuun lopulla 1918 alkaneen Suomen sisällissodan myötä eduskunnan kokoontuminen keskeytyi ja kolme kansanedustajaa surmattiin sekä kymmeniä piiloutui Suomessa tai pakeni bolsevikkien hallitsemalle Venäjälle.

Vajaalukuinen, alkuun vain 98 kansanedustajan kokoiseksi jäänyt eduskunta kokoontui ensi kerran sodan syttymisen jälkeen toukokuussa 1918, päivää ennen hallituksen eli Suomen tasavallan joukkojen, valkoisten voitonparaatia Helsingissä. Kapinaan nousseiden punaisten tukijaksi leimautuneiden sosialidemokraattien alkuaan 92 kansanedustajasta tässä vaiheessa ainoastaan Matti Paasivuoren katsottiin voivan jatkaa toimessaan. Tynkäeduskunnan istunnossa tehtiin päätös viiden (poissaolevan) kansanedustajan vangitsemisesta, joista myöhemmin kaksi tuomittiin kuolemanrangaistukseen ja teloitettiin. Parin päivän kuluttua hyväksyttiin laki valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden perustamisesta. Niissä tuomittiin valmistelusta, osallistumisesta ja avunannosta kapinaan ja valtiopetokseen myös yhdeksän kansanedustajaa vankeuteen, jossa neljä edustajaa menehtyi. Paasivuori tekikin välikysymyksen "erinäisten eduskunnan jäsenten vangitsemisen johdosta".

Toukokuun lopulla 1918 eduskunta luovutti marraskuussa ottamansa korkeimman vallan haltijuuden valtionhoitajalle, joksi valittiin P. E. Svinhufvud. Samalla nousi esille Suomen poliittisen kentän jakautuminen monarkian ja tasavallan kannattajiin, joista edeltävät olivat tynkäeduskunnassa enemmistönä. Toukokuun lopulla säädettiin myös laki väliaikaisten säännöksien antamisesta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden voimassa pitämiseksi, joka rajoitti paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta ollen voimassa kesäkuuhun 1919. Laki kohdistui erityisesti sosialidemokraattien toimintaan.

Paasikiven senaatti antoi kesäkuun alussa 1918 esityksen kuningaskuntaisesta valtiomuodosta eduskunnalle, joka hyväksyikin sen tasavaltalaisten kuitenkin onnistuessa 1/3 määrävähemmistön nojalla lykkäämään yli vaalien. Elokuussa eduskunta antoi senaatille sen pyytämät oikeudet etsiä maalle uusi kuningas, kuten voimassa edelleen ollut Ruotsin vallan ajalta periytynyt vuoden 1772 hallitusmuoto edellytti hallitsijasuvun sammumistapauksessa. Kuninkaaksi päädyttiin valitsemaan Saksan keisari Vilhem II:n lanko, Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tasavaltalaiset onnistuivat vielä lykkäämään kuninkaanvaalia kuukaudella, mutta lokakuussa eduskunta hyväksyi äänin 64-41 Friedrich Karlin tulemaan Suomen kuninkaaksi.

Yksi merkittävimmistä tynkäeduskunnan säätämistä sisäpoliittisista laeista oli lokakuussa 1918 hyväksytty torpparivapautuslaki, joka oli jäänyt vahvistamatta sisällissodan sytyttyä. Sen mukaan torppari sai lunastaa vuokramaansa vuoden 1914 hintatason mukaan, joka oli kymmenesosa käyvän rahan arvosta. Kuitenkaan yli kymmenen vuoden valtiopetostuomion saanut torppari ei saanut lunastaa vuokramaataan, mutta tämä ns. punakaartilaispykälä oli määräaikainen päättyen kesäkuussa 1919.

Poliittisen tilanteen vakiinnuttua eduskunta alkoi toteuttaa armahduslakeja. Lokakuussa annettiin armahdus enintään neljän vuoden tuomion saaneille ja näin 35 000 punavankia pääsi ehdonalaiseen vankeuteen. Myös tynkäeduskunnan koko kasvoi ja oli suurimmillaan 111 kansanedustajaa. Joulukuussa säädettiin toinen armahduslaki, jolla siirrettiin ehdonalaiseen enintään kuuden vuoden tuomion saaneet. Lisäksi senaatti rahoitti puolella miljoonalla markalla sotaorpoja varten perustettavia lastenkoteja varten.

Marraskuun alussa 1918 Saksan keisarikunnan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Suomen ulkopoliittinen saksalaissuuntaus koki haaksirikon ja marraskuun lopulla Paasikiven senaatti pyysi eroa. Tilalle nimitettiin Ingmanin hallitus, jonka ministereistä puolet oli tasavaltalaisia. Saksalaissuuntausta ja monarkiaa kannattaneen valtionhoitaja Svinhufvudin seuraajaksi tuli joulukuussa tasavallan joukkojen ylipäällikkönä sisällissodassa toiminut kenraali Gustaf Mannerheim, joka otti tavoitteekseen suhteiden normalisoinnin varsinkin maailmansodan eurooppalaisiin suurvaltavoittajiin Britanniaan ja Ranskaan. Joulukuun puolessavälissä Friedrich Karl ilmoitti virallisesti, ettei ota vastaan hänelle kaavailtua Suomen kruunua. Tammikuussa 1919 viimeisetkin sisällissodan aikana ja sen jälkeen Suomeen tulleet saksalaissotilaat poistuivat maasta.

Vuonna 1917 valitun ja 1918 alkupuoliskolla vajaalukuiseksi jääneen eduskunnan kausi päättyi valtionhoitaja Mannerheimin määräämien vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen maaliskuun lopussa.